Uhrilehto

By Susanne Karlsson

Halla Närekorven aviomies Ilkka tapaa yllättäen nuoruudenrakastettunsa ja ottaa eron Hallasta. Eron ja työelämän uuvuttama Halla muuttaa maalle. Hän ei kuitenkaan löydä rauhaa, vaan kärsii muistikatkoista ja joutuu yöllisten valoilmiöiden piinaamaksi.

Tapahtuu murha ja komisario Mika Paltamaa aloittaa tutkimuksensa.

Humoristinen ja pureva kuvaus ajastamme. Löytyykö onni rahan perässä juoksemisesta vai jostakin muualta?

Mitä merkitsee rakkaus, joka saa voimaa vuosisatojen takaa?

Jännitysromaani etenkin luonnon ja puutarhanhoidon ystäville.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 27, 2013
• ISBN: 9789522861597

Susanne Karlsson

Kirjoittaja on espoolainen valtiotieteen maisteri ja laillistettu kiinteistönvälittäjä. Kamera kädessä viihtyvän luonnonystävän ja kotipuutarhurin harrastuksiin kuuluu myös juokseminen ja pyöräily. Karlssonin ”Förmaaki ja puutarha” –blogi on listattu Suomen neljänneksi suosituimmaksi ympäristöblogiksi (Cision, helmikuu 2013).

Book preview

SAATTEEKSI

I Osa

Menneisyys ja nykyisyys

kohtaavat

Veri norui pitkin pellavaista mekkoani värjäten sen pala palalta tummanpunaiseksi. Pidin miehen päätä sylissäni huulteni toistaessa yhä uudelleen hänen nimeään. En saanut vastausta, hän oli kuollut.

Epätoivoinen itkuni kaikui ympäri metsää peittyen lopulta ukkosen jyrähtelyihin. Yllemme kaartuvan tammen lehvät eivät enää kauan tarjonneet suojaa, vaan kyyneleeni sekoittuivat alas vyöryvän sateen pisaroihin. Valuva vesi täytti maan ympärillämme helakanpunaisilla puroilla.

*******

Kaikkeuden alussa kasvoi jättiläismäinen tammi ja sen oksat verhosivat koko maailman kohoten taivaan lakeen asti. Tammen juuret ulottuivat syvälle maan uumeniin, imien voimaa muinaisesta alkumerestä. Tuuhea latvus kaartui taivaalle öisenä linnunratana. Jättipuun lehtiin oli kirjattu jokaisen ihmisen elämänkulku. Puu kietoi elämän ja kuoleman yhteen, alati jatkuvaksi ketjuksi.

Mies saapui vaimonsa kanssa. Heistä tammi oli liian mahtava ja peitti kaiken muun alleen. Niinpä he ottivat kirveensä ja kaatoivat puun.

Yhteys tuonpuoleiseen katkesi. Elämän puusta jäi jäljelle vain sielut kohti Tuonelaa ohjaava linnunrata.

Tähtitarhan takana, pitkän ja vaivalloisen taipaleen päässä, odottaa veneilijä kuljettaakseen kulkijan Tuonelan tumman virran ylitse. Mutta kaikki sielut eivät kyytiin kelpaa. He jäävät vaeltamaan ja odottamaan maailmojen väliseen tyhjyyteen.

1. luku

Olen varma, että juuri sinä päivänä Annika tuli takaisin. Juuri silloin, kun tunsin jäätävän henkäyksen ja kylmyys jäi pysyvästi minuun.

Tuli talvi, Halla, totesin itselleni, kun mieleeni palautui lapsuudessa korvissani jatkuvasti soinut muiden lasten rallatus. Kuuraparta, tuiskutukka, harmaasukka, ratiritirallaa, sellainen on Halla. Naapuruston lapset eivät pitäneet Halla etunimestäni vanhempieni tavoin.

Vedin päälleni villatakkia ja villasukkaa, mutta silti tunsin jatkuvaa vilua. Töissä ja kotona. Enkä tiennyt hyytävimmän kylmyyden olevan vielä edessä.

Eräänä päivänä mieheni Ilkka tullessaan kotiimme totesi minulle ykskantaan Halla, minä haluan avioeron.

Katsoin hölmistyneenä poikamaisiin, alaspäin kääntyneisiin, vältteleviin silmiin mitä sinä sanoit? Eron?

Niin, eron. Muutan yhteen Annikan kanssa, Ilkka henkäisi. Annikan, saman naisen, jonka kanssa olin vuosia sitten kihloissa.

Muistin aikoja sitten näkemäni valokuvan Ilkan vanhojen papereiden joukossa. Nuori kaunotar pitkät ruskeat hiukset valtoimenaan, silmät täynnä elämäniloa. Kihlaus oli purkautunut, kun Annika oli opintojensa loppuvaiheessa lähtenyt opiskelijavaihtoon Yhdysvaltoihin ja päättänyt jäädä sinne pidemmäksi aikaa. Joitakin vuosia sen jälkeen minä ilmestyin Ilkan elämään.

Jäin istumaan tuolille järkyttyneenä, en pystynyt sanomaan sanaakaan. Tunsin kyynelten valuvan pitkin poskiani. Kuulin Ilkan pois lähtiessään paiskaavan ulko-oven rajusti kiinni.

Yhteisten vuosiemme aikana oli postilaatikkoomme kolahtanut useampi hääkutsu. Näimme onnellisten alkujen päättyvän suurempaan tai pienempään katastrofiin. Hyvä ystäväni Tiia marssi alttarilta valkoisessa ylitsepursuavassa prinsessapuvussaan tähtien sodan tahtiin. Sulhasella oli valkoinen samettipuku ja kimaltelevat solkikengät. Liitto oli Tiian toinen ja sulhasen kolmas. Kyynisesti totesin Ilkalle, että tuskin tämäkään liitto tulisi kestämään kauan. Alta kahden vuoden olikin edetty seuraavaan vaiheeseen, sain olla todistajana allekirjoittamassa eronneen pariskunnan omaisuuden ositussopimusta.

Nyt se kaikki oli osunut yllättäen omalle kohdalleni. Minusta tuntui, että pohja elämältäni oli vedetty äkillisesti pois. Jäljelle jäi vain vastaamattomia kysymyksiä. Miten jatkaisin eteenpäin, kun maailma ympäriltäni sumeni ja elämä hiipui tyhjyyteen?

Miksi Ilkka ei ollut sanonut minulle mitään aikaisemmin? Olisiko minun pitänyt tehdä jotakin toisin jo aikoja sitten? Jäikö minulta huomaamatta, että Ilkka sulki vähin erin suunsa ja korvansa minulta ja etääntyi toisaalle? Enkö välittänyt tarpeeksi, vaan syvennyinkö liikaa omiin ajatuksiini ja tekemisiini?

Ehkäpä en olisi halunnutkaan kuulla hänen sanojaan. Jos ne olivatkin jotakin sellaista kuin Halla, sinä ikävystytät minua. Tai Halla, sinä inhotat minua. Tai vaikkapa Halla, sinä olet minulle yhdentekevä.

Ilkka passitti minut itselleen merkityksettömien ihmisten joukkoon. Ajatus viilsi kuin kaikkialle sirotellut lasinsirpaleet, joiden ylitse joutui kulkemaan päivästä toiseen.

Yritin poistaa pahaa oloani juoksemalla, niin kuin ennenkin. Kiertelin vanhoja tuttuja lenkkipolkuja ympäri Espoota. Kerran illan hämärässä päädyin Kivenlahden rantaan. Laskeuduin kalliolta portaita alas autiolle hiekkarannalle. Vaihdoin hölkästä kävelyyn ja suuntasin kohti laituria. Loin katseeni kiiluvan meren pintaan ja näin Annikan ilkkuvan hahmon tanssivan ja nauravan aalloissa pitkät hiukset hulmuten. Käännyin juostakseni pikaisesti pois. Läheiset saaret näyttivät uppoavan sinimustaksi tummuvaan taivaaseen.

Vähän myöhemmin kuulin entiseltä anopiltani, Ritvalta, miten kaikki oli tapahtunut. Appivanhempani olivat selvästi pahoillaan puolestani. Tiesin, etten koskaan ollut heidän suosikkiminiänsä, mutta vielä vähemmän he olivat pitäneet Annikasta. Hän oli liian villi ollakseen heidän vakavahenkiseen makuunsa. Minä osasin sentään käyttäytyä hillitysti sukujuhlissa.

Annika oli useamman ulkomaan vuoden jälkeen päättänyt palata takaisin kotimaahansa. Osaavana ja kielitaitoisena hän löysi helposti Helsingistä itselleen työpaikan.

Eräänä aamuna hän oli matkalla metrolla töihin, kun törmäsi työpaikalleen menossa olevaan Ilkkaan. Vanhat rakastetut kohtasivat yllättäen. Sattuma toistui muutamina aamuna, muuttuen lopulta sovituiksi tapaamisiksi. Alkuun ikään kuin vitsinä, mutta lopulta vakavalla mielellä ja päivän odotettuna tapahtumana. Arkinen oranssi juna muuttui romantiikan näyttämöksi. Heidän tapaamispaikkansa oli joka arkiaamu kello 8.35 Ruoholahdesta lähteneen metron ensimmäinen vaunu. Siitä oli edetty yhteisiin lounashetkiin ja vähitellen yhä pidemmälle. Minä hölmö en ollut huomannut mitään, en, ennen kuin Ilkan erosanat kaikuivat korvissani.

Niillä on Haukilahdessa 110 neliön kerrostaloasunto, Ritva jatkoi kertomustaan minulle puhelimessa. Sekainen kuin mikä. Vaatteita, pölyä ja likaisia astioita nurkat täynnä. Kyllä Ilkka vaihtoi nyt äärilaidasta toiseen, hän purkautui ja viittasi minun tapaani pitää koti tarkasti järjestyksessä. Mutta mitäpä Ilkan elämä ja nurkkien puhtaus enää minulle kuuluivat.

Päivät vaihtuivat elämässäni viikoiksi. Kuukaudet ketjuuntuivat ja katosivat. En ollut kiinnostunut enää mistään. En saanut edes syötyä, ruoka maistui kumin ja pahvin karvaalle yhdistelmälle. Vaatteet roikkuivat päälläni. Kiristin vyötäni yhä kireämmälle, jotta housut pysyisivät ylläni. Mutta mitäpä niistä, olihan maailma täynnä jumalaisen Bacchuksen punaisena ja valkoisena pulppuavaa nektaria. Se suo yksinäiselle lohdutustaan ja unohduksen hetken, ajattelin kaataessani viiniä lasiini ja kerryttäessäni tyhjiä pulloja keittiön alakaappiin.

Töissä tuijotin sinihehkuista näyttöruutua tuntikausia saamatta mitään aikaiseksi. Onko millään tässä maailmassa loppujen lopuksi väliä, kysyin itseltäni ja vastaukseni oli lyhyt ja selkeä: ei ole.

Ikäiseni naiset olivat tottuneet tasa-arvoisesti ryyppäämään, rälläämään ja potemaan olemisen tuskaa. Rälläriksi minusta ei koskaan ollut, olin liiaksi kiinnostunut luonnosta ja kirjoista. Ryypiskelyssä olin viime aikoina kunnostautunut, mutta siinäkin pelkästään Bordeaux- ja Pinot Noir - rypäleiden turvin.

Ehkäpä olin saanut ansaitsemani lopullisen kosketuksen todellisuuteen; tältä se oikea tunne-elämä ahdistuksineen maistui. Olin luontotyttö pumpulimekossa kukkaseppele päässäni, jalassani käytännölliset ja järkevät vaelluskengät, kun kokeneet maailmannaiset pyyhälsivät ohitseni push uppien ja korkokenkien mitalla.

Minulle jaettiin päärooli elokuvan Rooman valtakunnan nousu ja tuho viimeisimmästä versiosta. Savuavista raunioista ei tällä kertaa noussut nyrkkiä heristävä, periksi antamaton Sophia Loren uhkeassa komeudessaan, vaan nokeentunut ja loppuun ajetun laiha Halla Närekorpi, täydessä puolentoista metrin mitassaan.

Elämän kirjakerho ei tarjonnut viittäkymmentä harmaan sävyä, vaan perinpohjaista synkkyyttä. Elämä, olet keskisormen näytön arvoinen, ajattelin.

Lopulta päädyin lääkärinvastaanotolle ja ryöppysin tohtorille itkunsekaista, epätoivoista kertomustani. Hän kuunteli myötätuntoisesti ja alkoi naputella tietokonettaan, joka rupeaman päätteeksi suolsi printterin kautta useamman paperin.

Kirjoitin sinulle sairauslomaa, hän totesi. Kas tässä. Tässä on myös lääkereseptisi.

Vastaanottohuoneesta poistuttuani vilkaisin sairauslomatodistustani. Rivi latinaa ja kirjainnumeroyhdistelmä kuittasivat lyhyesti sen miksi olin muuttunut. F32.1 Depressio moderata. Keskivaikea masennus.

2. luku

Autolla tästä karauttaa vähän yli tunnissa Turun tai Helsingin palvelujen äärelle, kiinteistönvälittäjä mainosti. Miehen lupsakka ja keskivartalopainotteinen olemus toi mieleeni Kung Fu Pandan, mutta en antanut sen hämätä itseäni, hänen silmissään hehkui kaupanteon nälkä.

Niin, mutisin, vaikka minua ei vähääkään kiinnostanut lähikaupunkien humu. Olin aina pitänyt luonnonrauhasta ja yksinäisyydestä. Ilkka oli ollut se, joka viihtyi kaupungin menossa, eikä häntä haitannut, vaikka maa ympärillä peittyi asfalttiin ja nykyaikaisiin lasitaloihin. Minä puolestani tunsin aina surua nähdessäni puita kaadettavan ja luontoa tuhottavan.

Katselin ympärilleni. Tontti oli iso ja puutarha villiintynyt, mutta riuskalla työllä saisin ruohon ja nokkosten joukosta pilkistävät kasvit varmasti kukoistamaan. Punamullalla maalattu, villiviinien osittain peittämä talo oli rakennettu 1920-luvulla. Kauppaan kuuluivat myös ulkorakennukset, sauna ja autolle sopiva talli. Lähimpään naapuriin oli useamman kilometrin matka, oma rauha olisi varmasti taattu.

Tilan omistanut vanha rouva vietti viimeiset puoli vuotta hoitokodissa, joten mökki on ollut vähän aikaa asumattomana. Vanhaa aluettahan tämä on, nämäkin maat ovat aikoinaan kuuluneet Westergårdin kartanolle. Mutta tulehan sisälle, välittäjä viittelöi. Katsohan komeata uunia, tällä pysyy tupa lämpimänä. Ei tarvitse talvella sähköpattereita liiemmin käytellä.

Valkeaksi kalkittu uuni hallitsi jykevällä olemuksellaan tuvan tummia seiniä ja lattiaa. Jatkoin mittailua makuuhuoneeseen ja sieltä keittiöön. Neliöitä ei mökissä ollut kuin vähän yli kuutisenkymmentä, mutta se riittäisi yhdelle. Makuuhuoneen siistissä seinätapetissa lensivät pienet sinisenharmaat linnut. Tunsin olevani kotona, olin aina ollut heikkona kaikkeen lintuaiheiseen. Lattiat olivat puolestaan maalattua puuta.

Vanha talo oli loppujen lopuksi yllättävän hyvässä kunnossa. Edellinen omistaja oli pysytellyt perinteisissä luonnonmateriaaleissa, eikä ollut asennuttanut muovimattoja, lasikuitutapettia tai muitakaan eri aikakausien trendikkäitä vermeitä kotiinsa. Maalilla ja pienellä laitolla saisin viihtyisän kodin.

Taloon liittyi samalla erikoinen ja harvinainen ehto. Edesmennyt omistaja oli testamentissaan määrännyt, että tilan saisi myydä vain yksinäiselle naiselle. Hän oli varmasti ollut mielenkiintoinen persoona, ajattelin. Vaatimus sopi minulle erinomaisesti.

Ilkan ja minun Espoon kotimme oli eron jälkeen päätynyt myyntiin ja mennyt helposti kaupaksi. Kaupasta saamani osuus olisi pääkaupunkiseudulla tuskin riittänyt kaksioonkaan, mutta täällä hinnat olivat eri luokkaa. Eivätkä vanhat tutut Espoon asuntoalueet minua kiinnostaneetkaan, ei varsinkaan Haukilahti.

Minulle jäi jopa reilusti rahaa rauhassa miettiä, mitä tekisin jatkossa. Olin saanut sairauslomaa useamman pätkän ja niistä viimeisin oli lähestynyt loppuaan. Päivää aikaisemmin olin marssinut työpaikalleni ja ilmoittanut irtisanoutuvani. Halusin niin kovasti päästä pois kaikesta, myös työstäni, joka ei vuosiin ollut merkinnyt minulle muuta kuin rahoitusta asuntolainan maksamiseen. Avioeroa seuranneen osituksen myötä sekin velka oli minun osaltani kuittaantunut.

Harhakuvitelmani työelämästä olivat karisseet kymmenisen vuotta sitten aloitellessani viestintäammattilaisen uraani monikansallisessa yrityksessä. Aamu alkoi kello 7.30 tyytymättömien asiakkaiden soittorumballa. He eivät olleet huomanneet lukea sopimuksen kaikkein pienintä pränttiä. Pomo ilmestyi paikalle aikaisintaan kello 10 ja suoritti pian katoamistemppunsa. Torstaiseen mennessä hän oli jo jossakin viikonloppumatkalla sen hetkisen kultapuudelinsa kanssa.

Kermakakun kirsikan tarjoili puolestaan Skandinavian osaston päällikkö, tummakiharainen pukuherra Lars, sano Lasse vaan, ilmestymällä vierailulle. Hänen kätensä tempoivat kohti kattoa kun hän huusi jauuuu!!! Tässä tehdään rahaa ja tulevaisuutta. Pettyneet asiakkaat olivat pelkkiä peanuts, pikkupaloja, firman voittotavoitteethan olivat avaruuslaivan tavoin matkalla kohti toista galaksia.

Vuoden kuluttua koko putiikki oli myyty eräälle itseään suuremmalle kilpailijalleen ja työntekijöille oli tarjolla kengänkuva takapuoleen.

Liike-elämässä pätee valitettavalla tavallaan ikivanha, kulunut sanonta ota rahat ja juokse. Perusta yritys kasvujohteessa olevalle alalle, pidä kulut alhaisina ja myy koko roska, kun kurssit ovat ylhäällä tai buumi kuumimmillaan.

Kokemukseni olivat vuosien myötä vain vahvistuneet. Kliseet ovat toisille totisinta totta. Business is business. Money is not everything, it is the only thing. Talouteen ja Kasvuun tulee sinun uskoman, eikä muita jumalia pitämän.

Tiesin, etten olisi kestänyt nykyistä työpaikkaani enää sekuntiakaan enempää kuin oli pakko. Olin väsynyt huhuilemaan sisäistä sankariani, se oli aikoja sitten polttanut sotilaspassinsa ja häipynyt käpykaartiin. Suomalainen sisu oli historian havinaa. Tiilimuuri ei sorru, eikä graniittikallio katoa, vaikka kuinka siihen takoisi päätään, siitä tulee vain halkeama omaan nuppiin.

Kröhöm, se lienee sinun tapauksessasi paras ratkaisu, Idols-tähteä muistuttava esimieheni totesi helpottuneena, kun kerroin ottavani lopputilin. Hänellä oli puolipitkät tummat hiukset ja hän oli ahdannut itsensä numeroa liian pieneltä näyttävään pukuun, aivan kuten muotiin kuului. Tpaita julisti jotakin, mitä en ymmärtänyt. Mutta minähän olinkin pomoani vanhempi.

Saatoin mielessäni kuvitella, kuinka tämä wanna be stara kimittäisi minulle serenadinsa sä mulle ongelmia tiedät, tuskin suo silmissäin siedän…

Nykytyöelämässä ongelmista puhuttiin haasteina, mutta hänen silmissään muodostin selvästi vanhanajan perinteisen ongelman: sairastelu on sopimatonta, varsinkin työajalla. Hän oli taatusti päiväunissaan hekumoinut yt-listasta, jonka kärjessä koreili minun nimeni.

Vastailin hänelle lyhytsanaisesti, sillä tiesin hänellä olevan taipumus reagoida kahdella tavalla. Hyväntuulisena hän suhtautui minuun alentuvan isällisesti, kun taas hermostuessaan hänen äänensä nousi aina yhtä astetta ylemmäksi ja ylemmäksi. Kuin poikakuoron jäsen, joka ei ollut vielä läpikäynyt äänenmurrosta. Do re mi fa so la… Kumpaakaan vaihtoehtoa en olisi jaksanut kuunnella.

Pomo tuijotti minua