Kaarina-kuningattaren ihojauherasia

By Kaarlo Erho

Vapiskaa rikolliset! Nokkela ja taidokkaasti alamaailmaan soluttautuva komisario Paarma on täällä taas!Turkulaisetsivä Erik Paarma tutkii juhannusyönä kadulle istumaan asetettua naisen ruumista. Asento ei sovi siihen, että nainen on kuollut jo kymmenen tuntia sitten. Paarma haistaa palaneen käryä, ja tutkimukset vaativat jälleen vaarallista soluttautumista roistojen pariin. Mutta miten kuningatar Kaarina Maununtyttären lahjaksi saama arvokas ihojauherasia liittyy tapaukseen? Paarma kääntyy antiikkiasiantuntijoiden puoleen.Mestarimuuntautuja Paarman tutkimukset jatkuvat antiikkiaarteiden ja luonnottoman kuolemantapauksen äärellä. Notkea Paarma solahtaa jälleen nopeasti tehtäväänsä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788726349672

Book preview

Kaarina-kuningattaren ihojauherasia

Cover image: Midjourney

Copyright ©1945, 2023 Kaarlo Erho and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726349672

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LUONNOTON KUOLEMA

P aksut, puuromaiset pilvet kattoivat koko taivaan valuttaen suunnattomia vesimääriä maan päälle. Tämä oli tietysti aivan luonnollinen ilmiö Suomessa, varsinkin kesällä. Oli juhannusaatto tai oikeammin: juhannusyö. Mutta se ei suinkaan estänyt luonnonvoimia näyttämästä mahtiaan ja maan matoset, ihmiset, kiroilivat luontoa, joka oli lähettänyt moisen sateen juuri nyt, kun kesän piti olla kauneimmillaan ja kaupunkilaiset olisivat voineet nauttia maaelämän ihanuuksista.

Oli sellaisiakin henkilöitä, jotka sekä kirosivat että siunasivat tätä sadetta. Juuri sellainen persoonallisuus oli vartiokonstaapeli Antti Virtanen. Hänen vartiovuoronsa oli nimittäin sattunut juuri juhannusyöksi, eikä yksikään, eivät edes harmaatukkaiset ukkomiehet olleet suostuneet vaihtamaan hänen kanssaan tätä johonkin toiseen yövuoroon. Ja konstaapeli Virtanen oli sopinut tukkukauppias Imelän sisäkön kanssa juuri tämän juhannusyön viettämisestä! Kaiken lisäksi hän oli varma, että Siiri, jonka nimen äsken mainittu sisäkkö tunsi, olisi juuri tänä yönä antanut varmasti myöntävän vastauksen nuoren ja elämänhaluisen konstaapelimme kosintaan.

Kuten sanottu, konstaapeli siis kiroili huonoa onneaan. Ja jos oikein tunnemme hänet, niin hänen mieltään kaivoi pienoinen pelko, että Siiri juuri tuollaisena keskikesän yönä voisi eksyä jonkun viettelijän pauloihin …

Mutta sitten olikin, aivan kuin taivaan lähettämänä, paksuja pilviä alkanut kasaantua kaupungin yläpuolelle, ja juuri kun ilta oli ehtinyt tavalliseen ulosmenoaikaan, oli alkanut tuo siunattu sade.

Tallustellessaan verkkaisin askelin keskiöisiä katuja, joilta sade jo oli ennättänyt karkottaa kaikki kulkijat, konstaapeli Virtanen siunaili sadetta. Nythän ei Siirikään voisi mennä minnekään ulos kun satoi näin julmetusti. Hän suorastaan nautti tästä ajatuksesta. Ja vaikka kieltämättä olikin ikävä ilma, niin Virtanen vain vihelteli onnellisena, sillä hän oli kääriytynyt vedenpitävään sadetakkiin, joten sade ei häntä suurestikaan haitannut.

Mutta nämä ihanat ajatukset kaikkosivat äkkiä konstaapeli Virtasen päästä. Ajatus katkesi kuin veitsellä leikattuna kadotakseen epämääräiseksi ajaksi jonnekin hyvin kauas, mistä sitä ei voinut tavoittaa aivan heti, ehkä ei enää koskaan …

Konstaapeli Virtanen oli näet ehtinyt erääseen kadun risteykseen, jossa kapeahko sivukatu leikkasi hieman leveämmän pitkänkadun. Konstaapeli pysähtyi aivan samoin kuin hän tätä ennen oli pysähtynyt satoja kertoja, loi tutkivan katseen kaikille neljälle taholle varmistuakseen, että kaikki oli, kuten pitikin olla.

Hän oli tyytyväisenä pannut merkille katujen rauhallisuuden, joilta tavanomaiset sunnuntai-illan juopuneet miehetkin olivat kuin pois pyyhityt. Mutta sitten hänen huomionsa kiintyi johonkin tavallisuudesta poikkeavaan ilmiöön, johonkin sellaiseen, mikä sai kunnon konstaapelimme säpsähtämään.

Aivan kadun risteyksessä, tuskin kymmenen metrin päässä hänestä itsestään, oli seinänvierustalla tumma möhkäle. Ja yön hämäryydestä huolimatta konstaapeli näki selvästi, että tuo möhkäle oli katukäytävällä istuva nainen. Ja — se oli kaikkein merkillisintä — konstaapelin mieleen iski heti ajatus, että tuo kadulla istuja ei suinkaan ollut alkohoolin uuvuttama naikkonen, jollaisia hänkin oli aikaisemmin joutunut korjaamaan kadulta toisen piirin pahnoille selviämään. Ei, tässä naisessa näytti heti alun perin olevan jotakin erikoista, jotakin kammottavaa, mikä sai konstaapelin hetken empimään, ennen kuin hän meni sitä lähelle.

Nainen oli istuvassa asennnossa, nojaten erään matalan puurakennuksen seinään ja näytti olevan syvään uneen vaipuneena. Hänen päänsä oli kumartuneena rinnoille, joten kasvoja ei näkynyt ollenkaan. Pieni, tosin vähän vanhan muodin mukainen hattu, oli mennyt epätavalliseen asentoon yli pään, joten niska oli paljaana. Kädet, jotka olivat hansikkaiden peittämät, olivat ristissä polvien päällä. Jaloissa oli tavalliset kengät ja kalossit, ja jalat olivat tikkusuorassa asennossa katukäytävällä. Tämän kaiken ehti konstaapeli panna merkille, ennen kuin kumartui naisen puoleen ja kosketti kädellään häntä olkapäähän.

— Oletteko väsynyt vai sairas, hyvä rouva? konstaapeli kysyi koskettaessaan maassa istujaa. Mutta kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, hän otti naisen toisen käden omaansa auttaakseen hänet jaloilleen. Mutta silloin hänet valtasi kamala aavistus …

Naisen käsi oli tuntunut aivan jäykältä ja kylmältä.

Nopsin sormin konstaapeli aukoi naisen käsineen napit ja työnsi päällystakin hihaa ylös sikäli, että ranne paljastui. Painettuaan peukalonsa valtimon kohdalle konstaapeli totesi, että se oli aivan mykkä. Pienintäkään sykkäilyä ei tuntunut.

Se riittikin saamaan kunnon konstaapeliimme toimintahalua ja tarmoa.

Hän laski käden täsmälleen samanlaiseen asentoon, missä se oli ollutkin ja vilkaisi vielä kerran ympärilleen varmistuakseen, ettei ketään sivullista ollut kadulla lähettyvillä, ennen kuin lähti pinkomaan läheisen puhelinkioskin luo.

Muutaman minuutin kuluttua halkoi märkiä, autioita katuja poliisiauton rämeä sireeniääni. Pitkänomainen, tummakylkinen auto melkein syöksähti kadunristeykseen, jossa konstaapeli Virtanen seisoi kunnioitettavan välimatkan päässä kadulla istujasta. Auton pysähdyttyä hyppäsi sieltä alas neljä miestä, joista kaksi oitis ryhtyi pystyttelemään valokuvauskoneen telineitä kadulle. Toiset kaksi sen sijaan kiinnittivät kaiken huomionsa konstaapeli Virtaseen.

Kaksi viimeksi mainittua olivat rikososaston komissaari Erik Paarma ja hänen lähin apulaisensa ylikonstaapeli Pekka Matias Niemi, edellinen hyvin harteikas, tanakka, ei liialla pituudella pilattu mies, jälkimmäinen taas melkein hontelo, pitkä ja esimiestään jonkin verran vanhempi poliisimies, jonka kunnioitus komissaaria kohtaan oli kehittynyt melkein jumaloinniksi.

Näille miehille joutui konstaapeli Virtanen tekemään selvää löydöstään, sillä aikaa kuin toiset kaksi leimahduttelivat magnesiumsalamoitaan maassa istuvan naisen ympärillä.

Kun valokuvaajat olivat saaneet työnsä valmiiksi, komissaari Paarma kumartui vainajan puoleen ja tarkasteli hetken häntä painaen samalla mieleensä jokaisen näkemänsä yksityiskohdan. Sitten hän otti taskulampun valaisten sillä lähiympäristöä. Tämä olikin vain muodollinen toimenpide, sillä ilman valoakin näki aivan selvästi, että mitään ei ollut löydettävissä sateesta märällä kiveyksellä.

Ambulanssi oli tällä välin saapunut paikalle, ja Paarma käski miesten nostaa ruumiin autoon ja ajaa ruumishuoneelle, minne hän itsekin saapuisi noudettuaan sitä ennen poliisilääkärin mukaansa.

Ylikonstaapeli Niemi seurasi ambulanssia ruumishuoneelle, jonne saavuttuaan hän ryhtyi heti tutkimaan vainajaa lähemmin. Tämä osoittautui arviolta viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä olevaksi naiseksi. Puvustaan päättäen hän joko kuului keskiluokkaan tai oli tuollainen palvelijatar, joka palvelee samaa perhettä koko ikänsä ja muuttuu vähitellen ikäänkuin perheen jäseneksi. Naisella oli hyvästä kankaasta ja ainakin yhtä hyvän räätälin käsistä lähtenyt kappa, jonka kuosi tosin oli hieman vanhentunut. Samoin oli laita sametti- ja huopayhdistelmäisen hatun, joka oli tuettu paikoilleen jonkinlaisella hiusnutturan iäpi pistetyllä neulalla, mutta jostakin syystä painunut peittämään yläosan naisen kasvoista. Ruumiin yllä oli ruskeahko taftileninki, jonka kuosi myöskään ei ollut aivan viime päivien huutoa. Mitään käsilaukkua, kukkaroa tahi muutakaan säilytysvälinettä ei naisella sen sijaan ollut ollenkaan, joten häneltä ei löytynyt minkäänlaista henkilöllisyyteen viittaavaa todistetta.

Kun Paarma saapui poliisilääkärin, tohtori Laihon, kanssa paikalle, oli Niemi ehtinyt päästä tarkastuksensa päähän. Hän selosti havaintonsa esimiehelleen lisäten omana arvelunaan, että kuollut varmaan oli varakas leski tai ikäneito. Sitä olettamusta ainakin tukivat vainajan vaatteet.

Tohtori Laiho suoritti ruumiintarkastuksen ja totesi, että nainen oli ollut kuolleena ainakin kymmenen tuntia, mutta otaksuttavasti paljon kauemmin. Lisäksi hän totesi, että ruumis oli ollut kuolemansa jälkeen jonkin aikaa pystyasennossa, jalat alaspäin, aivan kuin hän olisi kyennyt kuolemansa jälkeen seisomaan muutamia tunteja. Tätä seikkaa tuki se, että ruumispilkkuja oli selvästi havaittavissa alaraajoissa, mutta ei missään muualla ruumiissa. Minkäänlaisia näkyviä väkivallan merkkejä ei tohtori voinut todeta näin pintapuolisessa tarkastuksessa. Ei myöskään mitään myrkytykseen viittaavia merkkejä ollut havaittavissa, joten hän kaiken tämän perusteella voisi sanoa naisen kuolleen luonnollisen kuoleman.

— Se on mahdotonta, Paarma sanoi tomerasti lääkärille. — Jos hän kerran on ollut kuolleena kymmenen tuntia, niin mitenkä ihmeessä hän olisi voinut päästä tuonne kadulle. Sillä meillähän ei ole tapana viedä vainajiamme katuvierille mätänemään. Ja jos hän taas olisi kuollut kadulle ja lyyhistynyt paikalleeen niin on enemmän kuin todennäköistä, että joku olisi huomannut hänet jo paljon ennen kuin konstaapeli.

— Ja, ylikonstaapeli Niemi sanoi kuin jatkoksi Paarman puheille, siksi toiseksi on aivan varmaa, että ruumis on tuotu tuohon kadulle vain vähää ennen kuin konstaapeli sen löysi. Olen nyt tarkastanut hänen vaatteensa paremmin ja tehnyt sen havainnon, että ne ovat melkein kuivat. Vain päällystakki, hattu, kengät ja sukat ovat vähän kastuneet. Ei edes päällystakin vuori ole mistään kohtaa märkä. Ja jos ruumis olisi ollut vaikkapa vain tunnin ulkona tuollaisessa sateessa, niin olen aivan varma, että sade olisi kyennyt kastelemaan vaateet ihoa myöten.

— Te siis päättelette, että on kysymyksessä murha? tohtori Laiho virkkoi. — Sehän on aivan luonnollista rikospoliisille, mutta …

— En väitä, että on tapahtunut murha, Paarma virkkoi, mutta väitän sen sijaan, että on tapahtunut rikos. Ruumishan on tuotu kadulle, ja se riittää minulle. Toivottavasti ruumiinavaus tuo päivänvaloon