Driimland

Lassi Eerikäinen matkustaa Pärnuun tekemään pikku dokkaria kaupungin vanhan hallin joulusta, muutamaksi päiväksi, kuten hän on suunnitellut. Uudeksi vuodeksi kotiin, viimeistään. Mutta kuten tunnettu elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen on todennut, dokumenttielokuvatuotannolle on tyypillistä, että suunnitelmat muuttuvat... Viikkoja myöhemmin (ja yhä Pärnussa) Lassi päätyy käsitykseen, että kun yleensä rantalomakaupungeilla on ikään kuin kahdet kasvot - sesongin ja sesongin ulkopuoliset - Pärnuja onkin itse asiassa kolme: [--] Sen kolmannen saattaa löytää hiukan silmiään siristämällä, kuuloaan teroittamalla, tunnustelemalla, haistelemalla ja maistelemalla; eksymällä, kadottamalla ja menettämällä; pelkäämällä; ihastumalla ja rakastumalla; ja ehdottomasti rivivälejä tulkitsemalla, uneksimalla ja näkyjä näkemällä. Ei muuten. Jotain sellaista uskon nyt löytäneeni. Kaikki tässä kaupungissa vaikuttaa silmiini epätodelliselta, kuin kangastukselta tai houreelta. Kaikki ikään kuin on muttei olekaan olemassa. Kuten oma elokuvani, näkemäni elokuvat, elokuvissa näkemäni unet, unissa näkemäni elokuvat... Ja entä nuo ihmiset (ja yksi vedenharmaa kissa) jotka ilmestyivät elämääni vain sitten äkkiä ja omituisesti, jopa väkivaltaisesti, kadotakseen? Keitä he oikein olivat ja miksi kuolivat tai katosivat? Minustako johtuen vai huolimatta? [--] Jukka Kostiaisen romaani vie matkalle niin Pärnun talveen 2015 kuin kaupungin muinaiseen historiaan 1600-luvun lopulle. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2017 (Tallinna Kustannus). Romaanin itsenäinen jatko-osa Rökskär [Driimland 2] ilmestyy piakkoin.

Pieni Klon niemi jossakin Itä-Uudenmaan rannikolla vuonna 2045. Kymmenen henkeä - seitsemän naista ja kolme miestä - on kokoontunut viettämään kymmenpäiväistä luovan kirjoittamisen retriittiä syrjäiseen rantahuvilaan (1900-luvun hengessä, kuten järjestäjä tilaisuutta kuvaili), kirjoittamaan, keskustelemaan, saamaan uusia vaikutteita. Ja toiset myös hetkeksi levähtämään, suojaan ympärillä riehuvalta pahalta. Tarkoituksena on tutustuttaa osallistujat absurdiin lyhytproosaan, kirjallisuudenlajiin, jota nykyään ei juuri harrasteta. Tai joka on melkeinpä kielletty - samoista syistä kuin se oli valtaapitävien karsastamaa aikoinaan, loistonsa vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Jälleen näkee yhteiskunta absurdit pienoisnovellit vain hullun houreina ja käsittämättöminä tekstinpätkinä, joilla ei ole mitään tekemistä oikean taiteen kanssa ja jotka ovat suorastaan vahingoksi ihmisten hyvinvoinnille ja koko lailliselle yhteiskuntajärjestykselle. Joillakin harvoilla on kuitenkin vielä rohkeutta taistella absurdin perinteen säilyttämiseksi, taitoa kertoa narrinnaamioista ja rivien väleistä, niiden voimasta luoda yhteishenkeä ja lohtua sorrettuun kansaan. Ja myös halua muistuttaa kuulijoitaan siitä, että muinoinkin järjestelmä oli hyväksynyt tuollaiset novellit ja niiden kirjoittajat vasta valtaapitävien vaihduttua ja olojen vapauduttua. Jotakin sellaista ihmettä odotetaan jälleen. Romaani on myös pamfletti lukemisen ja itse luettavan kirjan puolesta. Kirjat - tai painokirjat eli p-kirjat kuten niitä tulevaisuudessa kutsutaan - ovat historiaa, eikä e-kirjojakaan juuri jakseta lukea. Sanalla kirja tarkoitetaan tuota äänitettä, jota me nykyään hölmösti äänikirjaksi nimitämme. Mutta entä jos huvilalla onkin kavaltaja, vakooja, joka raportoi näkemästään ja kuulemastaan viranomaisille? Mitä osallistujille silloin tapahtuisi heidän palattuaan kotiin? Sitten seudulle ilmestyy vielä kaksi eestiläistä noidanmetsästäjää - ja heidän kohteensa majailee huvilassa. Rökskär on Driimland-trilogian toinen, itsenäinen osa. Sarjan aloitti Surujalavan kuolema (2017), jonka tapahtumat sijoittuivat Viroon, romaanin päähenkilön romanttiseen unelmien maahan. Elettiin talvea 2015. Nyt, 30 vuotta myöhemmin, ryöstetty ja raiskattu Suomi on tuskin kenenkään unelma. Ellei sitten valtansa sementoineen eliitin ja korruptoituneiden viranomaisten...