Santa Lauran pyhimys

By Kari Nenonen

Hyytävää kauhua SisiliassaArkeologi Seppo Luoto tekee kaivauksia Sisiliassa. Työryhmää on vaivannut arvoituksellinen epäonni siitä asti, kun ryhmä löysi kummallisen muinaisruukun, johon oli kuvattu kahdet kasvot. Toiset olivat Sepolle hämmentävän tutut: ne muistuttivat nimittäin erehdyttävästi hänen tyttöystäväänsä Lauraa. Helsinkiläinen lääkäri Laura Haavisto kärsii unettomuudesta, ja silloin harvoin kun hän nukkuu, hän näkee hirveitä painajaisia. Hänelle ehdotetaan sairauslomaa, ja Seppohan on pyydellyt häntä käymään ihanassa Sisiliassa työpaikallaan. Välimeren paahtavan auringon alla käy ilmi, että Lauralla on pelottava yhteys pikkukylän suojeluspyhimykseen Santa Lauraan ja kreivi Cappucciin, jota pidettiin aikoinaan pahuuden ilmentymänä. Yltääkö pirullisen kreivin tappava ote halki vuosituhansien, ja pystyykö moderni, skeptinen suomalainen nousemaan taisteluun pahaa vastaan?Hämärän rajoilla on sarja selkäpiitä karmivia kertomuksia, joista ei puistattavia käänteitä puutu.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788728501719

Book preview

Santa Lauran pyhimys

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1983, 2023 Kari Nenonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728501719

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Prologi

MESSINA, SISILIA TAMMIKUUN VIIDES

Pieni miesryhmä seisoi voimakkain sähkölampuin valaistun savitiiliseinämän edessä. Seppo Luodolle tämä hetki merkitsi vuosien haaveiden täyttymystä. Tuon ikivanhan savimuurin takana oli luultavasti hänen ensimmäinen koskematon hautansa. Jos niin olisi, hänellä olisi tosiaan ollut satumainen onni. Onni olisi satumainen siinäkin suhteessa että tämä parikymmentä kilometriä Messinasta etelään sijaitseva hautakumpu oli jo alusta asti poikennut useilla tavoilla tyypillisimmistä löydetyistä etruskihaudoista. Hautakummun ympäristöstä oli löydetty runsaasti egyptiläiseen kulttuuriin viittaavaa esineistöä, oli jopa toiveita, että haudan sijasta paikka paljastuisi muinaiseksi kulttipaikaksi. Ja hän oli osunut oikealle paikalle heti ensimmäisten stipendiaattikuukausiensa aikana!

— Aloita sinä, hän ojensi pienen hakun vieressään seisovalle Palermon yliopiston arkeologian professori Paolo Mondadorille, joka kuitenkin torjui hakun hymyillen.

— Tämä on sinun hautasi, tai mitä tuolta sitten paljastuukin, Mondadori sanoi ymmärtäen hyvin nuoren virkaveljensä innokkuuden ja antaen arvoa tämän tarjoamalle mahdollisuudella olla ensimmäinen sisään tunkeutuja.

Seppo Luoto hymyili ja alkoi varovaisesti irrottaa laastia tiilien välistä, se oli kuivaa ja rapisi savilattialle nostaen ilmaan kevyen pölypilven.

Laastia irrottaessaan Seppo ei voinut olla ajattelematta niitä käsiä, jotka noin kolme tuhatta vuotta sitten olivat muuranneet nämä tiilet. Ensimmäinen tiili alkoi heilua ja hän sai sen vedettyä paikaltaan, jossa se oli maannut noin kolme tuhatta vuotta. Aina tällaisina hetkinä hän tunsi itsensä jollakin tavalla vandaaliksi: mutta loppujen lopuksi tiili on tiiltä ja laasti laastia, samaa menetelmää käytetään vieläkin laajoilla alueilla Välimeren ympäristössä. Hänen kätensä ei irrottanut mitään ainutlaatuista. Mutta ehkä hänen silmänsä näkisivät kohta jotain ainutkertaista. Hauta — jos tämä nyt sitten oli hauta — oli harvinaisen hyvin säilynyt. Se saattaisi antaa paljon uutta tietoa muinaisen kulttuurin tutkijoille. Jopa niin paljon, että hänellä olisi mahdollisuus saada nimensä ikuistetuksi johonkin arkeologiseen teokseen. Maallikoita löytö tuskin kiinnostaisi, näissä haudoissa ei ollut samaa yletöntä loistoa kuin esimerkiksi joissakin Egyptin faraoiden haudoissa. Se oli tavallaan etukin, sillä kaikki rahallisesti arvokas olisi jo aikaa sitten ryövätty, niinhän oli käynyt Egyptissäkin, jos ei nyt jotain Tutankhamonin hautaa laskettu mukaan.

— Jatka nyt! Mondadori sanoi kärsimättömästi, mikä ei lainkaan sopinut professorin luonteeseen. Mondadori oli tyypillinen arkeologi ja kärsivällisyys on arkeologin tärkeimpiä luonteenominaisuuksia: yksi hätiköity hakunisku kun saattoi tuhota niin paljon.

Jatko kävi helpommin, tiili tiileltä kasvoi aukko muurissa. Ilma kävi raskaaksi hengittää. Työskentelytila oli ahdas ja heitä oli siellä viisi miestä ja he olivat sentään viiden metrin syvyydessä maan alla. Kuului vain hakun naputus ja putoilevan laastin rapina, ylhäältä kuului vaimeana sähköä tuottavan kompressorin jyskytys.

Vihdoin aukko oli niin suuri, että mies mahtui ryömimään siitä sisään. Seppo vilkaisi professori Mondadoriin, joka nyökkäsi hänelle kehottavasti. Seppo ojensi kätensä ja yksi paikallisista apumiehistä ojensi hänelle sähkölampun. Lamppu kädessään hän työntyi puoliympyrän muotoiseen pieneen huoneeseen. Kirkas sähkölamppu valaisi keskellä huonetta olevan puoli metriä korkean katafalkin, jonka päällä oli saviruukku. Ei muuta. Pieni pettymyksenhuoahdus pääsi Sepon huulilta. Professori Mondadori tuli Sepon vierelle. Ilma huoneessa oli tunkkaista, mutta viileää.

— Tämä ei ole etruskihauta, Mondadori vahvisti ääneen Sepon ajatukset. — Tämä on jotain muuta.

— Ei täällä ole mitään, Seppo totesi. — Ei mitään muuta kuin tuo ruukku. Jos tämä on hautakammio, niin siinä tapauksessa tämä on uurnan säilytyspaikka, tuhkauurnan. Mutta se taas ei sovi yhteen historiallisten tosiasioitten kanssa.

— Tuo ruukku… Mondadori sanoi ja kumartui katsomaan lähemmin katafalkilla seisovaa noin kolmenkymmenen senttimetrin korkuista ruukkua. — Se on oudon näköinen, en pysty tältä seisomalta sijoittamaan sitä mihinkään tiettyyn kulttuuriin.

— Siinä on kasvot, Seppo mutisi. — Miehen kasvot. Niillä on melko julman näköinen ilme… esittääköhän se jotakin jumalaa? Sillä on jonkinlaiset kivet silminä, toinen on ruskea ja toinen sininen…

— Tosiaan, Mondadori kumartui katsomaan ruukkua lähemmin ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kunnon arkeologin tavoin hän ei vielä koskenut mihinkään. — Ruskea ja sininen… Minusta tuntuu, että olen lukenut jostakin sellaisesta, luultavasti se liittyy johonkin mytologiaan, en vain saa nyt mieleeni… hei… toisella puolella on naisen kasvot!

Seppo kiersi uteliaana niin, että näki myös ruukun toisen puolen. Hänen suunsa loksahti auki ja häneltä pääsi tukahtunut äännähdys. Mondadori käännähti katsomaan häntä huolestuneena.

— Mitä nyt? Voitko huonosti?

— Nuo kasvot… Seppo tunsi suutaan kuivaavan ja hän pudisteli päätään epäuskoisena. — Minähän tunnen ne! Hän on aivan samannäköinen…

— Kuka? Mondadori kysyi innostuneena toivoen mielessään, että Seppo ilmoittaisi jotakin, mikä johtaisi jonkinlaiseen arkeologiseen sensaatioon.

— Nainen…, jonka kanssa minä seurustelen Suomessa, tuo voisi esittää häntä, Seppo soperteli.

Mondadori naurahti hieman pettyneenä.

— Onpa yhteensattuma, hän mutisi. — Onnittelen, seurustelet näköjään hyvin kauniin naisen kanssa. Sallitko? Mondadori ojensi kysyvästi käsiään kohti ruukkua. Seppo nyökkäsi edelleen hieman pyörällä päästään. Mondadori tarttui ruukkuun ja otti sen käsiinsä. Samassa hän parahti tuskasta ja päästi ruukun putoamaan lattialle mihin se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.

— Se oli tulikuuma! Mondadori huusi kauhistuneena ja näytti kuin todisteeksi Sepolle kämmeniään, joista iho oli kuoriutunut kuin hän olisi koskenut sulaan rautaan.

— Mitä tämä tarkoittaa? Seppo kysyi edes odottamatta vastausta.

Samassa kuului ulkoa huuto: Tukipuut sortuvat!

— Ulos! Mondadori huusi kauhistuneena ja he tunkeutuivat ahtaaseen käytävään, jota pitkin apumiehet jo juoksivat turvaan. Puiset kannatinpalkit sortuivat jymisten ja suuret lohkareet tipahtelivat kaivannon katosta ja seinistä. Kun he pääsivät ulos, romahti kuukausien työ kuin korttitalo nostattaen ilmaan vain nopeasti haihtuvan pölypilven.

Ensimmäinen luku

HELSINKI, TAMMIKUUN LOPPU

Repaleiset pilvet vaelsivat täysikuun valaisemalla taivaalla. Linnan ääriviivat piirtyivät uhkaavan mustina kuutamon kylmää valoa vasten. Linna oli pimeä, sen kolmesta tornista ainoastaan yhdestä kajasti kellertävää valoa, jonka piirissä lepakot lentelivät. Niiden nahkasiipien kahina oli tuulen hiljaisen suhinan lisäksi ainoa kuultavissa oleva ääni. Sitten hiljaisuus katkesi hirvittävään kirkaisuun, joka tuli kuin suunnattomasta kaikukammiosta.

Laura tiesi mitä kirkaisu merkitsi, mutta hän ei suostunut muistamaan sitä. Se tuntui jähmettävän hänen verensä ja hänen oli pakko kääntyä katsomaan taakseen. Valo tornissa oli sammunut, mutta hän pystyi erottamaan kasvojen vaalean soikion ja