Eläintarhanhuvila yhdeksän

By Kirsti Simonsuuri

Koskettava tarina juurettomuudesta ja sisaruudesta.Eletään 2000-luvun alkua. Kili on taiteesta kiinnostunut kosmopoliitti, jonka elämä on ollut jännittävää. Hän on tottunut matkustelemaan ja asumaan eri maissa. Hän hallitsee kielet ja tapakulttuurit. Kun Kili Zagrebissa ollessaan ostaa kerjäläistytöltä kiiltokuvan, tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää. Kiiltokuva herättää henkiin muistot lapsuudesta ja 1950-luvun Helsingistä. Ennen kaikkea Kili alkaa ajatella kehitysvammaista siskoaan Ilonaa. Ilonaa, joka ei ikinä oppinut puhumaan ja joka suljettiin Eläintarhanhuvila 9:ssä sijainneeseen hoitolaitokseen. Epäonnistuiko Kili siskonsa suojelemisessa?Eläintarhan huvila 9 on kiehtova ja kaunis romaani kielestä ja perhesuhteista. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728468241

Book preview

Eläintarhanhuvila yhdeksän

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 2002, 2022 Kirsti Simonsuuri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728468241

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

"Iltatähti, kutsut minkä aamunsäde kutsui pois,

tuot lampaat, vuohet,

lapsen äidin luo"

(SAPFO, fr. 104a)

1

Kauan sitten kesällä, silloin kun Kili ei osannut vielä kirjoittaa, hän tiesi että lähtisi pois Suomesta. Kun hän ei osannut vielä kirjoittaa, hän eli hieroglyfien ajassa eikä pannut painoa sille mikä ero oli kirjaimilla ja numeroilla ja eläinten kuvilla. Hän halusi oppia tuntemaan niiden merkitykset, mutta samalla hän antoi uusia, salaisia merkityksiä piirtämilleen kuville ja numeroille. Se antoi vapauden, hän olisi aina vapaa tekemään mitä haluaa. Hän eli ajattomassa tilassa jossa loppuelämällä ei ollut mittaa eikä sisältöä, siksi vapaus oli mahdollista ja kiehtovaa. Elämä oli loputtoman pitkä ja luonnollinen olotila. Se saattoi kestää tuhansia vuosia. Huikaisevalta tuntui ajatella viittätuhatta vuotta taaksepäin tai eteenpäin. Temppeleitä ja hautakammioita muinaisine salakirjoituksineen tai matkoja valoa nopeammin toisille planeetoille.

Maailman ydin oli ympärillä. Ympyrän keskellä oli piste, se oli aurinko tai päivä, ja suorakulmion pitkällä sivulla oli aukko, se oli talo. Avonainen kolmio, kuin havunneulanen kärjillään, oli juokseva ihminen. Logogrammien hämmästyttävä yksinkertaisuus tuntui lapsen kieleltä, jonka keksijänä oli ollut lukutaidoton lapsi kuten Kili. Mutta yksinkertaisuutta ei ehkä ollut olemassa juuri sellaisena kuin sen kuvitteli. Sivukuvassa istuva pöllö tai haukka, saalistava merkki, ryösti hänet mukaansa ja opetti alkeita siitä järjestyksestä jonka aakkoset aikanaan toisivat. Aakkoset eivät olleet kuvittavia kuvia, ne olivat sovittuja merkkejä. Niiden tehtävä oli miltei sama kuin kuvien mutta ne tuntuivat enemmänkin numeroilta joilla oli määrätty järjestys. Yksityisellä numerollakin oli järjestys. Kun luvun sanoi ääneen, se asettui heti paikalleen. Kun katsoi aakkosia, joutui aina kysymään, kuka oli neuvotellut kaiken valmiiksi. Tuntui mahdottomalta tajuta että aakkosilla voisi kertoa kertomuksia samalla tavoin kuin kuvilla.

Kuvat kertoivat monia asioita, niin monia kuin niissä halusi nähdä. Silloin kun aakkosen kirjaimet olivat kuvia, nekin kertoivat jännittäviä asioita. Sivuittain istuva haukka näytti viisaalta ja ovelalta, sen tehtävänä oli ilmoittaa kirjain M. Mutta samalla se kertoi myös kertomuksen haukasta joka vartioi pesäänsä ja saalisti poikasilleen. Haukka oli petolintu, täsmällinen ja terävä, mutta kirjain M oli pehmeä, mielihyvää tuottavien huulten kirjain. Siinä oli ristiriita, jota oli vaikea käsittää, hyvän ja pahan keskinäinen kiistely. Mutta se ratkesi kun oivalsi että vaikka haukka saalisti satakieliä ja kottaraisia, se saalisti niitä omille poikasilleen ja niin ollen sen tarkoitus oli hyvä ja jalo.

Monien vuosien kuluttua syksyllä, uuden vuosituhannen alkupuolella Kili kulki Zagrebin kaduilla, kaupungissa johon hän oli tullut työasioissa muutama päivä aiemmin ja jota hän ei tuntenut lainkaan. Hän yritti miettiä miten tutulta ja samalla täysin vieraalta kaupunki tuntui. Siinä oli jotain Budapestia, jotain Wieniä, jotain Ateenaa. Viimeisen seitsemän vuoden historialliset mullistukset olivat tuoneet talojen seiniin englanninkielisiä julisteita ja mainoksia. Kaupoille oli annettu amerikkalaisia nimiä kuten West tai Billy jotka totisesti korostivat iskulauseiden tapaan maan äskettäistä vapautumista sosialismista. Toisaalta sekä sosialismi että siitä vapautuminen tuntuivat hyvin lyhyeltä ja mitättömältä alaluvulta kaupungin eeppisen rönsyilevässä tarinassa. Kaupunkikuva oli villi ja mahdoton sekoitus tyylejä ja aikakausia ja silti plataanipuistoja kiertävien esplanadien ja kellertävien ja harmaiden rakennusten klassistinen yhdistelmä oli pilvisen taivaan alla tenhoava ja puoleensavetävä. Esplanadin päässä kohosi komea rautatieasema joka oli sekoitus keskieurooppalaista historiaa ją futuristista ei-kenenkään maata. Rautatieasemalta pääsi minne vain, Pariisiin, Hampuriin, Venetsiaan, Wieniin, Budapestiin, Bukarestiin, Triesteen, Zürichiin, Belgradiin, Splitiin, Ljubljanaan. Sieltä pääsi myös Banja Lukaan, Sarajevoon, Kutinaan, Zidani Mostiin, Segreteen, Dugo Seloon. Matkat tuoreille taistelukentille ja Euroopan metropoleihin olivat yhtä pitkät ja yhtä todennäköiset.

Hotelli Esplanaden baarissa Kili mietti mikä tässä oudossa kaupungissa häntä niin kosketti. Hän arveli ensin että se johtui hänen 1970-luvulla Englannissa tapaamistaan zagrebilaisista journalisteista. Nämä olivat olleet häikäiseviä kaunottaria, älykkäitä ja hauskoja, ja heidän kanssaan hän oli viettänyt monta elämyksellistä hetkeä. Siinä määrin että hän kirjoitti heistä runon, pienen eurooppalaisen hautakirjoituksen, noista jumalaisista naisista mustassa sametissa. Mutta merkillinen mielentila ei johtunut yksinomaan siitä että hän tiesi olevansa noiden entisten ystävien entisessä kotikaupungissa. Hän katsoi baarin palmuja jotka heijastuivat kultakehyksisistä peileistä ja etsi vastausta. Hän pyöritti kädessään kokislasia, sellaista aitoa jossa on vinoin lasisin kohokirjaimin sanat Coca-Cola, ja lasissa oikeita, tiiviin ikijäätikön kaltaisia jääkuutioita ja ajatteli ettei ollut tavannut tällaista tyylipuhtautta sitten viisikymmenluvun. Tyyliä pienissä yksityiskohdissa vaikka miten mitättömissä. Ja hän oivalsi, että vaikka Zagreb oli historialtaan ja arkkitehtuuriltaan täysin erilainen kuin Helsinki, se toi hänelle mieleen lapsuuden Helsingin. Siksi hän tunsi siihen outoa vetoa. Kaupungit elivät samaa aikaa, Zagreb 2000-luvun alussa ja Helsinki 1950-luvun alussa.

Se oli tietysti metafyysinen yhteys, ei historiallinen eikä kulttuurinen. Se oli mehiläisen ja kasvin lehden yhteyttä, tai ruusun ja elefantin geneettisen rakenteen samankaltaisuutta, tai kahden erillisen kuvan joilla ei sinänsä ollut mitään tekemistä keskenään mutta jotka yhdessä saattoivat tarkoittaa uskomusta, hieroglyfisten fonogrammien maailmassa. Helsingissä vallitsi 1950-luvulla läpitunkeva ankeus, jota pilvinen, kalsea päivä koristi parhaiten. Kun aurinko paistoi kirkkaasti, Helsingin ankeus loisti liiaksi ja kaupunki tuntui erityisen ahdistavalta. Vohvelimainen sementtilaatoitus jalkakäytävillä vaaleni ja sen pienet kuopat tulivat täyteen hilloa ja muurahaisia. Aurinko paljasti talojen rapistuneen julkisivun ja toi elämän varjot esiin liian jyrkkänä kontrastina kuin Tulion elokuvissa. Kun viimein tuli kesäisen lämmintä ja aurinko paistoi Helsingissä, porvariskotien verhot vedettiin eteen ja vain onnettomat jäivät kaupunkiin, kun taas onnelliset, kuten Kili ja hänen perheensä, pääsivät maalle.

Zagrebissa oli tuo sama lauantai-illan pysähtyneisyys. 1800-luvun alun fasadit reunustivat katua jonka keskellä kulki upotettuna vihreä puisto. Aurinko laski rautatieaseman ja hotelli Esplanaden taakse, jonnekin kauas niemimaan kukkuloille ja syvänteisiin, niin kuin sen viimeiset säteet olisivat sanoneet pitkiä jäähyväisiä aseille. Maa oli kulkemassa teurashuoneelta kohti parempia aikoja, joihin kuului vaurautta, vapaata lehdistöä, bailaavia nuoria ratsastajapatsaiden varjossa. Maa halusi rauhaa. Mutta ihmisiin oli jäänyt kauhu lähimenneisyyden sodan seurauksena, ja pelko sodan uusiutumisesta loi alakuloisen pilven ihmisten epävarmoihin pyrkimyksiin. Kun mikään ei ollut varmaa, pimeä ja hometta kasvattava kosteus oli armeliasta, hidasta. Se oli Kilin lapsuuden Helsinki, jonka isät ja äidit halusivat rauhaa mutta josta sodan muistoa ei voinut pyyhkiä pois.

Kili lähti kävelemään kohti katedraalia, keskusaukion poikki ja ylös mäelle vanhaan kaupunkiin. Matka ei ollut pitkä kuljettavaksi mutta aikamatkana se oli useita satoja vuosia. Katedraali oli rakennustelineiden peitossa niin kuin keskiaikaiset katedraalit nykyään kaikkialla Euroopassa. Kun hän meni kohti oviaukkoa, parvi vilkkaita mustalaislapsia lennähti ympärille. Lapset ilmestyivät aivan tyhjästä. Pieni tyttö halusi myydä kiiltokuvia, hän selasi niitä Kilin edessä ja tunki ne nenän alle niin lähelle ettei Kili nähnyt mitä ne esittivät. Tyttö hoki: Kymmenen kunaa, kymmenen, kymmenen, ja sujautti nipun kainalonsa alle ja levitti kämmenet, kaikki kymmenen likaista sormea.

Kili pujahti sisään katedraaliin kuin olisi mennyt turvapaikkaan. Roomalaiskatolilaisuus ja Neitsyt Marian patsaat ovat Kroatian länsimaisuuden takuu samalla tavalla kuin McDonald’s ja tiukat Dieselit. Katedraalin kynttilämeret viestittivät hyvin samankaltaista inhimillistä sanomaa kuin hieman idempänä niiden uskonviholliset, Balkanin alueen ortodoksiset kirkot: ihmisten tarvetta löytää lohtua yksinkertaisista rituaaleista, halua palata johonkin alkukohtaan, turvan ja rauhan tilaan. Mutta juuri tätä ikiaikaista sanomaa eriuskoiset eivät pystyneet hyväksymään yhteisenä toiveena. Tämä oli merkillinen maankolkka, erilaisuuden ja kieltopartikkelien luvattu maa. Zagreb