Lepakko

By Oiva Paloheimo

Kun orpopoika Rafael määrätään kauppias Frimanin kotiin, uudet vanhemmat huomaavat pojan kantavan mukanaan pyssyä. Mutta on hänellä vankempikin turva, nimittäin kuolleen taidemaalari-isän lupaama suojelusenkeli. Enkeli suojaa häntä kaikkialla.Uudessa kodissa Rafael nimetään edesmenneen koiran mukaan. Kotiympäristö ei muutenkaan ole viihtyisä. Frimaneilta puuttuu kauneus, ja kaikki mikä ei ole kaunista, on rumaa. Niin isä on opettanut. Uusissa tilanteissa poika turvautuu enkeliinsä. Onko enkeli Rafaelin mielikuvitusta, oikkua vai täyttä totta?Moninkertaisesti palkitun Oiva Paloheimon romaani kuvaa ihmisiä monitahoisesti ja vie lukijan syvän mysteerin äärelle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788728055083

Book preview

Ensimmäinen luku

1.

Myrskysi, oli todella kauhea yö, oli tuollainen kevättalvinen myteri, joka varsin etäältä ja kaikkea muuta kuin uskottavasti ilmoittaa kevään ja kukkasten heräämisestä. Juuri tällaisella ilmalla, tasan kaksi vuotta sitten, Koistisen Mirjamin mökinraiskan molemmat katonlappeet lensivät ilmaan ja pudota läiskähtivät Teirilän pellolle, putosivat levälleen kuin kirjan kannet. Mutta itse kirjan sisältö, Koistisen Mirjamin ullakon salaisuudet, likaiset vaatteet, Musta Raamattu ja tyttöjen, piikariepujen, hätähuutokirjeet, kaikki kaikki lentelivät ympäri kylää. Eikä mitään niistä kadonnut eikä mitään niistä pimitetty, kaikki kaikki tuotiin häpeämättömästi Koistisen Mirjamille takaisin.

Tämä se tällaisena yönä mökkiläisiä hirvittikin. Jos katto oli mennäkseen, niin menköön! Mutta se ei koskaan jäänyt siihen: ullakko salaisuuksineen lensi myös. Myrsky pani tutisemaan mökit ja eukot mökeissä. Yksinkertaisesti tuollainen myrsky ja myteri teki ihmisen hengessä vahvaksi, ja se merkitsi, että hän tuli pelokkaasti hyvämuistiseksi. Tuollainen myrsky oli sananmukaisesti helvetillinen, se tuli suoraan helvetistä: paljasti. Tuomion pasuunat soivat, kellot moikuivat kuin tulipalossa ja kuolleet olivat liikkeellä, heittelivät santaa ikkunoihin. Totisesti, täytyi olla epäinhimillinen ja syvälti paatunut sen, jonka omatunto sai tällaisena yönä nukutuksi.

Tuskin kukaan muu koko kylässä tänä yönä nukkuikaan kuin Teirilän isäntä, Jalmari, alati rallattava iloinen mies, jolla oli riisinpolttamat jalat ja joka oli humoristi ilman Jumalan armollisuutta. Hauskannäköinen ja vastenmielisesti hauska ihminen. Hän nukkui luottamuksellisesti kuin lapsi, jolla ei ollut vastuuta muusta kuin omasta itsestään. Ja kun oma itse nukkui, ei sitäkään ollut olemassa. Kaikkein vähiten lapsesta.

Mutta on muutakin kuin huono omatunto joka värjyy ja vapisee ja kyyristelee luonnonvoimien pelästyttämänä. On muutakin. Sellainen saattaa olla synnitön ja hylätty ihminen, joku rikas ja katkera nainen, joka keskellä myrskyävää yötä havahtuu katselemaan köyhää itseään, ravisteltua, häväistyä, oksatonta ja silmutonta itseään. Sellainen ihminen tuntee myrskyn omakseen, havahtuu siihen kuin läheisyyden tuntoon, katsoo itseään ja häpeää, tietää, että myrsky merkitsee kevään tuloa ja tuntee kuitenkin ihollaan syyslehtien värinän ja niiden tukahtuneen mätänemisen. Sellainen ihminen muistaa itsepintaisesti vain sen, mitä ei ole tapahtunut. Hän on herännyt myrskyyn, unohtanut sen saman tien, nyt hän myrskyää itse, piittaamattomasti ja katkerana. Sanna Teirilä, kaunis ja miehekäs emäntä oli sellainen ihminen. Hän oli onneton siitä, ettei hänen onnettomuudellaan ollut nimeä eikä selkeätä muotoa. Sanna Teirilä kuunteli myrskyä välinpitämättömän mietteliäänä. Hänen oma itsensä ja sen vaikeus oli tuimempi kuin yön riuhdonta ulkona. Sen monotoninen tuskaisuus oli muuttumassa jo itsemielisyydeksi: hän oli alkanut ihailla harvinaista kohtaloaan, hän oli onneton tavalla, jota toinen ei voinut olla. Tietoisuus tästä erikoislaatuisuudestaan tyydytti Sanna Teirilää kuin kitkerä, lamauttava viina: hänen onnettomuutensa oli naisen onnettomuus. Ja naisena hän koki itseään vain naisena. Hän vihasi miestään ja sääli itseään naisena. Oikeutetusti!

Sanna Teirilä makasi valveillaan vuoteessaan ja kuunteli myrskyävää yötä. Hän oli havahtunut tuulen ulinaan ja herännyt lopullisesti siihen kun omenapuun oksa raapi hypähtelevin, hermostunein, rytmittömin liikkein ikkunaruutua. Hän ajatteli ensin unimielisesti — että kissa. Sitten hän valveutui ja koki raavinnan läheisemmin, persoonallisemmin, ja kuvitteli nyt että se oli Jalmari, hänen miehensä, joka rapisutteli ikkunaa, rapisutteli ja nauraa hähätti.

Sannaa puistatti. Jalmari nukkui toisessa vuoteessa, huitoi pitkillä käsillään ja lyhyillä jaloillaan, huitoi surkastuneilla jaloillaan, sätkytteli, puhui unipuhettaan, maiskutti suutaan, hähätti. Se oli inhottavaa.

Jalmari Teirilä oli hauska mies, iloinen ja hyväntuulinen jokaisessa tilanteessa. Teirilä oli, kuten sanottiin, astunut lapsena humoristin läjään. Oli saanut taipumuksensa siitä, ettei hänen jalkojaan oltu ajoissa pesty. Ja nyt hän oli muka hauska, humoristi. Se oli inhottavaa.

Jalmari Teirilällä oli riisin polttamat jalat. Se oli humoristista siksi että Teirilä itse teki viastaan vitsin. Sanna ajatteli näitä inhottavia jalkoja liiaksikin. Mutta sille hän ei mahtanut mitään. Oli pakko nähdä ne, Jalmari pyöri jaloillaan lakkaamatta kuin hyrrä, viipersi nukkuessaankin. Sanna huokasi. Se oli uupunut, kyllästynyt ja vihainen sisäinen puserrus, voimattoman raivon huoahdus. Hän oli vasta kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen ja huomasi kuitenkin huokailevanasa jo kuin kärttyisä akka. Kunpa hän olisikin ollut jo vanhempi, silloin ei kutistuminen olisi tuntunut näin tuskalliselta, arvottomalta. Tämä hyödyttömäksi akaksi alentuminen tapahtui hivuttavasti ja siksi kiduttavasti. Olisipa ollut vanhempi. Vanhanakin ehkä tuntisi tyhjyytensä ja merkityksettömyytensä, mutta, tässä iässä se oli sietämätöntä, se sattui tuntoon, loukkasi, viilsi sietämättömästi, haavoitti — viilsi haavan ja haavoja, joista ei milloinkaan vuotanut verta. Hän oli tukehtua.

Taas paiskautui vainioaukealta raju tuulenpuuskaus ja heittäytyi koko öisellä ruumiinpainollaan rakennusta vasten, jymisytti peltikattoa. Omenapuunoksat vihelsivät ja valittivat. Sanna ajatteli innottomasti, että tulee kevät. Se oli kevätmyrskyä tämä. Kevät! Voi hyvänen aika. Olisi saanut olla tulematta.

Kevät, voi hyvänen aika! Yhden ainoan nuoruuskevään horjahduttamana, voivuttamana hän oli kerran kaatunut tähän samaan puusänkyyn ja nukkunut tässä hyödyttömänä, martona ja ilottomana iloisen miehen vaimona kaikki nämä viidentoista vuoden yöt, oli nukkunut kunnottomana ja satuttamattomana kunnon miehen lähellä, lähentelyittä, lähenemättä, vailla läheisyyden syvästi ja kauniisti koskevaa kokemusta. Yö myrskysi kartanolla ja puutarhassa. Nyt repesi jossakin oksa, se naukaisi sydäntäsärkevästi, aivan kuin joku ihminen olisi saanut kokea jotakin, kokea sillä tavalla että käytiin käsiksi, tehtiin väkivaltaa. Mutta tämä oksan parkaisu tekikin Sannan mielentilan yhtäkaikki selkeämmäksi, antoi hänen katkeruudelleen teräksen värin, se aivan kuin repäisi hänet sivuun itsestään ja hän kääntyi tarkastelemaan omaa tapaustaan kylmän nautinnokkaasti, pysähtyi selailemaan kirjoittamatonta mutta muistoihin unohtumattomasti piirtynyttä päiväkirjaansa siitä tapahtumisten sarjasta, joiden tulos oli ollut täydellinen tapahtumattomuus.

Todellakin, kuinka lapsellista: siinä iässä silloin, kaksikymmentäkaksivuotiaana, Sanna niin kuin kaikki muutkin tytöt piti miehessä ensiarvoisena kauneutta: miehen piti olla kaunis, miehen tuli myös olla iloinen, heliseväsanainen ja ottava. Jalmari Teirilä oli kaikkea sitä, Jalmari oli hauskannäköinen mies vielä nytkin, arvokaspiirteinen, tukassa jo hieman hopeaa — arvottomasti: sillä tavalla ettei se ollut siinä mistään syystä. Mutta silloin nuorena — kuinka vallaton ja kaunis mies. Tosin Jalmarissa oli jo silloin vikansa ja vammansa, hullunkurisen lyhyet sääret ja pienet naiselliset jalat. Jalmarin kengät eivät mahtuneet Sannan jalkoihin. Hullua, mutta niin oli asia, eivät ne tosiaan mahtuneet. Jalmarissa oli ollut lapsena vaikea riisi, äidin taitamattomuuden seurauksena. Jalmari oli riisinpolttama. Mutta mitä Sanna sellaisesta ja sellaisen mahdollisesta seuraamuksesta silloin tiesi. Riisi oli polttanut Jalmarin jalat, mutta se oli polttanut hänestä myös miehisyyden. Tai miten ja missä lienee todellinen syy ollut, Sanna yhdisti sen joka tapauksessa riisiin, kelvottomiin pikkujalkoihin. Jalat — mutta Sanna ajatteli silloin, ettei ihmistä kohdannutta onnettomuutta ja viallisuutta saanut pilkata eikä arvostella: viallisuuden ymmärtäminen päinvastoin toteutti hänessä naisellisuuden ja äidillisyyden viettiä: huoltaa ja ottaa suojelukseensa. Ja millainen velikulta Jalmari oli ollutkaan: teki pilkkaa omista pikkusääristään. Näytteli niitä ja osoitti hyvin tietävänsä Akilleenkantapäänsä. Jota tuskin oli olemassakaan, niin pieni ja mitätön koko kantapää oli. Mutta Jalmari tanssi ja kepsutteli näillä kantapäillaän sulavammin ja vei vinhemmin kuin kukaan.

Sanna ei silloin edellyttänytkään mieheltä muuta kuin että tämä oli kaunis, hyvä tanssimaan, varakas ja — hyvänen aika, sitäkin — että mies oli hauska. Rakkauselämä oli hänelle vielä tuntematonta. Mutta ilman rakkautta ja alistamista ei elämää voinut elää. Pakkopuhtaus oli nyt liannut hänen ajatusmaailmansa, hän tunsi tulleensa rivoksi hyveellisyydestä. Voi hyvänen aika, tässä sitä oltiin, ja siitä syystä, että Jalmari oli ollut kisapaikkojen heleäkurkkuisin ja iloisin ilonpitäjä. Hiljaisten, ujojen, avuttomien ja saamattomien maalaispoikien seassa oli Jalmari Teirilä ollut mies, sankari ja hurmuri. Jalmarin oli helppokin olla hurmuri, ottava — ettei olisi aavistettu hänen kyvyttömyyttään. Tosin oli niin, ettei Jalmari tavoitellut ketään sillä tavalla, hän vain tanssitti, halasi ja suuteli, somastikin suuteli, käyttäytyi hyvin ja hauskasti. Jalmarin hyvä käytös oli hänen tarkoittamattaan hyvä mutta hävytön petos. Jalmari ei tavoitellut, ei kylläkään, se oli Jalmari, jota tavoiteltiin — ja jos niin luultiin, jota luultiin, Sanna hänet sai, Sanna otti Jalmarin, sai soreapiirteisen, varakkaan, iloisen, riisinpolttaman miehen. Sannan oli pakko myöntää itselleen, että oli saanut kaiken sen mitä oli tavoitellutkin, kauniin, hauskan ja rikkaan miehen. Se oli ollut hänen unelmansa ja se oli toteutunut. Mitä hän siis valitti. Eikä Jalmari ollut heidän seurusteluaikanaan eleelläkään osoittanut mitään kiihkoa, hänen käytöksensä oli ollut soveliasta, kuten kihlausaikaan sopikin. Mutta oli kauheata, että miehen hyvä käytös: puuttumattomuus jatkui vihkimisen jälkeenkin, vaikka heidät oli kirkollisesti ja laillisesti päästetty irti: annettu pyhitys ja lupa olla sopivia ja käyttäytyä sopimattomasti oikein. Jalmari ei kuitenkaan käyttäytynyt, hän pysyi samana, osoitti ettei ollut tarkoittanutkaan muuta kuin hauskaa suutelemista, iloista lallattamista. Sanna oli muuttunut, Jalmari ei, Jalmari oli ikäänkuin pysynyt sanassaan, sanassa jota ei ollut tarvinnut sanoakaan. Jalmari oli uskollinen petollisesti koska ei pystynyt ottamaan toistakaan. Jalmari ei ollut muuttunut, Sanna oli: terve kasvaa, sairas ei. Ainoastaan Jalmarin ääni oli muuttunut, se oli tullut yhä kirkuvamman iloiseksi, kimakaksi, joskus se aivan kuin pääsi irti, hinkui falsetissa. Sannaa puistatti.

Mutta kylläpä oli yö ja myrsky. Tällaisena yönä varmaankin tapahtui helposti kauheita asioita, esimerkiksi murhia. Tällaisena yönä voisi arkakin tappaa. Voisi tappaa. Ihmisen. Varmastikin voisi, jos vain jaksaisi vihata tarpeeksi. Ei, ei vihata, vaan inhota. Inhosiko hän Jalmaria? Vai itseäänkö hän inhosi? Molempia, kumpaistakin: Jumala oli yhdistänyt heidät tunnottomasti ja noin jäi tunne merkitsemään inhoa, toteutui liallisesti eikä lihallisesti. Sanna vihasi heitä kumpaistakin — miehessään.

Sanna ei vihannut eikä inhonnut miestään sittenkään niin paljon sen tähden, ettei mies kyennyt tekemään heidän ävioliittoaan avioliitoksi, ei yhdyselämää yhteydeksi, ei senkään vuoksi, ettei mies voinut antaa hänelle lasta, vaan siksi, että hänen miehensä oli — hauska.

Hän oli tullut kuolemansairaasti murheelliseksi hauskuudesta. Jalmarin iloluontoisuus ja hauskanpito oli jotakin kaameata, ahdistavaa: päivästä toiseen, vuodesta vuoteen heidän talossaan oli ollut yhtämittaista iloisuutta, pyörähtelyä, tanssahtelua, naurahtelua, hulluttelua, loputonta hyväntuulista hyvyyttä, lepertelyä, hyväilyä poskelle — ja taas tanssinpyörähdys, iloinen sutkaus, nauru: hahaha-hähähä.

Voisi tappaa. Miksi hänellä ei ollut miestä, joka olisi tehnyt hänet onnettomaksi oikein, onnettomaksi väkivallalla, karkeudella, juoppoudella, köyhyydellä, millä tahansa — mutta tulla onnettomaksi alinomaisesta ilonpidosta ja tanssista! Kun hän vain ajattelikin Jalmarin hänen olkapäihinsä tarttuvia käsiä häntä inhotti niin että joskus oksennutti: hän tuli pahoinvoivaksi puhtaanasäilymisestään. Voisi tappaa. Tulisikohan Jalmari vakavaksi, jos tappaisi, kuristaisi? Näin, käsillään, kuristaisi. Entä jos miehen kasvoille jäisi kuristettunakin naurun virnistys? Entä jos hänen viimeinen äännähdyksensä olisikin jonkinlainen hähätys? Sannaa värisytti, hän haukkoi ilmaa ja luuli tukahtuvansa. Mitä hän ajattelikaan? Että voisi tappaa! Kauhea ajatus. Varmaan se tuli tästä myrskystä, tuulen vihlovasta ja kourivasta ujelluksesta. Tuli tuollainen ajatus: kuristaa.

Mies liikahti vuoteessaan, sätkytti pyrähdyksenomaisesti lyhyitä jalkojaan ja hihitti hiljaa.

Sanna pakeni miehensä uninaurua ja omaa mielentilaansa, nousi, pakeni pirttiin. Ovella hän sai ajatuksen, että herättäisi tytöt: että pitäisi mennä navettaan, lehmiä katsomaan, ja Nuija-sonnia, kuristavat vielä itsensä kytkyeihin, tällaisena paholaisen yönä, ties mitä tapahtui, hyvänen aika. Kummakseen hän huomasi molemmat navetta-apulaisensa istumassa kyyryisinä samassa sängyssä.

— Mitä nyt?

— Ei me uskalleta nukkua, emäntä. Kun on niin kamalaa, varmastikin on ruumiita liikkeellä.

— Ruumiita! Pötyä! Ei pidä kuvitella olemattomia ja tulemattomia. Nouskaahan ylös ja vetäkää yllenne, mennään katsomaan navettaan. Nuijakin möyryää siellä että ihan tänne kuuluu. Ettei vain ole päässyt irti. Ruhjoo lehmät. No, joutukaahan. Eikä sellaisia saa ajatella: Ruumiita.

Kun Sanna jonkin ajan kuluttua palasi makuukamariin, huomasi hän miehensä olevan jo jalkeilla. Jalmari temppuili lattialla kuin mikäkin sirkuspelle, kiskoi housuja jalkaansa ja kimitti:

— No jo kananvilla, no jo kananvilla, käy tuulonen, tuulonen, tietää suojaa, tulee suojaa, ja se on nyt niin mammaseni mammakulta, että pappa lähtee myllyyn, ne ovat nyt viimeisten kelien ajat, sanoo profeetta, myllyyn mennään myllyyn

ja joka sen myllärin tyttären nai,

se kiekurasarven lehmän sai.

Laulahtaessaan teki isäntä lystillisen pyörähdyksen, levitti kätensä ja yritti vetää vaimonsa mukaan. Tämä torjui hänet kuitenkin vastenmielisyyttä osoittavin ilmein ja kysyi melkein ankarasti:

— Menet siis kirkolle? Hyvä. Ja tällä matkalla sinun on lopullisesti käytävä puhumassa kamreeri Hakalan kanssa siitä pojasta, sinun on käytävä se nyt sopimassa. Sinun täytyy. On kauheata ajatella, että taiteilija Relle on siinä kunnossa. Tiedät itse. Ja huoltolautakunta tietää. Sehän on kauheata. Rellen keuhkotauti… se tarttuu poikaan, on ehkä jo tarttunutkin, poika täytyy saada siirretyksi sieltä terveisiin oloihin ja… ja meidän on saatava tähän taloon lapsi. Vihdoinkin. Se on saatava, käsitätkö? On saatava. Muutoin täällä menee ympäri, käy hullusti, tapahtuu ties mitä. Hoida nyt tämä asia.

— Hoidanhan minä mammakulta, älähän nyt tärise mammakulta, älähän älähän, jo no, no jo kananvilla, käydään käydään sopimassa, hommataan poika, älä hermostu, älä älä, älä nyt sentään tota tota, hommataan poika, älä hermostu, yhdestoista käsky kuuluu, ettei sinun pidä hermostuman, hommataan poika ja poika ja poika

ja poika oli Pohja Torniosta

sillä lailla tällä lailla…

— No, hyvä on, jos saat hommatuksi. Tässä ei tarvita muuta kuin paperia. Luulisi sentään, että niin vähällä hommaisit, että sopisit asiasta. Eikä sinun tarvitse tehdä sitäkään, olen itse puhunut ja sopinut. Sinun tehtäväksesi jää vain nimesi kirjoittaminen. Hakala hoitaa asian.

— No sehän on hyvä ja no sehän on hyvä ja sehän on nyt mahdottoman hyvä asia sitten, nimi paperiin vain ja Hakala hommaa meille pojan — ai ai Sanna, oletpa sinä aikamoinen mamma, että Hakalan kanssa, ai ai, vai Hakala, hahaha-hähähä

ja kun Hakala

oli kakalla

oman mökkinsä takana

ja kun Hakala…

siinä on pojalle jo valmis kehtolaulukin, että ja kun Hakala oli kakalla…

Isäntä huomasi kyllä vaimonsa poistuvan huoneesta tuskastunein ja kiusaantunein ilmein, mutta ei silti keskeyttänyt typerää lauluaan. Ja jo hetken kuluttua hän huusi oven läpi keittiöön:

— No jo kananvilla, onko se meidän mamma noussut taas takapuoli edellä ylös? Kun on noin ylpiä. Mitä? Älä älä nyt sentään viitsi, pappa tuo sinulle puodista kompiaisia nääs, muistatkos mamma, muistatkos sinä mamma, kompiaisiahan me söimme siellä riihen kynnykselläkin silloin kun riiattiin, kun

kun riiaripoikaa vietiin juu,

sumpparitirallaa vielä kori kaljaa,

kun riiaripoikaa vietiin juu.

Sanna katseli pirtin ikkunasta, kun isäntä valjasti aitan edessä Pikkumustaa valmiiksi tehdyn myllykuorman eteen. Mies ei voinut valjastaa hevostakaan rallattamatta ja nytkyttämättä ruumistaan, koko ajan hän rallatti ja lallatti, rellutti ja retkutti jalkojaan. Sanna oli alkanut yhä enemmän vihata noita onnettomia jalkoja. Jalmarin saapasvarretkin olivat lyhyet kuin kintaan suut, ne päättyivät heti alkuunsa ja sitten siinä olivatkin jo polvet. Tanakka leveähartiainen ja sonninmuotoinen mies tuollaisilla! Kuinka kestikään — sillä koko ajan mies ryllytti itseään. Nyt mies hypähti ketterästi kuormalle, maiskautti somaa suutaan, ja malttamaton hurja Pikkumusta karahti juoksuun. Ikkunoitten ohi ajaessaan heitti mies Sannalle lentosuukon, nauroi, iski silmää, ja samaan hengenvetoon hän jo lauloi.

Sanna istahti kummallisesti voipuneena penkille.

— Voi hyvänen aika, huokasi hän kuin olisi kironnut. Miksi taivaan tähden minun kuormakseni on pantu noin köykäinen mies, tuollainen markkinaraketti. Sirkusklovninkin sydän on vakava, kyyneleitten suoloista sekin on koottu — mutta minun mieheni… Voi taivaan tähden, minun mieheni ei ole mikään mies, eikä minun kotini ole mikään koti, ihmisen koti, tämä on huolettomuuden ja naurun ja laulun kauhea kuritushuone… ei tämä ole koti, täällä ei koskaan itketä, täällä ei olla koskaan pelon ja huolten painamina, tällainen koti on luonnoton, kauhea, tämä on ilon ja huolettomuuden pakahtama.

Kunpa olisi voinut edes itkeä tai kirota tai särkeä jotakin! Mutta ei voinut. Tämä erinomaisuus, tämä tarkoitukseton hyvinvointisuus, tämä aiheeton rikkaus ja aiheeton iloisuus, tämä tympäisevä iloisuus lamautti, teki