Suljetut vaunut: eli Kadonnutta aikaa etsimässä

By Jukka Kostiainen

Tatu Vaaskivi (1912-1942) oli ajattelija, kuvittelija, aikansa merkittävimpiä kriitikoita ja nouseva kirjailija, jonka elämä päättyi liian varhain. "Suljetut vaunut" on pienoiskuva Vaaskivestä ja hänen Viron-kesästään 1937, eräänlainen mosaiikki nuoren kirjailijan - ja nuoren valtion - innostuksesta, optimismista ja tuhosta.

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2012 Vaaskiven syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi. Seuraavana vuonna se julkaistiin vironnettuna Tarton kaupunginkirjaston satavuotisjuhlajulkaisuna nimellä "Kinnises tõllas ehk kadunud aega otsimas".

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 7, 2021
• ISBN: 9789528043034

Jukka Kostiainen

Helsinkiläissyntyinen 66-vuotias harrastajakirjoittaja ja estofiili. Asuu nykyään Loviisassa, kuningattaren kaupungissa. Aiemmin julkaistut teokset: Suljetut vaunut - eli kadonnutta aikaa etsimässä (pseudonyymi J.Tapio; Kirja kerrallaan 2012; viimeisin korjattu painos omalla nimellä e-kirjana BoD 2020) Kinnises tõllas - ehk kadunud aega otsimas (Atlex 2013; vironkielinen laitos Suljettujen vaunujen 1. painoksesta; ilmestynyt Tarton kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhlajulkaisuna) Surujalavan kuolema - Mystillinen kertomus Pärnusta (Tallinna-kustannus 2017; e-kirjana BoD 2021) Ükskõik: Kirjoitelmia Suomen sillalta (BoD 2020; e-kirja)

Book preview

Suljetut vaunut

Suljetut vaunut

Omistettu

Epigrafi

Sisällys

I TÄHTVEREN PUISTOSSA ERÄÄNÄ HEINÄKUISENA PÄIVÄNÄ 1937

II TARTTOHAN ON EUROOPPAA!

III TALLINNASTA TARTTOON – YLI 70 VUOTTA MYÖHEMMIN

IV KASSARI

V ERÄS KUVITTEELLINEN TAPAAMINEN

VI TARTTO – RAUHAN KAUPUNKI. JA MADAME TKATSCHEF

VII PIETARI SUURI JA SUSHIBAARI

VIII YLIOPISTON KIRJASTO JA TATUN ROKOKOO-TUTKIMUKSEN ALKU

IX ARMFELTIN ENSIMMÄINEN ILMESTYMINEN

X TATU – ARMOTON KAHVIKRIITIKKO

XI NILIKKAKAHVIT

XII TARTON KAHVILAKOHTALOITA

XIII YLLÄTYSVIERAILU

XIV TARTU VAADE

XV TIIGILLÄ

XVI PORVOOLAISIA PAHVIRASIOITA

XVII „RUNOILIJAKUVA"

XVIII HIIU UNGURIKSI MYÖS NIMETTY

XIX KANSAN HULLUUDESTA JA SIELULLISISTA KIIHOTUSTILOISTA

XX HOUREESTA JA PAINAJAISESTA, KESÄLLÄ 1937

XXI TARTTO – VIISAIDEN TOHTORIEN KAUPUNKI

XXII KESÄKUUN RUNOILEVA VALLANKUMOUS 1940

XXIII JOS AIOT KIRJAILIJAKSI…

XXIV ARMFELTIN TOINEN ILMESTYS

XXV FRIEDEBERT TUGLAS JA KAKSI BIOGRAFIAA

XXVI ARTHUR VALDES: ERÄS VAIHTOEHTOINEN ELÄMÄNTARINA

XXVII KUN MERKKI ANNETAAN, JAHTI ALKAA

XXVIII JUUTALAISKYSYMYS

XXIX PROUST JA WALTARI TÖRMÄÄVÄT AKATEEMISEN NURKALLA

XXX JÄÄHYVÄISET TARTOLLE

XXXI IGNORAMUS ET IGNORABIMUS – EMME TIEDÄ, EMMEKÄ TULE TIETÄMÄÄN

XXXII OLETTEKO NOITA?

XXXIII UKKOSYÖ KREUTZWALDILLA

XXXIV TATUN TULIAISET

XXXV LOKAKUU

XXXVI „KIRJAILIJA TATU VAASKIVI ON KUOLLUT..."

XXXVII T. VAASKIVI – WEIMARIN HUMANISTI

XXXVIII PALUU KOTIIN

EPILOGI

JÄLKIHUOMAUTUS – LOISTAVAA ARMFELTIA VAPAASTI MUKAELLEN

POST SCRIPTUM MMXIII

POST SCRIPTUM MMXX

Henkilöluettelo

Valmistusmerkinnät

Suljetut vaunut

Eli kadonnutta aikaa etsimässä

Jukka Kostiainen

Omistettu

Ernolle ja Marielle

Epigrafi

Kaiken mitä sanomme menneisyydestä, sanomme omasta itsestämme.

Egon Friedell

Sisällys

I Tähtveren puistossa eräänä heinäkuisena päivänä 1937

II Tarttohan on Eurooppaa!

III Tallinnasta Tarttoon – yli 70 vuotta myöhemmin

IV Kassari

V Eräs kuvitteellinen tapaaminen

VI Tartto – rauhan kaupunki. Ja madame Tkatschef

VII Pietari Suuri ja sushibaari

VIII Yliopiston kirjasto ja Tatun rokokoo-tutkimuksen alku

IX Armfeltin ensimmäinen ilmestyminen

X Tatu – armoton kahvikriitikko

XI Nilikkakahvit

XII Tarton kahvilakohtaloita

XIII Yllätysvierailu

XIV Tartu vaade

XV Tiigillä

XVI Porvoolaisia pahvirasioita

XVII „Runoilijakuva"

XVIII Hiiu Unguriksi myös nimetty

XIX Kansan hulluudesta ja sielullisista kiihotustiloista

XX Houreesta ja painajaisesta, kesällä 1937

XXI Tartto – viisaiden tohtorien kaupunki

XXII Kesäkuun runoileva vallankumous 1940

XXIII Jos aiot kirjailijaksi

XXIV Armfeltin toinen ilmestys

XXV Friedebert Tuglas ja kaksi biografiaa

XXVI Arthur Valdes: Eräs vaihtoehtoinen elämäntarina

XXVII Kun merkki annetaan, jahti alkaa

XXVIII Juutalaiskysymys

XXIX Proust ja Waltari törmäävät Akateemisen nurkalla

XXX Jäähyväiset Tartolle

XXXI Ignoramus et ignorabimus – Emme tiedä, emmekä tule tietämään

XXXII Oletteko noita?

XXXIII Ukkosyö Kreutzwaldilla

XXXIV Tatun tuliaiset

XXXV Lokakuu

XXXVI „Kirjailija Tatu Vaaskivi on kuollut..."

XXXVII T. Vaaskivi – Weimarin humanisti

XXXVIII Paluu kotiin

Epilogi

Jälkihuomautus – Loistavaa Armfeltia vapaasti mukaellen

Post scriptum MMXIII

Post scriptum MMXX

Henkilöluettelo

I TÄHTVEREN PUISTOSSA ERÄÄNÄ HEINÄKUISENA PÄIVÄNÄ 1937

Djaah, onko nyt sitten parempi kirjoittaa prologi vai epilogi, sekin on ratkaistava. Esipuhe antaisi lukijalle ikään kuin kartan, jonka kanssa lähteä eteenpäin, suunnistamaan, tulkitsemaan – ja kuten esipuheet aina, se kumisee onttouttaan. Lukijan aliarviointia, tulee ehkä paljastettua liikaakin. Jälki-sanoilla puolestaan, niillä yleensä vain selitellään ja perustellaan omia ratkaisuja. Jonkun biografian kohdalla ei tämmöisiä tarvinnut pohtia, asia oli selvä, kohteenahan oli elävä ihminen. Nyt on toisin, tämä on abstraktimpaa. Toki tässäkin pätee se, ettei tätä pidä nähdä puhtaasti kaunokirjallisena teoksena – yhtä vähän kuin puhtaasti tieteellisenäkään esityksenä. Joka näin tekee, on auttamatta hukassa, olinpa sitten laatinut minkälaiset ohjeet ja opasteet tahansa. Niin, oikeastaan tämä on kuin mosaiikkia, kirjava sommitelma, jossa jaspis, kristalli ja lasi sekoittuvat keskenään. Kuin jossakin bysanttilaisessa kirkonikkunassa. Mutta jonkinlainen Jälkihuomautus lienee kuitenkin paikallaan, varmuuden vuoksi aiheellista kirjoittaa. Valistunut lukija sen kyllä löytää tarvitessaan kirjan lopusta.

II TARTTOHAN ON EUROOPPAA!

Kesä 1937. Eurooppa valmistautuu jälleen sotaan. Syttyykö peräti uusi maailmansota, sitä ei vielä kukaan tiedä, virallisen statuksen ja järjestysnumeron sota tulee saamaan aikanaan. Mutta Espanja käy jo omaansa, Guernica on pommitettu huhtikuussa. Pariisin maailmannäyttely avataan, kesä on helteinen. 

     Kirjailija Tatu Vaaskivi (tai T. Vaaskivi, kuten hän haluaa nimensä kirjoitettavan) viettää kesänsä Tartossa kirjoittaen ja lomaillen, eurooppalaisia tuulia haistellen. Suomessa Vaaskiven esikoisteos, Sillanpää-elämäkerta odottaa pääsyä kauppojen hyllyille: kirjailijan-kutsumus on viimein johdattamassa Tatun menestykseen, hän ei ole enää vain kriitikko, vaan oikea kirjailija!

Dosentti Martti Haavio oli laittanut Tatun matkaan ja tiedottanut saapuvasta vieraasta Tarttoon. Siellä kokematonta matkaajaa ovat vastassa heti ensipäivinä lukuisa joukko „paikallisuuksia", professoreja, tohtoreita, kirjailijoita, runoilijoita...

     Jos Tatu on jo aiemminkin kuvitellut Euroopan ja eurooppalaisuuden alkavan vasta Suomenlahden etelärannan takaa, niin pian Tarttoon saavuttuaan hän on vakuuttunut siitä, että eurooppalainen sivistys alkaa juuri sieltä, Tartosta. Vanhan yliopistokaupungin ilmapiiri, kirkot eri vuosisadoilta, keskiaikaiset kaupunkikorttelit, Toomemäen lehtevät rinteet ja Tähtveren hämyisät puistot saavat hänet ihastuksiinsa. Yhtä lailla Tatu huumaantuu uusien tuttavuuksiensa laaja-alaisesta sivistyksestä; kielitaidosta, kirjallisuuden ja kulttuurin tuntemuksesta; siitä helppoudesta, jolla he pystyivät keskustelemaan mistä tahansa – ja lähes millä kielellä tahansa, kuten hänestä näyttää. Kun tähän kaikkeen vielä yhdistyy isäntien vilpitön ja mutkaton asenne ja ylitsevuotava vieraanvaraisuus nuorta suomalaiskirjailijaa kohtaan – professori August Tammekann luovuttaa hänelle Tähtveren puistokaupunginosassa Kreutzwald-kadulla sijaitsevan kotinsa avaimet koko heinäkuuksi, professori Ants Oras puolestaan lainausoikeuden yliopiston kirjastoon, ja professori Gustav Suitsin Aino-rouvalta Tatu saa kunnollisen suomalaisen kahvipannun (kehaistuaan tietysti proferssorskan keittämää kahvia...) –, haltioituu Tatu tyystin. Mikä kauneus ja viisaus ja humaanisuus tästä pienestä kiusatusta maasta versoikaan. Tartto on Eurooppaa!

     Mutta Tatulla on myös työnsä. Kesä kuluu lähinnä Vaistojen kapinaa, „suurta kulttuurihistoriallista teosta" viimeistellessä. Materiaalia on tosin kertynyt jo niin runsaasti, että Gummeruksen Esko Aaltosen kanssa sovitaan jatko-osan julkaisemisesta. Esseejärkäleen ohessa valmistuu myös koko joukko matka-artikkeleita Tartosta.

     Ja sangen ilmeistä on, että joutohetkinään, helteen raukaisemana ja tähdellisempään kykenemättömänä, Vaaskivi alkaa jo kehitellä päässään uutta aluevaltausta, romaania. Idea historiallisen romaanin kirjoittamisesta on syntynyt keväällä kolmikon Martti Haavio, Esko Aaltonen ja T. Vaaskivi yhteisissä pohdinnoissa. Eräänä myöhäiskevään päivänä jompikumpi näistä Gummeruksen voimahahmoista sitten sanoo, että kuulehan Vaaskivi, miksipä et kirjoittaisi seuraavaksi Kustaa Mauri Armfeltista. Että Suomen historiassa ei juuri ole toista semmoista henkilöä, jonka eurooppalainen kosketuspinta olisi niin laaja ja vaikuttava. No, mitä sanot? Tatu lupaa harkita asiaa, romaani ja tarina – parooni Gustaf Mauritz Armfelt – alkaa itää hänen mielessään.

     Juhannuksen jälkeen Tatu saa Suomesta vielä yhden toimeksiannon. Otavasta tiedustellaan, Aino Kallaksen aloitteesta, olisiko Tatu halukas kirjoittamaan lyhyen kirjailijaesittelyn Valkeaan Laivaan, Kallaksen valittujen teosten ensimmäiseen osaan. Tatu innostuu tästäkin ja ryhtyy tutustumaan perin pohjin Kallaksen tuotantoon (sitähän epäilemättä löytyy hänen uusien ystäviensä hyllyistä), päättääpä vielä tavatakin runoilijattaren jossakin kesän vaiheessa, viettäähän tämä kesäänsä Kassarin saaressa, Hiidenmaalla. Tatu lukee myös Hiidenmaasta ja Kassarista – sellainen oli hänen tapansa, myöhemmillekin matkoilleen valmistautuessaan, tutustua ennakkoon matkakohteeseensa. Kieliopinnot tahtoivat aina jäädä, kuten olivat talvella jääneet viron kielen osalta ja jäävät vähille yhä Tartossakin, mutta matkakohteen historiaan, oloihin, jopa flooraan ja faunaan Tatu paneutuu suorastaan tutkijan innolla. Ja kyse on nyt kuitenkin vain esipuheeksi ajatellun lyhyehkön esittelyn kirjoittamisesta. Mutta Kallaksen merkittävimmät teokset sijoittuvat Hiiumaalle ja siellä ne kaikki myös ovat syntyneet – hanketta tuli siis lähestyä riittävällä vakavuudella.

     Aino Kallaksen henkilöstä Tatulla on tietolähteitä runsaasti käytettävissään. Tarton kulttuuripersoonista useat lukeutuvat suurlähettiläs (tai ministeri, kuten Virossa sanotaan) Kallaksen ja tämän kirjailijavaimon tuttavapiiriin, läheisiin ystäviin jopa. Eräillä heistä on myös peräti viehkeä tapa ja taipumus hyväntahtoiseen juoruiluunkin. Puhumattakaan sitten niistä parista ammattiveljestä, jotka olivat jo pitkään olleet oppositiossa Kallaksiin nähden. Lisäksi Vaaskiven matkaseura ja morsian, runoilija Elina Vaara – „Tulenkantajien Lumottu Prinsessa ja „Suomen Sappho – oli tavannut Aino Kallaksen jo joitakin vuosia aiemmin. Ja kun Tatu helteisessä Tarton kesässä, mahtavien poppelien ja jalavien vilpeässä katveessa vertailee Kallaksen kirjoittaman Koidula-monografian vastikään ilmestynyttä uusintapainosta alkuperäiseen, syventyy Elina hänen vieressään omaan työhönsä Koidulan, „Emajoen satakielen" runojen suomentamiseen. Ehkä siinä työn tiimellyksessä joku sana Kallaksestakin vaihdetaan. Varmaan.

     Seuralaisestaan Tatu ei kylläkään Suomeen hiisku: 30-luvun sopivuussäädökset ovat senkaltaiset, ettei käynyt matkata vihkimättömänä parina. Eikäpä ehkä Aaltonenkaan, vaikka joviaali mies olikin, olisi – ihan finanssisyistä – ilahtunut joutuessaan käsitykseen, että hänen maksettavanaan oli yhden sijasta kaksi seikkailijaa! Mutta juuri Elinan ja hänen kielitaitonsa ansiosta arjesta selvitään. Tatu ei, kuten sanottu, juuri hallinnut vieraita kieliä, Oulun-ruotsia ja koulun kevytsaksaa enempää – ja käytännön elämän hallinta oli hänelle usein vielä kieliäkin vaikeampaa. Kun Tatu kertoo kirjeissään Esko Aaltoselle ja tädilleen Lyyli Niskaselle lukuisista kirjallisista tapaamisistaan ja käymistään keskusteluista, niin – vaikka useimmat uusista tuttavuuksista ovat hyvin suomenkielentaitoisia – morsiamen kontoille epäilemättä jää tulkin tehtäviä kaiken aikaa. Ja kassanvartijan. Tilanteista, jossa kieli menee solmuun kun kuitenkin selviää yleensä helpommin kuin tilanteista, joissa raha-asiat menevät. Tatulla usein menivät.

     Kun tulevan herrasväki Vaaskiven majapaikaksi Tartossa jo pian vielä sattuu erään venäläisen emigranttirouvan, madame Tkatschefin pikku pensionaatti ja kun matkustavaisille selviää osoite samaksi, jota Kallasten lapset olivat aikoinaan koulukodikseen kutsuneet, tulee runoilijatar Tatulle yhä tutummaksi – vanha madame kun hänkin sangen mieluusti kertoilee kuuluisasta asiakkaastaan ja tämän perheestä.

     Mitä enemmän Vaaskivi kuulee Aino Kallaksesta ja tämän tuotantoa lukee, sen voimakkaammin hän tuntee, että Kassariin tulisi keretä. Eikä runoilijattarella itselläänkään tunnu olevan mitään ajatusta vastaan: Tatun korviin kantautuu pian, että häntä Kassarissa jo kovin odotetaan. Mutta työkiireitä riittää, tapaamisia Tartossa, ja hellekin vaatii veronsa. Auringonpalvoja ja rantauimari ei kovin kauas Emajoen ujulasta malta. Lähtö lykkääntyy... 

III TALLINNASTA TARTTOON – YLI 70 VUOTTA MYÖHEMMIN

Tartto. Saavumme tänne leppeän lahdenylityksen ja rivakan junamatkan jälkeen aivan kuten Tatukin aikoinaan. Matkaan ei enää sisälly sellaista romantiikkaa kuin joskus, höyry käyttövoimana on kadonnut sekä laivasta että junasta. Kantosiipialus muistuttaa enemmän ylisuurta linja-autoa kuin laivaa, A/L Aegnan kaltaisia virtaviivaisia mertenkyntäjiä ei enää Suomenlahdella reittiliikenteessä tapaa. Joskin matkalla tarjotun kahvin laatu saa meidät yhtä ilahtuneiksi kuin erään vaativan merimatkaajan vuosikymmeniä sitten, ja junakin on sentään dieselaikakauden eittämätön tuote, ei mikään sähköistetty pendolino eli muu luotijuna.

     Mutta jo pian Tallinnan esikaupungit ohitettuamme joudumme lievän hämmennyksen valtaan. Millaisina nämä radanvarret olivat näyttäytyneet Tatulle? Kertoiko hän lukijoilleen silloin (ja meille nyt, matkataanhan tässä hänen matkakertomuksensa ja -kirjeensä kourassa, hänen opastaminaan) siitä mitä hänen silmänsä näkivät? Vaiko enemmän siitä, mitä hän halusi niiden näkevän? Ehkä „ruosteenruskeat rämeet on myöhempien aikojen kuluessa kuivatettu ja otettu maatalouden käyttöön ja siksi meille nyt näkymättömissä; ja poppelien ja lehmusten „silmän valokalvoissa yltäkylläisesti tanssivat muodot jäävät nekin maiseman herkeämättömästä tarkkailusta huolimatta lyhyiksi välähdyksiksi kovin suomalaisen maisemavilinän keskellä. Tai ehkä myös puut on joskus kaadettu, leikkuupuimureiden armadojenko tieltä... Kilometreittäin tasaisten peltojen, havupuuvoittoisten sekametsien, puhtaiden