Ükskõik: Kirjoitelmia Suomen sillalta

By Jukka Kostiainen

Kesällä 1892 lähetettiin virolainen paikallislehden aputoimittaja Hindrik Prants ensimmäiselle työkeikalleen Suomeen. Turkuun hän saapui ryöstettynä ja rahattomana, kielitaitokin oli tuolloin vielä vaatimaton. Mutta joku paikallinen oli ottanut Hindrik paran silloin hoiviinsa ja auttanut hänet ystävällisesti eteenpäin. Siitä se alkoi, silloisen aputoimittajan lopun elämää kestänyt rakkaus Suomeen, suomalaisiin ja suomen kieleen. 45 vuotta myöhemmin kirjailija Tatu Vaaskiveä oli Tartossa vastaanottamassa ja tervetulleeksi toivottamassa koko joukko paikallisia yliopistomiehiä, kirjailijoita ja muita kulttuuripersoonia, monenmoista apua viron kieltä taitamattomalle ja matkustamiseen tottumattomalle pohjoiselle vieraalleen tarjoten: Tatu oli täysin myyty. Mikä hieno maa ja kaupunki, miten humaaneja ja lämpimiä sen asukkaat!
Näin oli syntynyt taas yksi uusi fennofiili ja uusi estofiili, aihetunniste #lämminvastaanotto. Nuo kaksi seikkailijaa ja joukko muita Suomen sillan rakentajia, ylläpitäjiä ja pelkkiä ylittäjiäkin esiintyvät seuraavissa kirjoitelmissa, kuka keskushenkilönä, kuka taustalla pienemmässä roolissa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 22, 2020
• ISBN: 9789528036043

Jukka Kostiainen

Helsinkiläissyntyinen 66-vuotias harrastajakirjoittaja ja estofiili. Asuu nykyään Loviisassa, kuningattaren kaupungissa. Aiemmin julkaistut teokset: Suljetut vaunut - eli kadonnutta aikaa etsimässä (pseudonyymi J.Tapio; Kirja kerrallaan 2012; viimeisin korjattu painos omalla nimellä e-kirjana BoD 2020) Kinnises tõllas - ehk kadunud aega otsimas (Atlex 2013; vironkielinen laitos Suljettujen vaunujen 1. painoksesta; ilmestynyt Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlajulkaisuna) Surujalavan kuolema - Mystillinen kertomus Pärnusta (Tallinna-kustannus 2017; e-kirjana BoD 2021) Ükskõik: Kirjoitelmia Suomen sillalta (BoD 2020; e-kirja)

Book preview

Ükskõik

Kaksi epigrafia

Sisällys

Alustus (2020)

I JOKAINEN KIRJA ON OVI JOHONKIN

II FRIEDEBERT JA ELO TUGLAS

III MARIE UNDER JA ARTUR ADSON

IV HINDRIK PRANTS

V AUGUST ANNIST

VI KARL RISTIKIVI

VII ANTON HANSEN TAMMSAARE

VIII MATI UNT

IX TATU VAASKIVI

X SAIMA HARMAJA

XI SÄVELSILTA

Lopuksi. Sillalla jälleen kerran.

Mustosesta Laaksoseen: sillanrakentajamme Hiidenmaalla (2020)

Kirjallisuutta

P.S. 16.12.2020

Valmistusmerkinnät

Kaksi epigrafia

Tartto on Eurooppaa! (Helsinkiläiskirjailija T. Vaaskivi 1937)

Se [Turku] oli Eurooppaa meidän köyhään ja vaatimattomaan elämäämme verrattuna. (Tarttolaiskirjailija Friedebert Tuglas 1906)

Sisällys

Alustus (2020)

I JOKAINEN KIRJA ON OVI JOHONKIN

II FRIEDEBERT JA ELO TUGLAS

Friedebert Tuglas sõnas ja pildis

Kahden harmaan kissan joulu – tai kolmen

III MARIE UNDER JA ARTUR ADSON

Kuninganna ja paaž – või julge argpüks

IV HINDRIK PRANTS

Huvitav mees ja Soome sild

V AUGUST ANNIST

Muuan virolainen fennofiili eräin suomalaissilmin

VI KARL RISTIKIVI

Suomessa tuntemattomaksi jäänyt pakolaiskirjailija

VII ANTON HANSEN TAMMSAARE

Sananen suomennosten kestävyydestä

Totuus ja oikeus: „eräs kunniatapaus kirjallisessa elämässämme"…

Kaksi aikaa, kaksi suomen kieltä, kaksi suomennosta

Pidellä näkimiä näpeissään ym. haastavaa

Tanu päähän tyttärelle, könni!

Ei suljetuissa vaunuissa vaan rattailla tällä kertaa – tai polkupyörällä siis

Metsävuohia ja revonrieskaa

Mitä harakka sanoi toiselle?

Tammanvoisuttu vs. mörävoi

Kurpponen vai tallukas?

„…meidän vahingollinen vihamiehemme, moskovalainen,…"

„Ja koska olivat rakastuneita, putosivat railoon..."

VIII MATI UNT

Hyvää iltaa, rakkaat vainajat

Kulttuurisilta Etelä-Savosta Pärnumaale

Haamujen hetki Elomaan talossa

IX TATU VAASKIVI

Unohtunut Vaaskivi

Kadonnutta aikaa etsimässä

Loistava, petollinen Vaaskivi ja kätilösammakot

Haikarat valkosulat – ehk üks üpris kummaline jutt

Tuonenkurjesta tolppahaikaraksi

Tatu, Tove ja Olavi, matkalla jossakin Euroopassa…

Muutama sana Vaaskivi-käännöksistä – tai niiden puuttumisesta

Kahdesta toteutumatta jääneestä suunnitelmasta

Merkkipäivämuistamisista ja -unohtamisista

X SAIMA HARMAJA

Kaksi runoilijakohtaloa

Harmajasta lausui Vaaskivi

Talo Emajoen yläpuolella

XI SÄVELSILTA

Intro: Myyttinen Laulava vallankumous

Schlagereita ja elävää kuvaa

Kuolematon Valgre

Soome pop valloittaa Viron

Virolaisetkin yrittävät maihinnousua

Naapurivisailua

Me paneme punki! eli Eestiläinen punklevy

Tapaus Loss Taivalkoskis

Korkeakulttuuria hakaneula (tai kieli) poskessa

Eihän se nimi bändiä pahenna, mutta...

Talsinki (On My Mind)

Hurjia poikia

Tärkeintä on asenne

Lopuksi. Sillalla jälleen kerran.

Mustosesta Laaksoseen: sillanrakentajamme Hiidenmaalla (2020)

P.S. 16.12.2020

Kirjallisuutta

Alustus (2020)

Kesällä 1892 lähetettiin virolainen paikallislehden aputoimittaja Hindrik Prants ensimmäiselle työkeikalleen Suomeen. Turkuun hän saapui ryöstettynä ja rahattomana, kielitaitokin oli tuolloin vielä vaatimaton. Mutta joku paikallinen oli ottanut Hindrik paran silloin hoiviinsa ja auttanut hänet ystävällisesti eteenpäin. Siitä se alkoi, silloisen aputoimittajan lopun elämää kestänyt rakkaus Suomeen, suomalaisiin ja suomen kieleen. 45 vuotta myöhemmin kirjailija Tatu Vaaskiveä oli Tartossa vastaanottamassa ja tervetulleeksi toivottamassa koko joukko paikallisia yliopistomiehiä, kirjailijoita ja muita kulttuuripersoonia, monenmoista apua viron kieltä taitamattomalle ja matkustamiseen tottumattomalle pohjoiselle vieraalleen tarjoten: Tatu oli täysin myyty. Mikä hieno maa ja kaupunki, miten humaaneja ja lämpimiä sen asukkaat!

     Näin oli syntynyt taas yksi uusi fennofiili ja uusi estofiili, aihetunniste #lämminvastaanotto. Nuo kaksi seikkailijaa ja joukko muita Suomen sillan rakentajia, ylläpitäjiä ja pelkkiä ylittäjiäkin esiintyvät seuraavissa kirjoitelmissa, kuka keskushenkilönä, kuka taustalla pienemmässä roolissa. Esimerkiksi: kirjailija Friedebert Tuglas vaimonsa Elon, runoilija Marie Underin ja kirjailija Aino Kallaksen puristuksessa (noin vertauskuvallisesti). Tai: kirjallisuudentutkija August Annistin, kirjailija Tatu Vaaskiven ja runoilija Saima Harmajan risteilevät polut. Aleksis Kiven harmaa kissa Tuglasin joulupöydässä? Ja lopuksi: Sävelsilta, 80 vuotta kevyen musiikin yhteistä historiaa Aisakellosta Talsinkiin.

I JOKAINEN KIRJA ON OVI JOHONKIN

Kun divarissa rupeaa pohtimaan, ostaako joku kiinnostusta herätellyt kirjan rähjä eli ei, on syytä pyrkiä pitämään pää kylmänä, ryhdistäytyä, koota itsensä. Ja tehdä sitten ripeästi kaupat.

Sillä kumpiako tapaa useammin, niitä jotka katuvat kirjakauppojaan, vai niitäkö jotka itkevät hassaamaansa tilaisuutta? Jälkimmäisiä, väitän.

     Viime kesänä Tartossa pidin kädessäni sekä vanhaa vironnosta Kiven Seitsemästä veljeksestä että Tuglasin Väike Illimar -romaania. Jälkimmäisen suomennos Pikku Illimar sattui vielä olemaan matkalukemisenani. Ostaisinko vai en? Hinta ei hirvittänyt, mutta…

Niin sekosin taas kerran insinööritieteisiin: ynnäilin niin matkapakaasieni kuin kirjahyllyjenikin vetoisuutta; tein nopeita arvioita siitä, riittäisikö vaatimaton kielitaitoni ja sitä selkeästi vankempi lyhytjännitteisyyteni ikinä noidenkaan teosten lukemiseen. Lehteilin kirjoja aikani, silittelin niiden haaltuneita ja nuhruisia kansia – ja sovitin ne takaisin hyllyyn…

     Edesmenneen runoilija Pauli Heikkilän sanoin kuin palan olemukseeni ne hyllyyn sovitin. Pauli tosin runoili lukemistaan kirjoista, mutta yhtä kaikki, minun olemustani tuo tekemäni idioottimainen ratkaisu määritteli lopulta perin hyvin.

     Kirjalla on monta funktiota. Äärimmillään se on taiteilijan hengentuote, joka on luettava kannesta kanteen; sen sisältö on ymmärrettävä ja sisäistettävä; ja sitä on pystyttävä halutessaan siteeraamaan sanasta sanaan. Toisaalta kirja voi olla myös vain pelkkä esine, hyllyn täyte, sisustuselementti.

     Jostain noiden ääripäiden välistä löytyy sellainenkin vaihtoehto, että minkä tahansa kirjan voi nähdä hakuteoksena, ovena johonkin, minne ei suinkaan heti tarvitse suin päin rynnätä, vaan mihin voi tarpeen vaatiessa vaikka vain kurkistaa.

     Nuo kaksi hyväilemääni vanhaa, vieraahkokielistä romaania ovat siitä nyt oivia esimerkkejä.

Kun sitten myöhemmin intouduin kirjoittamaan jouluista tarinaa kahdesta harmaasta – vedenharmaasta – romaanikissasta, sain katkerasti harmitella Tarton-päätöstäni. Toisen kissoista, Matin nimeltään, tapaamme Kiven Veljeksissä. Tuon Juhanin lemmikin, joka viimein istuu aattoiltana Impivaaran pirtin paloraunioilla „alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen". Toista puolestaan kutsutaan Antsuksi, ja se seikkailee Tuglasin Illimarin sivuilla, pilaa perheen joulun, mutta saa viimein anteeksi.

     Pieni, mutta huomiota kiinnittävä yhtäläisyys noissa tarinoissa on se, että sekä Matti että Ants ovat juuri vedenharmaita. Ensimmäisenä tuota sanaa käytti siis Aleksis Kivi. Ja lopuksi Raili Kilpi-Hynynen, Illimar-suomentaja. Mutta mitä sanaa käyttikään Friedebert Tuglas tulkitessaan Jukola-saagan viron kielelle ja sitten hieman myöhemmin kirjoittaessaan omaelämäkerrallisen Väike Illimarin?

     Voi kunpa nyt olisi hyllyssäni ollut nuo kaksi kesällä hypistelemääni vironkielistä teosta! Sangen vaivatonta olisi ollut tarkistaa, käyttikö Tuglaskin samaa sanaa kissojen väriä kuvatessaan. Pohtia sitten peräti sitä, lainasiko hän omalle Antsulleen värin Jukolan Jussin Matti-katilta.

     Eihän tämä mikään elämää suurempi mysteeri ja pähkäilyn aihe ole, mutta jäi tuo vähän mieltä kaihertamaan. Tästä lähin olen divareissa viisaampi. Tai sitten pysyttelen niistä etäällä.

II FRIEDEBERT JA ELO TUGLAS

Friedebert Tuglas sõnas ja pildis

Kerran Tartossa käydessäni yövyin Vikerkaare külalistemajassa, Toomemäen takana, pari kilometriä keskustasta. Tuon viehättävän majatalon pienen registratuurin yhtä seinää peittää vanhojen kirjojen täyttämä hylly, jota rupesin yhtenä tihkuisena iltapäivänä aikani kuluksi ja sateen taukoamista odotellessani tutkiskelemaan.

     Silmiini osui silloin ikivanha Looming-lehden sidottu vuosikerta, taisipa olla vuodelta -36. Nostin sen tiskille ja aloin selailla. Ja mitä löysinkään: useita artikkeleita itsestään Friedebert Tuglasista! Näinköhän olisi omistaja kiinnostunut myymään minulle koko niteen? Tätä mietin kun taivaan hieman seestyttyä läksin kävelemään kohti keskustaa.

     Illemmalla Tarton yllätti sitten oikea vesisade. Ei puhettakaan sellaisesta kesäisen vihmovasta jollaista koin runollisesti maalailla lukijan eteen Suljetuissa vaunuissa – tämä oli silkkaa kaatosadetta, kaiken alleen hukuttavaa, parhainta lajia. Pakenin juuri kohdalle osuneeseen ja jo entuudestaan tuttuun divariin. Aavistaen sateen jatkuvan vielä pitkään kävin hyllyjä verkkaisesti läpi. Etsin tietenkin etupäässä vanhoja Loomingin numeroita, jopa erästä tiettyä vuosikertaa… Turhaan.

     Lopulta oli pakko luovuttaa, enää ei kehdannut pyöriä siellä, ja olipa sade jo laantunutkin vihma-asteelle. Vilkaisin vielä yhtä lyhyttä hyllynpätkää aivan lattian tuntumassa. Eräästä haaltuneesta selkämyksestä tavasin nimen F. Tuglas, poimin niteen kouraani – ja siinä se oli, yksien kansien välissä nuo aiemmin näkemäni artikkelit plus koko joukko muita, Tuglasin bibliografia ja vaikka mitä! Kõik üheskoos!

     Teoksen Friedebert Tuglas sõnas ja pildis („Friedebert Tuglas sanoin ja kuvin") esipuheessa kerrotaan sen olevan ensimmäinen lajissaan: virolaisesta kirjailijasta ei aiemmin tällaista ollut tehty. Mutta nyt tehtiin, ei vähiten siksi, että kirjailijan 80-vuotispäivä sattui tuoksi vuodeksi 1966. Yhdeksän kaikkiaan parista tusinasta kirjoituksesta, artikkelista tai runosta on kaukaisemmilta vuosikymmeniltä, loput kirjoitettu juuri tätä kokoelmaa varten. Ja jokainen on eri kynästä lähtöisin.

Eräät Suljettujen vaunujenkin sivuilla vilahtaneet persoonat ovat sanansa suuresta kollegastaan sanoneet.

     Runoilija-professori Gustav Suitsin artikkeli Tuglase pagulaspäevilt Soomes oli vuodelta 1936 ja siis kirjoitettu Tuglasin 50-vuotisjuhliin. Se kuvaa kahden nuoren miehen seikkailuja Helsingissä 1900-luvun alun vallankumousvuosina, salanimineen ja pakoiluineen, varsinkin Tuglasin kohdalla. Suits kun oli ollut (Tuglasin mukaan) Suomessa kuitenkin enemmän opiskelijan kuin poliittisen pakolaisen statuksella. Välillä Tuglas oli kuulemma jopa lainannut Suitsin henkilöllisyyttä – seikka joka joskus oli johtanut aika outoihin tilanteisiin. Sillä jos joku tunsi Friedebertin Suitsina, oli Gustavin oltava tämän läsnä ollessa sitten joku muu. Tuglas ei tietenkään käynyt, sehän oli juuri se vaarallinen vallankumouksellisen nimi. No, vaikka sitten ruotsalaisperäinen Lind, keksi Suits. Eli Lehmus, mikä kotoinen salanimi lehmusten keskellä varttuneelle tarttolaiselle! Tuota lukiessa tuli kyllä mieleen, että tarkoittaahan viron kielen lind lintua – ja eivätkös herrat vain olleetkin jonkin sortin lintuja, muutto-sellaisia, pakkomuuttajia suorastaan?

     Tuosta salanimisekoilusta mainitsee kirjallisuudentutkija ja kriitikko Ülo Tonts omassa kirjoituksessaan yhden esimerkin: Aino Suitsin miehelleen elokuulla 1914 kirjoittama kirje alkaa sanoilla „K. Herra Suits! Minun mieheni ei ole palannut Ranskasta…" Eli Tuglasin tuonaikaiset Ranskan-seikkailut jatkuivat, mikä Gustaville Helsinkiin täten tiedoksi. Aino oli hilpeä ja nauravainen luonnoltaan ja voipa hyvin kuvitella hänen naurunsa, kun hän noita rivejä on kirjoittanut!

     Vuosikausia myöhemmin joku oli Helsingissä ihmetellyt Suitsille, kuinka tämä olikaan muuttunut, häntähän ei ollut enää tuntea entisekseen. Ja eikö hän silloin aikoinaan ontunutkin aika pahasti…? Tuglas oli nimittäin myös harjoitellut ontumaan – oivallus josta hän itsekin kertoo nuoruudenmuistelmissaan. Jopa hämärässä kun ihmisen tunnistaa olemuksesta, ryhdistä, tavasta liikkua. Siinä eivät irtoparrat paljon auta. Joten tuo olemus oli rikottava, vaikka raajarikoksi tekeytymällä.

     Tuglasilla oli (Suitsin mukaan…) myös tapa vilkaista ensin vasemmalle ja sitten oikealle aina ulos kadulle astuessaan, vielä myöhemminkin. Kun Suits oli sitä Tuglasille ihmetellyt, tämä oli vastannut lyhyesti, että vanha tottumus... Tuosta tottumuksesta ei ollut syytä luopuakaan, sille oli Tuglasilla varmasti käyttöä vielä synkkinä 50-luvun alkuvuosinakin, silloin kun hän vaimonsa Elon kanssa ei uskaltanut tai pystynyt nukkumaan öitään; kun nopeaa lähtöä varten pakatut laukut olivat jatkuvasti valmiina; kun Elon päiväkirjat olivat aina mahdollisimman lähellä uuninluukkua…

     Runoilija Johannes Barbarus – tohtori, myöhemmin Viron neuvostomielisen nukkehallituksen pääministeri ja Neuvosto-Viron ensimmäinen presidentti Vares – puolestaan runoili pateettisesti vuonna 1926 tuolloin 40-vuotispäiviään juhlivalle Tuglasille. Loov inimene („Luova ihminen") oli tuo hengentuote nimeltään.

     Kirjailija ja Varesin hallituksen opetusministeri mutta myöhemmin Tuglasin tavoin epäsuosioon joutunut Johannes Semper muistelee 1965 Esimesi muljeid („Ensimmäisiä vaikutelmia") -esseessään nuoren Tuglasin novellien vaikutusta muutamaa vuotta nuorempaan koulupoika-Semperiin. Tuglasin tyyli oli tehnyt tähän syvän ja pysyvän vaikutuksen. Vaikka Semper oli sanojensa mukaan jo tuolloin lukiessaan tiennyt kirjailijan paisuttelevan ja liioittelevan, niin eräät kohdat,