Sinisilmä

By Viktor Kärki

Espoon Leppävaaran Läkkitorin kahvilan asiakkaan teevadille putoaa taivaalta ihmisen sininen silmä.
Missä on ihminen, jolle silmä kuuluu?
Entä onko ruumiita tulossa enemmänkin?
Onko Leppävaarassa liikkeellä sarjamurhaaja, vai onko kyseessä yksittäistapaus?

Tapausta tutkimaan määrätään vanhempi konstaapeli Benazir Kiraly, jonka suonissa virtaa osin pakistanilainen veri. Kuinka hän selviää tutkimuksista, jotka eivät aina välttämättä siedä päivänvaloa?
Se selviää ainoastaan lukemalla tämä mukaansatempaava teos.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 15, 2018
• ISBN: 9789528012740

Viktor Kärki

Viktor Kärki (s. 1962) on henkeen ja vereen savolainen, mutta muuten kohtalaisen terve. Savolaisella huumorilla on parantava vaikutus. Jos ei muusta, niin ainakin turhantärkeydestä. Kärki on julkaissut lukuisia runokokoelmia, romaaneja, äänikirjoja, kuunnelmia ja runoelokuvan. Kuningatarkalastaja on hänen toinen rikosromaaninsa.

Book preview

25

1

Väitetään, että Suur-Leppävaaran alueella olisi kolmekymmentätuhatta hakijaa Espoon asuntojen jonossa. Syynä ovat hyvät liikenneyhteydet joka suuntaan sekä koko ajan kasvava ja modernisoituva asuinalue. On Selloa liikkeineen, Galleriaa ja useita tornitaloja. Uusien suunnitelmien mukaan alikulkutunneliin tulisi piskuisia putiikkeja ja kauppoja Helsingin asematunnelin tapaan. Turuntien ja rautateiden yli rakennetaan jalankulku Sellon ja Gallerian välille. Myös useita hulppeita tornitaloja on suunnitteilla.

Juuri kerros- ja tornitalot ovat asumuksia, joissa viimeistään ihminen tulee hulluksi ja perheväkivalta ja itsemurhat lisääntyvät. Ihminen on tarkoitettu omakotitaloon, ei mihinkään betonikopperoon, johon kuuluu naapurin piereminenkin. Jopa hajunkin voi vallan hyvin kuvitella.

En kuitenkaan ymmärrä vainajien, uhrien omaisia. En tosin herkkiä kollegoitakaan, jotka tuntevat myötätuntoa vainajia ja omaisia kohtaan. Enemmän minä tunnen myötätuntoa rikollisia kohtaan. Ja turhahan sitä on itkeä vainajien perään. Eivät he enää takaisin tule, tekipä sitten mitä hyvänsä. Liekö mahdollinen kovuuteni ja raakuutenikin ollut seurausta pitkästä poliisinurasta ja osin sisälläni virtaavasta pakistanilaisesta verestä. Kuka tietää, vaikka kaikki olisikin siitä kiinni. Toisaalta, väliäkö tuollakaan lopulta on. En kuitenkaan enää pitkään aikaan halunnut peilata juttujani omaan elämääni. Niin turtunut ja kylmä minusta oli vuosien saatossa tullut poliisityön ansiosta. Jos minulla olisi ollut valta, jokainen rikollinen olisi joutunut saunan taa, eikä heitä olisi tarvinnut yhteiskunnan varoilla elättää. Mutta onneksi minulla ei ole valtaa. Ja onnekseni olen sen verran hyvä ja arvostettu tutkija, ja näyttöäkin löytyy, että minun ei tarvitse tutkia perheriitoja, raiskauksia eikä muitakaan minun mittapuuni mukaan mitättömiä juttuja. Minun onnekseni myöskään kukaan ei halua työskennellä kanssani. Kukapa nyt mutakuonon kanssa, luulisin. Minä työskentelen mieluusti yksin, joten kyllähän se käy, ja hyvin käykin.

Oli varhainen heinäkuinen aamu. Vaikka kello ei ollut vielä edes kahdeksaa, aurinko helli Läkkitorilla puuhastelevia ihmisiä ja muita eläviä. Kahvilan myyjän kojusta leijui houkutteleva kahvin aromi. Vaikka ei tuullut laisinkaan, parista pesemättömästä laitapuolen kulkijasta leijui jokin muu aromi. Hetkessä tori oli täynnä elämää. Kahvilan pöydät olivat täynnä pulla suussa puhuvia ihmisiä. Jokaisella tuntui olevan paljon asiaa, mutta kukaan ei oikein malttanut kuunnella. Nisut hävisivät suihin aivan kuin sota tai maailmanloppu olisi tulossa ja kyseessä olisi viimeinen ateria.

Alepan katolle aamiaiselle oli tullut myös kaksi varista. Ne olivat suojasäällä tuttu näky kahvilan vakioasiakkaille. Ne metsästivät putoilevia pullanmuruja aamiaiseksi ja saattoivatpa joskus napata nisun kädestäkin. Yleensä nämä kuitenkin täyttivät vatsansa häiritsemättä sen koommin maksavia asiakkaita. Kiitokseksi nämä saattoivat laulaa, vaikka ääni ei niin kummoinen ollutkaan. Mutta onhan Frederik myös laulanut jo iät ajat, vaikkei hänenkään äänensä niin kummoinen ole.

Tällä kertaa linnut eivät kuitenkaan aterioineet sulassa sovussa. Nämä enemmänkin tappelivat ruoastaan. Kun ne olivat aikansa tapelleet, toinen lehahti lentoon roikottaen jotain suussaan. Saalis putosi erään kahvila-asiakkaan teevadille. Silmä. Se oli ihmisen sininen silmä, josta roikkui muutaman sentin verisuonen pätkä.

Eikä aikaakaan, kun Läkkitorille oli ilmestynyt poliisin siviiliauto, josta astui ulos pari totisen näköistä tutkijaa.

Kahvilan omistaja hymyili tutkijoille niin, että valkoinen hammasrivi työntyi esiin. Todennäköisesti hän aavisteli, että tänään kahvia menee litroittain. Poliisithan olivat tiettävästi kahvin ja pullan ystäviä.

Eikä aikaakaan, kun siviilit oli hätistetty pois tapahtumapaikalta ja kahvila-alue pöytineen eristetty poliisin sinivalkoisella nauhalla. Jonkin ajan kuluttua virka-asuiset poliisit kiersivät uteliaiden ihmisten joukossa kirjoitellen ylös mahdollisia havaintoja. Paikalle oli ehättänyt parin roskalehden toimittajiakin. Hetken kuluttua Läkkitori oli pullollaan uteliaita ihmisiä. Näky muistutti tunkiota, jonne oli juuri kaadettu likasanko ja missä närhet kaivelivat jätteitä.

2

Heräsin kännykkäni värinään, vaikka olikin viikonloppu. Se johtunee siitä, että olen poliisi. Rikostutkijahan on lähes aina töissä. Näin se vaan on.

Joka aamu herääminen on vaikeampaa ja kohmelo sietämättömämpää, niin kuin tänäänkin oli.

En tiedä sitäkään, kuka on keksinyt värinä-äänen ja miksi? Siitä huolimatta, vaikka paljon tiesinkin. Olinhan poliisi.

Työn teko oli päivä päivältä hankalampaa siksikin, että eläkeikään oli enää vuosi. Olin myös kulinaristi, ja sen vuoksi reilusti ylipainoinen. Olin kulinaristi, eli söin paljon roskaruokaa ja päivin öin, välittämättä mitä minulle tapahtuu. Myös tupakka ja alkoholi maistuivat minulle liiankin kanssa. En siis oikein jaksanut enää huolehtia itsestäni. Hyvä kun työni jaksoin hoitaa.

Vastasin vastahakoisesti yhä tärisevään puhelimeeni;

‒ Kiraly. Benazir Kiraly. Aha. Tulen heti.

Hyppäsin prässittömiin housuihini ja heitin kauhtuneen pikkutakkini ylleni ja sytytin savukkeen. En välittänyt sen kummemmin tuijotella peiliin tai kammata paksua tukkaani. Tiesin, että minulla oli virka-asu ylläni ja se sai luvan riittää.

Olin tottunut polttamaan niin sisällä kuin ulkonakin. Naapurini eivät olleet siitä moksiskaan. Olinhan poliisi ja toin muka taloon jonkinmoista turvallisuuden tunnetta. Ja pah.

Menin hissillä alas. Kun saavuin ulos, iso joukko Armas Launiksen katu 7:n asukkaita istuskeli ulkona lämmöstä nauttien. He olivat keitelleet kerhohuoneessa kahvia, ja tuoreen nisun tuoksu leijui lämpimässä kesäilmassa.

Talossa oli kuusi kerrosta, mutta ainoastaan yksi rappu, joten kaikki tunsivat toisensa. Syystä tai toisesta olin hyvin pidetty talossa. Sen vuoksi talon asukkaat katsoivat läpi sormien vallatonta tupakointiani. Talon pihalla oli useita pöytiä ja tuoleja, joissa talon ikääntyvät asukkaat saivat viettää vapaa-aikaansa. Myös kukkaistutuksia pihassa oli runsaasti.

Hyppäsin Nissaniini ja ajoin pois pihasta. Uusi keikka saisi luvan alkaa.

3

Saapuessani torille virka-asuiset poliisit olivat jo tehneet kaiken, mitä paikalla saattoi tehdä. Minulle näytettiin irtonaista silmää. No, olinhan juttua tutkiva poliisiviranomainen, joten kuuluihan minun nähdä se, vaikka näenkin joka aamu peilistä kaksi punakkaa, väsynyttä silmää. Mutta näin se vaan poliisissa oli. Meillä on tietty nokkimisjärjestys, ja hyvä niin. Olin jo hyvin kokenut poliisi, joten oli itsestäänselvyys, että tämäkin juttu lankesi minulle. Ja sain tehdä tutkimukseni yksin. Olin silloin myös kaikkein tehokkaimmillani, koska ei tarvinnut katsoa kenenkään perään.

Tuntui hyvältä saada uusi juttu, varsinkin tämän tapainen, jollaista en ollut koskaan aiemmin päässyt tutkimaan. Tosin tiesin jo nyt jutustani enemmän kuin moni kollegani osasi kuvitellakaan.

Elämäni oli tällä hetkellä todella sekaisin. Olin pitkiä jaksoja käytännöllisesti katsoen ilman kunnollisia yöunia. Se aiheutti ongelmia mielenterveyteeni ja ruokakaan ei oikein maistunut. Joskus ihmettelin, kuinka ylipäätään olin vielä hengissä. Viina oli ainoa lääke, jolla sain tunnin pari yössä nukuttua. Psykiatrin määräämiä lääkkeitä en voinut ottaa. Ne aiheuttivat seuraavaksi päiväksi niin huonon olon, että autolla ajo ja työn teko olisi ollut mahdotonta. Psykiatri selitti, että kyllä minullekin oikea lääke löytyy, kun vaan kokeilemme eri versioita. En kuitenkaan suostunut hänen koekaniinikseen. Mielestäni hirsipuu olisi tähän vaivaan paras lääke.

Kaikki tämä oli syynä siihen, että olin aina väsynyt ja kireä.

Esimieheni käski ottaa selvää torilla pyörivistä tummaihoisista ihmisistä. Mutiaisista, niin kuin hän sanoi.