Matkustus maan keskipisteeseen

By Jules Verne

"Matkustus maan keskipisteeseen" – Jules Verne (käännös Arvo Airio). Julkaisija - Good Press. Good Press on moneen tyylilajiin keskittynyt laajamittainen julkaisija. Pyrimme julkaisemaan klassikoita ja kaunokirjallisuutta sekä vielä löytämättömiä timantteja. Tuotamme kirjat jotka palavat halusta tulla luetuksi. Good Press painokset ovat tarkasti editoitu ja formatoitu vastaamaan nykyajan lukijan tarpeita ottaen huomioon kaikki e-lukijat ja laitteet. Tavoitteemme on luoda lukijaystävällisiä e-kirjoja, saatavilla laadukkaassa digitaalisessa muodossa.

• Language: Suomi
• Publisher: Good Press
• Release date: Jul 29, 2021
• ISBN: 4064066346546

Jules Verne

Jules Verne (1828-1905) was a French novelist, poet and playwright. Verne is considered a major French and European author, as he has a wide influence on avant-garde and surrealist literary movements, and is also credited as one of the primary inspirations for the steampunk genre. However, his influence does not stop in the literary sphere. Verne’s work has also provided invaluable impact on scientific fields as well. Verne is best known for his series of bestselling adventure novels, which earned him such an immense popularity that he is one of the world’s most translated authors.

Book preview

Jules Verne

Matkustus maan keskipisteeseen

Julkaisija – Good Press, 2022

[e-mail]

EAN 4064066346546

Sisällysluettelo

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

XVII

XVIII

XIX

XX

XXI

XXII

XXIII

XXIV

XXV

XXVI

XXVII

XXVIII

XXIX

XXX

XXXI

XXXII

XXXIII

XXXIV

XXXV

XXXVI

XXXVII

XXXVIII

XXXIX

XXXX

XXXXI

XXXXII

XXXXIII

XXXXIV

XXXXV

Viiteselitykset

Jules Verne on kirjailijanimi, joka tuntuu tutulta ja mieluiselta miljoonille koko sivistyneessä maailmassa. Siihen yhdistyy jotakin elämän hauskimmista muistoista, mikäli sellaisia jo nuoruudessa on kirjallisuudesta saatavissa, jotakin salaperäistä ja jännittävää, mutta samalla opettavaista ja isällisen toverillista. Samalla se muistuttaa mieleen sen valtavan kehityksen ja ne kunnioitettavat tulokset, joita viime vuosisadalla saavutettiin nimenomaan luonnontieteiden alalla. Kun ajatellaan, kuinka ratkaisevasti ja kehittävästi ne tulokset ovat vaikuttaneet maailmankatsomuksemme muodostumiseen, voi ymmärtää, kuinka arvokas ja tärkeä on sen miehen elämäntyö, joka on levittänyt näitä uuden ajan totuuksia ja kehityssaavutuksia laajempiin piireihin kuin mihin tiede luultavasti koskaan olisi omine aseineen pystynyt tunkeutumaan. Tässä valossa on Jules Vernen kirjailijatyö ymmärrettävä, sillä ainoastaan siitä saadaan sen arvioimiseen oikea mittapuu.

Jules Verne syntyi Ranskassa Nantes'in kaupungissa 1828. Hänen vanhempansa olivat varakkaita antaen pojalleen hyvän kasvatuksen. Vaikka hän tunsi jo aikaisin halua luonnontieteellisiin tutkimuksiin, rupesi hän silti lakimiehen uralle, luopuen siltä kuitenkin pian; kirjallisuuden tenho houkutteli häntä yhä enemmän. Hän yritti näytelmäkirjailijaksi, mutta luopui tästäkin, ja oli luultavasti jonkin aikaa epätietoinen kirjallisesta kutsumuksestaan, koskapahan koetteli onneaan pörssikauppiaanakin. Tällä välin hän oli kuitenkin alati harrastanut luonnontieteitä lukien sen alan kirjallisuutta, ja näiden tutkimusten tuloksena ilmestyi hänen ensimmäinen kuviteltu matkaromaaninsa Viisi viikkoa ilmapallossa (1863); se saavutti heti suuren menestyksen ja sai tekijän ratkaisevasti antautumaan täten valitsemalleen alalle. Nopeasti ilmestyi häneltä nyt teos toisensa jälkeen, jotka pian levisivät kaikkialle, missä oli nuorukaishenkistä ja tiedonjanoista yleisöä. Mainittakoon niistä tässä m.m. Kapteeni Hatteras'in seikkailut; Maasta kuuhun; Kapteeni Grantin lapset; Kolmen venäläisen ja kolmen englantilaisen seikkailut; Kahdeksannentoista vuosisadan suuret purjehtijat; Uiva kaupunki; Matkustus maan ympäri 80 päivässä; Salaperäinen saari; Begum'in 500 miljoonaa; 15-vuotias kapteeni; Sukelluslaivalla maapallon ympäri; y.m.

Yleisö otti ne kaikki yhtä suosiollisesti vastaan. Tekijä oli ymmärtänyt aikansa vaatimuksen luodessaan kirjallisuuden alan, joka kelpasi samalla sekä opettajaksi että huvittajaksi, opastaen luonnon tuntemiseen ja luonnontieteellisten asiain ymmärtämiseen. Lukemattomat, joiden kasvatus tahi aika ei ole sallinut saada näiltä aloilta sanottavia tietoja ja joiden pohjasivistys on liian pieni heidän voidakseen menestyksellä lukea tieteellistä kirjallisuutta, ovat saaneet helposti ja mieltymyksellä Jules Vernen kirjoista mielenkiintoisia ja valistavia tietoja. Tieteen kansantajuistuttajana hänellä tuskin lieneekään vertaistaan. Kun lisäksi muistetaan, että hänen teoksensa ovat aina jännittävän ja hyvin kirjoitetun romaanin muodossa, voi ymmärtää niiden tavattoman suuren arvon erikoisesti juuri nuorisokirjallisuutena.

Mitä niiden kaunokirjalliseen asuun tulee, on niillä sitäpaitsi jo sellaisina suuria ansioita. Hänen kuvauksensa ovat yleensä hämmästyttävän vilkkaita ja eloisia maistumatta vähääkään pöydän ääressä tehdyiltä. Jännittävimmissä kohdissa hän kohoaa ytimekkääseen lennokkuuteen, joka lyhyine lauseineen ja terävine vuorosanoineen on sukua näyttämö-esitykselle. Tälle kuvausten vilkkaudelle ja luonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jokakesäisillä laajoilla matkoillaan maailman merillä, vilkkaudelle ja luonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jonne vastustamaton halu oli nuoruudesta saakka houkutellut häntä. Pitempien matkojen välillä vietti hän kuukausimääriä purjehdusretkillä kotoisilla rannoilla, kulkien purjeveneellään pitkin Ranskan ja Espanjan rannikoita. Hänen kuvauksissaan on paljon vaikutelmia näiltä matkoilta, joilla hän joskus oli suurissa vaaroissakin. Näin hän, tuo kirjallisuuden suuri fantasti, sai tavallaan ympäröivästä elämästä ja luonnosta kuvauksiinsa uutta tuoreutta ja viehätystä.

Toinen kirjailijana onnellinen ominaisuus oli hänen humoristinen kykynsä. Jules Verne on kaikessa vaatimattomuudessaan suurempi humoristi kuin ne monet, jotka tahtoisivat tulla siitä erikoisesti mainituiksi. Samalla kuin hän muutamin vedoin haahmoittelee henkilönsä ilmieläviksi antaen näiden suorittaa omia yksilöllisiä tehtäviänsä, hän rupeaa kehittelemään heissä erikoispiirteitä, jotka lopulta asettavat heidät sangen humoristiseen valoon. Unohtumatonhan on professori Otto Lidenbrock, esilläolevan kertomuksen sankari, tuo pitkä ja laiha mies, jonka kiivas luonto ja sammumaton tieteellinen innostus, kykenemättömyys lausua mutkallisia oppineita sanoja ja salainen hellyys suojattejaan kohtaan, oppineen itserakkaus ja hajamielisyys tekevät kuolemattomimmaksi kaikista professorityypeistä. Miksi hän on niin laiha? — siksi, että tiede, hengen tuli, kalvaa hänestä kaiken liiallisen aineellisuuden; miksi on hän niin kauhean oppinut? — siksi, että nerokas ja vilkas ranskalainen laskee hänen persoonassaan pilaa siitä jylhästä ja peloittavasta raskaudesta ja syvämietteisyydestä, josta saksalaista tiedettä on väliin moitittu. Unohtumaton on myös Hannu, tuo vakaa islantilainen, joka pysyy järkähtämättä sopimuksessaan, olipa sitten mentävä vaikka kuinka vihamielisten elementtien läpi. Onnellisessa sopusoinnussa esiintyvät Jules Vernen tuotannossa tiedemies ja lahjakas kaunokirjailija.

Siirtyäksemme sitten itse teokseen huomautettakoon heti, että Matkustus maan keskipisteeseen pääsee vasta silloin oikeaan arvoonsa, kun täysin ymmärretään sen pohjana oleva tieteellinen tarkoitus, joka on maapallon muodostumisen ja muinaisen kasvi- ja eläinmaailman kuvaaminen. Kirjailija tahtoo tehdä läpileikkauksen maapallon kuoresta, vieläpä nähdä tuon läpileikkauksen omin silmin, ja siksi hän antaa kertomuksensa sankarien astua alas sammuneen tulivuoren aukosta. Tutustutaan tulivuorten purkausten yhteydessä oleviin kivennäisiin laava-muodostuksiin, kivihiilikauteen liuska-, kalkki- ja hiekkakivikerroksineen, kivihiilimetsineen ja näkinkenkälajeineen, aikaan, jolloin kasvoi ainoastaan jättiläiskokoisia kortteita, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita y.m. tuhansia eri lajeja. Alempana tavataan jo kristallirakenteista kiveä, gneissiä ja katinkultakiveä, kunnes lopuksi saavutaan järkkymättömän alkukallion, graniitin, muodostamaan kerrokseen. Viehättyen seuraa lukija kirjailijan vilkkaita kuvauksia näistä maan uumenista, jotka tuntuvat kätkevän salamyhkäisiä, mieltä kiehtovia aarteita, kunnes vihdoin saavutaan Otto Lidenbrockin merelle, joka on tekijän valtavan mielikuvituksen huippkeksintö tässä teoksessa. Voidakseen kuvata paleontologisen (tarkoittaa elollisen maailman muinaisia, nyt jo hävinneitä kehitysasteita) elämän täydellisyydessään, kuvittelee hän, että maan sisässä, suunnattoman suuressa luolassa, jossa sähkön y.m. voimain vaikutuksesta ovat säilyneet elollisen elämän edellytykset, on vielä vallalla paleontologinen kehitysaste, ei ainoastaan paleophytologisessa (muinaisen ajan kasvistoa koskevassa) ja paleozoologisessa (muinaisajan eläimistöä koskevassa), vaan myöskin paleoantropologisessa (muinaisajan ihmistäkoskevassa) suhteessa. Luolan täyttää suurimmaksi osaksi vesi, jonka syvyyksissä vielä asustaa kamalia matelijapetoja, joutsenkaulainen plesiosaurus ja kalaa muistuttava ichtyosaurus. Luolameren rannoilla kasvaa diluvianisen kauden metsiä, joissa jättiläismäinen alkuihminen paimentaa mastodonttilaumojaan. Emme paljasta enempää kirjan salaisuuksia, ettemme vähentäisi lukijan nautintoa, vaan lausumme ainoastaan, että kirjailijan paleontologisissa näyissä on puhtaan tietomääränsä lisäksi jotakin jylhän runollista, joka saa ne unohtumattomasti painumaan mieleen. Näistä kaikista asioista tehtäväin oppineitten huomioiden ja selitysten lähteenä on tuo jo mainittu kuuluisa professori Otto Lidenbrock, rautatahtoinen, suoraan asiaan käypä mies, joka vetää aina vastahankaa, kun yleensä tunnustetut tieteelliset käsitykset ovat kysymyksessä. Hänen veljenpoikansa ja matkatoverinsa Akseli muistuttaa väitteillään ja epäilyksillään aina juuri noista tieteellisistä otaksumista aiheuttaen täten vilkkaita ja valaisevia väittelyjä, joiden kuluessa professorin on vaikea hillitä itseään. Näin suoritetaan tuo merkillinen matka, jossa on osallisena maapallon sekä nykyisyys että menneisyys ja kaikki sen salatut ja tunnetut luonnonvoimat.

Suomentaja on pitänyt tarpeellisena liittää tekstiin sinne tänne selvittäviä muistutuksia, jotka auttavat geologian ja paleontologian alkeisiin perehtymättömiä ymmärtämään oikein sellaiset kohdat. Toivottavasti teos tässä muodossaan saavuttaa kaiken sen suosion ja menestyksen, minkä se ansaitsee. Velvollisuus on mainita, että teoksen vanhasta suomennoksesta on ollut suurta apua, varsinkin kun käytettävänä ollut ranskankielinen koulupainos on hiukan lyhennetty.

Jules Verne kuoli 1905. Loppuvuosina hän menetti melkein kokonaan näkönsä, mutta seurasi siitä huolimatta vilkkaasti aikansa kehitystä. Kun lentokoneet ja sukellusveneet keksittiin, tuntui hänestä varmaankin siltä, että jonkunmoinen profeetallinen näkemys oli hänen kynäänsä ohjannut silloin kun hän kirjoitteli niistä asioista kuin saavuttamattomista ihanteista. Siten aika toteuttaa uskomattomimpiakin inhimillisistä haaveista. Runoilijat ovat tietäjiä.

_Suomentaja_.

Runoilijan opetus:

Vaikka päämäärä näyttäisi olevan saavuttamattomissa, on sitä kohden arvelematta ruvettava ponnistelemaan, jos sillä kerran on merkitystä ihmiskunnan onnelle.

---

I

Sisällysluettelo

Sunnuntaina toukokuun 24 päivänä 1863 tuli setäni, professori Lidenbrock, pitkin askelin pieneen taloonsa Kuninkaankatu 19; katu on vanhimpia Hampurin vanhassa kaupunginosassa.

Hänen hyvänsävyinen taloudenhoitajattarensa Martta luuli todellakin myöhästyneensä askareissaan, sillä päivällistähän oli tuskin vielä pantu tulelle.

— Saadaanpas nähdä, mietin minä; — jos setä, joka on maailman maltittomimpia ihmisiä, on nälissään, niin hän varmaan nostaa harmissaan kamalan metelin.

— Oliko se itse professori? kysyi kunnon Martta hämmästyneenä ja raotti ruokasalin ovea.

— Oli, Martta hyvä, mutta päivällisellä ei ole kiirettä, sillä kello ei ole vielä kahta; vast'ikäänhän se löi vasta puoli P. Mikaelin kirkon tornissa.

— No, miksi siis professori on tullut kotiin?

— Luultavasti hän sanoo sen meille.

— Tuolla hän jo on! Minä menen nyt pakoon, herra Akseli; koettakaa te rauhoittaa häntä.

Ja hyvänsävyinen Martta kiiruhti keittiöönsä.

Jäin yksin. Ei ollutkaan helppoa saada kiivasluontoista professoria rauhoittumaan, varsinkin kun omaki luonteeni oli jotenkin vaihtelevainen. Senpätähden valmistauduin varmuuden vuoksi pujahtamaan piiloon pieneen ullakkokamariini kuullessani portin saranoiden narisevan; puuportaat natisivat raskaitten askelten painosta, ja talon herra syöksyi ruokasalin läpi suoraan työhuoneeseensa.

Mutta kiivaasta vauhdistansa huolimatta hän oli ehtinyt heittää pähkinäpuunuppisen keppinsä nurkkaan, suuren nukkavierun hattunsa pöydälle ja kovalla äänellä huutaa minulle:

— Akseli! seuraa minua!

En ollut ennättänyt vielä liikahtaakaan, ennenkuin professori jo huusi kiivaasti ja kärsimättömästi:

— No! Etkö tule jo!

Minä suorastaan syöksyin ankaran isäntäni huoneeseen.

Otto Lidenbrock ei ole paha ihminen, sen mielelläni tunnustan, mutta ellei joitakin aivan uskomattomia muutoksia tapahdu, hän kuolee kammottavan omituisena ihmisenä.

Hän oli professorina Johannaeumissa[1] ja piti mineralogian luentoja, saaden näillä luennoilla säännöllisesti muutamia raivonpuuskia. Hän ei välittänyt siitä, oliko hänellä ahkeria oppilaita luennoillansa, eikä siitä, miten tarkasti he kuuntelivat häntä, enempää kuin siitäkään, minkä verran hänen oppilaansa oppivat hänen luennoistaan; sellaiset vähäiset seikat eivät hänen rauhaansa häirinneet. Hän piti luentonsa vain subjektiivisesti, käyttääksemme saksalaisen filosofian sanontatapaa, itsekseen, eikä muita varten. Hän oli oppinut egoisti, tieteen kaivo, jonka nostokoneisto narisi, jos sillä piti ammentaa jotakin, sanalla sanoen: hän oli saituri.

Sellaisia professoreita on Saksassa paljon. Valitettavasti oli setäni vaikeaa esittää ajatuksiansa suullisesti, jollei juuri yksityisessä elämässä, niin ainakin silloin, kun hän esiintyi julkisesti, ja tämä on paha vika puhujalle. Hänen luennoillansa Johannaeumissa tapahtui todellakin usein, että professori kävi yht'äkkiä äänettömäksi; hän taisteli jonkin vastahakoisen sanan kanssa, joka ei tahtonut suusta sujua, tuollaisen vastustelevan sanan kanssa, joka paisuu ja purskahtaa viimein esiin niin sanoaksemme vähimmän tieteellisessä muodossa, nimittäin kirouksena. Ja silloin oli aina seurauksena suuttumus.

Muutoin on mineralogiassa koko joukko puoleksi kreikkalaisia, puoleksi latinalaisia nimityksiä, joita on vaikea lausua, tuollaisia hankaloita nimiä, jotka voivat kuivata runoilijan suun. En suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa itse tieteestä, — olkoon se kaukana minusta! — mutta kun on puhe sellaisista asioista kuin romboedrisistä kristalleista, retinasfaltista, geleniitistä, niin suotakoon anteeksi, jos harjaantuneinkin kieli joskus erehtyy.

Kaupungissa oli tämä setäni anteeksisuotava heikkous tunnettu ja sitä käytettiin väärin. Häntä pidettiin silmällä, kun hän joutui kankeissa lauselmissa raivoihinsa, ja hänelle naurettiin, mitä ei voi pitää sopivana edes saksalaistenkaan keskuudessa. Ja vaikka professori Lidenbrockin luennoilla aina olikin suuri joukko kuulijoita, niin harva niitä tarkoin seurasi, sillä useimmat tulivat luennoille vain saadakseen nauraa professorin vihanpuuskille!

Setäni oli kumminkin, sitä en voi kylliksi usein mainita, todellakin oppinut mies. Vaikka hän joskus liian kiivaassa tutkimisinnossaan murensi tutkittavan esineen murskaksi, niin oli hänellä kuitenkin sekä mineralogin tarkka silmä että geologin nerous. Varustettuna vasarallansa, alasimellansa, magneettineulalla, juottopillillä ja salpietarihappopullolla hän oli suuri mies. Kivennäisen murtumispinnasta, ulkonäöstä, kovuudesta, sulavaisuudesta, helinästä, hajusta tahi mausta päättäen taisi hän arvelematta määrätä sen oikean paikan niiden noin kuudensadan eri lajin joukossa, joihin tiede meidän aikanamme kivennäiset jakaa.

Lidenbrockin nimi olikin sentähden kuuluisa oppineessa maailmassa ja eri kansojen tiedeseuroissa Humphry Davy,[2] Humboldt[3] ja kapteenit Franklin[4] ja Sabine[5] eivät lyöneet laimin käydä häntä tervehtimässä poiketessaan matkoillaan Hampuriin. Becquerel,[6] Brewster,[7] Dumas[8] ja Milne Edvards[9] keskustelivat mielellään hänen kanssaan tärkeimmistä kysymyksistä tieteen alalla. Kemiassa hän oli tehnyt monta tärkeätä keksintöä, ja vuonna 1853 oli Leipzigissä ilmestynyt professori Otto Lidenbrockin folio-kokoinen värikuvilla varustettu tutkimus Transcendentaalisesta kristallografiasta,[10] joka kirja ei kuitenkaan maksanut kustannuksia.

Sen lisäksi oli setäni vielä konservaattorina Venäjän lähettilään Struven[11] mineralogisessa museossa, joka kallisarvoinen kokoelma on saavuttanut suurta mainetta koko Euroopassa.

Sellainen oli se mies, joka niin maltittomasti kutsui minua luokseen. Ajatelkaa: pitkä ja laiha mies, terveys vahva kuin rauta, nuorekkaan vaaleaverinen, ulkonäöltään kymmenkunnan vuotta ikävuosiaan nuorempi. Hänen suuret silmänsä vilkkuivat aina suurien silmälasien takaa; hänen pitkä ja kapea nenänsä oli kuin teräväksi hiottu miekka; väittivätpä muutamat panettelijat, että se oli magneettinen ja että se muka veti itseensä rautaista viilajauhoa. Pelkkää perätöntä lorua! Se ei vetänyt itseensä muuta kuin nuuskaa, mutta sitä se vetikin suoraan sanoen kelpo lailla.

Kun sen lisäksi mainitsen, että setäni aina astui tarkoin puolen sylen pituisilla askelilla ja että hänellä käydessään oli kädet lujasti puristettuina nyrkkiin, mikä on kiivasluntoisuuden tuntomerkki, tuntee hänet jokainen tarpeeksi hyvin.

Hän asui pienessä talossaan Kuninkaankadun varrella; rakennus oli puoleksi puusta, puoleksi tiilistä, päätyseinä suippo; se oli erään kanavan varrella, niiden, jotka kulkevat Hampurin vanhan kaupunginosan halki, joka kaikeksi onneksi säästyi suuressa tulipalossa v. 1842.

Tosin oli tuo vanha rakennus hiukan kallellansa ja oli kallistunut hiukan ulospäin, tosin katto oli vinossa aivan kuin Tugendbundin[12] ylioppilaan lakki, ja tosin olisi sen seinien kaltevuus antanut aihetta moneen muistutukseen, mutta yleensä se pysyi vielä jotenkin lujana, varsinkin vanhan jalavan turvin, joka kannatti voimallisesti rakennuksen etupuolta, ojentanen keväällä kukkaterttunsa ikkunan läpi huoneeseen.

Ollakseen saksalainen professori tuli setäni hyvin toimeen. Talo kaikkinensa oli kokonaan hänen omaisuuttansa. Muun ohessa kuului siihen hänen ristityttärensä Graüben, nuori 17-vuotias vierlantilainen[13] tyttö, vanha Martta ja minä, orpo veljenpoika, joka olin setäni apulaisena hänen tieteellisissä kokeissaan.

Minä myönnän, että antausin kiihkolla harrastamaan geologisia tutkimuksia, sillä olihan minulla mineralogiverta suonissani; minulle ei tullut milloinkaan ikävä raskaitten kivieni seurassa.

Sanalla sanoen: tässä pienessä talossa Kuninkaankadun varrella voi elää onnellisena huolimatta isännän hermostuneisuudesta, sillä vaikka hän joskus olikin kiukkuinen, piti hän siitä huolimatta paljon minusta. Mutta itseänsä se mies ei taitanut hillitä, vaan esiintyi usein liian malttamattomasti.

Kun hän huhtikuussa oli istuttanut resedaa tahi muita kukkia posliiniruukkuihin salin ikkunalle, niin kävi hän säännöllisesti joka aamu nykimässä niitä lehdistä kiirehtiäksensä niiden kasvua.

Sellaisen eriskummallisen miehen veljenpoikana tiesin, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella. Kiiruhdin siis hänen huoneeseensa.

---

II

Sisällysluettelo

Se oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan näytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä täydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen suureen ryhmään.

Tunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin monelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä huvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista, antrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja turvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä lyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja orgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut päästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti keinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin lajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat riittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä yhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt itselleni varsin mukavaksi.

Mutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan kaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui Utrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä kirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.

— Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.

Tämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli joutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja oli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan mahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea sitä.

— No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre, jonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen myymälässä.

— Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.

Mitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen kirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt huonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu, jossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!

Professorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.

— Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis teos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea aivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta hyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan painuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs tämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on seitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat etevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!

Puhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En voinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään huvittanut minua.

— Mikä on sitten tuon niin ihmeellisen kirjan nimi? kysyin niin kiihkeästi, ettei mielenkiintoani voitu luulla teeskennellyksi.

— Tämä teos, vastasi enoni innostuen, on Heimskringla, jonka on kirjoittanut Snorre Sturlason,[14] kuuluisa islantilainen kirjailija, joka eli kahdennellatoista vuosisadalla. Se on niiden norjalaisten kuninkaiden riimikronikka, jotka hallitsivat Islannissa!

— Todellakin! sanoin minä jotenkin uteliaasti; ja luultavasti se on saksalainen käännös?

— Mitä puhut? tokaisi professori innokkaasti; käännöskö? Mitä minä käännöksellä tekisin? Kuka käännöksestä välittää. Tämä on alkuperäinen islanninkielinen teos, kirjoitettu tuolla loistavalla kielellä, joka on samalla rikas ja yksinkertainen, sisältäen mitä moninaisimpia kieliopillisia yhdistyksiä ja mitä monilukuisimpia sanojen vivahduksia.

— Aivan kuin meidän kielemme! pistin minä sukkelasti väliin.

— Niin, vastasi setäni, kohauttaen olkapäitään, sillä erotuksella, että islannin kielessä on kolme eri teonsanan taivutusmuotoa niinkuin kreikan kielessäkin, ja että siinä nomina propria taivutetaan samalla tavalla kuin latinan kielessä!

— Vai niin! arvelin hiukan innostuneempana, ja onkos kirja painettu edes kauniilla kirjaimilla?

— Painettu? Kuka on puhunut painamisesta, sinä onneton Akseli! Vielähän tässä on kirjapainosta puhetta? Luulet kaiketi että tämä on painettu? Tiedä siis, sinä pöllö,