Toinen mies

By Outsider

Tehdasalueen yövartija Partti kuulee vuoronsa aikana karmaisevan kirkaisun ja näkee kahden epäilyttävän miehen pakenevan paikalta. Kun seuraavana päivänä alueelta löytyy kaksi ruumista – toinen vartija Partin – poliisi on ymmällään. Vuosikausiin paikkakunnalla ei ole tapahtunut mitään jännittävää, ja yhtäkkiä kaksi miestä on surmattu. Mikä on voinut johtaa näihin karmaiseviin tekoihin ja kuka muu on vaarassa? Toinen mies on jännitysromaani murhamysteerien ystäville. Aarne Haapakoski, joka tunnetaan kenties parhaiten Outsiderina, ei kaihda hermoja raastavia käänteitä ja kauhistuttavia hahmoja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 12, 2021
• ISBN: 9788726658279

Book preview

Toinen mies

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1944, 2021 Outsider and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726658279

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga Egmont - a part of Egmont, www.egmont.com

I luku.

Yön hiljaisuutta särki vihlova kirkaisu. Se oli kuolemanhädässä olevan ihmisen epätoivoinen ääni, joka syttyi äkkiä kuin rakettipommi ja sammui yhtä nopeasti saavutettuaan korkeimman huippunsa.

Yövartija Partti oli juuri sytyttämäisillään piippuaan, mutta tulitikku putosi hänen kädestään ja piippu valahti parransänkiselle leualle. Kirkaisu kuului joelta päin ja melkein samalla alkoi tehtaan vanha könniläiskello kumautella keskiyön lyöntejä.

Yövartija pisti piippunysän taskuunsa ja törmäsi vajasta ulos. Hän köpitti kiirein askelin teräsharkkopinojen sivuitse valimon kautta joelle kulkevalle tielle ja pysähtyi kuuntelemaan. Hiljaisuutta rikkoi vain voima-asemalta kuuluva sähkökoneen tasainen humina ja kosken hiljainen kohu.

Ukko Partti raapi korvallistaan. Oliko hän sittenkin kuullut väärin — aikoivatko seitsemänkymmentäkaksivuotiaan kuuloelimet jo leikitellä! Ei, huuto oli sittenkin kuulunut; joku oli muutama hetki sitten ollut kuoleman hädässä. Olisikohan koskeen pudonnut ihminen — taikka jäänyt maantiellä auton alle —? Yöllähän liikkui kaikenlaisia autohurjastelijoita. Mestari Salinin poikakin oli pari viikkoa sitten tullut yliajetuksi, melkein henkihieveriin ruhjoutunut… Mutta auton surinaa ei ollut nyt kuulunut. Kyllä onnettomuus oli sittenkin tapahtunut sillalla. Joku kuherteleva nuoripari oli tietenkin taas määräyksiä ja kieltoja uhmaten tullut kosken sillalle ja kapeilta lankuilta saattoi pimeässä helposti suistua alas… Parasta olisi mennä suoraan alasuvannolle ja ryhtyä naarailemaan — tai oikeastaan pitäisi hälyyttää isännöitsijä taikka palokunnan päällikkö… Hittosoikoon, mokomatkin yökuhertelijat, kun eivät pysyttele kuivalla maalla, vaan putoilevat koskeen…

Yövartijan ajatukset keskeytyivät äkkiä, sillä n.s. vanhalle tehtaalle johtavalta kujalta kuului askeleita. Partti painautui vaistomaisesti lankkuaitaa vasten ja ilkeät väreet karmivat hänen selkäpiissään. Äskeinen kammottava huuto, sitä seurannut hiljaisuus ja nyt lähenevät askeleet vaikuttivat vanhan miehen hermoihin ja hän tunsi kätensä vapisevan, kaivaessaan sähkölamppua taskustaan.

Askeleet lähenivät ja Partti eroitti selvästi, että tulijoita oli kaksi. Hän ei nähnyt käden mittaa eteensä, mutta kuuli miesäänen sanovan:

— Se oli saakelin täpärällä. Osuin aivan viime hetkellä…

Sanat saivat yövartijan värisemään. Kertaakaan eläessään ei hän ollut tuntenut sellaista kammoa. Hänen jäsenensä suorastaan lamautuivat hetkiseksi. Mutta sitten hänen rohkeutensa palasi. Hän muisti ammattinsa velvoitukset ja kiskaisi toimeliaasti nahkatupessa roikkuvan, vanhamallisen revolverinsa esiin. Hän ei ollut tarvinnut käyttää asettaan sen jälkeen, kun hän kaksikymmentäviisi vuotta sitten pidätti murtovarkaan, joka oli aikonut ryöstää tehtaan kassan. Sähkölamppu toisessa, revolveri toisessa kädessä hän hypähti tielle. Juuri silloin askeleet kuuluivat kääntyvän vasemmalle ja Partti painoi sähkölamppunsa kosketinta.

Häikäisevä valokeila leikkasi kapean kujan pimeyttä. Tuskin kymmenen metrin päässä käveli rinnatusten kaksi miestä. Äkkiä syntynyt valo ja yövartijan »seis» huuto säikähdytti miehet juoksuun ja he katosivat melkein samalla vanhan vesitornin kulman taakse. Mutta ennenkuin yövartija pamautti laukauksen miesten jälkeen hän ehti nähdä toisen miehen selästä repeytyneen takin ja sen alta valkoisen paidan, jossa hartioiden kohdalla vasemmalla puolen oli verinen kämmenen jälki…

Kesti runsaasti kymmenen minuuttia, ennenkuin yövartija oli hälyyttänyt isännöitsijä Larssonin, mutta Partti oli siksi järkyttynyt, ettei kyennyt aluksi antamaan minkäänlaista kuvausta näkemästään. Isännöitsijä, jonka Partti oli hälyyttänyt, oli hiukan pöhnässä ja pahantuulinen. Hän väitti yövartijan nähneen harhanäkyjä ja käski ukon mennä vain jatkamaan keskenjäänyttä vartiokierrostaan. Mutta ukko Partti vaati, että oli soitettava nimismiehelle. Viranomaisia odotellessa yövartijan hermojärkytys sitten vähitellen suli ja hän kykeni kertomaan yöllisen seikkailunsa juurta jaksain. Isännöitsijäkin kiinnostui vähitellen asiasta ja pyysi puhelimitse johtaja Lehmuston paikalle. Nimismies Alava ja Lehmusto saapuivatkin sitten melkein yhtäaikaa ja Partti sai toistaa kertomuksensa kolmannen kerran.

— Mistä päin huuto kuului? nimismies kysyi.

— Joelta, Partti vastasi, — vanhan koskensillan luota. Olin silloin juuri vetänyt kelloni valimon nurkalla ja…

— Oliko se miehen vaiko naisen ääni?

Yövartija mietti tuokion.

— Miesääni se oli — aivan varmasti miehen ääni.

— Ja miten kauan kului aikaa siihen, kun näitte miehet kujalla?

— Korkeintaan viisi minuuttia.

— Mistä päin miehet tulivat?

— Joelta päin. He olivat juuri vanhan vesitornin kohdalla, kun kehoitin heitä pysähtymään.

— Miten kaukana miehet olivat teistä?

— Tuskin kymmentä metriä. Näin selvästi veritahrat…

Nimismies sytytti savukkeen.

— Voitteko vannoa, että tahrat miehen paidassa olivat verta? hän kysyi.

Yövartijan kasvoilla kuvastui ällistys ja epäröinti.

— Mitä muuta ne sitten olisivat olleet..?

— Tarkoitan vain, että näittekö selvästi, että tahrat olivat punaista?

— Ky-yllä, kyllä ne kai olivat — näyttivät vereltä…

— Kuulkaahan nyt, Partti, nimismies sanoi tiukasti.

— Te ette voi kymmenen metrin päästä eroittaa taskulampun valossa, onko joku tahra verta tai nokea. Te näitte vain tumman tahran, eikö niin?

— Mutta huuto ja miehen sanat pistämisestä. Jos kerran oli tehty murha, niin tahrat olivat myös verta. Sehän on…

— Otamme huomioon vain realiteetit, nimismies keskeytti. — Siis te kuulitte toisen miehistä sanovan: »Osuin aivan viime hetkellä». Niinkö asia oli?

— Aivan varmasti. Mies sanoi: »Se oli saakelin täpärällä. Osuin aivan viime hetkellä», yövartija vakuutti.

— Ja näitte tumman tahran niinkuin kämmenellä painetun?

— Nii-n, veri… taikka tumman tahran, aivan niin.

— Ja miehet lähtivät juoksemaan, kun ammuitte?

— Aivan niin, herra nimismies… Minun käteni on vielä melko varma ja kyllä niistä jompikumpi sai nikkeliä… Ammuin kohti.

— Ja mitä te teitte sitten, kun havaitsitte miesten päässeen käsistänne?

— Pistin revolverin taskuuni. Ajattelin lähteä ajamaan miehiä takaa, mutta…

— Mutta olitte todennut heidän juoksevan liian kovasti. No, entä sitten?

— Sitten minä hälyytin isännöitsijän. Sattui niin hyvin, että isännöitsijä oli juuri tullut kotiin. Kerroin, että olin tähdännyt niitä roistoja hartioihin ja ampunut kohti. Minä…

Nimismies nyökkäsi.

— Eiköhän se ollut vähän liian rohkeaa, hän hymyili. — mutta nyt tulemme kaikista tärkeimpään kohtaan: tunsitteko miehet?

Partti pudisti päätään.

— En tuntenut. Kukapa nyt takaapäin…

— Ajatelkaahan hyvin tarkoin, nimismies pitkitti.

— Te näitte miehet kertomanne mukaan noin kymmenen metrin päästä. Niin lyhyeltä matkalta saattaa kyllä huomata yhtä ja toista. Oletteko aivan varma, ettei mikään miehissä muistuttanut jotakin teille tuttua henkilöä?

Yövartija mietti pitkän tuokion.

— En minä osaa sanoa mitään varmaa. Toisella miehellä oli harmaa päällystakki ja lippalakki. Toinen oli pikkutakkisillaan ja hänellä oli hattu kädessä…

— Oliko takin selkämys kokonaan repeytynyt?

— Ei, vaan toiselta puolen — vasemmalta. Ja veri… ei kun se tahra oli suoraan lapaluun kohdalla.

Johtaja Lehmusto, joka koko kuulustelun ajan oli istunut savuketta poltellen nojatuolissa, puuttui keskusteluun:

— Meidän kai on lähdettävä etsimään ruumista.

Nimismies teki torjuvan eleen.

— Ei niin kiirettä, hän virkkoi. — Hälyytyksestä voi olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Meidän on koetettava etsiä jotakin jälkiä, vaikka se näin pimeän aikaan on melko vaikeaa.

— Mutta murhaaja, Lehmusto yritti sanoa.

— Ensiksi meidän on todettava, onko todella tapahtunut murha. Vasta sitten voimme ryhtyä etsiskelemään murhaajaa. — Voitteko te, hyvät herrat — hän kääntyi isännöitsijän ja johtajan puoleen — antaa jotakin vihjettä. Tarkoitan, onko tehtaalla viime aikoina tapahtunut jotakin sellaista, joka voisi olla syynä esimerkiksi murhaan?

Isännöitsijä Larsson kohentautui istualtaan ja pyöritteli sikaaria turpeissa sormissaan.

— ö-höm hän rykäisi. — Minusta tuntuu koko juttu perin mielikuvitukselliselta. Olen yhtä mieltä nimismiehen kanssa, että ensiksi meidän kai on todettava, onko todella tapahtunut