Otranton linna

By Horace Walpole

Otranton linna on goottilaisen romaanin varhaisin kukinto ja modernin kauhukirjallisuuden lähtökohta. Sen tekijä oli taidehistorioitsija, poliitikko ja kirjailija Horace Walpole (1717-1797), joka julkaisi teoksen lahjaksi ystävilleen jouluna 1764.

Keskiajan Italiaan sijoittava tarina kertoo Otranton ruhtinaasta Manfredista, jonka pelko muinaisen kirouksen toteutumisesta suistaa hävityksen tielle. Otranton linna luo kauhuromaanin ainekset. Se tihkuu aavemaisia näkyjä, pimeitä salakäytäviä, ennustuksia, ilmestyksiä ja yllätyksellistä väkivaltaa.

Horace Walpolen Otranton linna ilmestyi alkukielellä 250 vuotta sitten. Nyt goottilaisen kauhun klassikko julkaistaan ensi kertaa suomeksi.

• Language: Suomi
• Publisher: Faros
• Release date: Apr 8, 2021
• ISBN: 9789525710960

Horace Walpole

Horace Walpole (1717-1797) was an English writer, art historian, Whig politician, and a man of letters, a group of intellectuals dedicated to solving society’s problems. As the youngest son of a prime minister, Walpole was born into a noble family and became an Earl in 1791. Long before that, Walpole was an elected member of parliament, where he represented the Whig party for thirteen years. Because Walpole’s house, called Strawberry Hill, had its own printing press, he was able to enjoy a prolific writing career, publishing many works of fiction and nonfiction. Walpole has been credited for creating the gothic literary genre with his novel The Castle of Otranto.

Book preview

Sisällys

Suomentajien esipuhe

Esipuhe ensimmäiseen painokseen (1764)

Otranton linna. Goottilainen kertomus

LIITE Horace Walpolen esipuhe toiseen painokseen (1765)

Janne Tunturi: Otranton linna elävien esineiden ja

historiallisten tunteiden näyttämönä

Faroksen kirjat

Suomentajien esipuhe

On taivaassa ja maassa enemmän kuin

tiede pystyy edes uneksimaan.

Hamlet I.5

Valtava kypärä ilmaantuu tyhjästä tuhoisin seurauksin; jättiläismiekka kannetaan paikalle Pyhältä Maalta; absurdin kokoisesta jalasta ja kädestä saadaan epäluotettavia todistajanlausuntoja. Ritariuden irtokappaleiden ympärille rakentuu kertomus, jonka myöhemmistä lukijoista surrealistit ylistivät sitä oman kirjallisuutensa menetelmien edelläkävijänä.

Horace Walpolen Otranton linna on näytelmä häilyvistä rooleista: henkilöt osoittautuvat pala palalta muuksi kuin minä he esiintyvät tai mitä he luulevat olevansa. Kuulopuheilla, virhepäätelmillä ja peiterooleilla on tässä draamassa ratkaiseva asema. Tapahtumapaikkoina on usein kellareiden, käytävien ja kappeleiden puolipimeitä tiloja. Niissä vastaantulijan tunnistaminen on vaikeaa. Hämärät kohtaamiset johtavat väkivallantekoihin, joiden osoite paljastuu vääräksi, mutta väistämättömän kohtalon määräämäksi.

Walpolen inhimillinen ja kosminen hämäyspeli on huokauksin ja hidastuksin rakennettu. Kaikentietävä kohtalo (ja kertoja) olisi voinut näyttää heti korttinsa ja toimittaa kostonsa, mutta tällöin lukija olisi jäänyt paitsi henkilöiden värikästä katrasta ja heidän hermojaraastavia tajunnanvirtojaan. Otranton linnassa ylevä ja farssi syntyvät dialogista, jossa tunnekuohujen tuottama katkonaisuus on yhtä tehokas tyylikeino kuin toistensa päälle selostavien, yliluonnollisista tapahtumista ällistyneiden palvelijoiden puheenpulina.

Kyseessä on myös avioliittokypsien tytärten ja heidän vanhempiensa romaani. Nuorella rakkaudella ei ole onnistumisen mahdollisuutta näissä naimakaupoissa, olivat neuvottelijoina sitten jalot herrat, valeaateliset ruhtinaat tai hurskas äiti. Hengellinen ja maallinen valta katsovat kaihtelematta materiaalisiin etuihin: tuotteistaminen ja markkinointi, prinssikortin käyttö, on tuttua niin munkille, vallananastajalle kuin herransa tahtoon alistuvalle vaimolle.

Tämä maailmankirjallisuuden pieni helmi on suomennettu aiemmin sarjakuvalehden Kuvitettuja Klassikkoja numerossa 115 vuonna 1964. Nyt pääset lukemaan ensimmäisen täydellisen suomennoksen – toivottavasti luet lähitulevaisuudessa myös alkukielisen teoksen.

Otrantossa talvella 2013

Päivi Mehtonen ja Jyrki Siukonen

Esipuhe ensimmäiseen

painokseen (1764)

Oheinen teos löytyi vanhan katolilaisen perheen kirjastosta Pohjois-Englannissa. Se on painettu Napolissa fraktuurakirjaimin vuonna 1529. Mistään ei käy ilmi, kuinka paljon aikaisemmin se on kirjoitettu. Keskeiset tapahtumat vastaavat kristinuskon pimeimpien aikojen uskomuksia, mutta kielessä ja esitystavassa ei ole mitään barbarismiin viittaavaa. Tyyli on puhtainta italiaa. Mikäli tarina kirjoitettiin lähellä kerrottujen tapahtumien oletettua ajankohtaa, sen on täytynyt sijoittua vuosien 1095 ja 1243 eli ensimmäisen ja viimeisen ristiretken väliin, tai pian niiden jälkeen. Teoksessa ei ole mitään muuta, mikä auttaisi lukijaa tapahtumien aikakauden arvailussa: päähenkilöiden nimet ovat selvästi sepitteellisiä, arvatenkin tarkoituksella salattuja. Palvelijoiden espanjalaiset nimet näyttäisivät kuitenkin viittaavan siihen, ettei teosta kirjoitettu ainakaan ennen kuin Aragonian kuninkaiden asema Napolissa vakiintui ja teki espanjalaiset nimet tutuiksi Italiassa. Sanonnan kauneus ja kirjoittajan into (tosin erinomaisen maun hillitsemä) johtavat minut otaksumaan, että teksti on laadittu hieman aiemmin kuin vaikutelma antaa olettaa. Tuolloin sanataide oli Italiassa kukoistavimmillaan ja auttoi karkottamaan taikauskon valtakunnan, jota vastaan uudistajat niin voimakkaasti hyökkäsivät. Ei ole mahdotonta, että taitava pappi olisi pyrkinyt kääntämään kansan aseet uudistajia vastaan ja – käyttäen hyväkseen omia mahdollisuuksiaan kirjoittajana – vahvistamaan rahvasta sen ikivanhoissa luuloissa ja taikauskossa. Mikäli tämä oli hänen tarkoituksensa, on hän toiminut huomattavan taitavasti. Tällainen teos lumoaisi kansanjoukkoja tehokkaammin kuin puolet niistä kiistakirjoituksista, joita on kirjoitettu Lutherin ajoista tähän päivään.

Kirjoittajan tarkoitusperien selvittely on kuitenkin pelkkää arvailua. Mitkä hyvänsä hänen näkemyksensä olivatkin tai millaisia seurauksia niiden esittämisestä saattoi koitua, nykyisellään hänen teoksensa voidaan tuoda yleisön eteen ainoastaan viihdykkeenä. Jopa sellaisena se vaatii jokusen puolustavan sanan. Ihmeet, ilmestykset, kuolleiden manaaminen, unet ja muut yliluonnolliset tapahtumat hylätään nykyään jopa romanssikirjallisuudesta. Näin ei ollut oheisen teoksen kirjoitusaikana ja vielä vähemmän silloin kun tarinan oletetaan tapahtuneen. Usko kaikenlaisiin enteisiin oli noina pimeinä aikoina niin vakiintunut, että kirjailija ei olisi uskollinen aikakauden tavoille, mikäli hän jättäisi ne kokonaan mainitsematta. Hänen ei tarvitse uskoa niihin itse, mutta hänen on esitettävä henkilöhahmojensa uskovan.

Jos tämä ihmeen ilmapiiri sallitaan, lukija ei löydä teoksesta muuta lukemisensa kannalta arvotonta. Hyväksykää tosiseikat mahdollisina ja kaikki näyttelijät käyttäytyvät kuten ihmiset heidän tilanteessaan tekisivät. Ei mahtipontisuutta, kielikuvia, koristuksia, poikkeamia juonesta eikä turhia kuvailuja. Kaikki suuntautuu kohti ratkaisevaa käännekohtaa. Lukijan tarkkaavaisuus ei herpaannu hetkeksikään. Lähestulkoon koko teoksessa on noudatettu näytelmän periaatteita. Luonteet on piirretty hyvin ja vielä paremmin niissä on pysytty. Kauhu, kirjoittajan tärkein voimanlähde, estää tarinaa latistumasta. Kauhun vastakohdaksi tuodaan niin usein sääli, että lukijan mieli pysyy koko ajan kiehtovien tunteiden vallassa.

Joidenkin mielestä palvelijat eivät kenties ole riittävän varteenotettavia tarinan yleisessä roolijaossa. Mutta sen lisäksi, että he muodostavat vastakohdan päähenkilöille, kirjailijan taito näkyy parhaiten juuri sivuhenkilöiden käsittelyssä. Nämä paljastavat monia tarinan kannalta tärkeitä kohtia, joita ei voisi tuoda päivänvaloon muutoin kuin heidän naiiviutensa ja yksinkertaisuutensa välityksellä. Viimeisessä luvussa varsinkin Biancan naisellinen pelko ja heikkoudet johdattavat ratkaisevalla tavalla kohti lähestyvää käännekohtaa.

Kääntäjä on luonnollisesti puolueellinen työstämänsä teoksen eduksi. Puolueettomammat lukijat eivät kenties hämmästele tämän teoksen kauneutta samassa määrin kuin minä. En ole kuitenkaan sokea kirjailijani puutteille. Voisin toivoa, että hän olisi perustanut teoksen hyödyllisemmälle moraalille kuin tässä on tehty: isien synnit periytyvät lapsille kolmanteen ja neljänteen sukupolveen. Tohdin epäillä, hillitsikö kunnianhimo vallantahtoa noin kaukaisen rangaistuksen pelossa teoksen kirjoittajan aikana sen paremmin kuin se tekisi nykyään. Kaiken lisäksi tätä moraalia heikentää se epäsuora vihjaus, että jopa tuollainen anateema voidaan välttää omistautumalla Pyhälle Nikolaukselle. Selvästi tässä munkin etu ohittaa kirjailijan arvostelukyvyn. En kuitenkaan epäile, ettei englantilaista lukijaa ilahduttaisi nähdä tämä esitys kaikkine puutteineenkin. Teosta hallitseva hurskaus, hyveen opetusten tähdentäminen ja tunteiden ehdoton puhtaus pelastavat sen sensuurilta, jolle romanssit ovat alttiina.

Jos teos saavuttaa sellaisen suosion kuin toivon, saatan siitä rohkaistuneena painattaa uudestaan alkuperäisen italiankielisen laitoksen, joskin se vähentäisi oman työni arvoa. Kielemme jää jälkeen italian lumoista sekä vaihtelevuudessa että harmoniassa. Italia soveltuu poikkeuksellisen hienosti yksinkertaiseen kerrontaan. Englanniksi on vaikea kertoa vajoamatta aivan alas tai kohoamatta korkeuksiin – puute, jonka epäilemättä aiheuttaa vain vähäinen kiinnostus puhtaan kielen käyttöön arkisessa keskustelussa. Jokainen italialainen tai ranskalainen, säädystä riippumatta, näkee vaivaa puhuakseen äidinkieltään oikein ja rikkaasti. En voi juuri kehua tehneeni kirjailijalleni oikeutta tässä asiassa: hänen tyylinsä on yhtä eleganttia kuin tunteenkuvaus on mestarillista. On vahinko, ettei hän käyttänyt lahjojaan siihen, mihin ne mitä ilmeisimmin soveltuivat: teatteriin.

Pidättelen lukijaa enää yhden lyhyen huomautuksen verran. Vaikka käyttövoimana on mielikuvitus ja näyttelijöiden nimet ovat keksittyjä, en voi muuta kuin uskoa kertomuksen perustan todeksi. Tapahtumien näyttämönä on epäilemättä jokin todellinen linna. Tekijä näyttäisi usein kuvaavan yksityiskohtia vailla suunnitelmaa. Hän toteaa: oikealla puolella oleva makuukammio; ovi vasemmalla puolella; etäisyys kappelista Konradin huoneistoon. Nämä ja muut katkelmat viittaavat vahvasti siihen, että kirjoittaja näki silmissään jonkin tietyn rakennuksen. Tiedonhaluiset lukijat, joilla on joutoaikaa paneutua tuommoisiin tutkimuksiin, saattavat ehkä löytää italialaisilta kirjailijoilta perustan, jolle tekijämme on rakentanut. Mikäli teoksen arvellaan saaneen alkunsa katastrofista, joka vähänkin muistuttaa kirjailijan kuvailemaa, lisännee se lukijan mielenkiintoa ja tekee Otranton linnasta vielä liikuttavamman kertomuksen.

Otranton linna

Goottilainen kertomus

I

Otranton ruhtinas Manfredilla oli poika ja tytär. Viimemainittu oli mitä kaunein kahdeksantoistavuotias neito nimeltään Matilda. Poika Konrad oli kolme vuotta nuorempi: arkisen näköinen, sairaalloinen ja luonteensa lupauksilta vähäinen. Silti hän oli isänsä suosikki, isän joka ei milloinkaan osoittanut mitään kiintymyksen merkkejä Matildaa kohtaan. Manfred oli tehnyt sopimuksen avioliitosta poikansa ja Vicenzan markiisin tyttären Isabellan välillä. Tämän huoltajat olivat luovuttaneet prinsessan Manfredin huomaan, jotta häitä voitaisiin juhlia niin pian kuin Konradin epävakaa vointi vain sen sallisi. Perhe ja naapurit panivat merkille, miten kärsimättömästi Manfred odotti seremoniaa. Perheenjäsenet, peläten ruhtinaan ankaraa mielenlaatua, eivät rohjenneet ilmaista aavistuksiaan tämän hätiköinnin seurauksista. Manfredin vaimo Hippolita, ystävällinen rouva, uskaltautui joskus mainitsemaan vaaroista, joita liittyi heidän ainoan poikansa varhaiseen naittamiseen ja suureen heiveröisyyteen. Mutta vastaukseksi Hippolita sai vain huomautuksia omasta hedelmättömyydestään, joka oli tuottanut Manfredille ainoastaan yhden perillisen. Manfredin tilalliset ja alaiset olivat puheissaan vähemmän arkoja. Heidän mielestään kiireiset hääjärjestelyt liittyivät Manfredin pelkoon siitä, että ikivanha ennustus täyttyisi. Sen mukaan Otranton linna ja herruus siirtyvät pois nykyiseltä perheeltä heti kun todellinen omistaja kasvaa liian suureksi asumaan linnassa. Ennustuksesta oli vaikea saada selkoa; vielä hankalampi oli ymmärtää, mitä tekemistä sillä oli kyseisen avioliiton kanssa. Mutta nämä mysteerit – tai ristiriitaisuudet – eivät saaneet talonväkeä luopumaan käsityksistään.

Vihkiäispäiväksi oli määrätty nuoren Konradin syntymäpäivä. Seurue oli kokoontuneena linnan kappeliin ja kaikki oli valmista pyhää toimitusta varten mutta Konradia ei kuulunut paikalle. Kärsimättömänä pienimmästäkin viivytyksestä Manfred, joka ei ollut huomannut poikansa vetäytyvän seurueesta, lähetti yhden palvelijoistaan kutsumaan nuorta prinssiä. Määräystä toteuttaessaan palvelija ei ollut ehtinyt edes ylittää linnanpihaa Konradin huoneistoon, kun hän jo juoksi takaisin hengästyneenä, suunniltaan, silmät selällään ja suu vaahdossa. Saamatta sanaa suustaan hän vain viittilöi pihan suuntaan. Seurueen valtasi pelko ja hämmennys. Epätietoisena ja huolissaan pojastaan ruhtinatar Hippolita pyörtyi. Manfred, joka oli pikemmin raivoissaan häiden viivästymisestä kuin levoton, tiukkasi palvelijalta mikä oli hätänä. Tämä ei vastannut, jatkoi vain osoitteluaan pihan suuntaan. Vasta kun kysymys oli toistettu moneen kertaan, hän huudahti:

Kypärä! Kypärä! Samaan aikaan osa seurueesta oli juossut pihalle, josta kuului nyt hämmentyneiden huutojen, kauhun ja epäuskon ääniä. Vihdoin Manfredkin alkoi huolestua, kun ei nähnyt poikaansa, ja lähti itse selvittämään tämän oudon hämmennyksen syytä. Matilda jäi huomaavaisesti auttamaan äitiään. Isabella jäi samasta syystä, myös välttyäkseen ilmaisemasta huolta sulhasesta, johon hän totta puhuen ei ollut kovin kiintynyt.

Ensiksi Manfred näki joukon palvelijoitaan yrittämässä nostaa jotakin, mikä hänestä näytti tummien sulkatöyhtöjen vuorelta. Hän tuijotti uskomatta silmiään.

Mitä te teette? hän karjui raivostuneena. Missä poikani on? Äänten ryöppy vastasi:

Voi hyvä herra, prinssi! Prinssi! Kypärä! Kypärä! Hätääntyneiden äänten tyrmistyttämänä ja peläten tietämättä itsekään mitä hän eteni ripeästi. — Mutta mikä näky isän silmille! —¹ Hän näki lapsensa murskaantuneena ja lähes hautautuneena suunnattoman kypärän alle, joka oli sata kertaa suurempi kuin mikään ihmiselle ikinä tehty ja jota varjostivat yhtä valtavat mustat höyhenet.

Näyn kauheus, kaikkien paikalla olijoiden tietämättömyys onnettomuuden kulusta ja etenkin ilmiön pelottava koko saivat ruhtinaan sanattomaksi. Hänen vaitonaisuutensa kesti kuitenkin pitempään kuin minkä edes murhe saisi aikaan. Hän kiinnitti katseensa johonkin, jonka toivoi turhaan olevan vain näky; hän oli vähemmän liikuttunut menetyksestään kuin syventynyt pohtimaan mahtavaa esinettä, joka oli sen aiheuttanut. Hän kosketteli ja tutki kuolettavaa kypärää. Edes nuoren prinssin verta valuvat, ruhjoutuneet jäänteet eivät saaneet Manfredia irrottamaan katsettaan edessä olevasta ennusmerkistä. Kaikkia, jotka

Reviews for Otranton linna

[ctpress_1 · Rating: 2 out of 5 stars]

A castle and abbey with secret tunnels. A dark landscape, lecherous villains, supernatural visions, a hero with a secret lineage, and beautiful and imperiled women (with a tendency toward the hysterical).What more can you ask for :)As an exploration of the history of literature this “granddaddy” of the gothic novel is interesting and a lot of fun. This is not my favorite genre at all - and the plot is so contrived that you want to laugh - and do laugh a lot of times.This is the kind of literature Catherine Morland loves in Northanger Abbey - as she asks in anticipation of yet another thrilling read: “Is it really horrid?”. Yes, Catherine. It is indeed.

[tloeffler_3 · Rating: 4 out of 5 stars]

Described as "one of the first and greatest of Gothic novels." I'm not so sure about the "greatest" part, but it was a good read. On the death of his son, medieval prince Manfred decides to divorce his wife and marry his son's betrothed, Isabella. However, a young peasant intervenes, and when all the surprises and mistaken identities are revealed, the ending, though not a happy one, puts everything in its place. Except, of course, the statue in the church...

[librarycin · Rating: 3 out of 5 stars]

This is considered the first gothic horror novel, originally written in 1764. Conrad is found dead, just as he was to marry Isabella. Manfred (Conrad's father) then decides to divorce his wife and marry Isabella instead. Isabella is horrified and runs away with the help of a mysterious stranger... It was ok. It started off better for me, but I was listening to the audio and as does sometimes tend to happen with audios with me, I get distracted and miss parts of the story, which unfortunately is what happened here. I wonder if I would have liked it more if I'd read it in print? It was set in a creepy gothic castle, so the setting was fun.

[philsyphe · Rating: 3 out of 5 stars]

Not the most memorable of novels. It's three years since I read it yet even skimming other people's reviews and the synopsis hasn't jogged my memory!Well, I gave it three stars after finishing the book, so must've liked it, though clearly it's left no impression on me.

[weeturtle · Rating: 3 out of 5 stars]

It's dark, it's supernatural, it's emotional, and outrageous enough to see how it spawned a trail of works and a new literary genre. It's brief, if one considers events and not the length of the sentences in the heavily worded dialogue, so it's almost best to go in blind. It starts fast, so there isn't much place for soaking in plot. I read the first two chapters but found the flow of the narrative and sparse line breaks in my text to be a dizzying read so I switched to audio book and found it easier to follow and easier to feel and enjoy. If you prefer reading to audio, I recommended glancing at the state of the text to make sure it won't be a headache to follow. It wasn't so much difficult, I feel, as an effort of stamina so as not to lose my place from glancing away for a moment. Perhaps this actually assists with the gasping wonder with which the characters take in the events at Otranto.

[finxy · Rating: 2 out of 5 stars]

From BadelyngeManfred is having a really bad day. No really, he's having a really, really bad day. It all starts with his son being crushed to death by a gigantic helmet that falls out of the sky. And his day is going to get much worse.The Castle of Otranto was written in 1764 by Horace Walpole. So many times I have heard the name of this book being dropped by literary historians citing its place as the forerunner to the gothic novel, works that would include author's such as Poe, Stoker and Du Maurier. In fact the book is little more than fluff that just happens to contain a castle and a penchant for the romantic, the unlikely and the plain ridiculous.

[cherylpeeves · Rating: 5 out of 5 stars]

I'm reading this book right now and it is so cool. Supposedly the first gothic novel ever written. Secret passages, haunted castle, strange happenings, and a damsel in distress. One of the least boring classics I've ever read.

[amydross · Rating: 4 out of 5 stars]

This story is often cited as the first/one of the first gothic novels, but it's hard to believe since even at this early date it already reads like pastiche. Far from being predictable archetypes, the main characters are constantly upsetting our expectations: the pure, steadfast maiden turns out to be gossip-y and backstabbing, the gallant hero tries to save the maiden and winds up accidentally stabbing her father, the pious friar turns out to be weak and self-serving... Certainly not what I was expecting from a "classic" gothic novel. Other than that, I don't know that I'd call Otranto a masterpiece, but it's definitely an interesting historical document.

[trinitym82 · Rating: 2 out of 5 stars]

The original soap opera. It takes place in Italy, over the course of a few days. There is a young peasant of noble blood, Theodore, a princess who is more virtuous than reality allows (Matilda) a villan with a good heart who is paying for the crimes of his grandfather (Manfred) and a daughter and a father who are rightful heirs to the land of Otranto. It's pretty humourous, the outlandish dialogue and events. There are ghosts and saints that are interceding on behalf of Isabelle and Frederic, so that Manfred and his family are punished according to biblical justice. There is no happy ending - Manfred kills his daughter on mistake - he thought it was Isabelle who he wanted to marry in order to ensure sons and his claim to the throne. Theodore was in love with Matilda, after only a few hours of acquaintance, and he marries Isabelle so that they can spend the rest of their days missing her together. Bizzarre, but obviously the origin of many genres. Also nice and short!

[squeakychu · Rating: 5 out of 5 stars]

The last third of this novel just blew me away. In it, all of the main characters kept turning up in unexpected places doing and saying unexpected things with unexpected results until an ancient prophesy was fulfilled. That part of the book alone was jaw-dropping!

[bridgetmarie · Rating: 4 out of 5 stars]

Absolutely over the top and more wonderful for it, READ THE TWO INTRODUCTIONS, it makes all the difference in the world, especially if you know the different reactions from his audiences. I had to read this book for a class and ended up keeping it instead of turning it in.Credited as being the first of the Gothic horror genre, Walpole hits many of the stereotypes (the damsel in distress, the Pagan curse handed down through Christian generations, etc) and thumbs his nose at others. I don't even like Gothic fiction and I kept this book.

[misswoodhouse1816 · Rating: 3 out of 5 stars]

An interesting, if short, introduction to the Gothic genre. Included are all the classic elements- mysterious characters, long lost children, giant's armour and legs, sudden death, cruel tyrants, caves, secret passageways, and peasants who are more than they seem. Oh yes, and portraits walk around too...

[lgandt · Rating: 2 out of 5 stars]

I tried, just could not make hide nor hair of it. I got the jist of the story, but either I just found it simply too boring or missed a crucial element somewhere along the line.Of course I can see how gothic after was inspired by this, but I was expecting something a bit different.I loved the settings but just did not connect with any of the characters.

[jvioland_1 · Rating: 1 out of 5 stars]

This was one of those works I found on a poll called Great Books You Must Read Before You Die. It was number 34 of the world's greatest novels. They lied. Don't bother.

[bzedan_2 · Rating: 2 out of 5 stars]

Oh Transport! Man, this book is a freaking lark. I can see how it's beautiful histrionics made for a smashing harliquenade. As Walpole said, "Everybody who takes this book seriously has been duped." Lovely.

[jmoncton_1 · Rating: 3 out of 5 stars]

The Castle of Otranto is one of those must-read noteworthy books, but heck if I know why. It is listed as the first gothic novel and has those elements of romance and horror. But, I must say, gothic novels have come a looong way. This had many elements that we stereotype and mock - the fair maiden who above all else, must maintain her virtue and the evil villain whose goal in life is to make sure she fails. Ok reading for the historical sense, but not outstanding.

[katelisim · Rating: 3 out of 5 stars]

3 StarsI read this one for my British Literature class. The Prince of Otranto, Manfred, arranges the marriage of his 15 yr old son, Conrad, to Princess Isabella. An unfortunate event on the wedding day, in the form of a huge falling helmet from the sky, kills poor Conrad. Instead of sending Isabella back home, Manfred decides he will marry her, since his wife hasn't produced a suitable heir for him. Of course, Isabella is completely against that.This is the original gothic novel. And being such, is filled with castles, underground tunnels, ghostly activity, and a prophecy. I thought this book was a fast fun read. Some of its over dramatic bits were hilarious, including the line "Ah me, I am slain" -- just wonderful. It was easier to read than I thought, with it being written well over 200 yrs ago. The story also moved nice and fast, instead of getting hung up on trivial details like so many modern novels do.

[crypto3willobie · Rating: 2 out of 5 stars]

What a silly book! My nose hurts from snorting. At first I was thinking "This would be great filmed by Ed Wood." but then I decided it would be more suited to a staging by the Monty Python troupe. It even features a giant foot at one point!

[billiecat_1 · Rating: 2 out of 5 stars]

Granting that this book has an important place in popular literature; granting that it influenced 'Gothic' writing for decades, and that its echoes can be heard today, granting all this, unless this is assigned to you in some class, don't waste your time. I have read other early Gothic novels, The Monk, Melmoth the Wanderer, Frankenstein, etc., and crude as they were they were light years ahead of Otranto. Spare yourself. Two stars for its historical curiosity, nothing else.

[cecrow · Rating: 4 out of 5 stars]

The original gothic novel, this reads preposterously if you don't know its pedigree. Gigantic elements of armour appear in the story without warning (though they are warnings in themselves), crushing the hapless and frightening other characters who respond as anyone might when faced with such inexplicable events: horror, shock, dismay, fear. It's the meshing of these that brought this novel lasting acclaim, however ridiculous its events now appear to a modern reader. I'm afraid I laughed in a few places I wasn't supposed to, but with a better understanding came a greater appreciation. It's a comfortably short read, and at least an interesting curiosity.

[slysionnach_1 · Rating: 4 out of 5 stars]

The original Gothic novel sets a standard of melodrama that soap operas would be proud to follow. And I say that in a good way. With hidden sons, love triangles, returning from the dead and ghosts and giants abounding, this quick read is good for a glimpse into what shaped the Gothic era of writing. Not wanting to say too much about the plot, since the story is only 92 pages long, I'll try to summarize it the best I can. Manfred, the current inhabitant of Otranto, is living according to a legacy that the true owner will come and take it from him. In an effort to prevent that, he decides that he must align himself with the rival family by marriage. Of course, nothing goes as planned.If you're interested in Gothic literature, why not read the source? It's quick, it's easy, and it's bound to entertain you.

[michaeladams1979 · Rating: 3 out of 5 stars]

Considered a gothic masterpiece, I found this to be a clever little novel of a crumbling monarchy in it's final days. You can certainly see how it influenced later works of both fantasy and more conventional literature. A number of convoluted machinations, some patent villainy, lots of life-changing revelations, and just a few hints of the supernatural. I honestly could have done with a little less of the domestic implosion of the household and a little more of the fantastical elements, but it is what it is. My one major complaint is the dialogue is not formatted in the modern style of quotation marks and individually indented paragraphs, separated only by commas, periods and dashes, somewhat inconsistently too, making it somewhat tricky to read, though I managed well enough once I found the conversational rhythm in each passage.

[kristelh_15 · Rating: 4 out of 5 stars]

A rather short story and the only one published by Horace Walpole tell the story of Manfred, prince of Otranto and the death of his son and only heir Conrad. The castle with its vaults and secret passages make for the setting of a gothic novel. The setting is chivalric Middle Ages and deals with cruelty and tyranny as well as usurping of the castle and title of prince. It’s a very quick and easy read for those working on the 1001 Books You Must Read Before You Die list.

[jawalter · Rating: 5 out of 5 stars]

[Northanger Abbey]
I think this is my favorite of Austen's works. It lacks any of the great romances that make her so popular amongst filmmakers and book clubs, but it shows off her greatest asset: her intelligence. Austen is, of course, famous for her wit and keen observations of social mores, and those are also put on display in Northanger Abbey. But this is one of the all-time great satires, demonstrating that she was capable of more than merely reproducing the world around her.

This is the book that makes me wonder what Austen would be like if she was alive today. Time and critical reception have pigeon-holed her; she's recognized as a great talent, but I think she's often dismissed as well. She's about more than just female empowerment and laughing at the way people acted in the 1800s. Austen's books are all about how people communicate, and it's still relevant today.

[jonfaith · Rating: 3 out of 5 stars]

We are all reptiles, miserable, sinful creatures. It is piety alone that can distinguish us from the dust whence we sprung, and whither we must return.

The Goodreads reviews of this pioneer work are a caravan of groans; how sophisticated we've since become with our forensics and our shape-shfting (very-meta) protagonists. I may shudder and say, whoa, and allow the blush to fade from our consternation. Otranto is ridiculous, sure, but it is damn charming. Anyone ever encountered a contrivance or laughable twist in the Bard or even Nabokov: the car which killed Charlotte Haze dented our credulity, didn't it? I say onward with the GIANT HELMET! What lurks beneath is but prophesy and paternity. Walpole's book offers little in terms of fear. The pacing and revelation are no more haunting than a production of Hamlet. The notion of it being a "found" medieval text gives it sufficient distance to unnerve our sense of legacy.

[xieouyang · Rating: 3 out of 5 stars]

Taken in the context of when it was written, and the fact that it was new to the genre, I can advise that it’s wortwhile reading it. I found it entertaining overall even if it was so,ewhat difficult because of the way dialogue is embeshed within paragraphs- one has to pay continuous attention to follow who is saying what.However, I could not but find many of the passages hilarious, partly because of the extreme situations kn which the characters are placed.

[autumnesf · Rating: 3 out of 5 stars]

Crazy story about a giant knights parts showing up in a cursed castle.

[dreesie-1 · Rating: 3 out of 5 stars]

Read on serial reader. A classic early gothic novel, this is very dated. But somehow it is so bad it is kind of good. The mystical is not explained, characters are killed off left and right, and surprises abound.I am not even clear where this is supposed to take place--England, or generic continental Europe?

[john257hopper · Rating: 5 out of 5 stars]

This is a gem of an early (1764) Gothic novel. There are some moments of genuine horror and a tense drive to the plot. Great stuff and the ending is very downbeat.

[ajbraithwaite_1 · Rating: 4 out of 5 stars]

I read this as part of research for an essay on The Gothic Novel, so I went back to this as the original example of the genre. I wasn't disappointed: supernatural elements, love triangles, masterful villain, meek heroines and good-looking yet virtuous hero. Truly sensational for its time. Well done, Horace.