Pyöveli harvoin kättelee

By Totti Karpela

Kollega Hellman kutsuu turkulaisetsivä Allan Karven salamyhkäiseen varjostustehtävään. Hovioikeudenneuvos on nimittäin pyytänyt, että Hellman pitäisi neuvoksen nuorta Carla-vaimoa silmällä. Pian Hellman löytyy kuitenkin autostaan murhattuna, eikä Carlasta näy jälkeäkään. Tapaus on vaarallinen, mutta Karvella ei ole enää perääntymisen mahdollisuutta. Hänen on selvitettävä sotku ja varottava samalla, ettei hänelle käy samalla tavoin kuin Hellmanille.Turkulaisten silmäätekevien piireissä kimaltaa ja kuohuu. Allan Karve penkoo arvoitusta ja pääsee selville yllättävistä, likaisista salaisuuksista.Yksityisetsivä Allan Karve selvittää rikoksia perinteikkäässä dekkarisarjassa, joka sopii klassiseen makuun.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728337288

Book preview

Pyöveli harvoin kättelee

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2003, 2022 Totti Karpela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728337288

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Jotkut kirjassa esiintyvät henkilöt

ovat keksittyjä.

1

Nojasin kämmenillä terassin kaiteeseen. Etupihalla kasvoi jokunen mustarunkoinen luumupuu, joiden ympärillä saattoi vielä nähdä jälkiä kukkaistutuksista. Terassilta alas johtavat portaat jatkuivat nurmettuneena, kapeana hiekkakäytävänä ilman porttia seisoville portinpylväille. Kitulias kuusiaita erotti pihan kaidasta ja kuoppaisesta tiestä. Välittömästi tien toisella puolella alkoi kaikkensa antanut laiha pelto. Paljon kauempana, alkusyksyn pilvetöntä taivasta vasten kohosi vihreänhämyinen metsänreuna.

Oikeastaan torppa sopi ympäristöönsä. Se oli pohjoisrinteeseen pystytetty yksikerroksinen, peltikattoinen rakennus. Kirkkaassa auringonvalossa valkoinen maalipinta näytti alakulon harmaalta ja rapistuneelta. Talo sijaitsi kahden kilometrin päässä merenrannasta ja tunnin ajomatkan takana kotikaupungistani. Alun perin sitä oli asuttu ympärivuotisesti, vaikka siihen ei kuulunut maata kuin piha-alueen verran, mutta nyt kiinteistöä kaupattiin kesäpaikkana. Asianajotoimisto Kalamies & Kumpp. myyskenteli huvilaa kuolinpesän lukuun ja he olivat pyytäneet minua esittelemään kohdetta juuri tänä sunnuntaina kuuden tunnin ajan. Se ei ollut järin häävi tehtävä, mutta olin saanut palkkioni ja matkakuluni etukäteen ja olin elämässäni siinä minulle varsin tutussa tilanteessa, että minun oli poimittava marjakin maasta.

Asianajotoimisto oli pannut lehteen kalliin ilmoituksen ajo-ohjeineen kaikkineen. Mainittu oli myös järjetön hintapyyntö, joka tietenkin tehokkaasti karsi uteliaitten joukkoa. Iltapäivään mennessä huvilalla oli käynyt vain pari pariskuntaa. Vielä tullessaan avoimen odottavia, hiukan toiveikkaitakin, sitten epäileviä, hetken viipyviä ja mennessään pettyneitä ihmisiä. Niinhän se melkein aina oli elämässä. Un peu d’espoir, un peu de rève et puis bonsoir. Hiukan toivoa ja unelmia ja sitten – turpiin. Olisin toivonut enemmän katsojia pelkästään siitä syystä, että tuntikausien maleksiminen tyhjässä talossa ja ankealla pihalla oli pitkäveteistä puuhaa.

Kuulin auton tulevan tietä pitkin. Se pysähtyi portin kohdalle moottori käyden. Kuljettajan kasvot näkyivät avonaisesta sivuikkunasta vaaleana soikiona, muut sisälläolijat kuvastuivat pelkkinä siluetteina. Ryhdistäydyin, jätin toisen käteni verannan kaiteelle ja asetin toisen lonkalleni. Hymyilin ystävällisesti ja hain kasvoilleni pyyteettömästä palveluhalukkuudesta kertovan katseen. Olin valmis toimintaan kuin hanan virityksen kuullut lintukoira. Se ei auttanut. Kuski sanoi jotakin olkansa yli, vaihde narskahti ja auto ajoi pois.

Katsoin kelloa. Kuuden tunnin täyttymiseen oli enää muutama minuutti. Kävin sulkemassa takapihan puoleisen ikkunan ja lukitsin oven. Verannalla istuin sinne jätetylle puupenkille, jonka toiseen päähän olin asemoinut kahvimukin, termoskannun ja kännykän. Join kylmän kahvinlopun mukista ja sytytin savukkeen. Kännykkä alkoi soitella Tico ticoa. Panin sen korvalleni ja murahdin nimeni.

– Yksityisetsivä Allan Karve? miesääni kysyi.

– Kyllä olen, sanoin ja kohensin asentoani penkillä. Haistoin leivän tuoksun.

– Voisimmeko tavata tänään, vaikka onkin sunnuntai? Kysymys olisi mahdollisesta toimeksiannosta.

– Käyhän se, mutta vasta noin parin tunnin päästä. Hoitelen tässä juuri erästä hommaa kaupungin ulkopuolella.

Lisäsin sinänsä tarpeettoman selvityksen, koska ajattelin sen antavan sopivan kiireisen kuvan itsestäni. En tiedä, onnistuinko, koska mies tyytyi vain toteamaan: – Niin, kävin ovenne takana hetki sitten. Tulen sitten illemmalla uudestaan. Nimeni on Hellman. Näkemiin.

Puhelu loppui. Herra Hellman ei ollut aikaa tai sanoja tuhlaileva mies. Kokosin vähät tavarani kassiin ja kävelin Chevroletin luo. Olin jättänyt ikkunat auki, eikä musta kolossi tuntunut epämiellyttävän kuumalta sisältä. Ujutin auton portinpylväiden välistä tielle ja pidin vauhdin hiljaisena näpytellessäni varatuomari Kalamies juniorin numeron. Jostakin syystä hän oli ollut niin kiinnostunut asiasta, että oli pyytänyt minua ilmoittamaan tuloksesta vielä samana päivänä kotiinsa. Kerroin hänelle, ettei menestys ollut ollut kehuttava ja sanoin mielipiteenäni tulokseen vaikuttaneen sekä hinnan että itse kiinteistön, yhdessä ja erikseen.

– Hyvä, nuori lakimies mutisi. – Oikein hyvä.

– Miten niin?

– Oletteko käytettävissä myös ensi sunnuntaina, jos tarve vaatii? hän tiedusteli sivuuttaen kysymykseni kepeästi.

Tukahdutin haluni tivata häneltä uudelleen, miksi oli hyvä, jos kurja kesämökki ei mennyt kaupaksi mielipuoliseen hintaan. Sanoin sunnuntain käyvän minulle näillä näkymillä. Asianajaja lupasi ottaa yhteyttä alkuviikosta.

Muutaman kilometrin jälkeen tulin risteykseen, josta alkoi leveämpi ja päällystetty väylä. Tie keriytyi kohti keskustaa talojen kerääntyessä yhä tiiviimmiksi kortteleiksi, kuten aina saavuttaessa johonkin kaupunkiin. Aurinko varoi vielä koskettamasta horisonttia ja lännenpuoleiset seinät kylpivät sen valossa. Mutta kellanpunaisessa hehkussa ei enää ollut keskikesän uhkeutta, sävy oli enemmänkin voimattoman räikeä. Kuin ikääntyneen kaunottaren poskipuna. Syksy oli jo ottanut ensimmäisen askeleen, tai ehkä se johtui vain idästä kiirehtivästä yöstä.

Paikoitin Letukan valkoviivaiseen pilttuuseensa maanalaisessa tallissa ja kävelin parin korttelin matkan asunnolleni.

2

Pidin toimistoa asuntoni yhteydessä, kuten joskus takavuosina ja samasta syystäkin: minulla ei ollut varaa kahden huoneiston vuokraamiseen. Norjasta palattuani olin nähnyt paljon vaivaa löytääkseni keskustan tuntumasta säällisessä kunnossa olevan luukun. Ehkä rouva Fortuna piti kookkaista, tupakoivista yksityisetsivistä, koska antoi silmiini sattua sen huoneenvuokratoimiston ilmoituksen, jossa tarjottiin parahultaista kaksiota keittokomerolla keskuspuiston kupeesta, suuren, jo ennen sotia rakennetun kivikolossin alimmasta kerroksesta. Ei haitannut, että kämppä oli pihan puolella, ulospäin työntyvässä erkkerisiivessä. Eikä minua häirinnyt sekään, että jyrkästi alasviettävän piharinteen vuoksi toisen huoneen ikkuna oli vain puolen metrin korkeudella maanpinnasta. Kaiken kaikkiaan näköala koostui muutaman kymmenen neliön suuruisesta hoitamattomasta nurmikosta ja, hiukan alempana, rapatusta kaiteesta, jonka takana putosi kallioon louhittu syvä rotko naapurikiinteistön asfalttipihalle. Heti muuton jälkeen olin myös todennut aamukahvipöydässä istuessani, että ulkopuolella kaikenlaiset heinät, korret, nokkoset ja pisimmät voikukan varret peittivät puolet ikkunasta, joten sain tiirailla kulloistakin vallitsevaa säätä sananmukaisesti ruohonjuuritasolta. Ristin residenssini Myyränkoloksi.

Panin kahvin tippumaan ja kun ovikello soi, keitin korahteli jo viimeisiä pisaroitaan. En pitänyt kiirettä matkalla eteiseen, vaan annoin herra Hellmanin rauhassa tarkastella pientä Yksityisetsivä – Asioitsija -liikekylttiäni, jonka vuokraisäntäni ja isännöitsijän vakavan ja perusteellisen harkinnan jälkeen olin saanut kiinnittää oveen.

Aluksi näin vain hatun. Se oli tasakupuinen, leveällä mustalla nauhalla varustettu olkihattu, jonka olki tuskin oli aitoa. Hatun laki pysytteli rintalastani korkeudella ja sen alapuolella näkymän tarjosivat ruskea bleiseri, vaalea solmioton puuvillapaita, valkoiset puuvillahousut ja mustat mokkakengät.

– Herra Hellman, otaksun? minä sanoin.

Hattu keikahti takakenoon ja paljasti pyöreät kasvot. Pienen suun ja vastaavasti pienen, tomeran nenän väliin oli kasvatettu taiten hoidetut, kapeat tummat viikset. Pikkumies nyökkäsi otettuaan ensin askeleen taaksepäin, jotta olisi voinut katsoa minua vähän vähemmän yläviistoon.

Väistyin kynnykseltä ja viittasin häntä astumaan ohitseni. Ohjasin hänet olohuoneeseen ja osoitin vanhaa nahkaista asiakastuoliani. Kysyin, ottaisiko hän kupillisen tuoretta kahvia.

– Kiitoksia, Hellman ähkäisi ja istuutui. Sitten hän otti hatun päästään ja asetti sen käsinojalle, josta se luiskahti lattialle. Hän koppasi päähineen ylös ja laski sen polvelleen. Siitäkin se putosi. Hellman haroi hatun jälleen käteensä ja sijoitti syliinsä kasvoillaan kiusaantunut irvistys. – Ei kermaa, vähän sokeria, hän sanoi.

Hain molemmille kahvia. Istuin kirjoituspöydän taakse ja sytytin savukkeen. Hellman otti varovaisen siemauksen kupistaan ja totesi sitten: – Olen samalla alalla kuin tekin.

Minäkin maistoin kahvia. – Ymmärränkö oikein? Meitä on tässä kaksi yksityisetsivää, ja nyt te olette palkkaamassa minua johonkin tehtävään?

Hiukan tilanne huvitti häntäkin. Pieni suu taipui niukkaan hymyntapaiseen. – Täsmälleen, Hellman myönsi ja sipaisi kevyesti tarkkaan taaksepäin kammattua lyhyttä tukkaansa.

– Älkää nyt vain kertoko, että epäilette vaimonne pettävän teitä.

Niin pitkälle Hellmanin huumorintaju ei riittänyt. – En ole naimisissa, hän sanoi viileästi. – Mutta varjostustehtävästä on kysymys. Ehkä vain vuorokausi, korkeintaan kaksi, yhteinen tehtävä toisiaan vuorottaen. Onko teillä niin paljon aikaa, Karve?

– Aika on suhteellinen käsite, ja minun aikani on lisäksi suhteessa maksettuun palkkioon.

– Tietenkin, Hellman mutisi. Hän taikoi esiin kynän ja pienen lehtiön ja kirjoitti nopeasti jotakin muistivihon sivulle. Repäistyään lehden irti hän antoi sen minulle. – Siinä ovat minun taksani. Päälle tulevat luonnollisesti varsinaiset kulut. Saatte saman kuin minä.

Hellman oli kallis mies. Hänen hinnoillaan olisin luvannut asiakkaalle tehdä hommia vuorokauden ympäri syömättä ja nukkuen vain seisaaltani. Panin paperin kirjoitusalustalle ja otin myös esiin kynän kuin olisin tosissani laskeskellut. Silmänurkastani näin Hellmanin tarkastelevan ympäristöään. Katse siirtyi pianosta kirjahyllyyn, viivähti hetken painokuvassa, joka esitti lakikirjaan nojaavaa maaherra Wibeliusta, ja nauliutui lopulta kaksi vuotta vanhaan seinäkalenteriin, johon olin jättänyt näkyviin Marraskuun tytön. Tummatukkainen, alaston nainen punaista seinää vasten korkeakorkoiset, mustat kengät jalassaan, oikea reisi puolihäveliäästi vasemman päällä, täyteläiset rinnat ristittyjen käsivarsien tukemina. Päivät ja kuukaudet kuluivat, vuodet vaihtuivat, mutta minun upea kalenterityttöni seuraili tekemisiäni pitkien silmäripsiensä alta aina yhtä viehkona.

– Olen mukana, sanoin. – Parin päivän etumaksu nyt heti ja se jää minulle, vaikka tehtävä loppuisikin aikaisemmin.

Hellman havahtui kuvanpalvonnasta. Hän nyökkäsi, otti lompakkonsa esiin ja laski kirjoituspöydän kulmalle summan käteisenä. Ennen kuin hän ehti työntää lompakon takaisin taskuunsa, minä kysyin: – Oletteko te yksityisetsivä Hellman?

Hän hymyili ohuesti, mutta hyväksyvästi. Antaessaan toimilupakorttinsa minun tutkittavakseni Hellman pudotti pöydälle myös nimikorttinsa. – Siinä ovat numerot, joista minut tavoittaa aina, hän sanoi ja nyökkäsi kohti rahoja. – Saanko noista kuitin?

Kirjoitin kuitin ja merkitsin ylös hänen henkilötietonsa. Seuraavaksi toimimme kuin kortinpelaajat. Annoin Hellmanille paperit takaisin ja hän puolestaan asetti eteeni kaksi postikortin kokoista valokuvaa, joissa kummassakin esiintyi sama vaalea nainen, mutta kuvausajankohtien välillä oli vuosia. Toinen valokuva oli kasvokuva, nainen oli siinä parikymppinen. Kasvojen lisäksi näkyivät vain mustan poolopuseron peittämät olkapäät. Täyteläiset huulet olivat avautuneet nauruun, joka ulottui myös aavistuksen verran vinoihin silmiin. Jakaus oli vasemmalla puolella ja pitkät hiukset lainehtivat yli korvien kaulukselle asti. Tulos vaikutti ammattivalokuvaajan aikaansaannokselta. Vilkaisin kuvan toiselle puolelle ja näin leiman ART – STUDIO/Kopio. Tekstin alapuolelle joku oli kirjoittanut nimen Carla.

Myöhemmin otetussa valokuvassa nainen lähenteli kolmeakymmentä. Se oli otettu kadulla todennäköisesti naisen tietämättä. Tällä kertaa hän näkyi kuvassa kokonaan. Paitapusero, tiukat pitkät housut ja korkeakorkoiset sandaalit. Hyvännäköinen, tyylikäs kokonaisuus, mutta kasvot eivät enää hymyilleet. Naisen ilme oli poissaoleva ja alaspäin kaartuvat suupielet saivat hänet näyttämään kireältä ja huolestuneelta.

– Hän on siis kohde, minä sanoin. – Miksi kaksi näin erilaista valokuvaa?

– Hänen miehensä antoi tuon nuoruudenkuvan. En kehdannut kieltäytyä, Hellman selitti häivähdys harmia äänessään. – Tämän toisen otin itse vähän aikaa sitten.

Katselin vielä naista. Kaukaisesti ja hämärästi hän vaikutti tutulta, mutta en keksinyt syytä siihen. Mainitsin asiasta Hellmanille.

– Carla Kalmari oli keskitasoinen iskelmälaulajatar muutama vuosi sitten. Teki pari levyäkin ja lauloi solistina orkestereissa täällä ja Helsingissä. Olette voinut nähdä hänet televisiossa tai jossain lehtijutussa.

– Niinpä kai. Mutta hän ei laulele enää, vai? Mitä hän tekee?

Hellman kohautti olkiaan. – Ei ainakaan mitään leipätyötä. Hän on nykyään rouva Sadetmaa. Mies on hovioikeudenneuvos.

– Op’ perhana! Oikein neuvostason tuomarismiehiä.

Heillä on sitten ehkä jonkin verran ikäeroa ja siitä taas johtuu, että…

Odotin Hellmanin jatkavan, että rouva hyppii aisan yli, taikka jotakin sen kaltaista. Mutta Hellman kiersi olettamukseni mumisten. – Ehkä niin.

Minun oli tyytyminen siihen, koska olin vain aliurakoitsija hänen souvissaan. Siispä kysyinkin: – Koska ja missä aloitan?

– Huomenna aamupäivällä. Hellman otti valokuvat pannen ne povitaskuunsa ja kirjoitti sitten pöydälle jättämäni kortin taakse jotakin. – Hän on tässä osoitteessa, Hellman naputti etusormellaan korttia ja ojentautui sitten. – Tulkaa vaikka kello kymmeneksi sinne, mutta olkaa valmiina aikaisempaankin lähtöön, jos soitan. Suosittelen autoa. Rouva ei juurikaan kävele.

– Asia selvä.

Hellman asetti hatun päähänsä ja katsoi sitten minuun totisena hatunlierin alta kuin jokin varovainen metsänotus kolostaan. – Pitäkää minut ajan tasalla päivän mittaan. Pankaa muistiin paikat, ajat ja henkilöt.

– Tietty, minä sanoin.

Kävelimme ovelle peräkanaa. Portaikossa oli jo hämärää, sytytin Hellmanille käytävävalon. Hänen nahkapohjaiset kenkänsä kopisivat kivilattialla. Seisoin käsi ovenrivalla ja huomasin miettiväni, ilmeisen tarpeettomasti, käyttikö Hellman kenties piilokorkoja.

3

Hellman ei soittanut, joten minulla oli hyvää aikaa hoitaa aamutoimet. Poltin päivänavaussavukkeen keitellessäni kahvia ja selasin sitten sanomalehteä, kunnes kello tuli niin paljon, että puin päälleni. Käänsin puhelut kännykkään ja lähdin hakemaan Chevroletia tallista.

Päivä oli samanlainen kuin eilinen: taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi. Kuiva kausi oli jatkunut pitkään ja koska ihmiset olivat olettaneet sateen tulevan parin viikon poudan jälkeen varmasti ja viimeistään seuraavana päivänä, istutukset ja nurmikot olivat päässeet kuivumaan ja käpertymään pahasti. Talonmies Lehmus oli päättänyt korjata mitä korjattavissa oli ja kasteli rakennuksen edustalla ruohikkoa pitkällä, kulman takaa kiemurtelevalla letkulla.

– Helvetin lämmintä vieläkin, Lehmus tervehti.

Nyökkäsin ja pysähdyin. Kaivoin savuketopan taskusta ja tarjosin Lehmukselle. – Pidetään tupakkatauko.

Lehmus hörähti, kuivasi kättään farmareihinsa ja otti savukkeen. Kumartuessaan kohti sytytintäni hän kahmaisi taitavasti letkun kaksinkerroin isoon nyrkkiinsä estäen siten veden tulon.

Olin tutustunut Lehmukseen heti muuttoni jälkeen vaivattomalla tavalla. Saatuani työnneltyä huonekalut suurin piirtein paikoilleen olin istahtanut ikkunalaudalle drinkkilasi kädessä nauttimaan kauniista, leppeästä illasta. Lehmus oli tullut nurkan takaa työkalupakki mukanaan. Äkättyään minut nojaamassa ikkunanpieleen hän oli pysähtynyt niille sijoilleen, kallistanut hiukan päätään ja tapittanut minua jykeväsankaisten pullonpohjalasiensa lävitse. Sitten hän oli ottanut muutaman askeleen ylämäkeen ja pysähtynyt jälleen, kun päämme olivat suunnilleen samassa tasossa.

– Olin menossa korjaamaan tuota ränniä, Lehmus oli sanonut antamatta kuitenkaan mitään tarkempaa vihjettä kohteestaan. – Sitä muutettiin tänään?

– Juu. Nimi on Karve, minä sanoin. – Allan Karve.

– Juu, sanoi Lehmuskin. – Tiedän kyllä.

Hän oli noin puolessavälissä viittäkymmentä ja hänen tukkansa oli jo harvennut päälaelta. Pituutta Lehmuksella oli melkein kaksi metriä ja massaa varmasti reippaasti yli sata kiloa. Lehmuksella oli aina, sen tulin huomaamaan, siniset farkut ja punaiset henkselit. Teepaitojaan, joissa jokaisessa oli joku mainosteksti, hän sentään vaihtoi useasti, koska hän hikoili alati, olipa ilman lämpötila mikä tahansa. Olin ehtinyt mainiosti tehdä havaintoni, koska Lehmus oli vain seisonut ja tuijottanut lasiani.

– Maistuisiko paukku? minä kysyin.

Lehmus havahtui. – Maistuisi, hän myönsi lapsekkaan vilpittömästi.

– Käykö tällainen samanlainen? Oma sekoitukseni.

– Jaa, kyllä varmaan, Lehmus lipaisi huuliaan ja kysyi enemmänkin kohteliaisuudesta: – Mitä siinä on?

– Kolmasosa vodkaa, sitten parin sekunnin miettiminen ja taas kolmasosa vodkaa, planninkia ja vielä muutama tippa vodkaa.

– Kuulostaa hyvältä, Lehmus virnisti.

Joimme lasillisen ja toisenkin. Lehmus kävi istumaan rinteeseen ja tyhjensimme pulloa hitaasti hämärän tihentyessä. Kun viimeistä vietiin, sanoin Lehmukselle: – Taitaa se rännin korjaaminen jäädä huomiseksi?

– Eihän täällä, perkele, mitään enää nääkkään, hän totesi lauhkeasti.

Siten minusta ja Lehmuksesta tuli kavereita. Aitosuomalaiseen tapaan.

Lähdin puolivälissä tupakkaa jatkamaan matkaani. Ajelin keskustan halki parisen kilometriä Aurajoen rantaan Hellmanin antamaan osoitteeseen, joka osoittautui, kuten olin muistellutkin, vanhaksi, hyvinhoidetuksi kerrostaloksi. Kadun toisella puolella oli pysäköintialue, jonka takasivu päättyi kivettyyn joenpenkkaan. Sieltä saattoi vaivatta pitää silmällä rakennuksen ulko-ovea. Pysäköin Chevroletin sopivasti, astuin ulos ja lähdin kävelemään joutilaasti katsellen samalla taloa.

– Karve. Hei, Karve! ääni sanoi.

Vilkaisin sivulleni ja totesin kutsun kuuluneen karmosiininpunaisesta tila-autosta. Menin sen luo ja työnsin pääni sisään matkustajanpuoleisesta ikkunasta. Hellman istui sinisellä kankaalla verhotulla istuimellaan toinen käsi ohjauspyörällä ja toinen rennosti automaattivaihteen siirtäjän nupilla. Isossa autossaan hän vaikutti vieläkin pienemmältä kuin eilen asiakastuolissani. Hänellä oli päässään eilinen hattunsa, mutta bleiseri oli vaihtunut vitivalkoiseen lyhythihaiseen pilottipaitaan. Pienet, täysin pyöreät aurinkolasit saivat hänet näyttämään sokealta yksityisetsivältä.

– Vahdinvaihto, Hellman sanoi tuhlaamatta aikaa muodollisiin tervehdyksiin. – Nainen on sisällä. Kun hän lähtee, hän tulee ulos vasemmanpuoleisesta katuovesta.

– Mikä kerros?

– Neljäs, Hellmanin äänessä oli ärtymystä, joka ehkä johtui pitkästä postauksesta. – Mitä merkitystä sillä on?

– Kunhan kysyin.

Hellman käänsi virta-avainta ja moottori murahti käyntiin. – Jos tulee ongelmia, soita heti. Muussa tapauksessa sovitaan illalla, mihin aikaan nähdään.

– Kyllä, bwana, minä sanoin vetäytyen pois ikkunasta. Olin näkevinäni pikkumiehen suupielten vetäytyvän hiukan