Sankarit älkööt vaivautuko

By Totti Karpela

Kun johtaja Strandia kiristetään valokuvan avulla, hän palkkaa yksityisetsivä Allan Karven. Karven on otettava selville kuvassa esiintyvän tytön taustat ja ratkottava tapaus ennen kuin johtajan maine tahriintuu lopullisesti. Tunnelma tihenee, kun tapahtuu uusi murha ja poliisit alkavat seurata Karvenkin tekemisiä entistä tarkemmin.Tiivistahtisen dekkarisarjan avausosa esittelee itsekseen viihtyvän, kolmikymppisen salapoliisi Allan Karven. Nopea tempo ja monipuolinen henkilögalleria takaavat mehevän ja verevän lukunautinnon.Yksityisetsivä Allan Karve selvittää rikoksia perinteikkäässä dekkarisarjassa, joka sopii klassiseen makuun.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2022
• ISBN: 9788728337301

Book preview

Sankarit älkööt vaivautuko

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1972, 2022 Totti Karpela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728337301

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kaikki tässä kirjassa esiintyvät henkilöt

ja heidän nimensä ovat keksittyjä.

Yhtäläisyydet todellisuuteen

ovat satunnaisia.

1

Rakennus oli suuri ja massiivinen ja hallitsi melkein neljännestä eräästä Turun vilkkaista liikekortteleista. Se oli suorakaiteen muotoinen ja piilotti sisimpäänsä pienen asfaltilla lasketun pihan, jonka nurkissa asui ikuinen hämärä ja joka tuntui hiljaa vaikeroivan sitä ympäröivien betonipintojen puserruksesta.

Vuosien mittaan sade, pöly ja rasvainen noki olivat harmaannuttaneet talon alkujaan valkoisen värin ja laikuttaneet pahasti ulko-ovien isot s-kirjaimen muotoiset messinkikahvat. Eikä se muutenkaan mahtavasta koostaan huolimatta kyennyt tekemään arvokasta vaikutusta, mikä useimmille vanhoille rakennuksille on ominaista; se oli rakennettu heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin ihmisiltä ei liiennyt paljonkaan ajatuksia romantiikalle eikä kukaan välittänyt lisätä kustannuksia vain silmäniloksi jäävillä ornamenteilla tai parvekekaiteiden rautafiligraaneilla. Liian pienine ikkunoineen ja paljaine, kivetykselle syöksyvine seinineen, jotka mustat vesikourut jakoivat merkityksettömiksi kaistoiksi, talo vaikutti kylmältä ja torjuvalta, ja jos joku välttämättä olisi halunnut tehdä rinnastuksia, hänelle ehkä olisi tullut mieleen jonkin syrjäisen varuskuntakaupungin sotilassairaala.

Porraskäytävät olivat korkeat ja päivälläkin hämärät ja niissä tuoksui rakennuksen kahden ravintolan keittiöiden rasva, toisen kerroksen kuntokoulun kävijöiden hiki ja praktiikkaansa harjoittavien hammaslääkärien asiakkaittensa ikeniin päivän mittaan pumppaaman puudutusaineen katkeran imelä tuoksu. Käytävien karkeakarvaiset punaiset, päistään metallilistoin vahvistetut matot vaimensivat tehokkaasti askelten äänet, mutta eivät voineet mitään ristikko-ovisille hissivanhuksille, jotka kaikuvasti kiroillen kolistelivat kohti ylempien kerrosten suuria ja rauhallisia, perikuntien ja lihavien leskien omistamia asuinhuoneistoja.

Kolmessa ensimmäisessä kerroksessa sijaitsivat liikehuoneistot, ja lukuun ottamatta katutason yrityksiä kaikki muut saivat talon puolesta julkisivukseen kappaleen käytävämattoa, palasen panssarinharmaata seinää, jonka jakoi kahtia rinnan korkeudella kulkeva tummanpunainen ohut viiva – aivan kuin maalari olisi tullut hulluksi kesken työtään, ja kastuneen tupakan värisen oven, jossa yhtiön tarkasti mitoiltaan määräämässä lasipintaisessa ja puukehyksisessä taulussa oli ilmoitettu kunkin firman nimi. Se oli tasapuolinen järjestelmä muuten niin raivokkaan epätasaisessa joukossa.

Jos olisitte kulkenut tuona loppukesän kuumana myöhäisiltapäivänä liikeajan jälkeen kolmannen kerroksen käytävää, missä tavallisesti siihen aikaan vain miljoonat pölyhiukkaset tanssivat hitaasti lännenpuoleisista tuuletusikkunoista tulevassa valossa, olisitte todennäköisesti huomannut lähimpänä varauloskäytävää sijaitsevan huoneiston oven kiilatuksi kumiliuskalla auki noin puolen metrin verran aivan kuin joku yrittäjä ei vielä olisi menettänyt toivoaan sen päivän osalta.

Mahdollisesti olisitte uteliaisuuttanne tutkinut oven laattaa, jossa luki Pete Auer. Isännöitsijä- ja kiinteistönvälitystoimisto. LKV, ja sen alapuolella olevaa, huomattavasti pienempää, kahdella messinkinastalla kiinnitettyä pahvikartonkia, johon oli painettu Lakiasiain- ja yksityisetsivätoimisto. Allan Karve.

Tämän jälkeen olisitte tuskin enää voinut vastustaa kiusausta kurkistaa ovenraosta ja olisitte nähnyt odotushuoneen pari mustapuista tuolia, pienen pöydän hiirenkorvaisine lehtineen, vaatenaulakon, josta roikkui omistajansa ammoin siihen unohtama sateenvarjo, sekä eteisen punaisen ripsureunaisen lampun. Olisitte pannut merkille, että huoneen muut ovet olivat tiukasti kiinni, mutta että Karven yrityksen ovi puolestaan oli selälleen auki ja siitä saattoi katsoa peremmälle. Siellä ei ollut paljon näkemistä – vain minä istumassa vanhassa Billnäsin tuolissani maistellen laimeaa kahvia ja odottaen huolten painamaa asiakasta.

2

Otin toistamiseen käteeni neiti Elomaan koneella siististi kirjoittaman lappusen ja luin uudestaan sen. Johtaja Strand soitti noin klo 16 ja halusi tavata teidät. Ilmoitin uskovani teidän olevan toimistossa klo 18.

Pudotin paperin roskakoriin ja laskin kahvikupin kädestäni. Vanha toimiston kalustukseen pysyvästi kuuluva seinäkello näytti paria minuuttia vaille kuusi. Nojauduin taaksepäin ja nostin jalat pöydänkulmalle. Sytytin savukkeen ja katselin, miten savu pyörähteli ulos avonaisesta ikkunasta pienessä ristivedossa kuin valssia tanssiva neito.

Oli ollut harvinaisen lämmin päivä syyskuun lopuksi. Aurinko oli jo noustessaan ajanut tuulen kauas merelle ja puolen päivän jälkeen katukäytävien asfaltti oli alkanut tuntua hivenen kumimaiselta ja autojen pellit olivat väreilleet kuumaa ilmaa kuin keskikesän aikoihin. Vieläkin, päivällishetken jälkeen saattoi aistia, miten kaupunki läähätti valmistuessaan ottamaan vastaan nihkeän tummaa iltaa. Intiaanikesän päivä. Aivan turhan kaunis päivä tuhlattuna tavalliselle arkimaanantaille.

Kuulin, miten hissi pomppasi liikkeelle ja jysähti hetken päästä vaimeasti kolmannen kerroksen kohdalle. Ristikkoveräjä sälähti ja tuskin erotettavat askelet lähestyivät käytävällä, kunnes pysähtyivät auki jättämäni oven luona. Otin jalkani pois pöydältä ja katsoin kelloani. Olipa johtaja Strand minkälainen mies tahansa, ainakin hän oli täsmällinen.

Hän ilmestyi toimiston kynnykselle äkkiä tuhlaamatta aikaa koputuksiin tai teennäisiin rykäisyihin kuin olisi loikannut eteisen poikki. Pitäen käsiään selän takana, vartalo hiukan eteenpäin kumartuneena, hän antoi katseensa nopeasti kiertää huoneen, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät minuun.

– Herra Karve, hän sanoi matalalla toteavalla äänellä. – Minä olen johtaja Strand. Sovimme sihteerinne kanssa tästä ajasta.

– Oikeastaan hän ei ole minun sihteerini, sanoin ja osoitin kädelläni ainoaa nahkanojatuoliani. – Mutta sain viestin, kuten kuvasta näkyy.

Hän käveli tuolin luo ja istuutui epäluuloisen näköisenä aivan kuin olisi ajatellut minun jo käynnistäneen magnetofonin ja ovelasti kätketyn kuudentoista millin kameran.

– Hetkinen vain! sanoin ja kävelin eteiseen sulkemaan oven. Sitten palasin paikalleni ja nojasin kämmenilläni pöytään hymyillen hänelle odottavasti ja luottamusta herättävästi.

Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Ruskeat silmät tutkivat edelleen kasvojani.

– Olen kuullut, että te olette hyvä yksityisetsivä, hän sanoi ilman erityisiä vivahteita äänessään.

– En mitenkään halua väittää vastaan.

– Tarkoitan…

Johtaja Strand lakkasi tuijottamasta minua ja hänen oikea kätensä sukelsi mustan klubitakin alle ja veti esiin litteän hopeisen sikarikotelon. Poimittuaan rasiasta kahden pikkusormen pituisen ja yhden sormen paksuisen panatelan hän näytti sitä minulle kysyvästi.

– Kaikin mokomin, sanoin ja työnsin pöydällä olevan tulitikkurasian hänen puolelleen.

Katselin häntä hänen avatessaan sellofania ja keskittyessään sikarin sytyttämiseen. Johtaja Strand oli suunnilleen puolessa välissä neljääkymmentä ja päätellen jäntevästä vartalosta hän aikoi näyttää sen ikäiseltä vielä kauan. Tukka oli leikattu päältä lyhyeksi, mutta jätetty takaa sen verran pitkäksi, että se teki nuorekkaan vaikutuksen, ja hänen päivetyksensä oli sitä luokkaa, että sellaisen saattoi hankkia vain harrastamalla purjehdusta taikka turhan pitkällä lomalla etelässä. Kasvot olivat kapeat ja tuuheat kulmakarvat yhdessä eteenpäin työntyvän voimakkaan leuan kanssa saivat hänet näyttämään päättäväiseltä ja hivenen yrmeältä. Hyvin leikattuine harmaine housuineen, hopeanappisine takkeineen, taivaansinisine paitoineen ja tummemman sinisine keltapilkkuisine silkkihuiveineen hän poikkesi liikkeenjohtajien standardityypistä, mutta toisaalta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka ei antanut myöskään aihetta kuvitelmalle mistään puolivillaisesta pikkujobbarista. Ylipäänsä hän vaikutti tarpeeksi itsenäiseltä ja kovapintaiselta selviytyäkseen pulmistaan yksinäänkin. Vilkaisin vielä hänen vasenta kättään nähdäkseni, oliko hän naimisissa. Tietenkin hän oli.

Johtaja Strand imaisi sikarinsa elämään.

– No niin, hän sanoi tasaisesti ja rauhallisesti. – Tarkoitin, että olen kuullut teidän olevan riittävän ripeä ja omatoiminen asioita hoitaessanne, vaikka ne osoittautuisivatkin hiukan tavallisuudesta poikkeaviksi.

Mietin, pitäisikö minun sanoa siihen jotakin, mutta hän vaiensi minut joka tapauksessa heilauttamalla kättään.

– Minulle kertoi teistä muun muassa eräs henkilö, joka seurasi melko läheltä Ivanovien avioeroa. Hän piti teitä suorastaan loistavana.

– Ainakaan se ei ollut herra Ivanov. Hän yritti lyödä minua nenään raastuvan eteisessä prosessin jälkeen.

Strandin silmät välähtivät huvittuneesti ja hän nojautui taaksepäin imeskellen sikaria. – Eipä tosiaan ollut, hän myönsi.

Kului palanen aikaa.

– Onko teillä samantapaisia ongelmia kuin Ivanoveilla? kysyin sitten.

Tyly ilme palasi hänen kasvoilleen. Vastaamatta kysymykseeni hän kurottautui eteenpäin ja asetti sikarin posliinituhkakuppiini poimien samalla povitaskustaan kirjekuoren.

– Edellytän tietenkin, että tämä jää meidän keskeiseksi, hän sanoi naputellen kuorta kämmentään vasten.

Hän alkoi kääntyä dramaattiseksi. Otin esiin rintataskuuni unohtuneet aurinkolasit ja panin ne nenälleni.

– Tietenkin, sanoin kuivasti. – Kalakin on minun rinnallani pahainen juoruilija, mikäli on kysymys työasioista.

Johtaja Strand ei pitänyt laseistani, mutta ne saivat hänet menemään asiaan. Hän pudotti kirjekuoren eteeni ja palasi nojatuoliin pahantuulisen näköisenä.

– Sain tuon tänä aamuna.

Kuori oli valkoinen ja tavallista kokoa. Siinä ei ollut postimerkkiä, vaan tussikynällä yksinkertaisesti tekstattuna Joht. Strand. Kuoren lippa oli yhä liimattu, mutta sen toinen pää oli revitty auki. Vedin sisällön ulos pöydälle.

Kirje oli lyhyt ja myös se oli kirjoitettu tekstikirjaimilla mustalla tussilla. Jotta oheinen valokuva ei turhaan joutuisi vaimonne, taikka kenenkään muunkaan asiaankuulumattoman käsiin, varannette valmiiksi 50 000 markkaa. Teihin otetaan yhteyttä lähiaikoina. Älkää tehkö tyhmyyksiä.

Allekirjoitusta ei tietenkään ollut. Vilkaisin johtaja Strandia ennen kuin otin valokuvan. Hän pureskeli sikariaan ja tuijotteli ulos ikkunasta.

He makasivat aukivedetyllä vuodesohvalla pöytälampun hempeässä valossa, johtaja Strand ja tyttö. Asetelma ei ollut mitenkään nolostuttava, jos sitä vertasi joihinkin tanskalaisiin pornolehtiin, vaikka kuvaa katsellessa saattoikin helposti todeta, minkä kokoisia ja mallisia uimapukuja he olivat kesällä käyttäneet aurinkoa ottaessaan. Tyttö oli nuori, lyhyttukkainen ja vaaleahko. Hän makasi selällään pää pieluksella kasvot kääntyneinä kameran suuntaan vakavien silmien tuijottaessa poissaolevina jonnekin tyhjyyteen. Johtaja Strand ei varsinaisesti katsonut minnekään. Peittäen tytön puolittain alleen, hän oli juuri painamassa tulista suudelmaa tämän poskelle silmät suljettuina. Kuva oli hämärähkö ja se oli otettu liian kaukaa, mutta Strandin henkilöllisyydestä ei voinut syntyä mitään epätietoisuutta.

Otin aurinkolasini pois ja tutkiskelin valokuvaa edelleen.

– Mitä sanotte?

– Mitä minun pitäisi sanoa? Että onnistutte erinomaisesti valokuvissa?

Strand hätkähti ja siirtyi istumaan tuolin reunalle.

– En ole lainkaan varma, että pidän tyylistänne, herra Karve, hän ärähti kireästi.

– En ole lainkaan varma, että pidän koko jutusta niin paljon, että välittäisin kiinnostua siitä tämän enempää, sanoin. – Olen lukenut kirjeen ja nähnyt valokuvan. Ymmärrän, että on kysymys kiristyksestä, jopa niin selvästä ja suurisuuntaisesta kiristyksestä, etten aikaisemmin edes poliisiaikanani ole törmännyt vastaavaan. Mutta siinä onkin kaikki. Jos odotitte, että puhkeaisin kyyneliin pelkästä myötätunnosta, niin voin vain todeta, ettei pee-ärräni ole vielä niin hioutunut.

Hän kuunteli minua pää hiukan kallellaan ja suu pienessä hämmästyneessä virneessä. Sitten hän naurahti lyhyesti.

– Hyvä, hän sanoi. – Oikein hyvä. Ehkä tarvitsinkin juuri tuota kiristeltyäni hampaitani koko päivän. Otatteko aina asiakkailtanne luulot pois kättelyssä?

– Vain silloin, kun tunnen itseni hiukan hikiseksi, janoiseksi ja nälkäiseksi. Enkä minä yleensä tee sitä asiakkailleni.

Strand nyökytteli päätään ja imaisi vielä kerran panatelaansa ennen kuin asetti sen hitaasti kuolemaan tuhkakupin laidalle.

– Ymmärrän, hän sanoi. – Yritämmekö nyt uudelleen?

– Sopii minulle.

Nousin ja kaadoin GWS:n arkistokaapin päällä olevasta pannusta puoli kupillista öljyä, joka joskus oli ollut kahvia. Johtaja Strand katseli hajamielisesti vieressään seinällä olevaa Firestonen kalenterityttöä ja alkoi puhua arkipäiväisellä äänellä kuin olisi antanut ohjeita autonsa huoltoa varten.

– Kuten sanoitte, Karve, kysymys on puhtaasti likaisesta kiristyksestä. Jos juttu kiinnostaa teitä, haluan, että teette kaiken voitavanne, jotta tuo kuva ei ikinä pääsisi ainakaan vaimoni silmiin, taikka kenenkään muunkaan minut tuntevan ulottuville. Olen äärimmäisessä tapauksessa jopa valmis maksamaankin, enkä halua poliisia mukaan. Suoritan pyytämänne palkkion ilomielin, jos hankitte minulle alkuperäisen negatiivin kaikkine kopioineen.

– Minun palkkioni on yhdeksänkymmentä markkaa päivässä. Kello kahdeksan jälkeen illalla veloitan jokaisesta tunnista lisäksi parikymppiä. Päälle tulevat vielä varsinaiset kulut. Tuloksia en tietenkään voi taata.

Hän kohautti olkapäitään.

– Poliisi saattaisi tehdä aika paljon noin hissun kissun kenenkään tietämättä. Tarkoitan lähinnä vaimoanne.

Hän pudisti päätään.

– Selvä sitten, sanoin ja kaivoin rutistuneesta topastani savukkeen yrittämättäkään tarjota hänelle. – Kyselläänpä hiukan yksityiskohtia. Miten saitte kirjekuoren?

– Joku oli pannut sen autoni etuistuimelle tänä aamuna ollessani kaupungilla.

Napsautin sormiani. – Noin vain pannut sen etuistuimelle?

Strand katsoi minua yrittäen ymmärtää tarkoitukseni.

– Niin, aivan. En pidä koskaan auton ovia lukittuina päiväsaikaan poistuessani lyhytaikaisille asioille.

Sytytin tupakkani ja pyörittelin ajatusta hetken aikaa mielessäni. Vanha Billnäs naksahteli ärtyneesti allani nojautuessani takakenoon.

– Mikä tytön nimi on? kysyin.

Strand näytti äkkiä hämilliseltä. Hänen katseensa laskeutui tutkimaan pöydän pintaa ja hänen kätensä pyyhkäisi ajatuksettomasti pölyhiukkasen takin rinnukselta.

– Piru vieköön! hän sanoi virnistäen nolon näköisenä. – Minä en tiedä!

Puhalsin ilmaan savupilven ja hajotin sen toisella samanlaisella. Olin mahdollisesti myynyt halvalla paljon työtä.

– Entä tiedättekö, missä olitte ja miten jouduitte tuohon tilanteeseen?

Hänen otsansa rypistyi. – Totta kai tiedän miten…

Heilautin savukettani hänelle. – Älkää pillastuko. Ei minua olisi mitenkään kutkuttanut, vaikka olisitte joutunut siinäkin myöntämään tietämättömyytenne, päinvastoin. Ajattelin lähinnä, että olitte ottanut muutaman paukun ja…

– Otin kyllä sinä iltana muutaman paukun, hän painotti viimeistä sanaa hienoisen ivallisesti. – Siinä olette oikeassa, mutta en menettänyt muistiani. En ole koskaan niin humalassa.

– Mitä jos kertoisitte tuosta illasta. Mitä oikein tapahtui?

Strand sulki hetkeksi silmänsä, huokaisi ja hieroi leukaansa mietteliään näköisenä.

– Tiedättekö Phantom-ravintolan? hän kysyi taputellen yhä kevyesti leukaansa kuin olisi äkkiä alkanut epäillä partakonettaan.

– Olen muistaakseni kerran syönyt siellä. Keskisuuri paikka siltojen jälkeen satamaan päin. Melko tyylikäs ja melko kallis. En ehkä sittenkään syönyt silloin.

– Sen omistavat herrat Hiltunen ja Marsala. Hiltunen on tavallinen väritön mies, mutta olette ehkä kuullut Marsalasta?

Sanoin, etten ollut kuullut Marsalasta mitään, en ainakaan tästä Marsalasta.

– Iso Aimo Marsala? hän yritti vielä.

Pudistin päätäni. Johtaja Strand näytti hämmästyneeltä kuin olisi äkkiä todennut minun olevan lukutaidoton.

– Kummallista. Oletin teidän ainakin tietävän Aimo Marsalan, yhden tämän rannikonosan entisistä viinakuninkaista. Miehen, joka oli liian nuori pirtuaikoina ja liian vanha sodan jälkeisinä Varsovan laulun vuosina ja joka sen vuoksi ei koskaan rikastunut, muttei joutunut kiinnikään.

Käännyin hiukan tuolillani, jotta olisin ylettynyt toteamaan ikkunalaudalla olevan Opuntiakaktukseni hiekan kosteuden.

– Kuka tuollaista kertoo?

– Marsala itse. Strand oli siirtynyt koettelemaan peukalollaan leukansa keskellä olevaa vakoa.

Irvistin hänelle ja se sai hänet pudottamaan kätensä leualta korjaamaan silkkihuivia.

– Tietenkin Marsala liioitteli, hän sanoi korostetun välinpitämättömästi äskeiselle innostukselleen. – Mutta uskoisin täkäläisellä poliisilla olevan samantapaisia tietoja hänestä.

– Mahdollisesti. En ole koskaan toiminut tämän kaupungin poliisissa. Tuo, että hän nyt vetää anniskeluravintolaa, panee minut epäilemään sitäkin.

Johtaja Strand huokasi. – No, joka tapauksessa olin Phantomissa noin kolmisen viikkoa sitten juhlimassa erästä firman tekemää sopimusta.

– Saanko kysyä, mikä teidän firmanne muuten on?

– Rakennusliike Balkenberg Oy… Hän keskeytti ja rykäisi. – Se on appeni perustama. Minä olen nykyisin toimitusjohtajana. Hän itse vetäytyi eläkkeelle parisen vuotta sitten.

Strandin kasvoille oli palannut hänen juro ilmeensä aivan kuin kysymykseni olisi harmistuttanut häntä. Sitten hän rykäisi uudestaan ja jatkoi,

– Puolen yön paikkeilla siirryimme jatkoille Marsalan huvilalle hänen vierainaan.

– Te tunnette tämän Marsalan melko hyvin, taikka joku seurueestanne tunsi?

– Ei, ei. Se ei ole mitenkään välttämätöntä. Aimo Marsalalla on usein tapana pyytää valikoitu herraseurue ravintolastaan jatkoille luokseen etenkin, jos joku on sitä hänelle ehdottanut. Luulen, että eräät hänen tuttavistaan voivat järjestää itselleen tai seurueelleen kutsun suoraan puhelimitse käymättä lainkaan ravintolassa.

Hän tarkkaili kasvojani todetakseen, olinko ymmärtänyt hänet oikein.

– Mielenkiintoinen mies tämä herra Marsala, minä sanoin painaen savuketta sammuksiin. – Mitähän se lysti maksaa?

– Kolmesataa, Strand sanoi ykskantaan ja kuin synkän tyytyväisenä ilmoituksestaan. – Koko hoito. Maksu suoritettiin etukäteen.

– Miten te menitte huvilalle?

– Moottoriveneellä Phantomin laiturista. Ajomatka kestää vähän alle tunnin. Tietenkin sinne voi ajaa myös autolla.

Nousin ja menin hänen ohitseen huoneen peräseinällä olevan sohvan luo ja istuuduin. Tunsin, että olin polttanut liian monta savuketta liian tyhjään vatsaan. Nojasin pääni sohvan selkämykseen.

– Te tiesitte jo lähtiessänne, mikä perillä odotti? Tiesitte myös naisista?

Lojuin Strandin takana. Hän katsoi minuun olkapäänsä ylitse.

– Tietenkin.

– Miten Marsala selitti teille tyttöjen mukanaolon?

– Ei hänen tarvinnut selittää. Pelin säännöt olivat selvät jokaiselle jo tilausta tehtäessä. He olivat siellä viettämässä yötä meidän kanssamme. Heidän kanssaan saattoi tanssia, ottaa drinkkejä ja sen sellaista.

– Heidän kanssaan saattoi myös mennä sänkyyn? Hän suipisti suutaan, eikä sanonut mitään. – Miksi te makasitte sen tytön kanssa? minä kysyin.

Strand kohotti kulmiaan. – Koska minua halutti, koska olin jonkin verran humalassa ja koska tytöllä ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan, hän sanoi kuivasti.

– Maksoitteko hänelle jotakin?

– En maksanut kenellekään mitään noiden kolmen lilan lisäksi.

– Ehdotitteko te Marsalalle jatkojen järjestämistä? Hän ponnahti ylös tuolista ja työnsi kädet taskuihinsa katsellen ulos ikkunasta.

– En. Se oli eräs toinen joukostamme. Mutta tiesin kyllä mahdollisuudesta. Olin kuullut siitä aikaisemmin.

Strandin ääni oli noussut pikkuisen ja