Tilaisuus tekee varkaan

By Eeva Raito

Nuori sairaanhoitaja Raija Talvi tekee yövuoroja kirurgisessa sairaalassa. Työ on kiireistä ja ankeaa, ja Raija on alkanut miettiä, onko tämä sittenkään hänen unelmatyönsä. Vapaa-aikaa ei ole, eikä siksi ystäviäkään. Onneksi töissä on Markku, sosiaalisesti taitamaton mutta suorapuheisuudessaan turvallisen tuntuinen lääkäri.
Kun Markku ja Raija tajuavat, etteivät morfiinit ja unilääkkeet vaikuta potilaisiin kuten pitäisi, vaan nämä kärsivät yhä kivuista ja unettomuudesta, täytyy toimia varovaisesti. Siitä huolimatta väärinkäytösepäilykset onnistutaan kääntämään heihin itseensä, ja Markku ja Raija ymmärtävät olevansa keskellä vaaraa. Kuinka kaksikon käy?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 24, 2024
• ISBN: 9788728501757

Book preview

Tilaisuus tekee varkaan

Cover image: Shutterstock & Adobe Firefly

Copyright ©1981, 2024 Eeva Raito and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728501757

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

Outoja epäilyksiä

Kanslian seinällä olevan kellon minuuttiosoitin nytkähti. Puoli kaksi. Yöhoitaja Raija Talvi haukotteli. Hän nosti kivistävät jalkansa apujakkaralle ja hieroi sääriään kevyesti. Hän oli ollut taukoamatta liikkeellä kahdeksasta, yövuoron alkamisesta saakka. Osaston liki kolmestakymmenestä potilaasta yhdeksäntoista oli tänä yönä tiputuksessa, niin että tippalista piti kyllä liikkeessä. Kun oli viimeisen tarkistanut, sai taas aloittaa alusta. Lisäksi tulivat muut juoksut: käännä yhtä, hae alusastia toiselle, ime kolmannen keuhkoista limaa …

Raija huokaisi raskaasti. Toiveammattiko? Kysymys oli tullut viime aikoina mieleen yhä uudestaan. Joskus opiskelun alussa tämä oli siltä tuntunut, mutta arkitodellisuus oli osoittautunut aivan muuksi: synkäksi, raskaaksi ja yksinäiseksi.

Hän oli tullut Helsinkiin sairaanhoitajakouluun viisi vuotta sitten ja saanut heti valmistuttuaan paikan täältä kirurgisesta sairaalasta. Vähitellen oli tästä laitoksesta tullut hänen elämänsä keskipiste.

Hän ei tuntenut juuri muita kuin työtoverinsa eikä heitäkään kovin hyvin, eikä Helsingistäkään juuri muuta tiennyt kuin matkan asunnolta sairaalaan. Lomat hän oli viettänyt kotona, eivätkä opintovelat antaneet mahdollisuutta sen kummempiin vapaa-ajan harrastuksiin. Vuorotyö vaikeutti lisäksi uusien tuttavuuksien solmimista ja välillä saattoi mennä viikkoja ettei saanut keskustella muiden kuin potilaitten kanssa, että tapasi vain sairaita, kärsiviä ihmisiä ja kiireisiä, hermostuneita työtovereita.

Raijan ajatukset katkesivat, kun hän kuuli ovelta kahinaa. Hän käänsi pätään. Sirpa Luosmaa tuli sisään, huoahti ja lysähti oven vierustalla olevalla tuolille.

— Rantasella on taas kipuja ja Arinen pyytää lisää unilääkettä, Sirpa sanoi.

Raija kurotti hyllyltä lääkelistan.

— Ei voi antaa mitään kummallekaan, hän vastasi silmäiltyään listaa. — Rantanenhan sai vasta pari tuntia sitten morfiinipiikin ja Ariselle on jo annettu maksimiannos unilääkettä. Onko hän valittanut kipuja?

— Ei, miettii vain niitä etäispesäkkeitään, Sirpa vastsi.

— Pitää kysyä Markulta jos niille voisi antaa vielä jotakin, Raija mutisi haukotellen. — Hänenhän pitäisi kohta pistäytyä täällä.

Avonaisesta ikkunasta tuli sireenin tuoksua. Se muistutti, että oli alkukesä. Raijalla kesäloma oli kuitenkin vasta elokuussa, ikuisuuden päästä.

— Minä menen laittamaan kahvia, että Markkukin saa, Sirpa mutisi ja lähti kahvihuoneeseen päin. Raija katseli hänen peräänsä. He olivat olleet yhteisissä yövuoroissa varmaan kymmeniä kertoja, mutta olivat jääneet jotenkin vieraiksi toisilleen. Puheet olivat liikkuneet vain työasioissa tai sitten jossakin yhdentekevässä. Sama oli kaikkien kanssa: paremminkin voi puhua työtuttavuudesta kuin — toveruudesta. Kiire sen teki. Virkoja oli liian vähän. Kaikki olivat kireitä ja hermostuneita. Jos ystävällisyyttä oli varastossa, se oli annettava potilaille.

Summeri pärähti. Raija nousi ja meni suureen potilassaliin. Lamppu paloi salin perällä, Arisen vuoteen paikkeilla. Keskiikäinen mies, laihtunut ja ennenaikaisesti rypistynyt, katseli Raijaa syyttävästi.

— Saanko minä sitä unilääkettä vai en?

— Voi kun te olette jo saanut niin suuren annoksen, ettei enempää voi antaa, Raija vastasi pahoittelevasti. — Yrittäkää nyt vain rauhoittua. Kyllä se uni lopulta tulee, kun ei rupea liikaa miettimään.

Raija tunsi puhuvansa kuin automaatti. Tuonkin lauseen hän oli sanonut ainakin sata kertaa aikaisemmin ja täsmälleen samalla äänenpainolla.

— Ei taitaisi teillekään uni tulla, jos olisitte vasta saanut tietää, että sisukalut on yhtä syöpäpesäkettä, mies sanoi katkeruutta ja itsesääliä tihkuvalla äänellä. Raija tunsi, että hänellä olisi pitänyt olla jokin lohdullinen sana tai lause, jolla helpottaa potilaan oloa, mutta hän ei keksinyt muuta sanottavaa kuin lyhyen »niin».

Opiskeluaikana hän oli kuvitellut, kuinka hän keskustelisi potilaitten kanssa, auttaisi ja lohduttaisi, tekisi sillä tavalla tärkeää työtä. Todellisuus oli kuitenkin toista; mitä enemmän yritti eläytyä potilaitten murheisiin, sitä vaikeammaksi ja raskaammaksi työ kävi. Potilaat tulivat ajatuksissa kotiinkin, ahdistivat unissa. Ei sitä kestänyt, oli helpompi opetella sulkemaan sydämensä ja sanomaan »juu» tai »niin» tai »sepä ikävää» ja keskittyä vain käytännön hoitotyöhön. Siinäkin oli tarpeeksi. Sitten jonkin ajan kuluttua ei enää osannut sanoa mitään, vaikka olisi halunnutkin.

Tämäkin mies tiesi kuolevansa pian ja tiesi, ettei mitään ollut tehtävissä. Hänellä oli varmasti hirveä henkinen hätä. Hän oli yksin hätänsä kanssa eikä Raijalla ollut antaa muuta kuin unilääkettä, nyt ei ollut antaa edes sitä. Unohduskin oli annosteltu ja Arinen oli jo saanut osansa.

— Ei luulisi yhden unilääkenapin minua kovin pahasti vahingoittavan, mies sanoi ivallisesti. — Vai pelkäävätkö lääkärit, että minusta ehtii tulla vielä narkomaani ennen kuolemaa?

— Minä puhun päivystävän lääkärin kanssa, Raija lupasi. Hän korjasi miehen peitteitä, kohensi pielusta