Niin musta kuin multa

By Kari Nenonen

Yliluonnollisia kokemuksia Suomen kesässäNuori ja huoleton Riitta-Sisko osallistuu merkilliseen hypnoosikokeeseen. Riitta kertoo lääkärilleen Heikki Pekkalalle pelottavia, äärimmäisen todentuntuisia kokemuksia, joita ei kuitenkaan hereillä muista lainkaan. Lopulta menneisyyden tapahtumat alkavat pyrkiä Riitta-Siskon alitajunnasta esiin liiankin konkreettisesti ja hengenvaarallisesti. Nuori nainen lähtee yksin automatkalle halki suvi-Suomen tavoitteenaan selvittää, mistä on kyse, ja päästä eroon yhä kauhistuttavammista takaumista. Kauan sitten multiin haudattua menneisyyttä ei kuitenkaan kannattaisi lähteä kaivelemaan esiin, ja pian Riitta-Sisko tuntee henkensä olevan uhattu...Hämärän rajoilla on sarja selkäpiitä karmivia kertomuksia, joista ei puistattavia käänteitä puutu.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728501696

Book preview

Niin musta kuin multa

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1984, 2023 Kari Nenonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728501696

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

– Minä näen metsäpolun… tai oikeastaan tämä on pieni tie, osittain jo ruohottunut. Tien toisella puolella kasvaa suuria kuusia ja toisella puolella on metsittynyt niitty… niityn takana, nuoren koivikon seassa näkyvät joskus kauan sitten palaneen taloon rauniot… vain mustunut savupiippu on jäljellä… ja osa sortunutta, luonnonkivistä muurattua kivijalkaa… nuori nainen puhui hiljaisella, monotoonisella äänellä ja vaikeni sitten äkkiä kuin täysin ajatuksiinsa upoten.

– Mitä sinä olet tekemässä? tohtori Heikki Pekkala kysyi rauhallisesti ja korjasi hieman pöydällä heidän välissään olevan nauhurin säätöjä. Leposohvalla makaavaa nuori, vaaleatukkainen nainen liikahti kiusaantuneen tuntuisesti ja mutisi sitten katkonaisesti:

– Minä…. kävelen… kotiin…. kai…

– Mistä sinä olet tulossa?

– Minä olin tanssimassa. Nythän on juhannusyö. En päästänyt poikaystävääni saattamaan minua ja hän oli siitä loukkaantunut ja vihainen…. mutta isäni olisi raivostunut jos joku poika olisi ilmestynyt meille tähän aikaan illasta. Hän ei… hän ei pidä siitä, että olen poikien kanssa… tanssia hän ei hyväksy lainkaan. Hän luulee, että olen ollut vain naapurintytön kanssa kahdestaan… nainen naurahti hievenen pilkallisesti. – Hän uskoo, että minä pelkään ja kunnioitan häntä niin paljon etten voisi kuvitellakaan valehtelevani hänelle…

– Mikä sinun nimesi on? lääkäri tiedusteli kumartuen hieman eteenpäin kuin kysymys tai pikemminkin vastaus olisi ollut hänelle erityisen tärkeä.

– Helena… Helena… nuori nainen mutisi miettivästi, ähkäisi sitten tuskaisesti ja puuskahti: – En ymmärrä… mutta en muista sukunimeäni!

– Mikä poikaystäväsi nimi on?

– Antero Jaakkola. Ei hän oikeastaan mikään poikaystävä ole…. tarkoitan, ettei vielä ainakaan. Olemme olleet yhdessä vasta niin vähän aikaa. Toiset sanovat, että minun on paras varoa häntä, että hän on… en tiedä… Hänellä on punainen tukka ja hän häpeää sitä… minun mielestäni ihan turhaan, sillä minä pidän punaisesta tukasta…

– Mitä sinä nyt teet?

– Minä kävelen edelleen, nuori nainen mutisi silmät ummessa ja vaikeni sitten hetkeksi. Hänen kasvonsa värähtivät ja sitten hän jatkoi pelokkaalla äänellä: – Nyt minua alkaa äkkiä pelottaa…

– Miksi? lääkäri Heikki Pekkalan ääni kuulosti hivenen kiihtyneeltä ja hän tuijotti rävähtämättä leposohvalla makaavaa koehenkilöä kuin yrittäisi pakottaa jonkin vastauksen tämän huulilta pelkällä tahdonvoimallaan. – Miksi sinua alkaa pelottaa? Kerro minulle, mutta älä pelkää, minä olen tässä ja me voimme lopettaa tämän heti jos tämä alkaa tuntua sinusta liian raskaalta.

– E-en ole varma. Luulen, että kuulin äsken jotakin. Joku seuraa minua: nyt olen siitä varma! naisen kasvoille kohosi ahdistunut ilme ja hän alkoi hengittää tiheämmin. – Minä lähden juoksemaan. Kuulen jonkun juoksevan perässäni, erotan hänen raskaat askeleensa ja hengityksen. Askeleet lähestyvät. En jaksa juosta tarpeeksi kovaa! Nyt joku tarttuu minua käsivarresta… Käännyn ympäri ja näen Anteron, nainen hengähti kuin helpotuksesta ja jatkoi sitten epävarmasti kauhun hiipiessä taas hänen ääneensä: – Olen helpottunut Anteron näkemisestä, mutta vain vähän aikaa. Hänen kasvoissaan on jotakin…. jotakin pelottavaa. Yritän riuhtaista itseni vapaaksi, mutta hänen kätensä ovat kuin pihdit käsivarsissani. Hänen suunsa liikkuu, mutta en kuule kauhultani sanoja, sillä tiedän, että tuo, mitä näen hänen silmistään on hulluutta, murhanhimoa… Yritän kirkaista, mutta nyt hänen kätensä kietoutuvat kaulani ympärille ja hän alkaa kuristaa minua kurkusta… en… saa… henkeä… en pysty….

Naisen kasvot alkoivat sinertää ja hän vapisi vuoteella kuin suuressa hapenpuutteessa, tukehtumaisillaan. Ja lääkärin katsoessa hänen kaulalleen ilmestyi rivi muuta ihoa vaaleampia painautumia kuin näkymättömät kädet olisivat todella kuristaneet häntä kurkusta…

Heikki Pekkala lopetti kokeen nopeasti antamalla sovitun käskyn. Nuori nainen rauhoittui melkein silmänräpäyksessä ja aukaisi silmänsä, joissa ei näkynyt hiventäkään kauhua: ainoastaan uteliaisuutta ja hiven unisuutta.

– Miten meni? hän kysyi hymyillen. – Paljastuiko alitajunnastani kammottavia salaisuuksia? Oliko minulla mielenkiintoisia sivupersoonia?

– Mukavastihan tämä, Heikki Pekkala vastasi hieman vältellen ja kelasi nauhaa taaksepäin. Riitta-Sisko Lehtovirta katseli parrakasta nuorta lääkäriä kiinnostuneena.

– Sinä et ilmeisesti anna minun tälläkään kertaa kuulla, mitä olen hypnoosissa puhunut? hän kysyi.

– Valitan, lääkäri vastasi ja teki pahoittelevan, torjuvan eleen käsillään. – Se ei ole mahdollista ennenkuin olen saanut tutkimukseni valmiiksi… eikä se välttämättä ole hyväksi senkään jälkeen. Minun on ainakin harkittava asiaa ensin.

Riitta-Sisko Lehtovirta nyökkäsi. Hän oli tiennyt vastauksen jo etukäteen eikä hän pyytänyt asiaa ensimmäistä kertaa. Silti hän tulisi kysymään seuraavallakin kerralla kunhan istunto olisi ohi. Hänestä tuntui kerta kaikkiaan uskomattomalta, että hän oli muka puhunut lähes puoli tuntia nauhalle muistamatta itse asiasta yhtään mitään. Koko hypnoosi tuntui hänestä uskomattomalta. Hän tiesi ettei ollut nukkunut. Hän uskoi muistavansa, että hän oli vain maannut hetken sohvalla sanomatta sanaakaan ja ilman että Heikki Pekkalakaan oli sanonut sanaakaan sen jälkeen kun tämä oli pitänyt sen tavanomaisen, unettavan hypnoosiinvaivutus monologinsa. Mutta hänen rannekellonsa kertoi, että hän oli ollut jossakin poissa yli puoli tuntia. Se tuntui jännittävältä ja kiehtovalta, etenkin kun hän oli ennen näitä kokeita pitänyt puolitietoisesti hypnoosia jonkinlaisena humpuukina, korkeintaan puolitieteellisenä asiana. Ja se olikin ollut yksi syy siihen, että hän oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, kun yliopiston ilmoitustaululla oli haettu koehenkilöitä syvyyspsykologiseen hypnoositutkimukseen, jonka tarkoituksena oli tuottaa koemateriaalia lääketieteen lisenssiaatti Heikki Pekkalan valmistelemaan väitöskirjaan hypnoosin avulla tuotettavien sivupersoonien ja persoonallisuuden vastaavuuksista. Tämä oli jo viides kerta kun hän oli koetilaisuudessa Heikki Pekkalan kotona. Vielä olisi jäljellä ainakin kaksi kertaa.

– Kerro nyt edes jonkin vihje siitä, mitä minä olen puhunut, Riitta-Sisko Lehtovirta kärtti innostuneena, mutta lääkäri pudisteli hymyillen päätään.

– Olen pahoillani, mutta en voi sanoa sanaakaan, hän sanoi. – Se pilaisi kaiken. Se sotkisi sinun keskittymisesi seuraavalla kerralla ja saattaisi vaikuttaa kertomukseesi. Olet ihanteellinen koehenkilö kuten jo ensimmäisen kerran jälkeen sanoin sinulle.

– Paitsi, että kyselen liikaa, Riitta-Sisko naurahti.

– Se on ihan normaalia, Heikki Pekkala hymähti ja ojensi kätensä. – Perjantaina sitten taas samaan aikaan. Äläkä yhtään huolehdi, kyllä minä lupaan sinulle jotakin kertoa kunhan olemme saaneet tämän koesarjan valmiiksi.

Riitta-Sisko Lehtovirta lähti ja jätti Heikki Pekkalan tuijottamaan hänen sulkemaansa ovea hyvin mietteliään ja vakavan näköisenä. Heikki Pekkala tiesi törmänneensä tuon nuoren naisen kohdalla johonkin hyvin poikkeukselliseen. Johonkin, mihin ei löytynyt selitystä oppikirjoista… vaikka toisaalta: tämän alan tutkija löysi muutenkin hyvin harvoin pulmiinsa selitykset alan oppikirjoista. Lähinnä siitä syystä, että mitään kunnon oppikirjoja ei oikeastaan vielä ollut olemassakaan.