Linnun muotokuva

By Juha Siro

Ensirakkaus ei unohduMiten vanhat valinnat vaikuttavat ihmisen elämään? Voiko omiin muistoihinsa luottaa? Kenen elämää oikeastaan elämme? Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii Juha Siron kokeellinen romaani, jossa urautunut ja sydänvikainen journalisti muistelee erään puhelinsoiton jälkeen lapsuuttaan ja ensirakkauttaan ja miettii, miten on päätynyt siihen missä nyt on. Vai onko sittenkään kyse tästä? Tyyleillä leikittelevä romaani pääsee yllättämään vielä aivan viime hetkillä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727061696

Book preview

Linnun muotokuva

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2011, 2023 Juha Siro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727061696

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

On olemassa elämänlaki, joka on julma mutta oikeudenmukainen: sinun on joko muututtava tai maksettava enemmän siitä että pysyt samanlaisena.

NORMAN MAILER

MIKÄÄN EI ENNUSTA VAARAA

Miguel Delibes syntyi seitsemästoista lokakuuta vuonna 1920. Hän kuoli kahdestoista maaliskuuta 2010 kirjoitettuaan viidenkymmenen vuoden aikana kaksikymmentä romaania ja novellikokoelmia. Delibesin bibliografiaan kertyi liki seitsemänkymmentä nimikettä ja hän ehti saada Espanjan merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot. Kirjailija kuului kotimaansa kieltä huoltavaan ja valvovaan kuninkaalliseen akatemiaan, jossa hänen vastuulleen oli annettu e-kirjain.

Minun päälläni on taipumus takertua kaikkeen turhaan, joutavanpäiväiseen ja epäolennaiseen. Se on siivilä joka kerää muiden älykkäistä ajatuksista ja todistettavista teorioista ylijääneet sanat ja heitteille jätetyt kirjaimet. Nekin.

Väitetään, että eskimoilla on sata nimeä lumelle, saattaa olla totta, luultavammin liioittelua. Mutta kuultuani jutun pääni ei antanut rauhaa ennen kuin olin kerännyt lumelle viisikymmentä nimeä. Laatimani lista jäi mieleeni kummittelemaan eikä katoa sieltä koskaan. Tutkin samaan aikaan myös lumivyöryjä, mutta en voinut aavistaa miten nopeasti olisin itse sellaisen keskellä.

Lumivyöryt syntyvät rinteissä, joiden jyrkkyys on yli kaksikymmentäviisi astetta. Uuden lumen satamisen jälkeen hiutaleista sulavat sakarat ja kiteet pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman pyöreän muodon ja sitoutumaan toisiinsa. Jos uutta lunta sataa nopeammin kuin se ehtii sitoutua, massa ei kestä omaa painoaan. Useimmiten vyöry laukeaa yhdestä pisteestä ja alkaa levitä kiilan muotoisena. Laattavyöryssä eri lämpötiloissa syntyneet lumikerrokset eivät ole sitoutuneet toisiinsa ja jäisen kuuran kiteet toimivat kuulalaakereiden tavoin, kun lumilaatta syöksyy alas yli kolmensadan kilometrin tuntivauhtia. Heikon kerroksen pettäessä yhdestä kohdasta vyöry leviää lumen alla ja murtumakohtaa jää todistamaan leikkauspinta, jota kutsutaan kruunuksi. Ennen kuin lumivyöry lähtee liikkeelle, kauneuden keskellä mikään ei ennusta vaaraa, metallinkirkkaalla taivaalla hehkuu vain sokaisevan pyöreä aukko, josta kaikkeuden valo vuotaa vuoren rinteille ja laaksoon.

Päätin perehtyä lumen olemukseen luettuani uutisen: Lumivyöryt surmasivat seitsemän Alpeilla. Siinä kerrottiin miten pelastajat olivat kaivaneet esiin kuuden vuorikiipeilijän ruumiit Itävallan Schalfkogelin rinteeltä: viisi tshekkiä ja slovakki. Onnettomuuspaikka on lähellä Söldenin hiihtokeskusta, jonne Suomestakin myydään matkoja. Samassa uutisessa mainittiin myös italialaismies, joka oli menehtynyt nelimetrisen lumimassan alle Matschertalissa.

Niin tavallinen asia kuin lumi voi olosuhteiden muuttuessa kääntyä painajaiseksi – tutussa aiheessa on aina lukijoihin vetoavaa dramatiikkaa. Ilmastonmuutoksesta kuumenneessa keskustelussa lumesta ja lumivyöryistä kertovalle jutulle olisi varmasti tilausta.

Olin alkanut tehdä tekstejäni kaikkiin mahdollisiin julkaisuihin, tilauksesta tai tilaamatta. Lumivyöryjutun kirjoitin valmiiksi ja tarjosin Tiedelehteen – he pitivät siitä. Päivälehdet alkoivat tilata juttuja liitteisiinsä, tein naistenlehteen kolmen numeron jatkokertomuksen salanimellä. Finnairin Blue Wings -lehti oli juuri kysynyt neljäntuhannen merkin matkanovellia, jonka ajattelin kirjoittaa Leonardo da Vincistä, siitä miten hän yli viisisataa vuotta sitten suunnitellessaan lentolaitteitaan ja codexia lintujen lennosta ja anatomiasta näki unessaan tulevaisuuden suihkukoneen ja kohosi sen mukana Venetsian laguunien ylle.

Oltuani yli viisitoista vuotta saman paikallislehden toimittajana sain yhtenä tammikuun maanantaina tarpeekseni. Olin kirjoittanut samat jutut sataan kertaan, haastatellut kaikki itseään toistavat ihmiset joilla ei ollut mitään sanottavaa ja ottanut heistä tuhansia kuvia cocktaillasi kädessä tai työpöydän takana muka jotain tekemässä ja lammasmaisesti hymyilemässä. Kamelin selän katkaisi yhdeksänkymmentä vuotta täyttävän kirjailijan haastattelu.

Meille oli katettu kahvit hoitokodin päivähuoneeseen, kirjailija itse oli västäräkin sukua, niin pieni ja hauras nainen, että olisi varmasti tempautunut puhurin viemänä taivaalle ja hävinnyt tuulen mukana tietymättömiin. Hän liikkui omin avuin, kauniisti ja sirosti, se kaikki oli Viipurin Urheilijoiden voimisteluseuran perua, niin hän sanoi. Ja se että hän voimistelee edelleen joka aamu. Hänellä oli jatkuva huoli huoneensa avaimista, että ne varmasti olivat mukana, nykyään kaikilla hänen tavaroillaan oli taipumus kadota jos ei ollut tarkkana. Me puhuimme hänen ensimmäisen kirjansa julkaisusta, siitä miten sellaisen ilon liekki saattaa kyteä vielä kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Ja vaikka hän kertoi miten elämä oli kohdellut häntä enimmäkseen hyvin, antanut vuosia ja vireyttä, eikä edesmenneen aviomiehen kanssa saanut riitaa aikaiseksi yrittämälläkään, hän palasi aina uudelleen yhteen ja samaan asiaan. Sitä kuvasi kliseeksi kulunut sana, jonka mainitseminen nosti useimpien ihmisten huulille huvittuneen hymyn. Toiset halusivat unohtaa lapselliset ajatuksensa ja karttoivat ilmausta lausumatta sitä enää koskaan. Mutta ehkä on niin, että vasta yhdeksänkymmenen vuoden varmuudella ja kokemuksella sanan saattoi lausua sen vaatimalla tunteella, tyynesti ja toista suoraan silmiin katsoen: ensirakkaus.

Ehkä siivekkäänsukuisen kirjailijan silmiin kihosi ylimääräistä kiiltoa, kun hän kertoi miten hänen ensirakkautensa muutti toiselle paikkakunnalle eikä vihkimättömän nuoren naisen sopinut seurata mukana. Voi miten typerää suvaitsematonta aikaa se oli, hän huokasi, piti olla niin siveä ja puhdas, nyt tekisin kaiken aivan toisin. Hän oli tavannut myöhemmin miehen ja tämän vaimon, mutta ensi kertaa koettu tunne ei ollut jättänyt häntä koskaan rauhaan. Eihän minulla silti pitäisi olla valittamista, hän sanoi. Mutta hetken puhuttuamme olimme kiertäneet saman ympyrän ja päätyneet takaisin ensirakkauteen.

Tuuli lennätti ilmassa lumen kevyttä höytyä, kävelin takaisin toimitukseen ja mietin miksi nainen oli kertonut oudolle ihmiselle niin avoimesti henkilökohtaisista tunteistaan. Ehkä hän halusi tehdä niin siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen oli vielä tarjoutunut tilaisuus. Miten minä itse olin tähän pisteeseen päätynyt ja juuttunut, sana kohtalo tuntui imeneen itseensä kulunutta paatosta enemmän kuin ensirakkaus. Miten paljon painaa onneton tai onnekas sattuma, onko mahdollista valita väärä elämä vain koska se etäisesti muistuttaa arvoitusta, joka pitäisi selvittää, saada ajatukset suoriksi ja kirkkaiksi. Ja lopulta havahtua tilanteessa, jota ei ole koskaan tullut edes kuvitelleeksi.

Istuin työpöytäni taakse ja kirjoitin juttuni puhtaaksi. Haastateltavani tärkeimmän tunteen jätin mainitsematta vaikka se oli vain yhden sanan mittainen. Viimeisen lauseen kirjoitettuani ajattelin, että työni tämän pöydän takana on valmiiksi tehty, tähän on hyvä lopettaa. Jos haluaa muutosta, on yksinkertaisinta kerätä tavaransa muovikassiin ja astua ovesta ulos. Siinä oli samanlainen piste josta lumivyöry laukeaa, eikä se – sen paremmin kuin minäkään – tiedä minne on menossa ja missä pysähdys tulee.

Jatkoin tekstien tekoa, kun en siihen hätään muutakaan keksinyt. Sain sentään valita aikatauluni ja aiheeni itse. Torin laidan talosta löytyi juuri vapautunut työhuone. Omistaja varoitti, että putkiremontti oli odotettavissa kesälomien jälkeen, edellinen vuokralainen, tiloissa vastaanottoaan pitänyt psykoterapeutti, oli lähtenyt remonttia pakoon. Minua se ei haitannut, kenellä olisi takuut siitä, että maailma vielä syksyllä pyörisi. Tai ehkä olisin silloin jo jossain aivan muualla.

En ollut alun alkaenkaan voinut käsittää – nyt vielä vähemmän – että voisin kirjoittaa työkseni. Minusta piti tulla pianisti. Kenties se oli ollut vielä hullumpi ajatus, mutta silloin kun isäni oli päätynyt juomaan itsensä hengiltä, oli ollut melkoinen yllätys, että hänen tililtään oli löytynyt pianon kokoinen summa rahaa – ja vielä suurempi yllätys, että äitini oli tuhlannut kaiken antiikkiseen ja kunnostettuun, kiiltävänvalkoiseen Östlind&Almquist-pianoon, jonka etupaneelissa törrötti kaksi messinkistä kynttilänpidikettä. Piano edusti äidille jotain erityisen arvokasta, hän oli aina itse halunnut oppia soittamaan ja minun olisi pitänyt toteuttaa haave hänen puolestaan vanhalla rotiskolla, jolle järjestettiin tilaa olohuoneesta siirtämällä kirjahyllyn puolikas keittiön nurkkaan. Tuskin minusta olisi koskaan ollut edes kapakkapianistiksi, mutta soitonopettajani, jota kutsuin mielessäni Herra Hattaraksi hänen valkoisen hiuspehkonsa vuoksi, opetti minulle yhden asian: merkityksellisissä seikoissa oikopolkua ei ole, kymmenentuhatta toistoa merkitsee vääjäämättä jotain, ja mikä tärkeintä – paina se mieleesi poikaseni – yksikään toisto ei ole turha.

Lopulta minun ei tarvinnut kamppailla lahjattomuuteni kanssa. Äidin hellimä ajatus pianistin urasta murskaantui muutamassa sekunnissa, eikä siihen tarvittu kuin typeryyteni vuoksi menetetty vasemman käden etusormi. Kirjoittamista tapaturma ei toki myöhemmin haitannut, tekstin teko oli vaikeaa aivan eri syistä. Minun piti ensin kuvitella ja nähdä mielessäni joka ainoa asia kuvina ja vasta seuraavassa vaiheessa hakea niille tekstin muoto, pukea vaivalloisesti sanojen vaatteet mielikuvien ylle. Mutta saattaa olla, että kymmenentuhatta toistoa auttoi siinäkin. Jossain vaiheessa olin ehtinyt istua myös tiedotusopin ja yleisen kirjallisuustieteen luennoilla, mutta lopulta opinnot olivat kuihtuneet kasaan ja jääneet kesken kuten kaikki muukin.

Lumivyöryjuttua kirjoittaessani muistin tanskalaisen Peter Høegin ja hänen kirjansa Lumen taju. En ollut lukenut menestysromaania, mutta nimi sopi aiheeseeni ja sain tekstiin kirjallisen ulottuvuuden lainaamalla lyhyttä teoskuvausta: Kapinallisen päähenkilönsä kautta kirjailija pohtii kahden kulttuurin suhteita ja ristiriitoja. Rikosta selvittävän Smillan äiti on ollut Grönlannin eskimo, taitava metsästäjä ja jälkien lukija. Isä on varakas tanskalainen tiedemies, jonka luo Smilla on muuttanut äidin kuoltua. Lopulta lunta ja jäätä rakastava Smilla päätyy selvittämään rikosvyyhdin ratkaisua Grönlannin hyisille jäälakeuksille.

Ehkä kirjassa mainitaan miten eskimoilla saattaa olla sata nimeä lumelle, ehkä ei. En tiennyt lumilegendan varsinaista alkuperää, mutta kirjan päähenkilön äiti oli ollut Grönlannin eskimo ja sain siitä notkahtelevan aasinsillan, jolla liitin tekstini loppuun listan viidestäkymmenestä lumen nimestä. Se oli juttuni alkua ja loppua yhdistävä alleviivaus ja lukijoiden palkinto, jota he olivat odottaneet päästäkseen miettimään miten monta sellaista nimeä he tiesivät, joita ei löytynyt luettelostani: hiutale, hanki, hankiainen, huove, hyyde, höyty, hile, hitva, huurre ja härmä, kide, kinos, kohva, kerte, kuura, pyry, pakkaslumi, puuteri, polanne, pöhry ja paakku, nuoska, neulanen, nietos ja ajolumi, tiera, tilsa, tykkilumi, sohjo, siide, söltsy, suoja, räntä, riite, ryyni, räpsäkkä, viti, tykky, takkala, loska, iljanne, utukka ja vuotos. Saattaa sataa myös rämpsyä, rääpäkkää, jalkarättejä, pakkashiveniä, siitettä tai akanpalloja – ja aito on porolauman lumeen polkemaa uomaa.

Ja ylimääräisenä kevennyksenä tieto suoraan napajäätiköiltä: siellä lunta voi muodostua korkeapaineen vallitessa ilman pilvipisaravaihetta. Silloin vesihöyry alkaa heti synnyttyään tiivistyä. Ilmiön synnyttämälle kideharsolle on nimi, sitä kutsutaan timanttipölyksi.

HE ASTUVAT TASATAHTIA, SOTILAS JA SISSI

Aamulla leikkasin varpaankynnet vessanpönttöön ja viilasin tasaisiksi, että sukat säästyisivät. Muistin samalla sairaalassa käydyn keskustelun. Olin ollut itse taas kerran lähdössä ja solmin jo kengännauhoja, ovensuussa makasi vanha mies, jolle hoitaja sanoi: Aivokuvassa näkyy miten suoni saattaa vuotaa vielä, mutta nyt ei voida kuin katsoa ja tarkkailla tilannetta. Lähtiessään hän nosti potilaan peitonkulmaa ja sanoi: Herraisä, varpaankynnet kuin petolinnulla, milloin ne on viimeksi leikattu. Ja mies vastasi hyvin hitaasti, oikeita sanoja hakien, ettei muista, ettei itse pysty leikkaamaan – että on jäänyt täysin toisten armoille. Kynsiä varten pitäisi olla oksasakset, hän sanoi.

Kävelin torin laitaa työhuoneelleni, olin käynyt matkalla puistokadun divarissa ja löytänyt reppuuni kaksi kirjaa, toinen aivan uusi, toinen liki viisikymmentä vuotta vanhempi. Ilmassa tuntui ensimmäinen aavistus keväästä, se ei syntynyt auringonpaisteen kalpeasta lämmöstä vaan suojaksi kääntyvän sään ja sohjoisen lumen tuoksusta. Avatessani ulko-ovea entisen työpaikkani toimitussihteeri pysähtyi kyselemään kuulumisia ja ehdotti aamukahvia viereisessä baarissa. Kieltäydyin kahvista, kuulumisiin vastasin: Kiitos hyvää, vaikka en ollut asiasta lainkaan varma. Hän sanoi itsekin harkinneensa työpaikan vaihtoa, samaa soppaa on tullut lusikoitua liian kauan, ehkä sitten kun lainat on maksettu, hän sanoi. Hän oli aina haaveillut omasta kahvilasta, sellaisesta, jonka elämän patinoima sisustus on kerätty kirpputoreilta ja seiniä kiertävät vanhat kokopuiset kirjahyllyt, lukusoppeen sohvat ja nojatuolit, tunnelmalliset jalkalamput ja taustalle linnunlaulua levyltä. Kuulostaa hyvältä, sanoin. Hän kysyi mitä olin viime aikoina puuhannut, ja minä vastasin, että olin koettanut osaltani pitää hyvää huolta e-kirjaimesta. Vain niin, hän sanoi ja kysyi aionko nyt kirjoittaa kirjan, eivätkö kaikki toimittajat halua lopulta saada julkaistua oman kirjan? Se tästä vielä puuttuisi, vastasin. Miksei remonttimiehiltä koskaan kysytä milloin alat maalata muutakin kuin seiniä? Ehkä he hyvinkin osaisivat tehdä Malevitsin mustia neliöitä, jopa punaisia ja keltaisia. Suo anteeksi, hän sanoi, totta, ehkä kyse ei ole siitä mitä haluaisi tehdä, vaan siitä mitä ei missään tapauksessa haluaisi. Unelmakahvilani ei taida avata oviaan niin kauan kuin jaksan sietää nykyistä työtäni, nainen nauroi.

Vanhoissa taloissa on korkeat ikkunat ja leveät ikkunalaudat, työhuoneeni ruudutettu ikkuna oli talven ja pölyn tahraama ja sateen raidoittama, ehkä sitä ei ollut pesty vuosiin. Päätin hankkia pesuainetta ja puhdistusliinan. Katselin torin yli puistoon, jonka käytävillä kulki vain muutama totinen talvitakki, paljas puu haroi harmaata taivasta ja koetti pidätellä naakkaparvea oksillaan, mutta ne lehahtivat lentoon ja karkasivat vastapäisen kirkon mustalle katolle.

Mietin yhteisen työpaikan turvaa, miten se imaisee heti aamusta mukaansa: puhelin soi, sähköpostit kulkevat, paperit siirtyvät pöydiltä toisille, joku jää ovensuuhun juttelemaan, kahvihuoneen ovi käy, palaveri odottaa ja on helppo olla yhtä mieltä maailman luomisen kokoisista kysymyksistä – ja sitäkin suuremmista. Tai eri mieltä, siihenkin tarvitaan toisia. Mutta jatkuva aavistus muiden tietoisuudesta on kuin pihapuiden väliin viritetty juoksunaru ja panta koiran kaulassa, itsestään selvää mutta jatkuvasti huomioitavaa.

Puhelimeni ei ollut soinut viikkoon, sähköposti kyti tuskin hengissä. Puhumattakaan siitä, että joku olisi käynyt edes kerran koputtamassa ovelleni. Kurkistin käytävään: viereisen huoneen ovella istui asiakas lukemassa lehteä ja odottamassa vuoroaan hierojalle, vastapäisen oven kyltissä luki Nettiverkko tekee kotisivut yrityksellesi, en ollut koskaan nähnyt kuka oven takana työskenteli, ehkä viestit bittiavaruuteen lähtivät yön tyhjyyttään kihisevinä tunteina. Käytävän päässä oli poninhäntäpäisen taiteilijan ateljee, olin nähnyt miehen käytävällä muutaman kerran, ehkä hän työskenteli parhaillaan koska olin haistavinani hienoisen öljyvärin tai tärpätin tuoksun.

Vedin oven kiinni, nostin reppuni ikkunalaudalle ja kaivoin matkalla ostamani kirjat esiin: Pecos Billin sarjakuvakirja vuodelta 1959. Kaksikymmentäneljä numeroa Texasin tarumaisen sankarin seikkailuja yksissä kansissa: Liekehtivä koira, Paholaisen torni, Perhosen kuolema, Harmaa kotka, Koston vuori… ja keltakantinen numero 13, Voo-Doon Tam-Tam: Veli valkonaama! Olet hävittänyt pyhän Voo-Doon totemin ja elät yhä, tämä on ihme! Ei se ole ihme! Tahdoin vain osoittaa, ettei tarvitse olla noin typerän taikauskoisia kuin te olette! Jane! Davy! Lähdetään! Täällä meillä ei ole enää mitään tekemistä.

Olin ostanut sarjakuvakirjan divarista vain nostalgisten muistojen tähden, mutta en osannut aavistaa miten monta tapahtumaa se nostaisi muistin hämäristä. Kuten lapsellisen vedon vuoksi murskaantuneen vasemman käteni etusormen, ja sen miten minua siihen aikaan kutsuttiin aina Billiksi – Jane, Davy ja Bill, erottamaton kolmikko. Mietin miten samaistuminen johonkin lapsuuden sankariin, lempinimi tai kolmannessa persoonassa tapahtuva puhuttelu on kuin piilopaikka, mielikuvituksen luoma ja ylläpitämä minuuden suojakilpi.

Ja sitten oli vielä Selma – Sue Nopsajalka, josta tuli lopulta vaimoni vaikka niin ei olisi pitänyt käydä.

Toinen hankkimani kirja oli juuri julkaistu, suomennettu nide Leonardo da Vincin työpäiväkirjoista. Divarista löytyi usein tuoreita arvostelukappaleita, tai sitten joku oli saanut lahjan josta ei pitänyt ja oli vaihtanut sen muutamaan euroon, kauniisti sidotusta