Remonttimiehen viimeinen naula

By Tatu Tuominen

Vauhdikas kertomus rakennusalan yrittäjän arjesta.Hullunhauskoja tarinoita työmaista ja asiakkaista.Tarinoita,joihin ei monissa muissa ammateissa törmää.Rakennusmiehen mukana pääsee lähelle perheiden elämää ja arkea,seuraamaan tapahtumia,joita ulkopuolinen ei osaisi edes kuvitella.Suoraa tekstiä,jossa tuodaan alan totuudet,ne varjopuoletkin,esille.Tämä tarina on tosi!

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 18, 2020
• ISBN: 9789528021834

Book preview

Remonttimiehen viimeinen naula

Alkusanat

Valmistusmerkinnät

Alkusanat

Vieraissa kotitalouksissa työskennellessä joutuu niin outoihin ja kummallisiin tilanteisiin, että tekijälle kehittyy monen alan pätevyys. Joutuu huomaamattaan työn sivussa oppimaan ripauksen opettajan, lakimiehen, rakennustarkastajan ja psykologin ammatteja. Hämmästyksekseen huomaa, että joskus pelkkä remontin tekeminen ei riitäkään työn loppuun saattamiseen. Jos omaksuu ripauksen kaikista näistä ammateista, saa tehdä remontteja kyllästymiseen asti.

Kun kerroin kavereille työmaatarinoita menneiltä vuosilta, kuulin monien suusta pyynnön, että kirjota ihmeessä kirja! Kavereiden nauraessa kuorossa aloin itekin miettimään ideaa. Kokeilin varmuuden vuoksi kavereiden reaktiota vielä yhellä työmaatarinalla. Siitä seuranneiden huutonaurujen aikana päätin, että teen muistelmistani kirjan.

Kirjassa kehittyy värikkäitä tarinoita matkan varrelta, onnistumisineen ja kolhuineen. Asiat ja sotkut selviävät pala palalta, mutta joskus ne vaativat oman ponnistelunsa varsinaisen työn lisäksi.

Kansikuvan tarina

Kädet kuvaavat kirjassa käsiteltävää käsityön alaa. Paljaat kädet kuvaavat alaa, jossa täytyy työskennellä ilman hanskoja, jotta sormenpäissäkin tuntee liikkeet ja tasaisuudet. Rullamitta ja naula kuvaavat asiakkaiden vaatimuksia, kun kyseessä oli monesti niiden lainarahotuksella teetetyt remontit, ja rahalle piti saada vastinetta.

Myös työnjäljen vaatimukset kasvoi matkan varrella niin, että loppuaikoina piti melkeen jokanen naulakin mitata ennen lyömistä. Rullamitta kuvaa lisäksi kertyneitä kilometrejä viideltätoista vuodelta, rautanaula työn kovuutta ja kylmyyttä – kelissä kuin kelissä. Oli vaan selviydyttävä ja kaikki keinot keksittävä lennosta.

Mustavalkosuus puolestaan kuvaa yrittäjän kovaa panosta jokasen euron eteen, joihin myös verottaja iskee hampaansa. Se kuvaa myös kaikkea sitä, miten luovitaan erilaisten ihmispersoonien seassa harmaassa arjessa.

Kaiken alku

Työskentelin viimesiä päiviä metallifirmassa Pohjois-Savossa. Olin ottanu lopputilin, mutta lusittava oli loppuun asti. Olin saanu pahan allergian käsiin jo nuorena, heti ammattikoulun jälkeen. Lukuisista lääkärikäynneistä ja ihotautiosastolla käydyistä käsien esittelyistä huolimatta en saanu suoraa diagnoosia allergian aiheuttajasta. Piti kuulemma nukkua sormet vaseliinilla voideltuna ja harsokangashanskoilla peitettynä. Niiden päälle laitettiin vielä kumihanskat. No nukkuessahan tuli unissaan riisuttua hanskat ja kutinaa raavittua niin, että kädet oli aamulla vereslihalla. Ja niillä sitten aamulla taas töihin.

Helsingin telakalle, jossa työskentelin aikasemmin, tuli ammattikoulusta nuorimies työparikseni. Touhuttiin saman hitsauspöydän ääressä hommia, kunnes riisuin hanskat kädestä ottaakseni metallioven karmeista mittaa. Harjottelijan suu loksahti auki, ja se ilmotti heti huolestuneen olosena, että sulla on metalliallergia ja vielä pahaksi päässy. Olin ymmälläni, kun en ollu kenenkään lääkärin suusta aikasemmin kuullut tätä sanaa. Metalliallergia. Aloin siitä päivästä alkaen käyttämään koko ajan hanskoja, koska metallipöly oli nuorenmiehen mukaan pahinta. Sitä tuli sormiin jokapäiväsissä hiontahommissa. Myöhemmin viisaammat on nimenny sen nikkeliallergiaksi.

En voinu kiittää poikaa kädestä pitäen oikeasta diagnoosista, kun sormet oli ihan auki. Olin helpottunut ja mietin vaan, että onneksi tää metalliallergia ei koskenut mun musiikinkuuntelua. En voinu kuitenkaan lopettaa töitä, kun olin vielä itekin nuori ja juuri kouluttautunu ammattiin. Elämässä lyötiin isompaa vaihdetta päälle. Uudelleenkouluttautumisesta ei saanut samaa rahaa, eikä siihen ollu varaa, kun oli tyttöystävä. Yhteiset suunnitelmat. Ja olinhan mä nuori ja kunnianhimoinen. Semmonen uhooja, joka halus näyttää koko maailmalle, että täältä pesee. Ostoslista oli loputon ja tavarat oli saatava hinnalla millä hyvänsä, kun oli tyttöystävä.

Suunnitelmat eteni hyvin ja aloin rakentamaan omakotitaloa pienelle paikkakunnalle. Sain lusittua irtisanomisajan metallifirmassa ja ajelin tyytyväisenä sieltä kotiin. Hetki oli niin juhlallinen, ettei radiotarjonta riittäny kotimatkalle, vaan laitoin cd:n soittimeen ja normaalia enemmän volaa. Marlborokin maistu pitkästä aikaa hyvälle. Olo oli kuin olis vankilasta päässy. Metallifirmaa kiersi korkeat verkkoaidat ja kamera valvoi portilla.

Kotona ootti tyttöystävä, appiukko ja loppusuoralla oleva omakotitalo. Puin heti haalarit päälle, mutta tällä kertaa vapaudessa, mikä tuntu luissa asti. Hymy oli herkässä, vaikka kesä oli jo lopuillaan ja syksy painoi päälle.

Oman pesän rakennus

Mulla oli hyvä suunnitelma. Olin hommannu pakettiauton ja lähes kaikki rakentamisessa tarvittavat työkalut talonrakentamista varten. Halusin tehä kaikki työt ite. Katoin videoita, tutkin kirjallisuutta, kävin alan messuilla ja kyselin kokeneemmilta. Työt halusin tehä ite, koska olin nuori ja halusin näyttää kaikille. Ne oli niitä viimosia uhmaiän oireita.

Appiukko oli ollu nuorena rakennuksilla töissä, ja sain siltä hyviä neuvoja ja rakennusapua. Olisin muuten joutunu palkkaamaan ulkopuolisen, vaikka en sitä sillon vielä älynnytkään. Mun tyttöystävä, tai silloin oikeastaan jo kihlattu, työskenteli myös päivät pitkät rakennuksilla isänsä kanssa. Nyt oli kuitenkin jo maha kasvanu sen verran, että päätettiin porukalla hiljentää tahtia. Laskettuun aikaan ei ollu enää kauaa.

Niin malttamaton olin, että halusin teetättää jo käyttöönottotarkastuksen. Halusin jo muuttaa, kun siihen vaadittavat työt oli melkein tehty. Sähköjä ja vesiä kuitenkin vielä tehtiin, tai oikeastaan loppumitattiin. Niihin olin palkannu ammattilaiset, kun laki vaati alakohtaset luvat. Olin antanu kuitenkin sen verran periksi. Löysiä naruun.

Vanhemmat ja sukulaiset auttoivat myös paljon. Jokanen osaamisensa ja voimiensa mukaan. Sitä mä osasin arvostaa. Semmosessa savotassa riittää hommaa kaikille kynnelle kykeneville.

Appiukosta oli eniten apua, ja samalla se oli hauskaa seuraa. Sillä oli niin paljon elämänkokemusta, ja sille oli sattunu matkan varrella muutenkin vaikka ja mitä. Sen juttuja oli mukava kuunnella, ja porukalla niille naurettiinkin.

Olin asentamassa ilmastointiputkia vintillä, kun kuulu kovaa kiroilua alhaalta asunnosta, missä appiukko touhus omia hommiaan. Siinä tuli niin monta kirosanaa ja semmosella äänenvoimalla, että piti äkkiä lähtee kattomaan, mitä oli tapahtunu. Kun nousin seisomaan, löin pään kattotuoliin ja sitten yritin tasapainotella laudalla puolipyörryksissä. Lauta oli puhallusvillojen päällä kulkusiltana ja keikku siinä kävellessä. Sitten vaan päätykolmiosta tikkaita alas ja juoksujalkaa ulko-ovelle päin.

Appiukko istuskeli rauhassa harkkojen päällä ja leikkeli styroksinpaloja lattian eristeeksi. Kysyin hengästyneenä, että mitä oli sattunu. Se ihmetteli, että miten niin sattunu. Eihän täällä ole mitään sattunu! Olisko pitäny sattua? Kerroin hengästyneenä, että kuulin vintille asti kovaa huutoa ja kiroilua. Siihen appiukko vaan hymähti, että kynä vaan tippu kädestä. No jatkoin siitä sitten takasin vintille jatkamaan ilmastointiputkien villoitusta.

Ammuttiin sitten appiukon kanssa ruoteita katolla, ja sillä oli tapana nakata sätkäntumppi sormenpäillään katolta maahan. Naisväki kauhisteli tumppien määrää ja siivoamisen paljoutta niitä kerätessä. Appiukko tuumas vaan, että pihaan tulee vielä täytesorat päälle ja nakkas tumpin taas katolta talon nurkalle. Yhtenä päivänä kaivinkoneen kuljettaja istuskeli tauolla tapansa mukaan talon vieressä ja ryysti kahvia termaristaan. Sillä oli sama punanen pipo päässä päivittäin. Kerran, kun se lähti talon nurkalta sen traktoria kohden, huomasin, että appiukko nakkas juuri tumpin käsistään ja tumppi lensi suoraan kaivinkonekuskin pipoon. Pipon päällä oli sopiva monttu, johon tumppi jäi kytemään. Piposta nous savu vaan, kun kaivinkonekuski kiipes takasin kaivuriin. Päivän päätteeksi tumppi oli polttanu pipon montussa villan tummaksi ja tehny siihen reiän. Ihmettelin, kun mies ei ite tuntenu eikä huomannu mitään.

Seuraavana päivänä kaivinkonekuski tuli eri pipolla töihin. Se oli varmaan vasta kotonaan huomannu reiän pipossa. Eikä se tullu enää talon kattolipan alle tauolle. Tapahtuneen jälkeen se istu tauoillaan kannon päällä uus pipo päässään. Se oli keltanen ja siinä luki Monroe-iskunvaimentimet.

Välihuokaus

Sitten tuli aika, jolloin kaupungin rakennustarkastaja laitto talon käyttöönottokirjaan allekirjoituksensa. Sillon oli voittajafiilis ja suunnitelmat eteni hyvin. Tavaraa alettiin kantamaan siltä seisomalta sisään. Sitä haettiin pakettiautolla niin nopeasti lisää kuin auto tyhjeni – tai ylipäätään kulki. Olihan uudesta talosta mukava aamulla herätä, kun ei tarvinnu töihinkään enää lähteä. Ainakaan vähään aikaan, kun oli vielä lainarahoja tilillä jäljellä. Ja piti ladata akkuja seuraavaa askelta varten, joka oliskin pitkä: asuntolainan takaisinmaksu. Meidän ensimmäinen lapsikin synty melkein tupaantuliaislahjaksi. Pidin isyysloman samaan putkeen, kun kerran muutenkin oli lomille ruvettu.

Olin saavuttanu mun tavoitteen ja olin tyytyväinen, mutta piti silti edetä suunnitelman mukaan. Talo imisi vielä rahaa, ennen kuin se saataisiin lopputarkastuskuntoon. Autotallit ja pihat oli vielä tekemättä. Ja muurarikin oli tulossa vasta seuraava keväänä. Eihän se vihreä tuulensuojalevy-pinnoitteinen talo mikään ruusu ollu, mutta lämmintä piti loistavasti ensimmäisen talven. Linnut nokkivat levyn pintaa ja repivät siitä nokillaan lämpöeristettä omiin pesiinsä. Jokanen taisteli tavallaan talven pakkasia vastaan.

Viikonloppuaamusin heräsin siihen jatkuvaan lintujen nokkien koputteluun. Kävin hakemassa varastosta ilmakiväärin ja koitin häätää niitä tiehensä. Eihän sillä alitehoisella kiväärillä mihinkään osunu, mutta sai sillä lintuja vähän häädettyä.

Firma

Isyysloman loputtua lähin uusyrityskeskukseen suunnitelmieni kanssa. Kerroin, että olin just rakentanu talon, mistä sain ammattitaidon. Lisäksi mulla oli remonttihommiin kaikki tarvittavat työkalut ja pakettiauto. Kaikki olis valmiina oman yrityksen perustamiseen. Muutamien kannattavuuslaskelmien jälkeen ne osottautui sen verran kannattaviksi, että mulle myönnettiin starttiraha. Olin vapaa ja itteni herra. Toimitusjohtaja, jolla ei ollu ketään ketä johtaa. Muuta kun ittensä. Enkä tuntenu itteäni johtajaksi, kun olin aina ollu duunari. Eikä toimitusjohtajat mun kriteerien mukaan varsinkaan tee ite ruumiillista työtä haalarit päällä. Mutta kuitenkin se lämmitti mieltä, ja ajatuksella oli mukava leikitellä omassa mielikuvituksessa.

Myöhemmässä vaiheessa mulla tulikin kiistaa mainostoimiston naisen kanssa, kun se yritti väkisin tunkea käyntikorttiin toimitusjohtajan titteliä. Pitkän väittelyn ja selittelyjen jälkeen sain kuitenkin tahtoni läpi. Halusin korttiin välttämättä nimen alle urakoitsijan tittelin, koska urakoitsija tekee myös työtä. Mainostoimiston mielestä olis ollut modernimpaa esiintyä nykyajan yrityksessä toimitusjohtajana, vaikka sitten yksin. En ollu vielä ihan niin modernisoitunu, vaikka sisustusasioissa olin ajan hermoilla.

Muistan, miten jännää oli keksiä yritykselle nimeä, suunnitella ensimmäistä lehti-ilmotusta ja oottaa ensimmäistä puhelua. Hommasin kirjanpitäjän, joka piti muutamia oppitunteja yrityksen pyörittämisestä ja kirjanpidollisista asioista. Niin, ja olinhan mä käyny Hesan aikoina iltakouluna työteknikkokoulun, niin ei tarvinnu käydä yrittäjäkurssia.

Kyllähän tämmönen askel jännitti, mutta ei se vielä tässä vaiheessa niin hurjalle tuntunu. Oli sitä virtaa ja intoa vaikka muille jakaa. Ja niin paljon suunniteltavaa, ettei kerenny oikeen ajattelemaan todellisia riskejä tai muita faktoja. Eikä ollu hajuakaan, mitä matkan varrella voi sattua sillon, kun ite vastaa kaikesta työhön liittyvästä. Vieraan leivissä olevasta rengistä oli tullu päävastuullinen.

Nykyään oonkin laittanu merkille, että tämän alan yrittäjät on aika nuoria tai järjestään ainakin alle keski-ikäsiä. Yli neli- tai viiskymppisiä ei paljoo alalla näy yrittäjinä. Tai onhan niitä joitakin, mutta alaiset ja nuoremmat hoitaa kerman kakun päälle. Ne viiskymppiset on sitten niitä toimitusjohtajia, jotka joutuu pakertamaan itekin. Tietysti lyhyemmillä ja raskaammilla askeleilla, ellei ole sitten jo isompi rakennusliike. Mutta siinä jo kasvaa paineet niin koviksi, ettei monista ole siihen kelkkaan. Itekin mietin, että helpommalla pääsee ittekseen. Ei tarvii stressata kuin omasta työstään ja yhdestä paikasta kerrallaan. Ja yhden paikan perseelleen mentyä ei mene välttämättä heti konkurssiin.

Eka keikka

Ensimmäinen aamu olikin jännittävä, kun valmistauduin ekaan työkohteeseen. Vanhempi naishenkilö oli tilannu itelleen wc-remontin. Onneksi wc oli vaan kaks neliöö, mutta siihenkin oli tehtävä kaikki nykypäivän vaatimat vedeneristykset. Märkätila-sertifikaatista en ollu sillon vielä kuullukaan, eikä siihen aikaan vedeneristyksiä vielä tarkastettu saati mitään vedeneristyspöytäkirjoja tehty. Kurssilla sanottiin vaan, että vesieristettä pitää laittaa reilusti, huomattavasti enemmän kuin maalia. Ja niillä neuvoilla mentiin.

Vessa oli pieni mutta helkkarin vaativa, kun kaikki seinät oli vinoja joka suuntaan. Lattia oli kuin perunapelto, ja siihen uppos tasotetta. Seinät oli kaarevia kuin soutuveneen kyljet. Kuraa tehtiin ja juostiin pitkin kämppää paljut käsissä. Lattiaan ja osaan seinistä tuli mosaiikkilaattaa. Postimerkin kokoista, perkele! Saumausaine oli jotain uutta pikapikaa, joka jämähti kolme kertaa paljuun. Sitten tehtiinkin niin reilulla vedellä, että pääsi melkeen kahlaamaan laatoille. Saumat tietty kutistui kuivuessaan, kun vettä oli läträtty yllin kyllin. Aika kaivetun näköstä jälkeä tuli saumoista. Ensimmäisen asiakkaan kasvoista jo näki sen huomaavan, etten ollu näitä töitä aikasemmin paljoo tehny. Se ei vaan kehdannu sanoa sitä ääneen. Vaikka yritin miten vakuuttavasti työskennellä ja kehuskella aikaisemmilla isoilla työmailla. Leski kiitteli kuitenkin työn valmistuttua ja otti laskun vastaan, mutta ei soitellu enää perään uusista remonteista.

En ollu onnistunu saamaan yhtä siistiä laatoitusjälkeä kuin olin omaan talooni tehnyt, eikä seinien puolilaatotuksen yläosatkaan ollu tasasesti maalattu. Silikonisaumatkin kiemurteli eikä olleet tasapaksuja. En halunnu katella niitä saumoja itekään, mutta minkäs teit, kun on jo housuissa. Aloin miettimään entistä enemmän työtapoja ja niksejä. Kävin rautakaupoissa jututtamassa talonrakennuksen aikana tutuksi tulleita myyjiä. Muilta rakennusalan yrittäjiltä en kyselly mitään, ei antanu ylpeys periksi. Ja kuka sitä nyt ammattitaidottomuuttaan kilpailijoille kylillä kuuluttaa?

Pikkuhiljaa työtarjouksia alko tulemaan. Puhelin soi ja kävin tekemässä tarjouksia. Semmosia tarjouksia, joista en ollu itekään vielä täysin varma, kannattaako ne vai ei. Kokemusta ei ollu yhtään urakan laskemisesta. Eikä tarkempaa arviota sen kestosta saati siitä, mitä urakasta kehtaa pyytää. Ja että tarjous vielä sais hyväksynnän ja asiakas jäis verkkoon.

Yritin tarjota vaan tuntityönä remontteja, mutta totta kai asiakas halus aina tietää lopullisen hinnan. Se oli kiusallinen tilanne, kun oli vasta yks puoliksi epäonnistunu remontti takana. Ja mistäs helvetistä sitä osaa remontille sanoa valmispäivää saati kellon aikaa? Ongelmathan oottaa vasta pintojen alla. Ei niitä näe laattojen, maalien, tapettien ja seinälevyjen läpi. Ja ongelmat tietää aina lisätyötä ja lisähintaa. Niitä ei voi ennustaa.

Aina olis