Laulamaton tuska

By Eino Railo

Rehtorina työskentelevän miehen elämä muuttuu traagisesti, kun hänen nuori vaimonsa synnyttää pariskunnan ensimmäisen lapsen. Vaimo kuolee lapsivuoteeseen, Kaleviksi nimetty pieni poika kuitenkin selviää. Niin rehtori jää yksin poikansa kanssa, mutta onneksi hänen siskonsa muuttaa asumaan heidän luokseen auttamaan lapsenkasvatuksessa. Kalevi osoittautuu viehättäväksi ja hyvin älykkääksi lapseksi – vaan miten nämä piirteet tulevatkaan vaikuttamaan hänen loppuelämäänsä?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726690606

Book preview

Railo.

I

1

V aaleakutrisen äidin ja rehtorin onni oli suurin mahdollinen siihen saakka, kunnes kolmantena vuorokautena äitiin ilmestyi korkea kuume. Tohtori, jonka ylivalvonnassa kaikki oli tapahtunut, oli ymmällä ja alisti kätilön ankaran kuulustelun alaiseksi, mutta mitään sellaista laiminlyöntiä, josta olisi voinut aiheutua tartuntaa, ei ilmeisesti ollut tapahtunut. Tohtori ryhtyi kaikkiin mahdollisiin tieteen neuvomiin toimenpiteisiin, mutta turhaan. Kuume ei laskeutunut, vaan nousi viiva viivalta; sairas vaipui hourioon ja pian puolitajuttomaksi. Vaaleakutrinen pää heittelehti pieluksella ja kädet ja jalat liikahtelivat tuskan pakosta, vaikka olisi pitänyt maata aivan hievahtamatta. Kätilö itki pettymyksestä ja surusta, tohtori ja rehtori eivät poistuneet vuoteen äärestä, ilma oli täynnä epätoivoa ja sanatonta rukousta, mutta mikään ei auttanut. Kahdeksannen päivän aamuna vaaleakutrisen äidin sydän lakkasi lyömästä. Vaimonsa puoleen kumartunut rehtori sai jäähyväisiksi katseen, joka oli tällä viimeisellä hetkellä selkeä ja rauhallinen. Siitä ilmeni alistuminen ja tyytyminen siihen, mille ei mitään voinut, mutta silti ihmettelevä kummastus sen johdosta, että näin oli käynyt; siitä tulvahti sanomaton kaipuu pienokaista kohtaan, jota hän tuskin oli nähnyt ja jota oli saanut pitää povellansa vain kerran, sen ryhtyessä suorittamaan ensimmäistä syöntiänsä. Kuinka kiihkeästi se oli imeytynyt kiinteäksi paisuneeseen, maitoa täynnä olevaan rintaan. Miten se heti osasi imeä — sitä oli mahdotonta ymmärtää! Juotuaan kyllikseen se oli irtautunut ja nukkunut. Maitopisaroita oli pärskähtänyt sen pienen pienelle nenälle. Äiti oli katsonut sitä sanomattoman onnellisena ja nostanut sitten katseen mieheensä, joka huohottaen jännityksestä oli kaukaa kumartaen seurannut pikku miehen elämän ensimmäistä merkkitapahtumaa. Nyt lapsi vietiin pois. Äiti oli ojentanut sen jälkeen käsiään, mutta sitä ei ollut enää tuotu takaisin, sillä pian alkava kuume oli vaatinut lapsen eristämistä äidistä. Mielikuvat sekaantuivat kirjavaksi hourioksi, jossa äidin korkein onni, rakkauden ja synnyttämisen ihme, lapsen omistamisen polttava riemu, vaihtelivat kuoleman varjon kanssa. Sydän kapinoi katkerasti huomatessaan ovien lopullisesti, auttamattomasti, sulkeutuvan siihen kammioon, jossa asui maallisen elämän puhtain, korkein auvo, mutta alistui sitten ja otti vastaan sen salaperäisen lohdutuksen, joka Jumalan omana sakramenttina kuoleman hetkellä vahvistaa puhtaita sydämestä ja tervehtii heitä tuonpuoleisuuden portilla.

Pieni vaaleakutrinen pää lakkasi liikkumasta ja silmistä sammui elon tuike. Niiden terä särkyi kuin olisi niille tehty väkivaltaa. Kun rehtori kumartui katsomaan niihin ja hänen kyyneleensä valuivat kastellen niitä kuin murheellinen syyssade paleltuneita kukkia, ne kuitenkin ikäänkuin elpyivät ja tuikahtivat vielä kerran. Valo kai heijastui niistä tai olisiko rakastava henki palannut vielä kerran vastaamaan jäähyväissanoihin, joita rehtori kyyneltensä valuessa kuiskasi? »Hyvästi rakkaani! Hyvästi!» Sitten hellät sormet painoivat luomet alas ja pitivät niitä siinä niin kauan, että ne pysyivät. Kuinka selvästi näkyikään nyt pitkien, tiheiden silmäripsien viiva kuolon jo kalvistamaa ihoa vastaan! Se oli kuin valkoisessa sametissa olevan tummien silkkihapsujen muodostama reunus, tuuhea, himmeästi kiiltävä, salattujen aarteiden kalleudesta vihjaileva. Hyväilevät kädet jatkoivat hoitoaan ja koskettivat viimeisen kerran elämässä armasta pienen, siron leuan alta, joka kohosi nyt juuri niin paljon, että suu sai suloisimman kaarensa ja ilmeensä. Vielä kerran rehtori painoi huulensa armaan huuliin ja tunsi niiden kylmyydessä kuoleman jylhän tylyyden. Kuinka lumenhohtoisiksi olivatkaan jo tulleet elollisinakin niin oudon valkeat käsivarret, ollen nyt kuin puhtainta marmoria. Vavisten pyhästä tunnosta rehtori asetti kädet rukoukseen ja järjesti hennot sormet, niin kuin oli lukemattomat kerrat nähnyt niiden liittyvän yhteen milloin siksi, että se oli ollut vainajalla naisellisen sievistelyn itsetiedottomana eleenä, milloin siksi, että hän oli todellakin tuntenut sielunhätää ja turvautunut Jumalan varjelukseen ja armoon, joiden suojassa oli lapsellisessa puhtaudessaan ja viattomuudessaan aina tuntenut olevansa. Kuinka sirona ja kauniina hän nyt uinuikaan tuossa, hän, äsken vielä onnellisista onnellisin nuori äiti … Ei, tätä oli mahdotonta käsittää ja kestää! Rehtori nousi ja kumean murheenvimman vallassa katseli ympärilleen kuin olisi etsinyt kohdetta, mihin purkaisi tunteidensa hyrskyn. Äkkiä hän huomasi vaimonsa pienen kirjoituspöydän yläpuolella seinällä krusifiksin, elämän mustaan, kylmään marmoriristiin naulitun, hohtavan valkean taivaallisen Vapahtajan. Kaikki oli risahtamattoman hiljaista vainajan kamarissa, johon kevätaurinko nyt alkoi ulotella säteitään ja jossa tyrmistynyt mies tuijotti ristiinnaulittuun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Hän kohotti molemmat käsivartensa kuin lyödäkseen, mutta lysähtikin pienen kirjoituspöydän ääreen, ristinpuun juurelle, painoi pään käsiin ja antoi tunteidensa myrskyn purkautua koko ruumista vavahduttelevana nyyhkytyksenä.

Missä oli näinä päivinä Kalevi-poikanen? Tohtorin käskystä kätilötäti oli heti äidin sairastuttua vienyt hänet läheiseen naapuritaloon, pieneen kotiin, jossa viikkoa aikaisemmin tuoni oli säästänyt äidin, mutta leikannut pois pienokaisen jo elämän kynnyksellä. Siellä oli vähäinen keittiö ja hiukan isompi kamari sekä kaksi nuorta ihmistä, joiden voima ja terveys hohti heidän ulkomuodostaan. »Tässä on sinulle lapsi oman poikasi sijaan», sanoi kätilötäti ja sovitti Kalevin vielä vuoteessa olevan Kerttu-äidin rinnoille. »Tämä on rehtorin poika. Sen äiti on sairastunut lapsivuodekuumeeseen eikä voi ruokkia lastansa. Kas niin! Halukkasti se tarraakin kiinni».

Kerttu-äiti katsoi ihmeissään lasta, joka yhtäkkiä oli ilmestynyt hänen viereensä ja imi nyt niin voimakkain vedoin, että tuntui varpaissa saakka. Vaalea tukka sillä oli — se oli äitinsä näköinen. Äidintunteet heräsivät polttavina ja käsi alkoi hellästi silittää pikku olennon kutreja. Sanomaton hyvän olon tunne levisi koko ruumiiseen ja surusta huolimatta uuden onnen taivaanranta alkoi valjeta. Juo, lapsi, juo! Yhtäkkiä pienokainen heitti rinnan ja vaipui sikeään uneen. Ei puoltakaan se jaksanut tyhjentää edes yhdestä, ja toinen oli koskematta. Kyllä, kyllä! Kerttu hoitaisi lapsen. Tässäkö sen ovat vaatteet? Voi, miten hienoja ja kauniisti koruommeltuja! Ei Kertun pojulle ollut varattu läheskään noin upeita! Näkee sen, että kyllä tätä pikku herraa oli odotettu. Ja äidin piti sairastua hänen tultuaan. Hyvä Jumala! Ei tiedä, vaikka joutuisi kuolemaan!

Kalevi asui uuden äitinsä luona viikkokausia ja rehtori oli siellä jokapäiväinen vieras. Sitä äitiyttä, jota hän oli odottanut saavansa nähdä omassa kodissaan, hän näki täällä — tuota elämän korkeata onnea, joka sisältyy pienokaisen hoitoon, kun se tapahtuu rakkaudessa. Kertun muhkea äidillisyys vaikutti häneen melkein tyrmistyttävästi, niin että hänen täytyi syöntihetken tullen siirtää katseensa muualle. Poistua hän ei tahtonut, sillä häntä viehätti erikoisesti juuri tämä elämäntoiminta, kun pikkumies pitkin, kuuluvin nielaisuin joi, joi. Kerttu, joka oli luonnollinen ja ujostelematon, nauroi tälle hienolle herralle, joka oli ujo ja arka kuin poikanen, ja ihmetteli itsekseen, miten hän ja hänen hento rouvansa olivat saaneet lapsensa puuhatuksi … Seis! Kerttu pysähdytti ajatuksensa, jotka olivat karkaamassa harhateille, katsahti rehtoriin, joka istui siinä mietteissään, naurahti ja kääntyi pois. Kertun mies pysytteli enimmäkseen keittiössä, vaihtoi joskus kunnioittavan sanan rehtorin kanssa, loi vaimoonsa täydellistä yhteisymmärrystä ilmaisevan, hymyilevän katseen, ja oli taas nauramaton, totinen mies, mitä kaikkea rehtori ei ollenkaan huomannut.

Näillä upeilla, ravintorikkailla, tyhjentymättömillä elämänlähteillä pikku Kalevi oljenteli kolmisen kuukautta eli siihen saakka, jolloin rehtorin sisar, naimattomuuden puhtauteen jäänyt vanhatyttö, muutti veljensä luo ryhtyäkseen pitämään huolta hänen kodistaan, hänestä ja pikku Kalevista. Oli kumma sallimuksen oikku, että sisar Aurorasta sittenkin tuli tavallaan sekä rouva että äiti eli tekijä, jonka asemaan hän ei ollut osannut kuvitella joutuvansa. Eihän ollut kulunut kuin puolisentoista vuotta siitä, kun hänen ja Fredin yhteinen koti oli hajonnut siksi, että Fred — rehtori — oli yhtäkkiä mennyt avioliittoon. Muuttaessaan pois veljensä luota Aurora oli ollut tyytymätön ja vastoin tahtoaan mielessään ennustellut, »ettei tästä hyvä seuraa», tietenkään voimatta sanoa, miksi ei. Hänestä oli vain tuntunut, ettei tuollainen pieni nainen, oli hän miten suloinen ja rakastettava tahansa, kyennyt hoitamaan niin oppineen ja etevän miehen kotia kuin Fred oli, että jonkin asian siinä täytyisi mennä hullusti. Toiselta puolen Fredin rakkaus tuohon äskeiseen oppilaaseensa oli kummallisesti värähdyttänyt Auroran olemusta ja hän oli päivänselvänä asiana itsekseen puoliääneen myöntänyt, »että tietenkin Fredin täytyi ottaa Vieno, kun kerran tämä niin tulisella rakkaudella antautui hänelle». Aurora punastui, kun tuli huomaamattaan käyttäneeksi tuollaisia sanoja, joita oikeastaan piti sopimattoman kuvaavina, mutta asia oli silti niin kuin hän sanoi. Kun hän sitten oli joskus käynyt Fredin kotona, hänet oli vallannut kumma tunnelma. Siellä oli kaikki mullistettu uuteen uskoon, mutta tuo »uusi usko» oli, se Auroran täytyi myöntää, parempi kuin entinen. Kodin hengetär, joka jo käytti väljää esiliinaa, oli niin liikuttava kuin tuollainen äidiksi tulossa oleva lapsi suinkin saattaa olla, ja lisäksi niin naiivisti avomielinen, että Auroran täytyi monta kertaa punastua hänen puolestaan, kun hän ei itse näyttänyt ymmärtävän tehdä sitä. Kummalliset, ennen kokemattomat tunteet risteilivät Auroran nelikymmenvuotiaassa sydämessä hänen käydessään Fredin ja Vienon makuukamarissa, kuunnellessaan Vienon herttaista pajatusta heidän onnestaan, ja katsoessaan lähempää kuin konsanaan aikaisemmin kahden ihmisen aviollista ja kotionnea. Huokaus pusertui hänen rinnastaan. Nyt hän ymmärsi, kuinka suunnattoman paljon häneltä oli jäänyt kokematta.

Kun Fred oli sitten murheen murtamana saapunut hänen luokseen sinne toiseen kaupunkiin, jonne hän oli muuttonsa jälkeen asettunut päättäneenä, ettei, mikäli hänestä itsestään riippuisi, inahtaisikaan sieltä mihinkään — oli saapunut ja rukoillut, että »rakas kulta Rora, tule ja ota hoitoosi minut ja pikku Kalevi» —niin katkeruus, mikäli sellaista oli ollutkaan, oli siinä samassa häipynyt ja hän oli suostunut. Mutta kuultuaan Kalevin saaneen hyvän imettäjän ja hoitajattaren hän oli siirtänyt tuloaan muutamia kuukausia »voidakseen valmistautua uuteen tehtäväänsä», millä lauseella hän hiljaisessa mielessään tarkoitti yksinkertaisesti perehtymistä pikkulapsen hoitoon sekä teoriassa että kaupungin lastenkodissa saadun käytännön kautta. Kun hän sitten saapui ja tapasi Kertun rehtorin läsnäolosta huolimatta ruokkimasta Kalevia, hänen siveellinen maailmankatsomuksensa kierähti aluksi pari kertaa ympäriinsä, sillä tuollaiset toimitukset tuntuivat hänestä jollakin tavalla julkeilta, suorastaan siveettömiltä. Ihmetellen, kuinka hänen ujo, arka veljensä saattoi olla niiden kanssa samassa huoneessa, hän meni sanaa sanomatta Kertun luo ja peitti koko syöntihomman lapsen korista ottamallaan liinalla. Mutta juuri silloin Kalevi, jonka huomiokyky oli alkanut näyttää heräämisen merkkejä, kohdisti Roraan suuren, ihmettelevän katseen. Syntyi jännittynyt hiljaisuus kuin olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi. Ja niin tekikin. Hetken kuluttua Kalevin kasvoilla vilahti ilme, jonka suopea arvostelu saattoi selittää hymyksi. Sillä hymyllä pikku mies valtasi kerta kaikkiaan ja ainaiseksi tätinsä sydämen. Heltyneenä tämä omakätisesti järjesti keskeytyneen syöntihomman uudelleen käyntiin, Kertun ja läsnä olevan kätilön vaihtaessa merkitseviä silmäyksiä. Mutta rehtori pakeni tyytyväisenä huoneeseensa.

Kun Rora sitten kuulusteli Kerttua ja kätilötätiä mahdollisimman tarkasti kaikista Kalevin hoitoa koskevista asioista ja antoi heidän välillä tietää, mikä oli hänen oma täsmällinen käsityksensä, kätilö ei malttanut olla suihkaisematta Kertulle »aina sanoneensakin, että vain vanhatpiiat ne osaavat lapsia hoitaa!» Kätilö oli hiukan tuohtunut, mutta Kertun huumorintaju sai tilanteesta niin runsasta ravintoa, että hänen oli vaikeata pidättää kirkasta nauruansa, jota rehtori oli oppinut kuuntelemaan hyvin mielellään ja huomaamattaan kaipaamaan. Kerran se kilahti niin pursuavasti, että Aurora-neidin täytyi luoda häneen eräs niistä majesteetillisista katseista, joilla hän oli tottunut rankaisemaan tahdittomuuksista. Kerttu ymmärsi saamansa nuhteen ja otti nöyrästi ja kohteliaasti vastaan kaikki Aurora-neidin ohjeet, mm. neuvot, miten lasta oli imetettävä.

Näin kaikki vähitellen rauhoittui hiljaisesti virtaavaksi elämäksi. Seisoessaan syksyn sateisena, myrskyisenä päivänä vaimonsa haudan ääressä, johon hiipi iltainsa hämyn tihentyessä kuin onnen varkaisiin, rehtori huomasi ihmettelevänsä, miten helposti — ulkonaisesti katsoen — elämä oli vaimon kuoleman jälkeen kaiken järjestänyt. Muu oli alkanut mennä, mutta haava, jonka rakkaan nuoren olennon äkillinen poistuminen onnen korkeimmalla hetkellä oli iskenyt sydämeen, ei ollut vielä alkanutkaan parantua. »Eikä parane milloinkaan, ei milloinkaan!» rehtori huokasi masentuneena tuuleen, joka humisi surullisesti hautausmaan sammaltuneissa muistomerkeissä ja ilmaisi tuon soiton olevan ainoata ikuista tässä lohduttomassa kuoleman valtakunnassa.

2

R ehtori ei voinut eikä tahtonutkaan unohtaa suruansa, vaan hoiti ja vaali tätä kuin sydämensä alttarilla palavaa uhritulta, johon lisäsi aina uutta suitsuketta. Siitä levisi hänen sieluunsa pyhää savua, joka herätti surumielistä, kaunista ja lohduttavaa hartautta. Hän oli ollut niin onnellinen, että kun sitten onnettomuus tuli, hän ei voinut ajatella juuri muuta kuin tuota »onneaan, joka oli ilmestynyt hänen rinnalleen nuorena, kauniina, vaaleakiharaisena naisena, kulkenut siinä hetkisen tätä maista matkaa ja sitten yhtäkkiä haihtunut pois. Tuonne se oli lennähtänyt, missä ihanimmat haaveemme asuvat, jonnekin kullankuultavaan yliluonnollisuuteen, jota emme voi ymmärtää ja jonka tosilaatua emme osaa kuvitella. Siitä vain rehtori oli vakuuttunut, että hänen vaimonsa täytyi olla jossakin kuoleman jälkeisessä autuaiden olinpaikassa. Jos hänet olisi vallannut sellainen vakaumus, ettei niin ollutkaan, ettei hänen suloisesta olemuksestaan ollut tosiasiassa jäljellä muuta kuin mielikuva ja muisto hänen omassa sydämessään, hän olisi masentunut ja menettänyt elämänrohkeuden.

Onni, onni maallinen! Sen hauraus ja pettäväisyys! Ja kuitenkin: sen suoma kuvaamaton autuus! Tätä rehtori mietti vaimonsa haudan ääressä ja yksinäisillä kävelyretkillään, jotka joskus ulotti kauas pikkukaupungin ympäristöön. Hän tutki »onnea» kuin erikoista filosofiaa ja totesi yhä uudelleen sen kestämättömyyden. Vasta sitten, kun olemme päässeet selville tästä, kun emme enää odota onnea, vaan alistumme kaikkinaisiin suruihin ja kärsimyksiin elämään luontaisesti kuuluvana keskeisenä järjestelmänä, varsinainen kestävä onni alkaa häämöttää. Koemme sitä silloin, kun kärsimys joskus lieventyy. Oli hetkiä, jolloin rehtori onnellisena, mieleltään lohduttautuneena tunsi, kuinka hänen sydämessään pääsi vallalle lauhasti henkäilevä rauha. Mistä se tuli? Luonnon salaperäisestä vaikutuksesta, tuulesta, ilmasta, pilvistä, kedon kukkasista? Tuosta selittämättömästä kauneudesta, jota rehtori näki luonnossa aina, kaikkialla ja jokaisena vuodenaikana, ja joka erikoisella tavalla ikään kuin ravitsi häntä? Sitä ei voinut sanoa varmasti, mutta otaksuttavasti se tuli siitä ainakin osaksi. Ehkä Jumala väliin salli enkelin kastella