Viljami Vaihdokas

By Elvi Sinervo

Koskettava romaani nuoresta pojasta, jota elämä heitteleeKun Viljami syntyy, synnyslaitoksella käy jotain traagista. Sen sijaan, että Viljami pääsisi kotiin omien vanhempiensa luokse, hän päätyy vahingossa täysin toiseen perheeseen. Viljamin oikeat vanhemmat ovat varakkaita maanviljelijöitä, mutta Viljami joutuu köyhään työläisperheeseen, jossa käytetään paljon alkoholia. Läpi elämänsä Viljami tuntee outoa ulkopuolisuutta. Johtuuko se hänen jalkavammastaan vai mistä? Onneksi Viljamilla on harvinaisen rikas mielikuvitus, joka tuo hänelle elämässä paljon lohtua.Viljami Vaihdokas on symbolistinen romaani Elvi Sinervolta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2022
• ISBN: 9788728447291

Book preview

Viljami Vaihdokas

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1946, 2022 Elvi Sinervo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728447291

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

NÄKINKENKÄ

… kuin unet, samaa ainetta

me olemme, ja unen saartaman

on lyhyt elämämme.

Shakespeare

Tapahtuipa kerran erään pienen kaupungin synnytyslaitoksessa paha sekaannus. Eräänä aamuna äidit saivat ruokittavakseen kuka minkinnäköisen vieraan lapsen. Varjelkoon mikä melu siitä nousi! Äidit itkivät ja sättivät hoitajattaria, hoitajattaret ja kätilöt nakkelivat niskojaan ja syyttivät toisiaan ja juoksentelivat edestakaisin lapset kainalossa, lapset huusivat nälkäänsä ja ylihoitajatar suuttui niin, että oli vähällä mennä tainnoksiin. Niin suuri oli itku ja parku ja voivotus ja melu, että läheisessä kadunkulmassa seisova paksu ja rauhallinen konstaapeli juoksi kysymään ovenvartijalta, oliko tuli päässyt talossa irti.

Tapaus sattui keskellä kauneinta kesää. Laitoksen ylilääkäri oli kesälomalla sadanviidenkymmenen kilometrin päässä tapahtumapaikalta. Hän ei onnekseen voinut kuulla itkua ja sättimistä, sillä hän seisoi paraikaa huvilansa kuistilla pyjamassaan ja haukotteli unta ruumiistaan ja kuuli vain parin kärpäsen surinan.

Laitoksessa päivystävä nuori apulaislääkäri haroi neuvottomana tukkaansa ja peitti käsillään korvansa ja mietti. Sitten hän teki sen, mitä oli tehtävissä. Lapset koottiin takaisin yhteiseen makuuhuoneeseen ja äidit päästettiin yksitellen valitsemaan omansa. Lapset eivät toki kaikki olleet yhdennäköisiä eivätkä samana yönä syntyneitä. Ja kukapa äiti ei tuntisi lastaan, jos on sitä edes muutaman kerran ruokkinut rinnoillaan. Puolen tunnin kuluttua oli melu lakannut ja melkein kaikki äidit löytäneet lapsensa. Jäi vain kaksi selvittämätöntä poikalasta ja kaksi epätoivoista äitiä. Toinen oli puusepän vaimo samasta kaupungista ja toinen rikkaan talon emäntä kaukaa maaseudulta. Molemmat olivat synnyttäneet esikoisensa edellisenä yönä ja nähneet sen vain kerran, ja nyt he väittivät vuorollaan kumpaakin lasta omakseen, ja aina samaa lasta. He heittivät vihaisia silmäyksiä toisiinsa, nyyhkyttivät ja vaativat nuorta lääkäriä ilmoittamaan heille, kuka oli kunkin lapsi.

Nuori lääkäri tiesi koko joukon asioita ihmisen syntymisestä ja kuolemasta, osasi puhua vieraita kieliä ja soittaa pianoa ja kävellä käsillään. Mutta hän ei osannut tehdä sitä, mitä häneltä nyt vaadittiin. Lapset makasivat vierekkäin ja huusivat ja olivat samannäköisiä kuin kaksi rypistynyttä ja paleltunutta omenaa. Äidit seisoivat vierekkäin ja olivat niin samannäköisiä kuin kaksi epätoivoista äitiä voi olla. Nuori lääkäri huitoi käsillään ja puhui latinaa mykistääkseen heidät ja vakuutti, että huomiseen mennessä asia olisi selvä. Sitten hän hymyili vetoavasti ja sanoi, että siihen saakka oli samantekevää, ruokkivatko äidit omaansa vai toisen lasta. Ja niin kävi, että sinä päivänä nämä kaksi nuorta vaimoa ruokkivat rinnoillaan lasta tietämättä, oliko se oma vai vieras.

Mutta nuori alilääkäri ryhtyi selvittämään asiaa kuten hän oli äideille luvannut. Hän kutsui hoitajattaret ja kätilöt puheilleen ja kysyi ankarasti, miten tuollainen sekaannus yleensä oli mahdollinen. Jos asia pääsisi leviämään, siitä puhuisi ensin koko kaupunki ja sitten se tulisi sanomalehteen ja silloin siitä puhuisi koko maa, ja pääkaupungin herrat hyökkäisivät laitoksen kimppuun. Tulisi häväistysjuttu ja sitten jotakin heille vielä pahempaa. Kun hoitajat ja kätilöt ajattelivat tuota vielä pahempaa, he vapisivat, sillä he eivät tahtoneet menettää paikkaansa.

Se heistä, joka oli aamulla jakanut lapset äideille, itki pelosta ja selitti noudattaneensa samaa järjestystä kuin aina ennenkin. Lasten vuoteet olivat peräkkäin samassa järjestyksessä kuin äitien vuoteet sairashuoneissa. Niin se on ollut, hän nyyhkytti. Tuosta uunin nurkasta olen alkanut ja oveen päin mennyt.

Onko näin? lääkäri kysyi toiselta hoitajalta.

Eipä suinkaan, toinen hoitaja vastasi. Ovesta on järjestysnumero alkanut ja uuniin päin se on suurennut. – Niin se on, kolmas hoitaja vahvisti. – Eipäs, neljäs sanoi. Niinhän se on kuten ensin sanottiin.

Sitten he alkoivat riidellä keskenään ja huusivat toistensa suuhun. Nuori lääkäri repi tukkaansa ja kutsutti paikalla vanhan siivoojan, joka oli ollut talossa kaksikymmentäviisi vuotta.

Kun siivoatte lastenhuoneen, onko teillä tapana puhdistaa vuoteitten alustat? lääkäri kysyi häneltä.

Vanha siivooja asetti kätensä puuskaan ja katsoi nuorta lääkäriä päästä kantapäähän.

Kaksikymmentäviisi vuotta olen talossa ollut, mutta ensimmäistä kertaa minua huonosta siivoamisesta epäillään, hän sanoi. Sellaista se on – kun alkaa tulla vanhaksi, eikös vain ruveta kalvamaan ja syömään!

Stop! nuori tohtori sanoi. Kun te nyt siivoatte vuoteitten alta, niin miten se käy? Ryömittekö lattialla?.

Siirrän tietysti sängyt pois, siivooja tokaisi. Kaksikymmentäviisi vuotta olen talossa ollut, eikä ole ennen käsketty lattialla ryömimään!

Stop! tohtori sanoi. Missä järjestyksessä ne siirrätte?

Jaa missäkö? Keskelle lattiaa minä ne siirrän kaikki yhdellä kertaa ja sitten takaisin. Hoitajat ne siitä järjestyksestä huolehtivat, ei se minun asiani ole. Kaksikymmentäviisi vuotta olen talossa ollut, eikä minulta vielä koskaan ole sänkyjen järjestystä vaadittu.

Stop! tohtori sanoi ja antoi siivoojan mennä.

Sitten hän pyyhki hikeä otsaltaan ja tilasi puhelun ylilääkärin huvilalle sadanviidenkymmenen kilometrin päähän.

Ylilääkäri istui rantakivellä ja antoi partansa kasvaa odottaessaan, että ahvenet tulisivat hänen onkeensa, kun hänen vaimonsa tuli rantaan huutamaan, että häntä kysyttiin puhelimessa.

Ylilääkäri kahlasi äreänä rantaan ja huusi kiukuissan puhelimeen:

Olenhan sanonut, että kesälomani aikana minua ei ole olemassa.

Mitä? alilääkäri huusi sadanviidenkymmenen kilometrin päästä. Kuului huonosti, sillä kolmesataakaksikymmentä pikkulintua keinui ja visersi puhelinlangoilla ja tuuli oli edellisenä iltana leikillään tehnyt kaksi umpisolmua lentäessään idästä länteen.

Mikä on hätänä? ylilääkäri karjui.

Lapset ovat vaihtuneet! alilääkäri huusi.

Mitkä lapset? ylilääkäri kiljui.

Kaksi vastasyntynyttä! alilääkäri huusi ja nappi lensi hänen valkeasta mekostaan rinnan kohdalta.

No vaihtakaa takaisin! ylilääkäri karjaisi.

En voi, kun en tiedä, mikä on kunkin, alilääkäri vastasi.

Minunko se pitäisi tietää! ylilääkäri huusi kaikin voimin ja hänen päivänpaahtama niskansa punotti.

Mitä minä teen niille? alilääkäri huusi hädissään ja kouristi puhelinta.

Tehkää mitä tahdotte! Mutta ei skandaalia! ylilääkäri huusi.

Halloo! Halloo! alilääkäri läähätti. Mutta ylilääkäri ei enää kuullut, sillä hän oli paiskannut puhelimen kiinni. Sitten hän käänsi alasvalahtaneet housunlahkeet jälleen polviin ja kahlasi kivelle jatkamaan onkimista.

Nuori alilääkäri lyyhistyi puhelimen ääreen ja mietti. Kärpänen käveli hänen nenällään, mutta hän ei sitä huomannut, niin syvästi hän mietti. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ją hän läjäytti kädellään pöytää.

Sitten hän nousi ja käski tuomaan molemmat äidit ja molemmat lapset luokseen.

Kun nämä sitten olivat hänen edessään, hän katsoi heihin tuikeasti ja sanoi arvokkaalla nenä-äänellä:

Ylilääkärin kehoituksesta teen vibratus familissimus -kokeen, jonka avulla tiede voi nykyään todeta äitiyden lapseen nähden.

Äidit seisoivat silmät pyöreinä eivätkä ymmärtäneet mitään latinalaisista sanoista, joita lääkäri vielä lateli sanojensa vahvistukseksi. Sitten hän kohotti vuorotellen kummankin äidin oikean silmän luomea ja pisti heitä neulalla vasempaan käsvarteen. Saman tempun hän teki lapselle.

Kas niin, hän sanoi. Tämä on teidän jatuo on teidän.

Ja niin oli asia selvä. Äideillä oli lapsensa, laitoksessa rauha, ja nuori alilääkäri mietti hymyillen, että paremmin ei ylilääkärikään olisi voinut selviytyä pulasta.

Se äideistä, joka oli talon emäntä kaukaa maaseudulta, nukkui rauhallisesti ja tyytyväisenä seuraavan yön. Mutta toinen, nuori puusepän vaimo samasta kaupungista, valvoi ja tuijotti pimeään epäilyksen tynkä mielessään. Hän ei puhunut siitä kenellekään, ei edes miehelleen, kun tämä tuli häntä katsomaan. Kuinka hän, yksinkertainen vaimo pahanen, olisi voinut ilmaista epäilevänsä, mitä tohtori itse oli sanonut.

Mutta epäilystä hän ei saanut mielestään. Se seurasi häntä kotiin, onnelliseen pikku kotiin esikaupungin puisessa vuokratalossa. Hoivaillessaan lasta hän katsoi pelokkaasti odottaen sen pohjattomilta näyttäviin silmiin, ikään kuin se jonakin päivänä saattaisi tehdä jotakin odottamatonta ja ikävää.

Sukulaiset ja naapurit kävivät lasta katsomassa ja sanoivat: Aivan isänsä näköinen. Ja nuori puuseppä nosti lapsen korkealle ilmaan ja sanoi: Ilmetty isäsi olet, poikaseni. Lapsi kastettiin Viljamiksi, sillä se oli puusepänkin nimi.

Mutta parin kuukauden kuluttua lapsen silmät alkoivat vaihtaa väriä. Ne olivat olleet tummansiniset, nyt ne vähitellen muuttuivat, ensin sammalenvärisiksi ja sitten ruskeiksi. Herra siunatkoon! naapurin vaimot sanoivat. Mitenkäs nyt? Eihän vanhemmista kummallakaan ole ruskeita silmiä.

Eipä tosiaan. Ei heillä ollut kummallakaan. Nuori puuseppä katsoi hämmästyneenä vaimoonsa. Minunpa suvussani on, vaimo sanoi nopeasti. Ja hän alkoi luetella serkkuja ja enoja ja pikkuserkkuja, joilla oli ruskeat silmät.

Mutta yöllä hän näki unta lapsesta, jonka se talon emäntä, jonka nimeä hän ei tiennyt, oli vienyt mukanaan jonnekin maalle. Hän kuuli, kuinka se huusi häntä: äiti! äiti! Mutta kun hän yritti juosta ääntä kohti, hänellä olikin liepeissään kiinni ruskeasilmäinen vaihdokas, ja hän kaatui.

Silloin hän parkaisi ja herätti vierellään nukkuvan miehensä. Mikä sinua oikein vaivaa? puuseppä kysyi. Olet tullut niin levottomaksi Viljamin syntymän jälkeen.

Vaimo ajatteli, että hänen pitäisi nyt kertoa miehelleen, mitä synnytyslaitoksessa oli tapahtunut ja että hänen koko suvussaan ei ollut ainoatakaan ruskeasilmäistä. Mutta Viljamin tähden hän ei voinut, sillä hän rakasti Viljamia. Hän rakasti myös miestään. Jos mieskin alkaisi epäillä, että Viljami oli vaihdokas, ehkä hän lakkaisi lasta rakastamasta. Siksi hän kätki tuskan sydämeensä ja vaikeni.

Aika kului. Viljamin silmät muuttuivat tummanruskeiksi, hän oppi jokeltamaan, ryömimään ja kävelemään. Silloin ilmeni, että hän ontui. Jokin vika oli hänen oikeassa jalassaan.

Äiti oli huomannut sen jo silloin, kun Viljami vielä makasi selällään ja ojenteli vuorotellen kumpaakin pikkuruista jalkaansa. Äiti oli nähnyt sen ja uusi tuska puristi hänen sydäntään. Hän ei puhunut miehelleen mitään, mutta hän hieroi jalkaa linjamentilla ja kuolleenkourasta valmistetulla voiteella ja rukoili Jumalaa, että oikeasta jalasta tulisi samanlainen kuin vasen. Sinä iltana kun Viljami riemusta kirkuen otti ensimmäiset askelensa isän luota äidin luo, äiti näki, että kaikki oli ollut turhaa. Mutta hänen suunsa oli kuin umpeen muurattu, sillä puuseppäkin miltei kirkui riemusta ryömiessään lattialla ja houkutellessaan Viljamia yhä uusiin yrityksiin.

Puuseppä huomasi sen vasta pari päivää myöhemmin. Sunnuntaina hän ja hänen vaimonsa istuivat talon portailla ja katselivat Viljamia, joka tepasteli pihalla ja yritti syödä pieniä kiviä ja lastuja ja piharatamon lehtiä. Varjo kulki yhtäkkiä miehen kasvojen yli, ja hän kysyi vaimolta, oliko tämä huomannut, että poika ontui. Silloin vaimo vastasi nopeasti, että Viljami oli loukannut polvensa edellisenä iltana ja että ontuminen varmaan johtui siitä.

Yöllä hän valvoi ja ihmetteli, mikä oli pannut hänet keksimään tuollaista. Jo toisen kerran Viljami oli saanut hänet valehtelemaan. Ennen Viljamin syntymää hänen ei ollut koskaan tarvinnut valehdella miehelleen. Hänen mieleensä tuli monenlaisia tarinoita vaihdokkaista, jotka toivat onnettomuuden tullessaan. Mutta sitten hän häpesi ja sanoi itselleen, ettei Viljamin tarvinnut olla mikään peikon poika, vaikka olisikin vieraan lapsi. Ja olihan tohtori sanonut, että Viljami oli hänen, kun hän oli tehnyt sen kokeen, jonka kummallisen nimen hän oli unohtanut. Tiesihän tohtori, mitä sanoi ja teki. Ajateltuaan näin puusepän vaimo käänsi kylkeään ja päätti nukkua.

Mutta yöllä unessa hän kuuli Viljamin huutavan hädässä. Hän yritti nousta ja mennä apuun, mutta jokin painoi hänen rintaansa, niin että hän ei päässyt liikahtamaan. Kun hän aukaisi silmänsä, siinä olikin Viljami. Silloin hän tiesi, että se joka huusi, olikin hänen oma lapsensa, ja Viljami oli vaihdokas. Hän yritti vierittää vaihdokasta rinnaltaan, heräsi tuskaansa ja makasi valveilla aamuun asti.

Mies katseli aikansa poikansa ontumista, ja sitten hän vei pojan lääkäriin loukkaantuneen polven vuoksi. Lääkäri oli sama, joka oli tehnyt vuotta aikaisemmin vibratus familissimus -kokeen äideille ja lapsille. Ollessaan hauskassa seurassa ja avomielisellä tuulella hän oli pari kertaa kertonut luottamuksellisen kaskun vibratus familissimuksesta ja kohottanut sen päälle maljan tieteelle ja sen sisarelle – huijaukselle. Mutta nyt hän oli yksityisvastaanotollaan ja oli vakava ja sydämellinen ja selitti, että lapsen polvessa ei ollut mitään vikaa, mutta lonkassa kyllä oli, ja että lapsi valitettavasti jäisi ontuvaksi koko elämänsä ajaksi.

Mies palasi synkkänä kotiin ja kysyi vaimoltaan, miksi tämä oli valehdellut tuon polvijutun. Eikä vaimo kyennyt sitä selittämään. Hän vain itki ja nyyhkytti: Voi minua onnetonta! ja kertoi katkonaisesti tarinan lasten vaihtumisesta. Mutta kun hän nyt vasta kertoi sen, se miehen mielestä oli typerä juttu, jonka hän tällä hetkellä keksi. Sillä valehdellut hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja jos valehteli ja keksi yhdessä asiassa, niin miksi ei myös toisessa. Eikä vaimo siihenkään osannut sanoa mitään. Mutta kun Viljami iloisena taapersi isänsä luo, tapahtui ensimmäisen kerran, että hänet työnnettiin vihaisesti pois. Viljami ei asiaa ymmärtänyt, mutta hänen äitinsä näki sen ja tiesi nyt, että onnettomuus oli tullut Viljamin mukana eikä sitä enää voitaisi ajaa pois.

Isä lakkasi laulamasta Viljamille ja leikkimästä hänen kanssaan iltaisin työstä tullessaan eikä hän pitkään aikaan puhunut vaimolleenkaan. Hän vain istui ja tuijotti poikaa, kun tämä pyöri lattialla hiukan ontuen ja siristeli ruskeita silmiään, jotka olivat auringonpaisteen niihin sattuessa läikkyväiset kuin lammen pinta.

Mutta eihän näinkään voinut jatkua, sen puuseppä tiesi. Hän oli aina rakastanut suuresti vaimoaan eikä tahtonut häntä pois ajaa nytkään. Kun hän ajatteli, että mikään mahti maailmassa ei saisi pojan silmiä sinisiksi eikä parantaisi lonkassa olevaa vikaa, hän päätti olla asiasta enää puhumatta. Niinpä hän alkoi jälleen puhua vaimolleen, mutta hän ei enää voinut suhtautua häneen aivan kuten ennen.

Ja vähitellen, heidän itsensä sitä aluksi huomaamatta, lähti rakkaus heidän luotaan. He tunsivat kyllä, että jotakin puuttui, mutta vähitellen he tottuivat elämään ilman rakkautta. He muistelivat joskus entisiä aikoja kumpikin itsekseen, ja silloin vaimo itki, mutta mies tuli katkeraksi. Kun hän tuli oikein katkeraksi, hän sanoi Viljamia vaihdokkaaksi. Meidän vaihdokas, niin hän sanoi. Kun hän sanoi niin ensimmäisen kerran, vaimo vavahti, ja hän itse häpesi. Mutta kun sana oli tullut kerran hänen huuliltaan, sen oli helppo tulla useammin. Ja mitä useammin se tuli, sitä lievemmältä se tuntui. Kun se ei enää kyennyt vaimoa loukkaamaan eikä miehen katkeruutta purkamaan, mies keksi yhä uusia sanoja, jotka saivat vaimon vavahtamaan, kun hän kuuli ne ensimmäisen kerran. Mutta vähitellen vaimon sydän kovettui eikä hän enää kuunnellut vaieten miehensä ilkeitä sanoja, vaan tahtoi näyttää, että hänkin osasi. Ja hän vasta osasi. Sillä kaikki rumat ja ilkeät sanat; joita vuokratalon köyhät ja väsyneet ja katkerat perheenäidit huutelivat miehilleen ja lapsilleen ja toisilleen, lentelivät pieninä bakteereina ilmassa ja ryntäsivät riemuiten puusepän vaimoon. Ja kun rakkaus oli poissa, ei ollut mitään vastamyrkkyä.

Siihen aikaan, kun Viljami oppi täysin puhumaan ja ymmärtämään toisten puhetta, hän kuuli vanhempiensa riitelevän usein. Mutta hän ei voinut kuvitella, että voisi toisin ollakaan. Pahat sanat olivat kuin ukkosen jyrinä ja salamat, joita hän pelkäsi, mutta jotka olivat itsestään selviä. Kun Viljami oli neljän vuoden vanha, puusepän vaimo synnytti toisen pojan, jonka silmät olivat vedensiniset kuin äidillä ja tukka vaalea kuin isällä. Mutta rakkaus ei enää tullut takaisin, kun se oli ollut niin monta vuotta poissa. Mieluummin kuin istui kotona vaimonsa ja lastensa parissa, puuseppä iltaisin oleskeli suutarin luona, joka asui Henttujen talossa ja jolla haisi aina viina ja soi aina gramofoni. Kun hän sitten tuli kotiin, hän tappeli vaimonsa kanssa ja sanoin Viljamia vaihdokkaaksi.

Viljami oli jo monta kertaa kuullut tuon sanan, mutta vasta pikkuveljen syntymän jälkeen hän oppi ymmärtämään, että siihen sisisältyi jotakin sellaista, mitä ei voinut sanoa kenestäkään muusta kuin hänestä. Se tapahtui eräänä lauantai-iltana, kun talon isät ja äidit istuskelivat portailla ja penkillä suuren pihlajan alla ja lapset leikkivät pihalla. Kesken leikkiään he alkoivat kirkua ja tapella, kuten he usein tekivät. Vanhemmat eivät yleensä sekaantuneet lasten tappeluun. Mutta nyt puuseppä, joka oli tullut humalassa kotiin ja saanut kuulla vaimoltaan, mitä kuuluu ja kuka käski, iski verestävät silmänsä Viljamiin, jonka tumma tukka vilahteli tappelevien joukossa.

Antakaa sille selkään, mukulat! hän huusi. Antakaa niin, että tietää saaneensa, meidän vaihdokas. Hän se on syypää kaikkeen, meidän vaihdokas!

Lapset eivät tappelun nujakassa kuulleet puusepän sanoja, mutta ne kuuli hänen vaimonsa, joka istui portailla lapsi sylissään. Heti hän laski lapsen sylistään, astui miehensä luo ja löi tätä vasten kasvoja. Mutta mies ei tahtonut naapurien nähden ottaa kuritusta vaimoltaan, vaan ryhtyi näyttämään, että mies on perheessä naisen pää. Meteli, joka siitä nousi, voitti talon tavalliset metelit, sillä vaimot kirkuivat ja miehet huusivat ja puuseppä kirosi ja pääskyset lentelivät hätääntyneinä ja visersivät. Lapset sen sijaan lopettivat tappelunsa ja kerääntyivät katselemaan aikaihmisten riitaa. Kun puuseppä näki Viljamin ontuvan muitten joukossa, hän riuhtaisi kätensä irti miesten käsistä, osoitti sormellaan poikaa ja huusi:

Katsokaa tuota kampuraa! Olenko minä lonkkavikaisen isä? Katsokaa minun silmiäni ja katsokaa noita mustia elukansilmiä! Siinä se seisoo – meidän vaihdokas!

Hetken kaikki seisoivat hiljaa ja katsoivat isän verestävistä silmistä pojan kirkkaisiin pyöreisiin silmiin. Sitten aikaihmiset alkoivat nauraa.

Lapset tuijottivat Viljamia uteliaina. Eräs pojista osoitti häntä sormillaan ja sanoi ikään kuin uutta sanaa koetellen:

Vaihdokas!

Vaihdokas! kirkaisi pieni tyttö riemukkaasti, ja se oli kuin pääskysen viserrys.

Vaihdokas! huusi kolme lapsen ääntä, ja siten huusivat kaikki:

Vaihdokas, vaihdokas!

Ja he alkoivat tanssia hänen ympärillään, nauraa ja laulaa:

Vaihdokas, vaihdokas!

Mutta silloin kuului hameiden kahahdus ja läiskis, läiskis – pääskysenääninen tyttö ja suurin pojista saivat korvatillikan puusepän vaimon kädestä. Sitten tämä sanaa sanomatta tarttui Viljamia käteen, tempaisi nuoremman lapsen naapurin vaimon sylistä ja meni sisään.

Hän ei puhunut mitään, mutta hän itki pannessaan lapset nukkumaan. Pikkuveli nukahti heti, mutta Viljami itki pelosta ja siksi, että äitikin itki. Ja kun unikalastajat sitten tulivat ja käärivät hänet pehmeään verkkoonsa, niin unimeren lempeän kohinan takaa hän kauan kuuli äitinsä valituksen. Voi minua, äiti nyyhkytti. Voi sinua, poika parkaa! Voi vaihdokasta!

Vuokratalo, jossa puuseppä asui, oli lähellä meren rantaa. Siitä asti kun Viljami oli kyennyt kävelemään, hän oli käynyt talon lasten kanssa rannalla keräämässä ajopuita polttopuiksi ja valkeita kiviä ja mustia kiviä ja simpukan kuoria leikkikaluiksi sekä kaikkea mitä aallot toivat mukanaan ulapalta: hylynkappaleita ja pulloja ja korkkeja ja tyhjiä anjovispurkkeja. Mutta Viljami kuului pienimpiin ja pienten oli vaikeata. Jos he löysivät jotakin kaunista, heti tuli joku isommista ja otti sen, eikä siinä auttanut mikään. Se oli laki. Hyvin pian pienet oppivat, ettei kannattanut kannella isälle tai äidille. Jos nämä joskus sekaantuivatkin lasten asioihin, ei siitä ollut paljon hyötyä. Se, joka oli kärsinyt vääryyttä ja hakenut oikeutta aikaihmisten taholta, suljettiin pois leikeistä ja vaelluksilta. Eikä sitä tietystikään halunnut kukaan.

Raakunkuoret ja simpukat olivat harvinaisia tällä rannalla, eikä kukaan ollut niin innokas keräämään niitä kuin Viljami. Hänellä olikin niitä jo enemmän kuin voi laskea kahden käden sormilla ja hän oli piilottanut ne savupiipun koloon talon suurelle ullakolle. Kerran kun äiti oli tukistanut häntä ja hän oli mennyt ullakolle itkemään savupiipun taakse, hän oli huomannut, että yksi tiili oli irtonainen. Sen takana oli kolo, eikä kolossa ollut mitään. Ja sinne oli piilottanut aarteensa ja pannut kiven paikoilleen niin hyvin kuin osasi. Eikä kukaan talon lapsista eikä aikaihmisistä eikä kukaan maailmassa paitsi Viljami tiennyt, että ullakon piipussa oli kolo ja että kolossa oli näkinkenkiä enemmän kuin voi laskea kahden käden sormilla. Aina kun muut lapset olivat olleet ilkeitä tai isä lyönyt tai äiti tukistanut, Viljami oli mennyt savupiipun taakse itkemään ja katselemaan näkinkenkiään. Kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan ja tipahtivat raakunkuorille ja kun hän hankasi ne kuiviksi, niitten helmiäishohde oli muuttunut entistä kirkkaammaksi. Katsellessaan niitä Viljami unohti itkunsa ja kuvitteli kuinka jonakin päivänä löytäisi sellaisen suuren näkinkengän, joka soi. Hänen omansa olivat pieniä, pienemmät olivat melkein kuin nuppineulan nuppi ja isoimmat kuin peukalon pää. Mutta hän tiesi, että oli olemassa suuria, jotka soivat.

Eräällä talon isolla pojalla oli eno, joka oli merimies ja sanoi oolrait ja heilui kävellessään. Ja se eno oli tuonut meriltä näkinkengän, joka soi. Poika oli näyttänyt sitä joillekin talon lapsille, se oli heillä kotona piirongin laatikossa. Viljami ei ollut nähnyt sitä, mutta ne, jotka olivat nähneet, kertoivat, että se soi.

Toiset sanoivat, että se oli niin suuri kuin nyrkki, mutta toiset taas väittivät, että se oli niin suuri kuin ihmisen pää. Ja koosta oli tullut riitaa. Mutta kaikki sanoivat, että se soi.

Siitä lähtien kun Viljami oli kuullut kerrottavan suuresta näkinkengästä, joka soi, hän ei saanut sitä mielestään. Aina etsiessään rannalla näkinkenkiä ja simpukankuoria hän toivoi löytävänsä sen suuren, joka soi. Mitenkä se soi, sitä ei kukaan osannut tarkalleen selittää. Niinkuin urut, eräs sanoi. Niinkuin meri, toinen sanoi. Niinkuin enkelten pasuuna, sanoi kolmas, sillä sen kauniimpaa ei hänestä voinut olla.

Sen jälkeen kun lapset olivat ensimmäisen kerran nimittäneet Viljamia vaihdokkaaksi, hän ei voinut moneen päivään mennä rantaan heidän kanssaan. Sillä joka kerta, kun hän vähän aikaa leikki pihalla, joku lapsista muisti, että hän oli vaihdokas. Heti alkoi tanssi ja huuto ja sormella osoittelu, ja silloin Viljami juoksi ullakolle itkemään. Ei hän tarkkaan tiennyt, mitä vaihdokas merkitsi, eivätkä lapsetkaan sitä tienneet. Sen Viljami ymmärsi, että se jollakin tavalla oli tekemisissä hänen silmiensä ja jalkansa kanssa.

Mutta eräänä päivänä hän lähti yksinään meren rantaan. Sen päivän iltapäivänä äiti oli jättänyt Viljamin vartioimaan pikkuveljeä, ettei tämä nousisi seisomaan vaunuissaan ja putoaisi lattialle, ja perunapadan alla palavaa tulta, ja mennyt itse osuuskauppaan. Viljami työnteli pikkuveljen vaunuja edestakaisin siksi kunnes pikkuveli nukahti ja meni sitten ullakolle katselemaan näkinkenkiään. Hän pani kaikkein suurimman korvalleen ja koetti kuunnella. Mutta se oli vain kuin peukalon pää. Eikä se soinut. Ja silloin hän yhtäkkiä päätti lähteä etsimään sitä suurta näkinkenkää, joka oli suuri kuin ihmisen pää ja joka soi.

Hän laskeutui varpaillaan ensin ullakon kapeat portaat ja kulki sitten kolmannen kerroksen suuren eteisen läpi, kaikkien ovien ohitse. Melkein joka ovenraosta tuli rasvakastikkeen haju, sillä nyt oli se aika päivästä, jolloin valmistettiin ruokaa miehiä varten, kun he tulisivat työstä kotiin. Vain yhden oven takana haisi härski silli, mutta sen takana asuikin talon köyhin perhe. Toisessa kerroksessa huusi jossakin pikkulapsi. Silloin Viljami muisti oman pikkuveljensä ja kävi kotioven takana kuuntelemassa. Mutta sisällä oli aivan hiljaista, ja niin Viljami laskeutui ensimmäiseen kerrokseen. Kun hän laskeutui portaita, hän onnahti aika pahasti, mutta onneksi ei nyt ollut kukaan katsomassa.

Ensimmäisessä kerroksessa kuului virrenveisuuta. Se oli yksinäinen vanha mummo, joka oli lasten mielestä merkillinen siitä syystä, että hänen ei tarvinnut tehdä muuta työtä kuin istua keinutuolissa ja veisata virsiä, ja kuitenkin hänellä oli ruokaa syödäkseen. Viereisen oven takaa kuului pääskysenäänisen tytön kirkuminen, sillä hänen äitinsä tukisti häntä.

Sitten Viljami jo olikin pihalla, eikä siellä ollut ketään. Ei ainoatakaan lasta eikä aikaihmistä eikä kissaa eikä koiraa, vain pääskyset huusivat pesässä räystään alla.

Viljami ei ollut koskaan käynyt meren rannassa yksinään, mutta tien sinne hän osasi aivan varmasti. Ensin hän kulki Henttujen talon pihan lävitse ja sitten Kilkalikujaa pitkin Karvarinkedolle, jossa oli kaupungin kaatopaikka. Tuulisina ilmoina kuului sinne asti meren kohina. Mutta nyt oli aivan tyyntä.

Sitten Viljami ryömi aidan alitse ja tuli mäntymetsikköön, ja kun kaatopaikka lakkasi haisemasta, ilmassa tuntui suolaisen meren haju.

Sitten hän tuli rantaan. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä yksin, ja nyt hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ennen tässä rannassa ollutkaan. Samat tummanvihreät lepät siinä kasvoivat, samat kivet kuvastelivat veteen, sama karkea hiekka siinä oli ja vedenrajan hieno valkea hiekka ja lasten jalanjäljet hiekassa. Mutta kuitenkin se oli aivan uusi ja outo ranta, niin outo, että Viljamia melkein