Punainen lintu

By Oiva Paloheimo

Verneri Jaakkola, entinen opettaja, saa pienen siirtolaistytön ottolapsekseen. Verneri mieltyy Kristiinaan ja tämän kasvattamiseen, ja pian hän alkaa pitää tärkeimpänä tehtävänään kohottaa oras viljaksi. Kasvattajan tulee olla nuoren ihmisen sade ja aurinko, tuuli ja kaste, eikä vähempi riitä.Mutta pian puhkeaa sota, ja Verneri määrätään kunnan kansanhuollon johtajaksi sotaan lähteneen miehen tilalle. Hänen on annettava Kristiina toisten hoidettavaksi, mutta miten? Verneri joutuu uuteen tilanteeseen, isällisen kiintymyksen ja velvollisuudentunteen ristipaineeseen, joka ei ratkea aivan helpolla.Oiva Paloheimon romaani kuvaa Vernerin ja ottotytön suhdetta lämpimästi ja realistisesti. Teos tavoittaa herkkävireisesti keski-ikäisen miehen moneen suuntaan riipivät ajatukset ja yllykkeet.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728055113

Book preview

Punainen lintu

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1945, 2021 Oiva Paloheimo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728055113

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kristiina nukkui.

Ja niin sanotaan, että lapsen uni on täynnä maitoa ja naurua.

Selvästikin jo täyteen keski-ikään ehtinyt, miellyttävän ja hienostuneen näköinen herra istui paitahihasillaan avoimen ikkunan ääressä ohuet vaaleat hiukset sekasortoisina hyväntahtoisen pään ohimoilla. Hän oli vihainen, hänen lempeät, haaleansiniset silmänsä tarkkasivat tuimina pöydällä olevaa kahvileipätarjotinta, jossa vilisi pieniä mustia muurahaisia. Aina, kun vehnäkorpun alta tai sen sisältä kiirehti esiin tällainen ahkeruuden vertauskuva, ojensi äkeä herra pikaisella kädenliikkeellä sokeripihdit, nipisti korppujen ja koko hänen kauniin huvilansa tarmokkaan hävittäjän pihtien hopeisiin leukoihin ja pudotti sitten paatuneesti surmatun pikkuelukan ikkunasta alas, sinne, missä jasmiinipensaat juuri olivat aukeamassa kukkaan.

Maisteri Jaakkola oli jo kokonaan kadottanut toivon, että saisi häädetyksi muurahaiset tästä pikkutalostaan. Hän oli antautunut ja luopunut. Voimattoman kiukun sokaisemana hän nyt kiusasi näitä pahuksen kiusaajiaan tällä typerällä ja arvottomalla tavalla. Muurahaiset olivat nähtävästi päättäneet pureskella hänen huvilansa tomuksi kynnyspuusta kattopäreisiin saakka. Hän oli yrittänyt suolaa, naftaliinia, pippuria ja etikkaa, mutta muurahaiset olivat vain riemastuneet niistä ja lisääntyneet. Ne toivat, niinkuin sanotaan, sukulaisetkin hautajaisiinsa. Niissä ilmeni vallan pirullisella tavalla ajan mobilisoiva henki, ne kokosivat heti voimansa, jos niitä hiukankin vastusti, ne suorastaan kaatuivat päälle niinkuin hunnien vyöry.

Jälleen selvisi maisteri Jaakkolalle, entiselle opettajalle, eräskin kasvatusesimerkki — ja miten valaiseva ja kansantajuinen esimerkki — harhaksi ja surkuteltavan pintapuoliseksi. Mutta onneksi meni kasvatus ja opetus ylipäätäänkin hukkaan. Taivaalle kiitos, sillä monivuotisen opettajatoimensa aikana hän oli kerran toisensa jälkeen vetänyt pienien lapsukaisten eteen tämän mainion esimerkin: Katsokaa muurahaisia ja niitten väsymätöntä uurastusta! Kauheata olisi, jos se opetus kantoi hedelmän. Kohta olisi koko maailma möyhennetty jauhoksi. Vaikka toisaalta, parasta päätähän sitä möyhennettiinkin jauhoksi, juostiin ja ammuttiin niin vietävästi. Sodittiin ja tapettiin ja … Perhanan muurahaiset! Maisteri Jaakkola nipisti taas sokeripihdit yhteen ja viskasi pienen ja vihatun kasvatusesimerkin keväisten kukkien yrttitarhaan. Hänen mielessään alkoi juuri hahmottua uusi ja mitä saatanallisin kidutusmenetelmä j järkyttämään koko muurahaismaailmaa, kun sireenipensaiden takaa kuului samassa ylen ohut ja heleä huudahdus:

— Punainen lintu!

Silloin miehen käsivarsi putosi ikkunalaudalle ja sokeripihdit valahtivat jasmiinipensaaseen ikkunan alle. Samassa hetkessä unohtuivat muurahaiset ja kidutusmenetelmät, kasvojen äkeä kireys heltisi ja haaleansinisiin silmiin kihosi kostea ja hurmioitunut rakastuneen loiste. Hetkistä myöhemmin hän jo riensi portaille ja puutarhaan. Avoin ikkuna, johon puhdas ja valkea kaihdin jäi häilymään, saattoi suurella huoneensilmällään nähdä vain isäntänsä leveän ja hyväntahtoisen selän. Sitten alkoi sireenipensaiden keskeltä kuulua iloinen ja eloisa puheensorina:

— No, joko minun pikkuenkelini on nukkunut päiväunensa, joko?

— Punainen lintu! huudahti tyttö jälleen ja osoitti silmät säihkyvinä valonläikkien ja varjojen välissä leijuvaa suurta ja värikästä perhosta.

Pienokaisen miehinen vaalija ei huolinut korjata lapsen erehdystä. Hän ei tahtonut korjata sitä. Jos hän nyt olisi sormi pystyssä ja kasvoillaan tärkeä ilme alkanut selittää, että se ei ole lintu, vaan perhonen, ja että se ei ole punainen, vaan vedensininen, olisi hän täten tunkenut lapsen pikkutajuntaan suunnattoman määrän käsittämätöntä ja sulamatonta tavaraa, ja heleä haltioituminen olisi ollut tiessään. Ei, hän ei tehnyt sitä. Pää innosta vapisten hän seurasi tytön osoittamaa suuntaa ja huudahti:

— Todellakin, Kristiina, punainen lintu!

Vaisto, hellän kiintymyksen ja oikean rakkauden sanelema vaisto määräsi hänen menettelemään juuri näin eikä toisin, ja lapsen kiitollinen ja ihastunut katse todisti, että hän jälleen oli osunut oikeaan.

Nyt hän nosti pikku-Kristiinan riippumatosta ruohikolle ja käsi kädessä he alkoivat lähestyä huvilan siroleikkauksista kuistia. Pian tyttö kuitenkin riistäytyi irti ja juoksi lyhyin askelin, jotka panivat koko ruumiin hauskasti ponnistelemaan, ruusupensaikon luo ja upotti koko päänsä lähimpään kukkaan. Sitten hän taas juoksi hiuksiaan ravistellen hoivaajansa edelle.

Pöytä oli katettu keittiöön. Viili oli leivinuunissa, joka oli osoittautunut tässä helteessä erinomaisen viileäksi — keksintö, joka tuskin koskaan olisi pälkähtänyt Hilman tai kenenkään muunkaan naisihmisen mieleen. Maisteri Jaakkolan ruokakomento oli muutenkin hiukan omalaatuista, mutta kaikki oli silti siistiä ja, mikä tärkeintä, ruoka oli kerrassaan maukasta ja varmasti vahvaa ja ravitsevaa. Miesväen tapaan hänkään ei kitsastellut sotkiessaan ruokiin voita ja kananmunia, kermaa tai sokeria. Tällainen huoleton kotitalous ei tähän aikaan kuitenkaan ollut paikallaan, ja harmillisen yllättyneenä sai hän monestikin tuijotella tyhjän voipytyn pohjaa. Ja kauppiaat olivat ihmeen itsepäisiä punnitessaan korttiannoksia. Kauppiaat olivat tosiaankin suuresti muuttuneet.

Maisteri Jaakkola ja Kristiina olivat nyt olleet jo kuukauden päivät omin avuin talossa. Hilma kävi vain aamuisin tuomassa maidon ja siivoamassa. Oli ollut pakko erottaa Hilma, Jaakkolan kymmenvuotinen emännöitsijä, talon vakinaisesta väestä, sillä oli kiusaannuttavalla tavalla osoittautunut, että hän ei pystynyt oikein suhtautumaan Kristiinaan. Hilma oli kyllä lapselle hyvä ja ystävällinen, mutta oli sitä perin väärällä tavalla. Hän lallatteli ja hyyssytteli lapsiparkaa aamusta iltaan, niin että tämä poloinen ei saanut koskaan rauhassa pysähtyä ihmeellisten ja pulmallisten asioitten eteen. Ja jos pientä sydäntä painoi jokin vaikea suru, jonka salaisuus olisi pitänyt hellävaroen etsiä ja sen aiheuttama ongelma selvittää, niin Hilma alkoi lallatellen lohduttaa haikeasti itkevää lasta. Lopulta oli siitä sitten seurauksena oikeat parkujaiset. Lapsi oli onneton, kun häntä ei autettu, ja hänet valtasi vimmaisa raivo voimattomuutensa edessä. Näin meni moni tärkeä päivänvaihe auttamattomasti pilalle. Se ei käynyt. Hilma oli jo yli viidenkymmenen, mutta kaksivuotias Kristiina saattoi varmaan monet kerrat panna merkille, että Hilma ei näinä viitenäkymmenenä vuotena ollut oppinut mitään. Tosin hän osasi mestarillisesti käsitellä vispilää ja kärpäshaavia, mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä taikakielestä, jota maailmaa luova lapsi puhuu.

Kristiinalla oli suuri määrä ylettömän kalliita leluja sillä eihän Jaakkola osannut arvata mikä on lapsen viihtyisyyden salaisuus. Siksi tuntuikin ihmeelliseltä että Kristiinan rakkain omaisuus oli likainen ja rypistynyt postikortti, jossa oli pöyristyttävän ruma koirankuva. Väsymättömällä hartaudella Kristiina tutki kuvaa, ja kymmeniä kertoja päivässä hänelle oli ilmoitettava, että se oli »hauva», ja että tuossa oli »simmä» ja tuossa oli suu. Hilma ei jaksanut loputtomiin nähdä rikasvivahteista elämää, saati sitten syvällisyyttä tuossa kamalassa koirankuvassa, josta Kristiinan mielikuvitukselle avautui aavistamattoman laajat perspektiivit ja joka sai hänen pikkusielunsa janoamaan selvitystä siihenkin, mitä kuva varsinaisesti ei enää kertonut.

Kävi sitten niin, että Hilman oli jätettävä talo. Entinen kotityranni sai armotta luovuttaa valtikkansa pikku-Kristiinalle. Hilma, vanha akka, oli jo se mikä oli, mutta Kristiina … Uusi kehkeytyvä elämä lepäsi nyt Verner Jaakkolan vastuulla. Mikä valtava elämäntehtävä: kohottaa oras viljaksi. Ja hän, vanha Verneri sai olla ja oli velvollinen olemaan tuon hennon oraan yllä väreilevä ilma, sade ja päivä, tuuli ja kaste.

Nyt he olivat matkalla rantaan. — Taata, huudahti Kristiina ja osoitti kimaltelevia laineita. Kristiina osasi monien yllättävien sanalöytöjensä lisäksi sanoa tarkoittavasti ja sanan merkityksen hyvin tuntien »taata» ja käyttelikin tätä sanaa ylen halukkaasti. Jaakkola oli itse punninnut juuri tämän sanan sopivaksi. Isä tai tuo kauhistuttava isi olisi ollut teennäisen lähentelevä ja epäilemättä tässä tapauksessa tunkeileva, olkoonkin, että Kristiina oli ottolapsi; setä-nimitys taas oli liiaksi etäinen ja vihjaisi vieraaseen, mutta taata — se sopi. Kun Kristiina ohuella äänellään ja suu ylettömästi levitettynä sanoi tuon taata, odotti Verner Jaakkola pelokkaana, mutta kuitenkin poikamaisen jännittyneenä, että koskahan, koskahan sana saisi muodon: taatana.

— Taata, lärvi poppaa!

— Katsos ihmettä, järvi palaa.

Siltä todellakin näytti. Yli lahden kulki säihkyvä auringontie ja pienet laineet, kevyt viri, kiiti tiellä kuin kristallitomu.

— Enkelit, selitti taata, sellaiset soreat pikkuenkelit, juoksevat aurinkotietä ja jalanjäljet läikkyvät laineissa. Siinä olisi nyt valmiit Jaakopin tikapuut, kun nostaisi ne pystyyn. Voisi kipittää taivaaseen.

Kristiinan oikean käden kaikki sormet katosivat suuhun, kun tyttö katsoi totisena aurinkotietä. Silmät harhaantuivat hiukan kieroon niinkuin aina, kun Kristiina pysähtyi miettimään suuria ja käsittämättömiä asioita. Jaakkolaa huvitti rajattomasti tuo katseen eksyminen, tuo lystillisen sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta nyt Kristiina tempasi rajusti sormet suustaan ja osoitti riemastuneena kahiloiden yllä väikkyvää päivänkorentoa, vesirajan lyhytikäistä sinistä ihmettä.

— Punainen lintu!

Taata nosti Kristiinan syliinsä ja suuteli lapsen ohutta tukkaa.

— Sinä se olet, Kristiina, sinä se olet punainen lintu, vanhan ja yksinäisen äijäpahan sydämeen eksynyt punainen lintu.

Kristiina pudottautui maahan ja taata riisui hänet. Tyttö sai nyt juosta vilpoiseen veteen, jossa hänen riemukas huutelunsa ja polskutuksensa oli yhtä raikasta kuin vesikin. Jaakkola itse vetäytyi venetalaaseen ja syventyi hartaudella kalastusneuvoihinsa.

Rauhan onnellinen päivä.

Maisteri Jaakkola, yksityiselämään vetäytynyt kansakoulunopettaja — niin, kansakoulunopettajaksi hän lopulta oli sortunut — oli surkeasti epäonnistunut kaikessa, mihin oli ryhtynyt. Pedagogina hän oli ollut kerrassaan avuton, mutta yhtä avuton hän oli ollut kaikessa muussakin, kaikkialla muuallakin — paitsi ongella. Merkillistä kuitenkin oli se, että häntä ei ollenkaan pidetty epäonnistuneena eikä avuttomana. Korkeintaan tuo laiskotteleva onkimishupsutus olisi sietänyt arvostelua, mutta senkin sai maisteri Jaakkola anteeksi, olihan hän poikamies ja hänen elämänsä kaiketi vaati tuontapaista hupia, jopa sai sen riittämäänkin. Mutta Jaakkola itse tunsi tämän asian paremmin. Hän oli epäonnistunut. Sydän sanoi sen hänelle aivan selvästi. Hänen opetettuaan yhdeksän vuotta Niittykartanon kansakoulussa juuri sydän sanoi hänelle selvästi: sinä olet huono opettaja. V. 1939 huhtikuussa se kävi sävähdyttävästi ilmi, se paiskautui hänen eteensä kuin kevätauringon väkivaltainen humahdus luokkahuoneen ikkunaseinämälle. Lapset olivat vielä syksyllä kunnioittavasti kutsuneet häntä opettajaksi, joskus maisteriksikin, talvella he kuitenkin olivat alkaneet sanoa säveästi, että Jaakkola, mutta silloin huhtikuussa ne junkkarit olivat heittäneet häntä vasten kasvoja Vernerillä. Hän muisti punehtuneensa kuullessaan sen.

— Verneri, eikö profeetta Elias polttanut takapuoltaan niissä tulisissa vaunuissa?

Hän oli silloin kääntynyt mustan taulun eteen selin lapsiin ja seisonut siinä hiljaa niinkuin kurittomuudesta rangaistu poika, ja tarttuessaan liituun hän oli huomannut kätensä vapisevan. Taululle hän oli sitten kirjoittanut tahdottomasti ja itselleen vierain kirjaimin: Hyvästi lapset! Siitä paikasta hän oli lähtenyt palaamatta enää koskaan takaisin. Verneri … Oliko hän ottanut siitä niin pahakseen? Ehkä niinkin. Hänen täytyi opettaa seitsemän vuotta lyseossa historiaa ja suomenkieltä ja Niittykartanossa yhdeksän vuotta kaikkia asioita tullakseen siihen ikään, että huomasi olevansa huono opettaja. Lyseossa hän sen tosin jo oli huomannut, mutta hän kuvitteli maaseudun hiljaisuudessa ja helpossa kansakoulunopettajan virassa saavuttavansa sisäisen tyyneyden, patinan epämääräiselle minälleen. Kuusitoista vuotta! Herra Jumala, mikä aika! Hän oli kuitenkin tuona huhtikuisena päivänä lopultakin saanut silmänsä auki. Saiko sen sitten aikaan kevätaurinko vaiko tuo Verneri, hänen oman etunimensä kuuleminen viattomasti nenäkkään poikapahasen suusta. Sehän oli samantekevää. Nyt oli yksi surkeus ainakin jätetty syrjään. Nyt hän eli tasapainoisesti, hän oli onnellinen mies, varakas ja vasta 45 vuoden ikäinen. Elikö hän tasapainoisesti? Voiko tunteellinen skeptikko elää tasapainoisesti?

Maisteri Jaakkola hymähti ja alkoi jälleen koota verkkoaan puikkariin.

Hän oli aikoinaan opiskellut huonosti menestyen ja tullut vain jotenkuten valmiiksi. Siihen oli osaltaan syynä sekin, että hän oli perinyt liian paljon rahaa. Ei ollut mitään välitöntä kiristävää syytä valmistua joksikin, ja kykyjen kiihoittavat intohimot häneltä puuttuivat. Hänellä oli kuitenkin ollut aina — sen hän tiesi — erinomaisen valpas ymmärrys. Hän ei ollut erikoisen terävä-älyinen, mutta hän oli viisas. Hän tunsi ja vaistosi miten asia oli, mutta ei pystynyt sitä koskaan suoralta kädeltä selittämään. Ymmärrys sanoi miten naulankantaan oli lyötävä, mutta joka kerta kun hän sitä yritti, hän paukautti sormeensa. Vika oli juuri siinä, että hän ei osannut lyödä naulankantaan ilman tarpeetonta kipua ja kiroilua.

Maisteri Jaakkola oli hyvä puhuja ja pidetty valistusmies. Mutta pitää hyvä puhe ei ole samaa kuin lyödä naulankantaan. Hän puhui innostuneesti ja innostavasti, mutta ei vuodattanut siihen pisaraakaan sydänvertaan. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hänellä ei ollut palavaa rakkautta mihinkään aatteeseen. Hänessä ei ollut vielä kertaakaan leimahtanut taistelijan vimma. Hänen puheensa olivat lämpimiä ja kauniita, mutta niistä puuttui julistus ja soihtu. Nöyrästi hymyillen hän sen itselleen myönsi. Tietysti hän oli ihanteellinen, melkein lapsellisen ihanteellinen ja hyväuskoinen, ja tämä oli sitä, mikä hänen luonteessaan oli tunnetta ja tunteellisuutta. Mutta hänellä oli liian valpas ymmärrys ja hävettävän pirullinen kyky nähdä asioitten ytimeen ja ihmisten tarkoituksiin. Ja niin hänestä tuli herttainen piru, hymyilevä kirkassilmäinen epäilijä, jonka toinen korva kuunteli enkelten kuoroa ja toinen saatanan surumielisiä viisauksia.

Kaksi vuotta sitten, viimeisenä rauhan juhannuksena ennen näitä käsittämättömiä sotia, hän oli pitänyt kirkonkylän suuressa lippujuhlassa ylevän ja korkealentoisen puheen; niin, häntä oli puristettu kädestä ja sanottu, että puhe oli ylevä. Mutta mitä hän itse oli tuntenut puhuessaan? Hän muisti tuijottaneensa hievahtamatta tyvenessä riippuvaa lippua ja rukoilleensa hartaasti, että se häilähtäisi, että se alkaisi hulmuta — merkiksi siitä, että iltapäiväksi saataisiin tuulta, onnekas onki-ilma. Oli häpeällistä pitää sellainen puhe. Pettää sillä tavalla. Tällaista se oli ollut, surkeata. Sillä suoraan sanoen, suoraan omalle itselleen sen näin sanoen, hän tunnusti, että hän ei ollut koskaan, ei koskaan vielä saanut herätystä.

Neljäkymmentäviisi vuotta. Kuinka vuodet vierivätkään. Mutta oli toki jotakin hullusti sellaisessa elämässä, joka saa rämpiä eteenpäin kokonaista neljäkymmentäviisi vuotta ennen kuin tavoittaa rakkautensa, ennenkuin sydämen ruosteiset saranat päästävät ikkunaa avautumaan sen verran, että sisään pääsee lentämään joku punainen lintu, joku Kristiina.

Siellä Kristiina nyt melskasi vedessä ja huitoi ympärilleen suunnattomalla kaislalla. Pieni sotaorpo huitoi ympärilleen, nauroi ja paleli niin, että somat hiirenhampaat kalisivat, mutta ei malttanut kuitenkaan tulla pukeutumaan. Verner Jaakkola istuutui veneensä tuhdolle ja jäi katselemaan lasta. Kenenkä lapsi taas olikaan? Jaakkola oli sen unohtanut. Jostakin papereista se ehkä löytyisi, mutta sehän oli samantekevää. Nimi oli joku Mäntynen tai Koivunen tai Kuusinen, jostakin Ensosta tai Viipurista tai Suistamolta, sekin oli samantekevää. Nyt hän oli Kristiina Jaakkola, kokonaan ja peruuttamattomasti.

Keskeytettyään kaksi vuotta sitten koulutyönsä paheksuttavan äkillisesti — hän ei tullut järjestäneeksi edes sijaista — maisteri Jaakkola joutui monenlaisiin kiusallisiin ikävyyksiin. Hänen menettelyään ei pidetty yksinomaan moitittavana, vaan suorastaan lurjusmaisena. Sellainen luonne leimattiin häilyväiseksi, epäluotettavaksi ja oikulliseksi. Kirkonkylä oli vihdoinkin saanut kunnollisen puheenaiheen, ja täytyy sanoa, että aiheen käsittelyssä ei annettu maisteri Jaakkolasta edullista kuvaa. Hilmakin, Jaakkolan vanha ja täysin suloton emännöitsijä, joutui aivan syyttään saamaan jokaista kunnon naista loukkaavan mainesanan. Raittiusseuran johtokunta, jonka puheenjohtajana Jaakkola oli toiminut jo vuosikausia, kokoontui ilman puheenjohtajaa, ja kokous asetti nyt punnittavaksi arkaluontoisen kysymyksen: Oliko syytä erottaa maisteri Jaakkola seurasta tai ainakin sen puheenjohtajapaikalta, koska oli alkanut kuulua ääniä, joiden mukaan tämä seuraan lukeutuva henkilö salassa nautti väkijuomia, jopa huomattavia määriäkin, mm. oli hän ollut päihtyneessä tilassa jättäessään koulunsa keskellä lukukautta ja keskellä tuntiakin. Varapuheenjohtaja ehdotti Jaakkolan erottamista, ja kokous hyväksyi sen.

Samoihin aikoihin koko kirkonkylä havahtui moraalin pahansuovaan pasuunaan. Jaakkola erotettiin Ropoyhdistyksestä (koska hänellä ei ollut rouvaakaan), V. P. K:n rahastonhoitajan tehtävistä ja nuorisoseuran johtokunnasta, johon Jaakkola vasta nyt sai tietää kuuluneensa. Suojeluskunta,