Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Teleportteri
Teleportteri
Teleportteri
Ebook186 pages2 hours

Teleportteri

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

Leevi Mielonen on viisikymppinen vannoutunut poikamies, jonka intohimona ovat kampaviinerit. Kinuskikermavaahtotäytteellä ne tuottavat lähes orgastisen nautinnon, ”aiJJai”. Koulutukseltaan hän on asentaja-koneistaja mutta työtehtäviltään tilastomies. Tilastointihommissa ollessaan hän alkaa kuulla eräänä päivänä yllättäen ääniä päänsä sisällä. Ensi aluksi hän luulee tulleensa hulluksi, mutta sitten hän tapaa miehen, joka johdattelee hänet sisälle teleportterien yhteisöön. Satoja vuosia vanha salainen yhteisö käsittää maailmassa muutamia tuhansia jäseniä, joilla kaikilla on poikkeuksellisia telepaattisia kykyjä. Järjestön tehtävänä on valvoa maailman menoa ja ylläpitää maailmanrauhaa sekä tehdä tyhjäksi pahojen meedioiden eli ”alikulkijoiden” tihutyöt. Järjestön Suomen osaston päämaja sijaitsee Helsingissä ns. ”Raaden hampaan” olemattomassa kerroksessa 13. ja 14. kerroksen välillä. Liikkeen kulmakivenä on ikivanha myyttinen Dzyanin kirja, jossa mm. kerrotaan totuus monista historiallisista väittämistä, joukossa Washingtonin puiset tekohampaat ja Einsteinin huono koulumenestys.
Teleportterina Leevi joutuu huikeisiin seikkailuihin, joiden pyörteissä hän käyttää ”suhahtelua” eli kaukosiirtymistä ja ”toiseksi puhumista” eli kohdeihmisen ajatusten muuttamista telepaattisesti toisiksi. Näiden kykyjen turvin hän maailmanrauhan nimissä puuttuu mm. Putinin ja Trumpin toilailuihin. Putinin sotaisan puheen hän muuttaa karjalanpiirakoiden teko-ohjeeksi, mutta maan oma propagandakoneisto pitää tämän puhetta ”erinomaisena metaforistisena kuvauksena maailman tilasta”. Trumpin kuuluiset möläykset twitterissä ovatkin itse asiassa jälleen teleporttaaja Mielosen ansiota ja olivat osaltaan vaikuttamassa USA:n viime presidentinvaalien tulokseen. Teleporttaajat niin ikään lavastivat Elviksen kuoleman 16.8.77 ja veivät hänet hoitoon Karibialle, missä hän elänee vielä tänäkin päivänä. Myös aivan tavallisten ihmisten asioita Mielonen järjestelee ajatuksia muuttamalla mutta aina epäitsekkäässä hengessä.
Teleportteri lukeutuu niihin viime vuosina suosiota saaneisiin tieteisromaaneihin, jotka keskittyvät mm. aikamatkailun ja kaukosiirron ympärille. Enimmäkseen nämä viimeaikaiset ”tieteisromaanit” ovat olleet käännöstavaraa. Tämän kirjan etuna on se, että se on supisuomalainen. Monet viimeaikaiset Suomea kohdanneet uhat ovat ratkenneet onnellisesti Leevin puututtua asioihin. Myös presidentti Niinistöä hän auttaa eräässä varsin visaisessa ongelmassa. Tämän fiktiivisen teoksen kaikki henkilöt ja paikat perustuvat todellisuuteen.
LanguageSuomi
Release dateDec 29, 2021
ISBN9789528015697
Teleportteri
Author

Jari Enckell

Jari Enckell on syntynyt Helsingissä vuonna 1968. Hän on ollut käytännössä koko aikuisikänsä yrittäjänä pääkaupunkiseudulla. Naimisissa ja neljän aikuisen lapsen isä. Harrastaa jääkiekkoa, uintia, kävelyä ja kirjoittamista. Asuu vaimonsa kanssa Vantaalla

Related to Teleportteri

Related ebooks

Reviews for Teleportteri

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Teleportteri - Jari Enckell

    1. LUKU

    Tavallinen kesäinen arkipäivä oli taas aluillaan. Nousin sängystä tavallista aikaisemmin, sillä olin luvannut tuoda kampaviinerit tullessani toimistolle. Pienoiseen juhlaan olikin syytä, sillä yhtiömme oli laajentunut jo neljänteen työntekijäänsä. Tästedes Tilastointiässät muodostuisi omistaja-toimitusjohtaja Kalevi Pöntisestä sekä kolmesta palkatusta tilastotieteilijästä eli minusta, Esko Huovisesta ja Jorma Tiilikaisesta. Viimeksi mainittu oli siis tänään ensimmäistä päivää uudessa firmassaan, ja hänen kunniakseen kahviteltaisiin heti aamun aluksi. Suihkun jälkeen kaivoin yksiöni jääkaapista jogurtin ja tein leivän. Niitä mutustellessani kaivoin älykännykästäni digihesarin ja rupesin selaamaan päivän uutisia. Eipä ollut mitään uutta auringon alla. Amerikan presidentti twiittaili mitä sylki suuhun toi ja Englanti sekoili brexit-liemessään vailla minkäänlaista järkeä. En saanut otetta oikein mistään muustakaan uutisesta, joten suljin kännykän. Pukeuduin, harjasin hampaat ja lähdin kävelemään Topeliuksenkadulta kohti Ruusankatua, missä tilastointiässät piti majaansa. Matkalla poikkesin hakemaan kampaviinerit Cafe Picnicistä. Tilastointiässät oli tilastotoimeksiantoja suorittava yhtiö Helsingin Töölössä Ruusankadulla ja sai toimeksiantonsa milloin keneltäkin. Suurimmat tilaajat olivat käsittääkseni MTV, YLE, Bauermedia ja Tilastokeskus, muutamia mainitakseni. EU:n erilaisissa tilastointeihin liittyvissä kilpailutushankkeissa on firmamme ollut mukana useasti mutta aina on tullut vesiperä. Niinpä on ollut tyytyminen kansallisiin tilauksiin, joiden toimeksiannot olivat yleensä erilaisia mielipidekyselyjä tai liikennelaskentaa. Minun kohdalleni oli seuraavat kaksi viikkoa merkitty juuri liikennelaskentaa. Tätä varten oli kaavakkeet valmiina pöydälläni sekä elektroninen ajoneuvolaskuri. Olin tehnyt vastaavaa laskentaa aiemminkin, joten oli kohtalaisen ymmärrettävää, että minä hoitaisin taas tämän tyyppisen keissin.

    Minusta on ehkä tässä kohtaa kerrottava sen verran, että olen hiukan yli viisikymppinen vannoutunut sinkku eli poikamies ja Leevi Mielonen nimeltäni. Alkuperäiseltä koulutukseltani olen asentaja-koneistaja, mitä ammattinimikettä maailmassa ei enää todennäköisesti edes ole. Noita hommia sorvin takana en ole tehnyt päivääkään. Ammattikoulun jälkeen tie vei armeijaan, jossa vierähtikin useampi vuosi, koska jäin armeijan leipiin värvätyksi mieheksi. Sieltä päästyäni tein sitten vähän sitä sun tätä, ja lopulta tilastotutkimusten teko jotenkin osoittautui minun jutuksi. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta niin siinä vain kävi. Ensin Tilastokeskuksen leivissä kaksi vuosikymmentä ja sitten Kalevin narikkaan ensimmäiseksi palkolliseksi. Kalevi oli myös aiemmin Tilastokeskuksessa töissä mutta myöhemmin perusti oman kilpailevan yhtiön. Täällä sitä nyt on sitten oltu viitisen vuotta eikä ole mitään valittamista. Vuokrayksiöni sijaitsee Topeliuksenkadulla. Pieni ja ahdas asunto mutta rakas. Olen siinä asunut pääasiassa yksin jo vuosikaudet.

    Naisystäviä, pidempiaikaisia sellaisia, on ollut elämässäni kaksi. Molemmat noin 2 vuoden mittaisia suhteita ennen ja jälkeen sitä kun olin 35. Jostain syystä minuun iskee paniikki siinä kohtaa aina, kun siippa alkaa puhumaan perheen perustamisesta tai yhteisestä asuntolainasta. Sellaiseen ei jotenkin luonne taivu. Mistä lie johtuu? Näiden lisäksi on sitten ollut silloin tällöin irtosuhteita mutta ei mitään sen vakavampaa. Tähän ikään ehtineenä ei oikeastaan enää kaipaakaan mitään sen kummempaa. Oma rauha ja valta tehdä mitä haluaa on sellaista henkistä pääomaa, mistä ei halua enää luopua. Parisuhde kun tuo tullessaan aina velvollisuuksia, lapsista nyt puhumattakaan.

    Saavuin kahdeksan jälkeen työpaikalle Ruusankadulle mukanani herkulliset kampaviinerit.

    Kättelin Jorman ja toivottelin tervetulleeksi uuteen firmaan. Jorma vaikutti olevan innostunut uudesta firmastaan ja oli selkeästi tarmoa täynnä. Kampaviineritkin maistuivat. Jorma siirtyi Tilastointiässiin kilpailevasta yhtiöstä, jossa oli hänen mukaansa vallinnut sangen ahdistava ilmapiiri. Täällä hän saisi uuden alun ja tilaisuuden toteuttaa itseään, kuten hän sanoi. Mietin mielessäni, että mitenhän kaavakkeita ruksimalla voi itseään toteuttaa, mutta jätin asian sillensä. Hyvä että kaverilla virtaa riittää tehdä haastatteluja ja muuta tarvittavaa tilastointia. Kalevi pyysi minut huoneeseensa, kun kahvit oli juotu ja pakolliset pölinät pölisty. Hän sanoi lähtevänsä Kiinaan tutustumaan läpinäkyviin kultakaloihin, mistä syystä minä olisin nyt muutaman viikon tilastointiässien pomo. Tutkijat Japanissa olivat kuulemma luoneet läpinäkyvän kultakalan hedelmöittämällä kalpeita kultakaloja keskenään, ja niitä olisi nyt nähtävillä Hongkongissa sijaitsevassa kultakalatalossa, johon niitä oli japanista kuljetettu näytille. Niiden oletettu elinikä voisi olla jopa 20 vuotta ja ne saattaisivat kasvaa jopa 25 cm:n pituisiksi. Pomo-Kalevi oli intohimoinen kultakalojen kasvattaja, minkä takia työhuoneessaankin oli valtava akvaario, jossa oli kaksi roiman kokoista kultakalaa. Luulen, että ne olivat ainakin 20 cm pitkiä. Pomoa kiinnosti läpinäkyvät kultakalat ennen muuta siksi, että kalojen elimet saattoi silloin nähdä ilman että niitä tarvitsisi tappaa. Näin tulevaisuudessa biologian tunneilla kouluissa ei enää opetustarkoituksessa murhattaisi Kalevin silmäteriä. Minun tehtävänäni olisi ruokkia niitä säännöllisesti ja tarkkailla niiden vointia pomon matkoilla ollessa. Sain tätä luottamustehtävää varten ankarat ohjeet. Onneksi ne tulivat kirjallisena, sillä en olisi muistanut puoliakaan niistä suullisesti. Kun aamun muodollisuudet oli saatu hoidettua, lähdin suorittamaan liikennelaskentaa Mannerheimintie 120:n risteykseen Tullinpuomin Shellin kupeeseen. Kiinnitin ajoneuvolaskurin liikennevalotolppaan ja laitoin aparaatin päälle. Se laskisi kaikki ohimenevät autot siltä ajalta kun se on päällä. Minä taas kaavakkeineni aloin havainnoimaan punaisia päin ajavia ja keltaisilla lisää kaasua painavia. Tätä toimenpidettä suorittaisin nyt siis joka päivä klo 7-9 aamulla ja klo 15-17 iltapäivällä. Väliaikoina päivällä menen firmaan ja kirjaan tutkimustulokseni tietokoneelle, joka laskee tilastoja ja prosenttilukuja siitä, kuinka monta prosenttia autoilijoita ajaa päin punaisia kyseisessä risteyksessä. Samalla tietysti huolehdin pomon kultakalojen päiväruokinnasta sekä tarkistan veden lämpötilan. Se ei missään nimessä saisi ylittää + 22 celsiusta.

    2. LUKU

    Kuin huomaamatta ensimmäinen päivä kahden viikon laskentaurakasta oli jo takana ja suuntasin askeleet kotia kohti. Matkalla pistäydyin K-Manskuun ostamaan hiukan apetta jääkaappiin. Tästä kauppareissusta lähtien voisi sanoa, että elämäni muuttui lähes täysin. Jouduin tahtomattani mukaan sellaisiin tapahtumiin, jollaisia en tiennyt olevan edes olemassa! Olin hedelmäosastolla valitsemassa appelsiineja pussiin, kun päässäni kuului yhtäkkiä selkeä ääni, joka sanoi: Naura. Käännyin katselemaan ympärilleni, että mitä tapahtuu ja kuuluiko ääni jostain päin kauppaa, mutta ei, kaikki jatkoivat asioimistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naura, naura, kuului uudestaan, ja nyt olin aivan vakuuttunut siitä, että vain minä kuulin tuon äänen, joka kuului ilmeisesti vain pääni sisällä. Kun kolmannella kerralla kuului selkeä naura nyt saatana ja heti niin vaistomaisesti tein vasta-ajatuksen pääni sisällä ja ajattelin takaisin, että eipä naurata, turpa kiinni. Tämän jälkeen ääni jätti minut rauhaan enkä kuullut enää pääni sisältä mitään. Tein ostokseni loppuun ja kävelin kotiin.

    Kokemus oli kuitenkin sen verran järkyttävä, että kotona menin pitkäkseni heti ostokset jääkaappiin laitettuani. Siis olinko nyt tulossa hulluksi vai olinko jo hullu? Selailin netistä äänien kuulemiseen liittyvää aineistoa ja sain selville, etten olekaan yksin. Hollannissa on tutkittu äänien kuulemisilmiötä ja peräti 40 %:lla ihmisistä on kuulemma jossain kohtaa elämää äänienkuulemiskokemuksia. Huh, ehkä tässä sitten vielä on toivoa, mietin. Tein iltapalaa tavallista aiemmin ja menin nukkumaan. Mitkään äänet eivät onneksi häirinneet enää untani vaan nukuin yhtä soittoa aamuun asti.

    Seuraavat kolme päivää Mansku 120:n risteyksessä olivat kaikki samanlaisia. Päivärutiinit olivat tutut ja turvalliset. Liikennelaskentaa ja niiden kirjaamista koneelle. Kultakalojen hyvinvoinnin tarkistamista. Saattaa kaikkiaan olla viimeisiä kertoja näissä hommissa, sillä tiedossa on, että automaattiset liikennevalojen noudattamisrobotit ovat työn alla. Ainakin Mannerheimintielle, Kaisaniemenkadulle ja Mäkelänkadulle ollaan sellaiset pian asentamassa. Pitää siis nauttia ja keskittyä tähänkin hommaan sen rutiininomaisuudesta huolimatta täydellä pieteetillä. Neljäs päivä ei ollut enää ihan samanlainen. Iltapäiväruuhkan aikana tunsin selvästi, että joku tuijotti minua. En saanut tuijottajaa katseella kiinni, mutta ihan varmasti joku tuijotti. Oikean käden ihokarvat nousivat pystyyn koko siksi ajaksi, kun tunsin tuijotuksen. Sitä kesti arviolta viitisen minuuttia, ja sitten tunne loppui. Joitain hetkiä myöhemmin sama toistui: tuli tunne, että tuijotetaan, ja oikean käden ihokarvat nousivat pystyyn. Siis mitä helvettiä?? Liittyikö tämä taannoisiin ääniin päässäni?? En ehtinyt kunnolla vielä miettimään vastausta kysymykseeni, kun jo päässäni kuului ääni: Meidän täytyy tavata. Pyörähdin ympäri ja huusin ääneen Manskun jalkakäytävällä: Kuka helvetti olet!?! Ja Jätä mut rauhaan!! Ohi menevät ihmiset katsoivat minua hämillään. Eräskin äiti veti lapsensa lähemmäs itseään samalla kun katsoi minua säikähtäneillä silmillään. Ääni jatkoi: Ole rauhassa ja vastaa minulle ajattelemalla. Kuulen kyllä. Luulevat muuten sinua hulluksi. Siltä istuimalta ajattelin takaisin: Lopeta nyt helvetti soikoon mun pään sisällä olo. Jos on asiaa, niin tule naamakkain juttelemaan. Ääni jatkoi: Voin tullakin, mutta siihen menee vielä tovi. Lihapukuni ei ole tällä hetkellä suomessa. Sinulla on poikkeuksellinen lahja ja haluaisin kertoa sinulle siitä. Vaihdoimme liikenteenlaskupaikallani kirjaimellisesti ajatuksia vielä tovin ja sovimme tapaamisen vajaan viikon päähän kisahallin kahvilaan. Hän ilmestyisi paikalle normaalina ihmisenä ja kertoisi minulle tästä niin sanotusta lahjastani ainakin perusasiat. Jäisi sitten minun päätettäväksi haluanko kehittää lahjaani ja menenkö mukaan erittäin harvinaiseen ja huippusalaiseen toimintaan vai en. Samalla hän lupasi, ettei ota päähäni yhteyttä ennen kuin minulle on selvitetty, mistä oikein on kysymys. Kuitenkaan en ole kuulemma sairas enkä hullu, joten ääni käski minun olemaan huoleti.

    Mietteissäni kävelin takaisin firmaan. Iltapäivälaskenta oli mennyt poskelleen sattuneen episodin takia. Päätin tehdä sitä varten yhden ekstra-iltapäivän, jotta laskentaan ei tulisi virheitä. Siitähän kuitenkin asiakas viime kädessä maksaa. Esko ja Jorma olivat vielä byroolla ja tallentelivat päivällä tehtyjä haastatteluja koneilleen. Istahdin työpöytäni äärelle täysin poissaolevana. He huomasivat tämän. Mikä on? kysyi Esko. On kuin olisit nähnyt aaveen, hän jatkoi. Älä muuta viserrä – ajattelin. Ääni oli tiukasti kieltänyt minua puhumasta tästä kommunikointitavasta kenellekään. Jollain sairaalla tavalla luotin ääneen. Se oli itse asiassa aika outoa. Sitten taas toisaalta tuntui, että pitäisi aika kiireesti mennä hoitoon lähimpään psykiatriseen sairaalaan. Olinhan sentään sopinut tapaamisen äänen kanssa, joka kuului vain ja ainoastaan pääni sisällä.

    Pöntinen oli ehtinyt viikon aikana Hongkongiin. Hän oli Ocean Parkin kultakalatalossa tutustumassa mitä uskomattomimpiin kultakaloihin. Niillä oli hienoja eviä, pullottavia silmiä ja mitä merkillisimpiä muotoja. Kaikki kultakalat, joita ensimmäisenä jalostivat buddhalaiset Tang-dynastian aikaisessa Kiinassa, polveutuvat kaiken käytettävissä olevien tietojen mukaan hopearuutanasta. Kultakalojen värisolut muodostavat valoa heijastavia pigmenttejä. Itse asiassa kultakalat voivat muuttaa väriään saamansa valospektrin mukaan. Kalan perusväri määräytyy sen mukaan, mitä pigmenttejä sen soluissa on. Kultakala on kuitenkin valosta riippuvainen: pimeässä yönsä viettävät kalat ovat vaaleampia aamulla, ja jos niitä pidetään pimeässä kauan, ne menettävät värinsä täysin. Pöntistä kiinnosti kuitenkin tällä reissulla vain läpinäkyvät kultakalat, joita ei, ankarasta yrityksestä huolimatta, ollut missään vielä näkynyt. Vielä viisi täyttä päivää perillä takasivat kuitenkin sen, että etsintäyritykset jatkuisivat ehkäpä vieläkin suuremmalla pieteetillä kuin tähän saakka.

    3. LUKU

    Toinenkin viikko vierähti liikennelaskennan parissa. Viimeiset merkinnät paperiin ja sitten tiedot paperilta tietokoneen syövereihin ja tämä tutkimustulos on valmis. Tilasto-ohjelmisto osoitti karulla tavalla, että pahimpaan ruuhka-aikaan Mannerheimintie 120:n valoissa peräti 19,6 % kuljettajista ajoivat punaisia päin joko törkeästi tai erittäin törkeästi. Keltaisia päin posotteli 48 % kaikista autoilijoista. Eipä ole ihme, että automaattista valvontaa ollaan siis kehittämässä samaan suuntaan kuin ylinopeuskamerat: sakko tulee perästä valokuvan perusteella. Kaikkiaan autoja meni laskurin mukaan 91 789 kpl ohi valojen näinä kymmenenä päivänä, jolloin aamu- ja iltapäiväruuhkassa laskentaa tein. Nyt kahvi ja kampaviinerit nassuun työn valmiiksi saattamisen kunniaksi ja sitten ei muuta kuin kisahallin kahvilaan. Tapaaminen oli sovittu perjantaiksi klo 18.00. Kohta selviäsi toivottavasti lopullisesti myös se, olenko puolihullu, hullu vai kenties täydellinen sekopää.

    Kisahallin kahvilassa oli täyden oloista. Jonotin itselleni kahvin kioskin luukusta ja aloin hiljalleen katsella ympärilleni. Kävelin hieman etäämmälle varsinaisista pöydistä, aavistuksen käytävän puolelle. Mannerheimintien puoleisen sivustan pöydät olivat lähes täynnä. Viimeisessä pöydässä istui vain yksi henkilö pitäen sylissään pientä koiraa. Mies oli pukeutunut tummaan ulsteriin, ja pöydällä hänen edessään oli jonkinlainen pyöreäkupuinen hattu, ehkä knalli. Kävelin varovasti häntä lähemmäksi, pysyen kuitenkin koko ajan selkeästi loitommalla. Jännitti niin pirusti. Jäin seisoskelemaan hiukan kauemmaksi, ikään kuin en olisi olemassakaan. Sivusilmällä vilkuilin kuitenkin koko ajan tätä hiukan mystistä henkilöä. Puhelin soi hänen taskussaan. Alkoi järkyttävä, ilmeisesti aasialainen molotus puhelimeen. En oikein osannut sanoa, mitä kieltä hän puhui, mutta ilmeisen suomenkielen taidoton herra oli. Olin täysin vakuuttunut siitä, että tämä tapaaminen päättyi ennen kuin se kunnolla alkoikaan, kun herra yritti kesken puhelun viittoilla tarjoilijalle ilmeisesti lisää kahvia, tässä onnistumatta. Hän ei taitanut ilmeisesti myöskään englantia, joten mitäpä tässä enää aikaa tuhlaamaan. Ääni päässäni oli ollut kuitenkin supisuomalainen ja selkeä. Kiersin vielä kahvilan kaukaa ja loin silmäyksen kaikkiin pöytiin noin yleisesti. Mikään ei vastannut odotuksiani telepaattisesta ystävästäni.

    Lähdin kulkemaan kohti Mannerheimintien puoleista ovea, kun päässäni kivahti ääni: Minne menet? Olen odottanut sinua jo kohta tunnin, ja sinä meinaat kävellä ulos! Pyörähdin ympäri ja huomasin tuon aasialaisen miehen tuijottavan minua pöydästään suorastaan viiltävän kylmillä silmillään. Miten helvetissä sinä osaatkin yhtäkkiä suomea? ajattelin takaisin. "En minä osaakaan, mutta tule istumaan tänne

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1