Intohimoisesta sienestäjästä

By Peter Handke

Peter Handke - kirjallisuuden Nobel-palkinto 2019

Se erilainen sienikirja.

Lapsuudesta asti kirjailija on tuntenut miehen, joka rakastuu intohimoisesti sieniin. Sienestäminen kohoaa miehen elämässä kaiken yläpuolelle - etsintä, löytämisen hurma. Mitä siitä seuraa hänen maailmankatsomukselleen? Entä ajatteleville sienille?

Maailmankirjallisuuden moderni klassikko, itävaltalainen Peter Handke tarjoaa uutuusteoksessaan lukijoilleen gastronomisen, luonnonvaraisen, filosofisen sienimatkan vailla vertaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Lurra Editions
• Release date: Nov 18, 2019
• ISBN: 9789525850918

Peter Handke

Vuoden 2019 Nobelin kir­jal­­lisuuspalkinnon saaja, itä­valta­lainen maailman­kansalainen Peter Handke (s. 1942, Grif­­­­­­­fen, Itävalta) on eurooppalaisen nyky­kirjallisuuden omaleimaisimpia tekijöitä. Hänen huomattava tuotantonsa käsittää niin romaaneja, runoja kuin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia - mm. yhdessä Wim Wendersin kanssa tehty Berliinin taivaan alla (1987). Peter Handken kirjallinen ilmaisu on alusta alkaen perustunut epätyyliin - epäjuonelliseen kerrontaan, jossa keskeisintä on kertojan voimakas sisäinen kokemus ja tunne ja monitasoinen tulkinta ulkopuolisesta maailmasta. Näin kirjailija on astunut kauas kirjallisuuden valtavirrasta - piiriin, jossa hän on ainoita maailmankirjallisuudessa. Peter Handkelta on suomennettu yksitoista teosta. 2000-luvulla LURRA Editionsin kautta ovat ilmestyneet: Riisuttu epä­­onni (suom. Arja Rinnekangas), Jukeboksista (suom. Markku Mannila), Don Juan (hänen itsensä kertomana) (suom. Markku Mannila), Moravalainen Yö (suom. Arja Rinnekangas), Suuri putous (suom. Arja Rinnekangas) ja Intohimoisesta Sienestäjästä (suom. Arja Rinnekangas). Moravalainen yö (Die Morawische Nacht, 2008) on Peter Handken monitasoinen ja -tulkintainen kuvaus uransa lopettaneesta väsyneestä kirjailijasta, miehestä, joka Kosovon ja Serbian osittaisella rajajoella, Moravalla, aloittaa yöllisen kertomuksensa kutsutulle vieras­joukolle matkastaan niihin paikkoihin ja teemoihin, jotka ovat hänelle tärkeitä niin Keskisessä Euroopassa kuin Iberian niemimaalla. Kokonaisuudesta kasvaa syväluotaava pohdiskelu Euroopan ja koko maailman arvoista aikana, jona kohtalolla tuntuu olevan enää vain statistin rooli.

Book preview

© Leena Louhivaara

Peter Handke (s. 1942, Griffen, Itävalta) on eurooppalaisen modernin kirjallisuuden omaleimaisimpia tekijöitä. Hänen huomattava tuotantonsa käsittää romaaneja, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia – mm. yhdessä Wim Wendersin kanssa tehty Berliinin taivaan alla (1987). Handken kirjallinen ilmaisu rakentuu epäjuonelliselle kerronnalle, jossa keskeisintä on kertojan voimakas sisäinen kokemus ja tunne ja monitasoinen tulkinta ulkopuolisesta maailmasta. Näin kirjailija on astunut kauas valtavirrasta – piiriin, jossa hän on ainoita maailmankirjallisuudessa. Handkelta on aiemmin julkaistu suomeksi kahdeksan proosateosta, joista viimeisimmät ovat Riisuttu epäonni (Wunschloses Unglück, suomentanut Arja Rinnekangas, LURRA Editions, 2003), Jukeboksista (Versuch über die Jukebox, suomentanut Markku Mannila, LURRA Editions, 2005), Don Juan – hänen itsensä kertomana (suomentanut Markku Mannila, LURRA Editions, 2008), Moravalainen Yö (Die Morawische Nacht, suomentanut Arja Rinnekangas, LURRA Editions, 2013), Suuri Putous (Der Große Fall, suomentanut Arja Rinnekangas, LURRA Editions, 2013). Intohimoisesta Sienestäjästä on kuvaus kirjailijan ja metsien villiin antimeen, sieniin, rakastuneen miehen välisestä ystävyydestä ja sieniin hullaantuneen miehen intohimon kasvusta yli kaiken tämän elämässä. Teoksen kertomuksessa yhdistyvät luonnon elollisuus ja kirjailijan voimakas tulkinta tämän hetkisestä maailmasta. Teoksesta kasvaa vertauskuva paljon suuremmasta traumasta.

Ja nyt on jälleen tosi kyseessä! sanoin vaistomaisesti itselleni ennen kuin lähestyin kirjoituspöytääni, jonka ääressä nyt istun aikomuksenani saada tietty – tai pikemminkin epämääräinen – selvyys kadonneen ystäväni, intohimoisen sienestäjän, kertomuksesta. Ja jatkoin vielä vaistomaisesti itselleni: "Ei voi olla totta! Että on todellakin aivan tosi kyseessä tässä pyrkimyksessäni siirtää paperille tämä yksi asia; kertomus, johon ei liity ja joka ei myöskään pidä sisällään mitään maailmaa mullistavaa, mihin liittyen mieleeni tuli jo tätä aiettani ennakkoon (määre, joka kerrankin on juuri sopiva) lähestyessäni italialaisen Bernardo Bertoluccin erään vuosikymmeniä sitten tekemän elokuvan – pääosassa Ugo Tognazzi – nimi: Naurettavan miehen tragedia – ei elokuva itsessään, ainoastaan sen nimi, La tragedia di un uomo ridicolo."

Eikä tämä vanhan ystäväni kertomus ole edes mikään tragedia, ja onko, vai oliko, hän edes mikään surkuhupaisa tyyppi: Jo yksistään se seikka on minulle epäselvä eikä tule ikinä selviämäänkään minulle; niinpä jälleen vaistomaisesti totean ääneen ja laitan muistiin: Pysyköönkin epäselvänä!

Vielä yksi elokuva muistui mieleeni ennen kuin päätin siirtyä kirjoituspöydän ääreen. Se ei ollut elokuvan nimi, vaan yksi elokuvan ensimmäisistä kohtauksista, ellei jopa alkukohtaus. Kyseinen elokuva oli – taas jälleen kerran… kuten arvata jo saattaa – John Fordin lännenelokuva, jonka kertomuksen alussa James Stewart, kuuluisan sheriffi Wyatt Earpin roolissaan, istuu, ilmeisesti hyvinkin pitkään, kauan hänen kuuluisiksi tulleiden Tombstone-seikkailujensa jälkeen, raukeana ja haaveilevana kuin vain James Stewart taitaa, sheriffin toimiston verannalla Texasin (?) eteläisessä auringossa ja antaa ilmeisen rauhallisin, samalla päättäväisin mielin, puoliksi silmille vedetyn hattunsa lierin alla, ajan vain kulua; miten kadehdittavaa ja samalla tarttuvaa. Mutta sitten, muutoinhan kyseessä ei olisi mikään villinlännen tarina, lähtö uuteen seikkailuun, aluksi enemmän vastahakoisesti ja, muistankohan oikein (?), ainoastaan rahan houkuttelemana, ja se seikkailu suuntautuu sitten pikemmin pohjoiseen kuin lännen suuntaan. Jatkossa sitten, ja erityisesti kertomuksen lopussa: asiaankuuluva hyökkäys, lempeää huomaavaisuutta, hiljaisesti auttavaa henkistä läsnäoloa, mitä vain ja ainoastaan James Stewart on aina säteillyt ja säteilee tässä elokuvassa nimeltä Two Rode Together, jossa toisena ratsastajana on Richard Widmark ja jossa, elokuvan nimen mukaisesti, lopuksi ratsastaa paljon ihmisiä yhdessä, ehkä jopa (lähes) kaikki. Miksi minulle tuli mieleeni juuri tuon elokuvan alkukohtaus, jossa kuului saappaisiinsa verhoutuneen, suoriksi ojennetun jalkaparin omistavan, kovin tarttuvalta tuntuvan saamattomuuden omaavan, sormeakaan liikauttamattoman, niin sanotun järjestyksen ylläpitäjän ilmoille päästävä itsetietoinen, vapauttava nauru ennen kuin, todellakin, siirryin kirjoituspöydän ääreen?

Itse istuin jalat suoriksi ojennettuina, saappaat jalassa. Paikka ei kuitenkaan ollut mikään veranta eikä se sijainnut missään syvällä etelässä, vaan hämärässä pohjoisessa, kaukana kaikesta auringonvalosta; jalat nostettuina ikkunalaudalle, sata vuotta vanhassa talossa, jota ympäröi metrin paksuinen muuri ulkona, jossa leijui myöhäissyksyn sateen usva ja kävi kylmä tuuli, joka työntyi ikkunakarmeissa olevista raoista sisään jo lehtensä pudottaneen pyökkimetsän suunnalta tasangolta, ja saappaat olivat kumisaappaat, joita ilman käveleminen tuskin oli mahdollista, ei ainakaan niittyjen ja metsien poikki, ja ne saappaat >riisuin< jaloistani, kun siirryin kirjoituspöydän ääreen, otin ne pois käyttäen apunani ulko-oven edessä ulkona olevaa laitetta, jota joskus oli kutsuttu saapasrengiksi, minun hallussani oleva laite oli raskaasta teräksestä valmistettu vanhanajan vekotin, muodoltaan kuin ylisuuri etana, jonka metalliset tuntosarvet vetivät ja nostivat saapasta irti kantapäistä, ja sitten muutamalla askeleella seuraavasta ovesta sisälle sivurakennukseen, pieneen vajaan, Annexiin, kuten sitä nimitän, tähän pöydän ääreen kirjoittamaan.

Miten muka? Nekö pari askelta ulos ja sisään kirjoituspöydän ääreen, nekö mukamas matka? Laittautumista-matkaan? Lähtemistä? Niin minusta tuntui. Näin olen sen kokenut. Niin se oli. Ja nyt jo hämärtää marraskuisesti alhaalla tasangolla, joka ylätasangon juurelta alkaen, jonka jyrkällä reunalla tässä istun, kohoaa laajaksi horisontiksi, yhä kauemmaksi pohjoiseen päin, ja lamppu pöydälläni on sytytetty. Lieneekö todellakin tosi kyseessä?

Jo hyvin varhain ystäväni oli hullaantunut sienistä, joskin eri mielessä kuin sitten myöhempinä tai vieläkin myöhempinä vuosinaan. Vasta silloin, hänen ikääntyessään, tuli kysymykseen luoda kertomus hänestä, yhdestä asialleen vihkiytyneestä. Tarinoita sieniin hullaantuneista kun on kirjoitettu jo riittämiin, pääsääntöisesti tai jopa poikkeuksetta (?) kirjoittajat ovat myös itse olleet näitä, jotka puhuvat itsestään metsästäjinä tai joka tapauksessa sienten havainnoitsijoina, keräilijöinä ja luonnontutkijoina. Eikä ole olemassa enää pelkästään sienikirjallisuutta, sienikirjoja, vaan viime aikoina, kenties viime vuosisadan molempien maailmansotien jälkeen, näyttää syntyneen myös kirjallisuutta, jossa kerrotaan sienistä ja niiden suhteesta kirjoittajiensa omaan eksistenssiin. 1800-luvun kirjallisuudessa sieniä ei esiintynyt juuri yhdessäkään kirjassa, ja jos esiintyi, niin silloin ihan pienesti, sivumennen, ja ilman mitään suhdetta teosten varsinaisiin sankareihin, sienet olivat erillään itse kertomuksista, kuten esimerkiksi venäläisten, Dostojevskin, Tšehovin teoksissa.

Mieleeni muistuu yksi ainoa teos, jossa joku, vaikkakin vain kertomuksen yhden ajanjakson verran, on sidoksissa sienimaailmaan ilman omaa osuuttaan siinä, ollen itse asiassa mukana vastoin omaa tahtoaan, ja tämä tapahtuu Thomas Hardyn romaanin Far from the Madding Crowd – 1800-luvun lopun Englannissa – kauniille nuorelle sankarittarelle, joka eräänä yönä eksyy jossakin maaseudulla ja suistuu täynnä jättiläiskokoisia sieniä olevaan kuoppaan, kammottavien ilmestyksien keskelle, jotka näyttävän kasvavan ja lisääntyvän hänen silmissään, ja jää vangiksi sinne kuoppaan aina aamun sarastukseen saakka (näin sanoo kaukainen muistikuvani).

Ja nyt meidän aivan uudessa, miten sitä kutsutaankaan, meidän ajassamme lisääntyvät nähtävästi kertomateokset, joissa sienet esiintyvät pikemminkin jonkin yleisyyden valhekuvana, joko tappavana tapana tai aineena, kuinka se nyt sanotaan, tietoisuuden laajentajina.

Ei mistään näistä, ei sientenmetsästäjästä sankarina, ei nousevan kuun haaveilijasta, ei toisen minätietoisuuden edelläkävijästä, tulla kertomaan tässä Intohimoisesta sienestäjästä kirjassa. Tai ehkä tietyiltä osiltaan kuitenkin? Oli miten oli: tätä kertomusta, tätä hänen tarinaansa, sitä miten se oli tapahtunut ja kuinka minä sen koin, ajoittain, aivan läheltä, ei joka tapauksessa ole kirjoitettu vielä koskaan aiemmin.

Kertomus alkaa rahasta, kauan sitten, silloin kun tuleva intohimoinen sienestäjä oli vielä lapsi; rahasta, johon tuo lapsi oli kiintynyt jopa unissaan, joissa joka yö kiiltelivät kaikkialla kolikot, jotka eivät kuitenkaan olleet aitoja; rahasta, jota vailla hän eli yöt ja päivät, aivan täysin. Tuloksella, että päivisin, missä hän sitten kulki tai seisoikin, hän roikotti päätään niin, että se merkitsi vain yhtä: hän silmäili, löytyisikö hänen jalkojensa lähettyviltä jotakin arvokasta, kenties jopa jokin hävinnyt aarre. Se, että hänellä ei todellakaan koskaan ollut rahaa, korkeintaan silloin tällöin yksi pikkukolikko, joka ei sitten riittänyt mihinkään, eikä hän edes kotonaan nähnyt juuri koskaan rahaa, ei missään tapauksessa ainakaan seteleitä, ei vaikuta tähän asiaan. Miten hän siis nyt noin vain pääsisi käsiksi rahaan? Vaikka hän ei ollut vähäisimmässäkään määrin ahne omistamaan mitään – ahne, saamaan rahaa itselleen –: Jos hän jonakin päivänä omistaisi rahaa, hän lähtisi saman tien tuhlaamaan kaiken; hän tiesi jo, oli tiennyt jo pitkään, minne ja mitä varten.

Kuinka sitten kävikään niin, että sen kylän lähelle, josta hän oli kotoisin, perustettiin sienien keräyspiste. Elettiin aikaa Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin yleisestikin kaupankäynti ja markkinat heräsivät uudelleen eloon ja uudella tavalla verrattuna sotien välillä muodostuneeseen kaupankäynnin kulttuuriin, ja erityisesti heräsi eloon kaupankäynti ja osapuolten yhteydenpito maaseutualueiden ja isompien kaupunkien välillä; kaupunkien, joiden asukkaat olivat päässeet hiljattain sisälle siihen saakka vielä tuntemattomien makujen (eikä ainoastaan tropiikista tai jostakin muualta