Vaiteliaat vuodet

By Eila Kostamo

Einari ja Eeva elävät kulissiavioliitossa Helsingissä. Einari on lukion rehtori ja tohtoriksi koulutettu, Eeva taas hoitoalalla etenevä uranainen. Avioliitto on kriisissä ennen kaikkea yhdestä syystä. Einarilla on aikanaan ollut pitkä salasuhde, ja suhteesta on syntynyt tytär, johon Einari ei ole pitänyt mitään yhteyttä. Kun Einari kuulee rakastajansa miehen kuolleen, hän alkaa miettiä, voisiko hänestä sittenkin tulla isä tyttärelleen.
Omalla puolellaan Eeva käy terapiassa, ja yrittää ymmärtää avioliittonsa epäonnistumisen syitä. Vaiteliaiden vuosien saatossa hiljaa kasvanut jännite repeää auki, kun irtiottoa kaipaava Eeva lähtee yksin etelänlomalle, jossa tapahtuukin peruuttamattomia.
Romaani kuvaa riipaisevasti avioliiton erkaantumisen jälkeensä jättämiä syviä kipupisteitä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 10, 2024
• ISBN: 9788727130866

Book preview

Vaiteliaat vuodet

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1983, 2024 Eila Kostamo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727130866

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

7. helmikuuta

Joku katsoi Einariin valintapöytien välitse tavaratalon iltatungoksessa.

Samassa kun aisti katseen, hän aisti myös sen vaativuuden. Mutta hän koetti olla niin kuin ei huomaisi sitä. Tulkoon juttelemaan, kuka katsoikin, jos oli asiaa.

Hän oli työpäivän jälkeen ajanut keskustaan ostoksille. Nyt hän oli valikoimassa autohansikkaita entisten liukkaiksi kuluneiden tilalle. Runsaan viikon kuluttua alkaisi etelän koulujen talviloma, ja hänen oli tarkoitus ajaa maan halki pohjoisen napapiirin tuntumiin, missä hänellä oli kämppä vuokrattuna viikon ajaksi.

Hän oli sovittanut hansikasta toisensa jälkeen. Tämä oli jo viides hansikas, joka ei mennyt käteen. Hän tarkisti taas, että numero oli oikea. Kyllä se oli. Hän rupesi katsomaan kättään tarkemmin. Vasta nyt hän huomasi että rystyset ja kämmenselkä olivat turvoksissa.

Erotuomarina olosta, hän hymähti.

Iltapäivällä hän oli kovin kourin erottanut toisistaan kaksi tappelijaa. Se oli jonkinmoinen tapaus, sillä vuosiin hän ei ollut joutunut käymään käsiksi oppilaisiinsa. Hän oli toiminut suuttumuksen pakosta, ennen kuin minkäänlainen harkinta ehti hillitä. Kun hän vahtimestarin avulla oli saanut poikien veeseen oven auki — sisäpuolelta pantiin lujasti vastaan — hän hetkessä valokuvasi tilanteen: kaksi poikaa otteli tiiviin katsojaringin ympäröimänä. Hänen silmiensä takana jossakin häilähti punaista ja hän syöksyi selkämuurin lävitse, tarttui poikiin ja kiskaisi heidät irti toisistaan. Toinen poika lensi katsojien käsivarsille, toinen tömähti lavuaarin alle seinänurkkaukseen ja jäi katsomaan eteensä harittavin silmin, suu turvoksissa, kädessä hiustuppo.

Häneltä oli luultavasti päässyt muutama ärräpääkin, kun hän karjui katsojille, miksei kukaan ollut mennyt väliin, erottamaan noita kahta höyrypäätä, katsottiin vain kaikessa rauhassa kun kaksi armotta moukaroi toinen toistaan.

Niiden tartti saada tapella, joku pojista oli murahtanut.

Pojat olivat hyväksyneet hänen suoran toimintansa ja asia oli sovittu.

Ja hänelle itselleen suuttumus oli tehnyt hyvää. Hänestä tuntui kuin tulppa olisi lennähtänyt hänestä ja päästänyt ulos paineita.

Se joku ei vain lakannut tuijottamasta häneen.

Einari nosti katseensa.

Hän vavahti, säikähti sydänjuuriaan myöten. Viiltävä kipu halkaisi rintakehän ja samalla koko kerrokseen tuntui rävähtävän kirkkaampi valo kuin siellä oli ollut hetki sitten.

Tuuli.

Mutta millainen ilme: syvä avunpyyntö kuvastui naisen kasvoilta.

Hän tuijotti kasvoja, ei tervehtinyt, ei kysellyt mielessään, mitä Tuuli teki Helsingin keskustan tavaratalossa keskellä helmikuun arki-iltaa, kaukana nykyisestä kotikaupungistaan. Hän vain sieppasi lattialta salkkunsa ja riensi Tuulin luo kysymään, mikä hätänä.

Naisen luo päästyään hän totesi, ettei tämä ollutkaan Tuuli. Vieras nainen. Ehkä hän aavistuksen verran muistutti Tuulia näöltä.

Päässä humisi, kun hän palasi takaisin hansikaspöydän luo. Häntä ei haluttanut enää sovittaa niitä.

Hän päätti mennä kahvilaan.

Hän valitsi kahden hengen pöydän pylvään kupeessa, laski espressokuppinsa sille.

Taas kerran hän oli erehtynyt pitämään tuntematonta naista Tuulina. Mitä Tuuli oikein tahtoi hänestä, miksi säikytteli häntä tällä tavoin? Kohta kun ajatus oli tullut, hän huomasi miten mieletön se oli. Miksi hänen omat silmänsä valehtelivat? Sitä hänen sopi kysyä itseltään.

Hän vilkaisi kelloa. Eeva oli terapeutilla. Istunto loppuisi viittätoista yli kuusi. Hänellä oli puolisen tuntia aikaa, ennen kuin ajaisi hakemaan Eevaa. Millähän mielellä Eeva tulisi sieltä tällä kertaa, hän mietti kahvia hämmentäessään. Onneksi tilanne oli rauhallisempi kuin syksyllä, jolloin Eeva suri ja suri Markun kotoa muuttoa niin, että Einari lopulta taivutti hänet menemään terapiaan.

Kahvin juotuaan hän otti povitaskusta almanakan ja alkoi selata lehtiä taaksepäin. Silmien ohi vilahteli pari sanaa tai lauseen käsittäviä merkintöjä: kokouksia, tapaamisia, mainintoja tutkimuksista, historiallisten aikakauslehtien artikkeleista.

Tammikuun kymmenennen päivän kohdalla luki: Nimiarkisto. Poliklinikka, EKG, verenpaine 200/120. Tuuli.

Siitä oli siis kuukausi kun hän viimeksi oli nähnyt Tuulin.

Hän alkoi muistella edellisiä kertoja.

Ensimmäisen kerran hän oli nähnyt Tuulin syyskuun lopulla, kun oli ollut palaamassa tiedotustilaisuudesta kouluvirastosta. Käveltyään Stadionin viertä hän kääntyi Paavo Nurmen tielle, ihaili tietä reunustavan puistikon ruskanhehkuisia vaahteroita, lehmuksia ja koivuja. Nurmikkoa, joka vielä oli vihreä, laikuttivat siellä täällä ruskean- ja punaisenkeltaiset lehdet.

Kun hän siirsi katseensa vastaankävelevään naiseen, hän näki hämmästyksekseen Tuulin siinä viidenkymmenen metrin päässä. Hän hidasti kulkuaan, vei käden kohti lippalakkiaan, nosti sydämen moukaroidessa rinnassa lakkinsa tervehdykseksi.

Kun vieras nainen sitten kulmiaan rypistäen katsoi häneen, hän mutisi anteeksipyynnön ja laittoi hämillisenä lakin takaisin päähän.

Vielä monta päivää kohtaamisen jälkeen hän oli ollut kuohuksissa, aivan kuin hän olisi nähnyt todellisen Tuulin. Hän sätti itseään höyrähtäneeksi ja koetti häätää pois mieleen pyrkiviä muistikuvia. Mitä huonommin se onnistui, sen kiihtyneemmäksi hän kävi. Niin niin, hän hoki itselleen, kenestäkään ihmisestä sinä et ole pitänyt niin paljon kuin Tuulista, mutta silti. Tuuli hylkäsi sinut ja kuuluu sinun menneisyyteesi. Pysyisi siellä.

Pysyisit siellä, Tuuli.

Mutta ei mennyt kuin pari kuukautta kun hän näki Tuulin uudestaan Aleksanterinkadun jouluruuhkassa. Hän oli menossa ostamaan Annukalle levyä joululahjaksi. Kun hän aukaisi musiikkikaupan oven, Tuuli käveli samassa ovenavauksessa hänen editseen ulos. Taas häneltä lensi käsi kohti lakkia ja hän huusi Tuuli pysäyttääkseen naisen. Mutta tämä oli jo sulautunut väkijoukkoon.

Hän ei tiennyt, oliko hän nähnyt oikean Tuulin vai harhakuvan.

Viimeksi, tammikuussa, Tuuli oli sairaanhoitajan hahmossa kumartunut hänen ylitseen poliklinikan kipuhuoneessa.

Sinä päivänä hänellä oli ollut aamusta asti raskas olo vaimon kanssa yöllä sattuneiden kohtausten vuoksi. Ja iltapäivällä kun hän kansliassa naputteli koneella kokouspöytäkirjaa, sarja syviä teräviä pistoja vihloi vasenta rintaa. Vasen käsi valahti hervottomaksi, kuuma aalto kuohahti sydänalasta kohti päälakea. Ja sydän sekosi tahdissaan.

Vahtimestari saattoi hänet poliklinikalle.

Hänet ohjattiin heti pyörävuoteelle, lepäämään huoneeseen, jonka päällä luki kipuhuone. Sydäntä kuunneltiin, otettiin EKG. Verenpainelukema todettiin melkoiseksi, ja hän joutui jäämään muutamaksi tunniksi tarkkailtavaksi.

Kun hän oli saanut verenpainetta alentavan ruiskeen ja yhden Diapamin, hän vaipui johonkin pehmeään, upottavaan, kuin pilven sisään, eikä hänellä ollut huolta mistään. Kun hän siitä havahtui, hän näki Tuulin hymyilevin kasvoin kumartuneena ylleen. Harha tosin hälveni pian. Sydän ehti sitä ennen laiskasti muljahtaa, niin kuin se järkytyksiin kyllästyneenä olisi kääntänyt selkänsä kaikelle.

Nainen, jota hän oli luullut Tuuliksi, oli nuori sairaanhoitaja joka puolen tunnin välein kävi mittaamassa häneltä verenpaineen. Kun tyttö hymyili, ilo miltei pursui hänen silmistään. Jotain samaa oli ollut Tuulin hymyssä. Mutta tytön sormien liikkeet ennen muuta olivat muistuttaneet Tuulista.

EKG:n ottoa varten tyttö joutui ajamaan rintakarvat hänen vasemmasta rinnastaan alaviistoon. Ennen kuin ryhtyi työhön, tyttö sujautti sormensa karvojen lomaan, tukisti leikillään ja nauroi: Sääli ajaa pois näin tuuheaa karvapeitettä. Hymy karehti tytön huulilla vielä kun hän kiinnitti ranteisiin ja nilkkoihin nahkalenkkeihin upotettuja elektrodeja.

Tuuli oli nimittänyt turkiksi hänen rintakarvojaan.

Hänen ihonsa muisti Tuulin. Tuulilla oli tapana painaa päänsä hänen rinnalleen. Hengityksen lämmin huoku viipyi siinä pitkään. Sormilla oli omat leikkinsä. Ne pöyhivät ja silittivät turkkia.

Alkaisiko kaikki siitä, mihin se oli aikoinaan päättynyt?

Mikä alkaisi, hän tenttasi itseään.

Hän oli mielestään tunnistanut tammikuisen kohtauksensa rytmihäiriökohtaukseksi. Tuulin ja hänen välien rikkouduttua seitsemän vuotta sitten hänellä oli ollut varsin pahoja kohtauksia. Hän oli saanut niihin lääkitystä, jotakin beetasalpaajaa. Sydän oli vähitellen rauhoittunut, mutta mieltä oli jomottanut pitkään.

Hän oli tiennyt, että oli kantanut Tuulin kuvaa mielessään kaikki nämä vuodet. Jossakin kätkössä hänessä se kuva oli ollut, niin kuin ikoni kaapissaan, ja säteillyt valoa ja kipua yhtaikaa. Silloin tällöin hän oli luonut siihen nopean viiston katseen.

Nyt Tuulin kuva oli lymypaikastaan lähtenyt liikkeelle, ja hänen tietämättään ja häneltä lupaa kysymättä jäänyt jonnekin hänen silmiensä taa, pohjalle. Ja alkanut pyrkiä ulos sieltä.

Häntä huvitti ajatus, että Tuulin huolellisesti, mustasukkaisesti varjeltu kuva oli karannut ja päässyt pakoon häneltä.

Mutta miksi Tuulin kasvot näyttivät niin surullisilta tänään?

Tyttö ja poika kävivät istumaan viereiseen pöytään. Einari tarkkaili heitä omasta pöydästään, puolittain pylvään varjosta. Kaakaokuppiensa ylitse nuoret katsoivat toisiaan kiinteästi silmiin. Sitten pojan käsi sipaisi tytön tukkaa poskilta korvan yli. Tyttö tarttui pojan ranteeseen ja suuteli sitä nopeasti. Einari sävähti. Haikea muisto pyörsi mielen pintaan ja painui samassa takaisin.

Ennen kuin lähti, hän kirjoitti sen päivän, helmikuun 7:nnen kohdalle lyhyen muistiinpanon iltapäivän tapahtumista.

Einari ajoi, Eeva istui vieressä turvavyönsä takana äänettömyyteen sulkeutuneena. Yleensä Eeva näillä kotimatkoilla kertoili päivän tapahtumista sairaalassa, mutta nyt hän tuntui miettivän omiaan. Luultavasti äskeisessä istunnossa esille tulleita asioita, ja terapiastaan Eeva oli ollut varsin vaitelias. Eikä Einari ollut udellut mitään.

Kun he olivat Itäväylältä nousemassa Laajasalon liittymään, Einari jotakin sanoakseen kertoi että oli iltapäivällä joutunut erotuomariksi. Kiinnostus pilkahti hetkeksi vaimon silmiin. Sitten tämä taas vaipui itseensä.

Kun mies käänsi auton kotipihalle, hän ajatteli että tulisi kohta ulos jatkamaan aamulla kesken jääneitä lumitöitä.

Hän saattoi Eevan ostoskasseineen sisälle taloon, vaihtoi jalkaansa pitkävartiset kumisaappaat ja lähti ulos.

Lumilapio sojotti hangessa pystyssä ulko-ovelta työkaluvajaan johtavalla polulla. Hän jatkoi lumenluontia siltä kohtaa. Olisi hän voinut hakea koneen vajasta, mutta käsin lapioiminen oli hänelle voimistelua. Pääkäytävät hän ajaisi koneella.

Lumi oli kevyttä, pakkaslunta, eikä luominen tuntunut raskaalta.

Hän piti tauon ja antoi katseen kiertää pihaa. Pihlaja kimalteli porraslyhdyn valossa. He sanoivat sitä pyhäksi puukseen.

Se oli kaunis kaikkina vuodenaikoina. Tässäkin pörheässä talviasussa. Oksat näkyivät ohuina tummina kaarina kaksi kertaa paksumman lumikerroksen alta. Puussa oli muutamia pakkasen turvottamia, tilhiltä säästyneitä marjaterttuja, jotka nyt muistuttivat runsaita, kerrottuja kukkia. Mies lepuutti silmiään niissä ja hengitti syvään uudelta lumelta tuoksuvaa ilmaa. Samassa hän muisti Tuulin kasvot sieltä tavaratalosta.

Hän olisi ollut valmis tekemään paljon hälventääkseen surun niiltä.

Ethän sinä Tuulia nähnyt tänään. Silmäsi vain valehtelivat, hän muistutti itselleen.

Mutta järkeily ei auttanut, rauhoittanut häntä. Hänestä tuntui tukalalta, kun hän ei tiennyt, mitä Tuulille kuului.

Hän voisi soittaa Tuulille ja kysyä.

Hän koukkasi lapioon lunta, heitti sen ilmaan äkkinäisesti, liian korkealle, ja peittyi hetkeksi alas sataviin lumihöytyviin.

Eihän hän ollut pystynyt soittamaan. Se oli jäänyt aikomukseksi joka kerta. Ja viime vuosina se aikomuskin oli häneltä hukkunut.

Helpompi hänen olisi kirjoittaa.

Hän alkoi miettiä, mistä keksisi jutun juurta, minkä asian varjolla lähestyisi Tuulia.

Hän kävi läpi useita lähentymistapoja, mutta hylkäsi ne kohta.

Jo kauan sitten hänen olisi pitänyt kysyä heidän tyttärensä, kuopuksensa, kuulumisista. Ei kai hän ensi töikseen voisi sitä kysyä, kun ei ollut tähän mennessä saanut kysytyksi.

Hänellä alkoi kohista päässä. Vuodet olivat vierineet, pitkät vuodet. Olivat menneet aikaillessa häneltä. Hän ähkäisi.

Suorin tie olisi paras. Hän kirjoittaisi kirjeen jossa kuvaisi heidän tämäniltaisen kohtaamisensa tavaratalossa ja sanoisi, että hänelle oli tullut pakottava tarve kuulla Tuulin voinnista.

Tuuli ehkä ei vastaisi. Vastasi tai ei, se olisi Tuulin asia, Tuulin ratkaisu, Einari päätteli.

Mutta hän kirjoittaisi. Vuosien paine pakotti hänet siihen. Hän tiesi että tulisi raapustamaan kymmeniä luonnoksia, ennen kuin kelpuuttaisi kirjeen lähetettäväksi.

19. helmikuuta

Ladun alkukilometrit olivat olleet keveitä hiihtää: alavaa maastoa, hakkioita, leppäpuskia siellä täällä. Yksinäinen kelo täynnä tikankoloja oli komeillut jollain aukiolla kantojen keskellä.

Hänellä oli nyt edessä jyrkkä nousu vaaran laelle.

Jo seitsemän kilometriä hiihdettyä matkaa, takaisin ei enää kannattanut kääntyä, hän ajatteli ja puraisi palasen näkkileivästä. Hän pysähtyi hengittämään syvään muutaman kerran ja aloitti nousun.

Jäsenet vavisten ja silmien edessä sumuharso hän lopulta puuskutti vaaran laelle. Näköala korvasi kipuamisen vaivat. Vaaran kahta puolta lepäsi järvi auringonpaisteessa säkenöivä lumipeite yllään. Aurinkoinen rinne hänen vasemmalla puolellaan näkyi olleen jänisten temmellyskenttä. Jänisten jälkiä oli myös leimattujen puupinojen vaiheilla, missä kaksi miestä hääräsi mittanauhojen kanssa. Einari tervehti miehiä suksisauvaa nostaen. Minnuuti jälesä, nuorempi miehistä sanoi ja viittasi naiseen, jonka punavalkoinen pipo