Sangriala

By Anssi Kullberg

Mikael Corvin matkustaa kohti Sangrialan pyhää kaupunkia Henkien tietä pitkin. Matkakumppaneinaan hänellä on rakastettunsa Mary Darling, kaksi nuorta veljeskuntalaisliittolaistaan, huppupäinen teinityttö, viisas luonnontieteilijä, suureellinen vastarintakomentaja, hopeahampainen tavernoitsija, nuoripari sekä neljä soturia saattajinaan. Seurue kohtaa matkallaan rosvojoukon, maahiheimoja, kyläläisiä ja salakuljettajia, ennen kuin lopulta saavuttavat Sangrialan.

Elysionin mystisessä pääkaupungissa matkalaisia odottavat sekä palatsien ja temppelien loisto että sodan kauhut, kun Synkeän Herttuan, Hierofantin ja Vastarinnan välinen valtataistelu kulminoituu sääntökuntain sodaksi pääkaupungin kaduilla, kapakoissa ja kabineteissa. Vaikka tilanne näyttää ajoittain toivottomalta sankariemme kannalta, heillä näyttää olevan kaupungissa myös salattu suojelija. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää, ja monella tarinan henkilöistä näyttää olevan omia pyrintöjään tapahtumien taustalla. Kaupungin kohtalo näyttää olevan vaakalaudalla, kun dramaattiset ja pelottavatkin tapahtumat vyöryvät eteenpäin, kuljettaen sankareita vääjäämättömään yhteenottoon lopullisen vastustajansa kanssa.

Sangriala on Titaanien aika -trilogian kolmas ja viimeinen kirja.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 12, 2023
• ISBN: 9789528080770

Anssi Kullberg

Anssi Kullberg on Helsingissä syntynyt kirjailija ja virkamies, joka on asunut eri aikoina Suomessa, Ruotsissa, Virossa, Pakistanissa, Syyriassa, Libanonissa, Etiopiassa, Afganistanissa, Ukrainassa ja Belgiassa. Hän on julkaissut aiemmin tietokirjoja kansallisista kysymyksistä ja poliittisesta väkivallasta. Titaanien aika -trilogia on hänen ensimmäinen julkaistu romaanisarjansa.

Book preview

Sisällys

Osa I: Missä maailmamme törmäävät

1. Henkien tie

2. Fusangin rosvot

3. Inkvisiittori

4. Tietön taival

5. Valanta

6. Mana-Mana

7. Öinen merimatka

Osa II: Se pelottaa helvetisti

8. Sormustinkukka

9. Suojapaikka

10. Valkea Nainen

11. Aikakautemme nero

12. Shey Khuludin valloittajamato

13. Mustat siivet

14. Esikuva lankeaa aina

15. Tuomiopäivä

16. Punainen apokalypsi

Osa III: Loppu on kaikki mitä näen

17. Noutajat

18. Hierofantti

19. Häikäisevä valkeus

20. Kuka on Kuka?

21. Julman enkelin nemesis

22. Jäähyväiset Elysionille

23. Mies ja saarensa

Omistettu sankarillisille ystävilleni, runoilijoille, tarkkailijoille ja tutkimusmatkailijoille niinä sotien, levottomuuksien ja vallankumousten aikoina, joita jaoimme Itä-Euroopassa, Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa, Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa tämän elämän eri vaiheissa. Erityisin viittauksin šakki- ja tawila-otteluihin Damaskoksen Rawda-kahvilassa; terassiin, josta avautuivat näkymät Beshmezzinin oliivitarhain yli; vierailuihin erinäisten kaljujen henkilöiden vuoristoisissa asuinpaikoissa; sota-ajan maanalaisiin runoiltoihin; aikaiseen kevääseen Qamishlissa ja Hawlerissa; neitsyen vyönsolkeen ja Vastarinnan jättämään viestiin Homsissa; Makilingin, Rutengin, Svanetian ja Khevin vuoripolkuihin; yöhön tiesululla Serbiassa; libanonilaiseen ravintolaan Kabulissa; ensikohtaamiseen maalattujen alkuasukkaiden kanssa paalukylässä Reamin reunoilla sekä haivaaraan Sihanoukvillessä; moniin levottomiin öihin Maidanilla; Zubrivkan retkikuntaan; Qorbusin salaiseen rantaan Cap Bonilla; Antepin sosiaaliseen taloon; Podilin teemestarin taloon; henkien kylään Karibian rannikolla; kuninkaaseen, joka taisteli moukkiensa rinnalla Quindíon kahvivyöhykkeellä – sekä lukuisiin iltamiin kasslerin ja Dueron viinien äärellä Kurkimäessä.

Sarja käsittää kolme kirjaa:

Titaanien aika

Elysion

Sangriala

Haluan elää joka hetken, joka ihmiskunnalla on jäljellä

Siirtyä sukupolvesta toiseen aina viimeiseen saakka

Haluan lasten ja aikuisten muistavan nimeni

Siksi kirjoitan sinulle

Liikkeet sulkevat kerran ovensa

Omistuksia ei kanneta mukana

Yrittäjän minuus ei periydy

Kirjailijat taas elävät ikuisesti

Vaikka vain perheeni muistaisi minut

Ja vain lapseni lukisivat runojani lapsenlapsilleni

Ruumiini on maasta mutta kirjoitukseni ikuisuudesta

Ne muistetaan niin kauan kuin yksikin vielä on elossa

Halusin olla kuolematon

Ja siksi ryhdyin kirjailijaksi

— David Apolo, 2020

Osa I

MISSÄ MAAILMAMME TÖRMÄÄVÄT

Luku 1

Henkien tie

Ensivalon varhaisina hetkinä kaksi venettä laskettiin alas Persefonelta. Meidät oli hälytetty hytistämme hiljaisuudessa, jottei olisi herätetty jokilaivan muita matkustajia, joista suurin osa oli pakolaisia Apionista. Meidän olisi ollut liian vaarallista jatkaa matkaamme Sangrialaa kohti Persefonella, sillä aluksen sijainti olisi voitu yhdistää operaatioihin, jotka Vastarinta oli toteuttanut ensin Apionin satamassa ja myöhemmin pahamaineisesti Neidonkanjonissa, jossa Vastarinta oli tuhonnut palatiinien joukkoja Sangrialasta kuljettaneen junan. Satoja hampaisiin asti aseistettuja palatiineja oli huuhtoutunut Janajoen aaltoihin.

Meitä oli veneessä kolmetoista. Mary Darling oli kainalossani. Joella oli viileää ja painauduimme lämpimiksemme lähemmäs toisiamme. Max ja Roland istuivat edessämme olevalla penkillä – pojatkin kietoutuivat tiiviisti viittoihinsa. Brynhilde ja Zoria olivat heidän kanssaan. Pitkän matkamme aikana olin nähnyt, kuinka pojat ja tytöt olivat pariutuneet – Brystä oli tullut Maxin tyttö ja Zoria oli liimautunut Rolandiin jälleennäkemisestään lähtien. Bryn punainen tukka hulmusi avoimena varhaisessa tuulenvireessä, kun taas Zoria kätkeytyi harmaan huppunsa alle, yrittäen olla näkymätön.

Meidän penkkimme jakoi neljäs pari, professori Itikainin nuoret assistentit Chairo ja Vixen. Tiedemies itse istui veneen perässä yhdessä vastarintakomentaja Ramezin kanssa, joka oli pysynyt huomiota herättävän vaiteliaana Neidonkanjonin tapahtumien jälkeen. Viirusilmäiset veljekset Turhan ja Kunhan käyttelivät airoja. Hopeisen hymyn tavernoitsija Lohengrin istui kokassa, tähystäen tarkkaavaisesti lähestyvää rantaa.

Näin, että toinen laivalta lasketuista veneistä oli jo saapumassa kylän laituriin. Laiturilla seisoi vastassa mies lyhty kädessään. Antoi merkkejä. Vastarinnan paikallinen agentti epäilemättä. Keski-ikäinen vahvarakenteinen mies, jolla oli mustat vaatteet ja samanvärinen lierihattu. Venemiehet tervehtivät häntä ja ohjasivat sitten laiturille kahdeksan sotavankia – jokeen suistuneesta junasta pelastettuja palatiineja. Vangit olivat nyt siviilivaatteissa. Ymmärsin, että Vastarinnan oli siirrettävä nämä miehet Persefonelta, jottei heitä löydettäisi alukselta, mikäli se kohtaisi jälleen jokipalatiinien partion. Vain viattomat pakolaiset jatkaisivat nyt matkaansa jokilaivalla Sangrialaan – kapteeni Kittin Apionista lastaaman harmittoman rahdin kera.

Palatiinivangit oli jo marssitettu pois laiturilta meidän veneemme saapuessa. Kunhan loikkasi ulos, alkoi sitoa köyttä. Lyhtyä pitelevä lierihattuinen mies oli yhä laiturilla ja ojensi kätensä Lohengrinille ja Turhanille, kun nämäkin hyppäsivät veneestä.

Tämä mies on Lukas, sanoi Ramez veneen perästä. Meikäläisiä. Hän tulee olemaan myös vaunuajurimme.

Ramez oli unohtanut kertoa meille, että matkustaisimme vaunuilla. Olin kuitenkin kärsivällinen. Kaikki ajallaan.

Sopisiko teiltä pyytää kyytiä meillekin? kysyi professori Itikain ja puhdisti silmälasiensa pyöreitä linssejä jokiveden pisaroista. Minulle ja kahdelle assistentilleni. Me olemme näet matkalla Sangrialaan ja tämä seikkailu, johon päädyimme, oli aika odottamaton.

Tottahan me voimme tilaa tehdä, vakuutti Ramez, noin sivistyneelle seuralle.

En ollut varma, olisivatko luonnontieteilijä ja hänen ketunpentunsa parhaassa turvassa meidän takaa-ajetussa seurassamme, mutta Ramezinhan olisi luullut tietävän sen paremmin kuin kenenkään.

Mikä tämä kylä on? kysyi Roland, joka oli jo laiturilla ja ojensi herrasmiehen kätensä Zorialle.

Sitä sinun ei tarvitse tietää, sanoi Ramez ensin. Sitten hän kuitenkin kohautti olkiaan. Tai mikäs siinä. Paikka on nimeltään Survil. Hedelmätarhureiden siirtokunta. Joitain viininviljelijöitäkin. Meidän kannaltamme paras asia täällä on, että suurin osa asukkaista on sukua keskenään eikä vasikoi toisistaan. Kunniakysymys.

Voi, me olemme kuulleet Survilista! intoili Vixen. Hän käänsi sukupuoliroolit vastoin perinteitä olemalla laiturilla ensin ja avustaen poikaystäväänsä. Tämä on viimeinen kylä ennen kanjonia ja siten Henkien tien päätepiste! Siis päätepiste Sangrialasta katsoen.

Henkien tien? minä kysyin. Nyt myös minä ja Mary olimme päässeet laiturille.

Joen vartta seuraten täältä aina rannikolle ja Sangrialaan saakka kulkee tie, selitti Itikain. Ei mikään valtatie, mutta maantie nyt kuitenkin. Se polveilee monien kylien ja temppelien kautta. Siksi kai sitä kutsutaan Henkien tieksi.

Chairo ja Vixen tuntuivat hiljaisesti haltioituneilta tämän tien valitsemisesta. Kihisivät ja kuhisivat innossaan, kuiskailivat toisilleen tarinoita, joita tiestä kerrottiin. Aiemmin he olivat käyneet Sangrialassa vain pari kertaa, aina rautateitse. Itikain myhäili liikuttuneena apulaistensa ilosta. Entisaikaan, ennen rautatien rakentamista, joki ja Henkien tie olivat olleet ainoat kulkuväylät Sangrialan ja sisämaan välillä.

* * *

Survilissa meillä oli muutama tunti aikaa pysähtyä aamiaiselle ja lastata tavaraa kahteen hevosvaunuun. Killie oli järjestänyt ne valmiiksi – tapasimme hänet pian sen jälkeen, kun Persefonen veneet olivat palanneet ja jokilaiva jatkanut matkaansa. Aamiainen oli tomuisesta kylänraitista sivussa olevan turvatalon suojaisessa puutarhassa. Kuulin, että Killie oli ratsastanut koko yön Neidonkanjonista Surviliin meidät tavoittaakseen. Kuulin myös, että maahijoukot olivat jatkaneet etelään ratsastaen hippaareilla, Elysionin tasangoilla yleisesti esiintyvillä pienillä ja ketterillä kavioeläimillä.

Survil toi mieleeni Supan, ensimmäisen Elysionissa näkemämme ihmiskylän. Tämäkin kylä sijaitsi järven rannalla ja sen ympäristön vehreys toi tervetulleen vaihdoksen kanjonissa näkemiimme karuihin maisemiin. Seudulla oli paljon hedelmäpuutarhoja – oli helppo nähdä, että ne muodostivat kylän pääelinkeinon.

Hedelmäntäyteisen aamiaisen päättyessä Ramez oli jälleen suorittanut muodonmuutoksen. Hän oli taas muuntautunut vanhaksi mieheksi, parrakkaaksi ja silmälasipäiseksi, ja varmuuden varalta hänellä oli taas myös ponchonsa ja harmonikkansa, jotka olimme nähneet hänen saapuessaan pelimannin valepuvussaan Nella-neidin tavernaan Apionissa.

Yllätyksekseni Tengri-apina jäi Ricon ja laivalääkärin luo. Ramez selitti Sangrialan olevan täynnä vakoojia, ja heidän tiedustelunsa olisi parempaa kuin kylissä, joten Tengri uhkaisi paljastaa hänet valepuvustaan huolimatta. Sen tilalle tuli Ramezin uskollinen ratsu Senki. Jotenkin se oli tehnyt koko matkan Lymystä – jossa olin sen viimeksi nähnyt – tähän alajuoksun kylään, aivan kuin kaikki olisi seurannut jonkinlaista nerokasta käsikirjoitusta. Luultavasti Killie oli ratsastanut sen tänne koko matkan Neidonkanjonista, sillä olin tullut tähän mennessä tietämään, että punapää oli yksi Ramezin lähimmistä miehistä.

Ramez tarkasteli meitä arvioivin silmin. Hän hyväksyi nyökkäyksin reissussa rähjääntyneet viittamme ja muut vaatteemme, jotka meillä oli ollut yllä sitten Apionista lähdön, mutta pysähtyi kapteeninhattuuni ja puisti sille päätään.

Liian selvä tuntomerkki, hän huomautti. Riisu se, ystäväiseni.

Otin vastahakoisesti rakkaaksi tulleen hatun päästäni. Ymmärsin Ramezin ajatuksen – vakooja Azrael oli kuvaillut kapteeninhattuani raporteissaan Adlerille ja moni muukin vastustaja oli nähnyt sen matkamme varrella. Prinssi Senin kortti ei enää ollut sen sisällä, vaan – oletettavasti – Maxin vyöhön viilletyssä salaisessa taskussa. Olin kuitenkin luvannut, etten menettäisi hattua enää.

Sillä on tiettyä tunnearvoa minulle, sanoin.

Pane se reppuusi tai jotain, Ramez mutisi valepukuunsa sopivalla vanhan miehen äänellä, heilauttaen kättään kärsimättömästi. Noudatin tuota järkevää neuvoa.

Saattueemme koostui kahdesta pienestä vaunusta – joista kumpaankin mahtuisi neljä matkustajaa sisälle ja lisäksi kaksi ajurin penkille. Lisäksi neljä suojelijaa ratsastaisi ympärillämme – yksi edessä, kaksi sivuilla ja yksi perässä. Ratsastajat olivat Killie, Turhan, Kunhan ja Brynhilde. Killien oli ollut tarkoitus ratsastaa Ramezin kuuluisalla Senkillä, mutta Bry pyysi ja vetosi sieviä silmiään räpytellen, kunnes Ramez antoi periksi.

Ehkäpä nuoren sankarittaremme ajatuksessa on mieltä, mutisi vastarintakomentaja, nostaen pystyyn etusormensa vasta omaksumassaan vanhan viisaan roolissa. Senki on usein hankala miehille. Muille kuin minulle, tietysti. Minulle ja kaksosille. Bryn silmät loistivat etuoikeudesta, mutta Ramez oli muistuttanut itseään kaksosista ja lisäsi nopeasti: Ottakoon Jumalatar vastaan Miguelin kaikella kunnialla, mitä Valhallassa on tarjolla. Tai mihin me elysiolaiset sankarit sitten menemmekään jättäessämme Elysionin.

Seurasi lyhyt hiljaisuus, ennemmin harras kuin kiusallinen. Hän oli sinun kaimasi, tiedäthän, Ramez lisäsi sitten, osoittaen minua. Miguel, Mikael, Michael... Arkkienkeli oikealla puolellani. Hänen piti olla se, joka löisi lohikäärmeen kahleisiin.

Tunsin kuin minun olisi pitänyt sanoa jotain lohdutukseksi, joten sanoin: Rico on kai lyhennös Ricardosta, oletan. Niin kuin Rikhard Leijonamieli. Hän on yhä täällä, toinen veli Leijonamieli. Lääkäri sanoi, että hän selviäisi.

Oi, sinä muistutat mieleeni…! Bry huudahti yhtäkkiä, ja me käännyimme katsomaan häneen. Hän oli jo noussut valkean ratsun selkään ja istui siellä suorana ja ylväänä. Valkealla Naisella oli nimi sille paikalle. Nangijala. Sepä se oli. Paikka, johon sankarit menevät Elysionin jälkeen. Nangijala on Sangrialan taivaallinen kaksoiskaupunki. Kaupunki, jota ympäröivät ruusun ja hunajan väriset pilvet. Aina kaunis, ikuisesti ihana.

Se tyttömäinen innostus, jonka olin Bryssä nähnyt Mah-saarella, oli palannut. Pohdin, miksi hänen kertomansa tarina kuulosti jotenkin tutulta minulle, mutten kyennyt palauttamaan sitä mieleeni. Kaupunki pilvissä? Niin kuin Atlantis oli kaupunki aalloilla. Saattoiko Nangijala itse asiassa viitata Laputaan, titaanien avaruusasemaan, joka oli jossain planeetan ilmakehän yläpuolella?

Kaupunki, jolla on Jumalattaren kasvot, muisti Vixen lapsuudestaan. Se on saanut nimensä muinaisesta tarinasta, joka kertoi leijonasydämisistä veljeksistä.

Kuulostaa Miguelin ja Ricon arvoiselta paikalta, sanoi Bry räpyttäen vihreitä silmiään.

Ramez katsoi Brynhildeen. Max hymyili Brylle, joten Ramezkin pakotti kasvoilleen hymyn, mutta se oli kaukana hänen entisestä, leveästä valloittajan hymystään. Näin varjon asettuneen hänen valepukuisille kasvoilleen.

Valepukuinen Ramez asettui ensimmäiseen vaunuun yhdessä professori Itikainin, Vixenin ja Chairon kanssa. Etummaisen vaunun ajurina toimi se roteva paikallinen vastarintamies, joka oli esitelty meille Lukasin nimellä. Jälkimmäisessä vaunussa matkustimme minä, Mary, Max, Roland ja Zoria, mutta yhden meistä pitäisi vuorollaan istua ylhäällä ajurin penkillä yhdessä Lohengrinin kanssa, joka toimi toisen vaunun ajurina.

* * *

Zoria oli kiivennyt Lohengrinin viereen ennen kuin kukaan meistä toisista ehti tarjoutua paikalle.

Älkää mulkoilko minua, tyttö tiuskaisi. Tarvitsen tuulta puhaltamaan kasvoilleni. Ja vähän yksinäisyyttä. Hän veti harmaan hupun takaisin päätään peittämään ja tuijotti suoraan eteensä, kuin ei olisi nähnyt meitä enää.

Oikein, myhäili Lohengrin, joka tuntui olevan erinomaisella tuulella tuona päivänä. Meidän lyhytkasvuisten täytyy pitää yhtä.

Minä mikään lyhytkasvuinen, protestoi Zoria. Ja minä olen tappava. Huolehdi sinä, Grin, vain omista asioistasi.

Lohengrin muikisteli. Me muut kiipesimme sisään vaunuun.

Mikä tytölle tuli? kysyi Max vienolla virneellä.

Älä huoli, sanoi Roland mietteliäänä. Zoria on okei. Tarkoitan, kyse on Dovakinin kuolemasta.

Ja siitä, mitä Dovakin oli sanonut Rolandille ollessaan kuolemaisillaan, minä lisäsin mielessäni. Lohikäärmeistä. Dovakin oli huolehtinut Zoriasta surmattuaan tätä orjana pitäneet merirosvot. Hän oli käytännössä ollut tytölle kuin isä. Vanha vastarintataistelija oli kaatunut ase kädessä pelastaessaan meitä piiritetystä kauppahuoneesta Jokisatamassa. Viimeisissä sanoissaan Dovakin oli puhunut myös rakkaudesta – että sillä oli väliä ketä rakasti, ja kuka rakasti sinua. Hän oli tiennyt, että Zoria ja Roland tunsivat toisensa saarelta saakka ja rakastivat toisiaan. Siksi hän oli uskonut tytön Rolandin käsiin, vaikka tiesi, kuka Roland oli. Tai siis – kuka hänen aiempi inkarnaationsa oli. Mutta tuona aamuna minä en halunnut muistuttaa meitä kaikesta siitä, mitä Dovakin oli sanonut. Tai siitä, mitä kaikkea Zoria oli joutunut näkemään ja kokemaan jo ennen Dovakinin kuolemaa.

* * *

Maantie ei ollut paljoa kummempi kuin se, jota olimme matkustaneet Anayn ja Apionin välillä, mutta hyvin ajettavissa hevosvaunuilla ja kyllin hyvä jopa automobiileille. Ero oli nyt ympäröivässä maisemassa. Sitä eivät enää hallinneet valtavuus ja villi luonto, vaan kesytetty maatalousmaisema – peltoja siellä ja hedelmäpuutarhoja täällä. Joki, joka todennäköisesti ruokki alueen kastelujärjestelmiä, ei voinut olla kovin kaukana. Se virtasi kuitenkin nyt hitaasti ja rauhallisesti, viimeisellä taipaleellaan halki Elysionin tasankojen ennen kuin saavuttaisi valtameren Sangrialassa.

Jokin piti meitä vaiteliaina vielä vieriessämme kylän läpi, ohittaessamme suuria puita ja niiden alle asetettuja penkkejä, joilla vanhukset istuivat ja vahtivat meitä perin uteliaina. Vartiopaikalla paikallinen ajuri Lukas huusi jotain parille ruskeaviittaiselle kylävartijalle, ja niin jätimme Survilin taaksemme ilman enempiä välikohtauksia.

Kylän ulkopuolella näimme hetken ajan joen. Persefone ei enää ollut näkyvissä. Pian ympärillämme oli vain aaltoilevia peltoja, joita katkoivat siellä täällä pensasaidat ja pienet metsiköt. Pelloilla työskentelevillä talonpojilla oli auringolta suojaavia leveälierisiä hattuja – joillain aasialaistyylisiä riisipeltohattuja, toisilla taas meksikolaisten sombrerojen kaltaisia.

Kun olimme turvallisen matkan päässä kylästä, tunsimme itsemme vapautuneemmiksi puhumaan. Vaunun sisällä olimme vain me neljä – minä ja Mary yhdellä puolella, Max ja Roland meitä vastapäätä. Vaunu oli ahdas ja nytkyi pienimmistäkin töyssyistä.

Kuinka me saamme tytöt haltuumme sitten kun olemme Sangrialassa? minä kysyin pojilta. En odottanut heidän tietävän, halusin vain kuulla heidän ajatuksiaan.

Sinullahan on yhä Hierofantin kirje, sanoi Roland. Sillä täytyy olla merkitystä.

Mutta entä jos tytöt ovat yhä Red Lefuet’n hallussa? minä kysyin, huolissani. En ole erityisen innokas tapaamaan häntä uudelleen. Otaksuakseni ei Marykään.

Me hoitelemme kyllä Lefuet’n jos tarpeen, sanoi Max, juuri niin varmana itsestään kuin olin tullut hänet tuntemaan. Me tunnemme sen roiston nyt. Hän ei ole voittamaton.

Toivoisin voivani olla yhtä luottavainen kuin sinä, minä sanoin.

Ei sinun tarvitse olla, Max vastasi. Voit jättää luottavaisuuden minun huolekseni. Ole sinä minun puhuva kotisirkkani – omatuntoni.

Jos minulla on yhtään jäljellä itselläni, huokasin. Ilman Maryä… aloitin, mutta Mary keskeytti minut:

Sinä olet hyvä mies ja omatuntosi on vahva, hän sanoi. Niin olette tekin, hän ilmoitti pojille. Tämä maailma se on, joka on julma ja epäoikeudenmukainen.

Siksi te tulette takaisin saarellemme, Max sanoi itsevarmasti hymyillen. Saatte uuden alun. Paremman.

Vaunujen kolistessa eteenpäin minä ajattelin asiaa. Halusin uskoa, että Mah-saari oli parempi paikka kuin Elysion. Siellä ei ainakaan olisi jatkuvaa sotaa, eri sääntökuntien juonittelua ja valtataistelua. Ei ihmiskauppaa, ei korruptiota. Minä ja Mary rakentaisimme oman pienen kotimme. Meillä olisi pojat ystävinämme. Auttaisimme ja tukisimme toisiamme. Luottaisimme. Olin pelännyt, mahtoiko Mary edes haluta tulla kanssamme saareen. Vaan olihan hän juuri sanonut tämän maailman olevan julma ja epäoikeudenmukainen. Eikä hän ollut sanonut mitään vastaan Maxille, joka niin varmana oli ilmoittanut meidän muuttavan heidän saarelleen.

Vilkaisin vieressäni istuvaan Maryyn. Hänen aistikas siluettinsa piirtyi ulkona leviäviä kullankeltaisia peltoaukeita vasten. Hän katseli maantien varsilla avautuvaa maisemaa omiin ajatuksiinsa vajonneena. Rakastin häntä juuri sellaisena. Parvittain tummanpuhuvia lintuja, jotka näyttivät jonkinlaisilta hanhilta, nousi mustavalkoisille siivilleen ja lensi peltojen yli. Kaukana pellon laidassa näkyi kivestä ja piikkipensaista kasattu karjasuoja ja siellä kaksi peltotöihin käytettyä tasankotarvasta. Muistin Brynhilden kertoneen, että Janan alajuoksun tasangot olivat Elysionin ruoka-aitta.

Oliko koko ajatus saarelle palaamisesta vain lapsellista haihattelua? Mah-saari oli nuoruuden maailma. Partiopoikien leiri. Elysion oli aikuisten maailma. Elysion oli sitä, mitä ihmiset oikeasti olivat. Julmia ja epäoikeudenmukaisia. Joku aina omaksuisi Lefuet’n paikan. Joku nousisi Herttuaksi ja joku toinen johtaisi väkivaltaista vastarintaa hänen tyranniaansa vastaan. Olisiko se väistämätöntä myös Mahsaarella, kun pojat kasvaisivat aikuisiksi? Olinhan nähnyt jo kaikki merkit: oli eripuraa, oli kateutta, valtapelejä, monenlaista epäluuloa. Mustasukkaisuus oli nostanut päätään heti kun olimme tuoneet Bryn Tukikohtaan.

Katsoin vastapäätäni istuvia nuorukaisia silmiin ja mietin, mahtoivatko he aavistaa, mitä mietin. Huomasin arvostavani heitä entistäkin enemmän. Ei ollut helppoa johtaa muutaman kymmenen teinipojan laumaa yksinäisellä valtamerisaarella. Asiat olisivat voineet Mah-saarella olla paljon huonomminkin kuin olivat. Olinhan minä lukenut Goldingin Kärpästen herran. Ja pojatkin olivat – olin nähnyt sen heidän kirjastossaan, muiden saariseikkailujen joukossa. Suurmestari oli ollut kaukaa viisas varustaessaan heidän kirjastonsa. Hän ei ollut tuputtanut pojille opettavaisia klassikoita, mutta hän oli varmistanut, että ne olivat hyllyissä saatavissa silloin kun saarelaisia itseään huvitti niitä lukea.

Se vei ajatukseni taas synkempiin muistoihin. Mitä oli tapahtunut kadonneille pojille? Kuka oli surmannut Suurmestarin ja lukinnut Mirin lentolaiteaseman yhdyskäytävään? Missä olivat luokallinen koulutyttöjä, jotka olivat olleet minun ja Maryn vastuulla? Entä ne tytöt, jotka Valkea Nainen oli vienyt pois saaresta? Yhden jälkimmäisistä olimme löytäneet – Zorian, joka nyt istui ylhäällä ajurin penkillä Lohengrinin kanssa. Tapaisimmeko loput Sangrialassa? Kohtaisimmeko kenties itsensä Valkean Naisen?

Sitä ajatellessani katseeni kohtasi Rolandin katseen. Valittu veljeni katseli minua vihreillä silmillään ja sillä hetkellä muistin väläyksen Kaiken Alun huipulta. Siellä olin alkanut vakuuttua hänen olevan Xavier Landorf. Mutta hän oli silti myös veljeni. Se, jota minulla ei ollut koskaan ollut lapsena. Mitä hyvänsä Mir olikaan antanut ymmärtää Landorfin tehneen, ja mitä hyvänsä Dixon oli tehnyt täällä Elysionissa, Roland oli silti veljeni, enkä halunnut menettää häntä. Tämä kahdeksantoistavuotias ei ollut vastuussa aiemman inkarnaationsa teoista.

Me löydämme Valkean Naisen, sanoi Roland juuri sillä hetkellä, ja hänen silmänsä olivat yhä uppoutuneet omiini. Kuin olisin nähnyt niissä heijastuman naagan silmistä silloin kun Prinssi Sen skannasi ja tunnisti meidät. Mutta katsoessani tarkemmin näin oman kuvajaiseni. Valkea Nainen jätti meidät lähtiessään saarelta. Mutta hän on Sangrialassa. Me tiedämme sen. Hänen täytyy auttaa meitä. Valkea Nainen on hyvä, hurmaava. Totta kai hän auttaa meitä.

Mary käänsi päätään, katsoi minuun ja poikiin. Ikään kuin olisi yllättynyt Rolandin sanoista. Jokin tuntui häiritsevän Maryä, mutta hän ei lausunut ajatustaan sanoiksi, vaan kääntyi taas katselemaan ohi lipuvaa maalaismaisemaa. Taivaalla lensi kiitäjien ja pääskyjen kirkuvia parvia ja jotkut niistä viistivät viljan latvoja hyönteisjahdissaan. Mahtoiko Elysionissa päteä se vanhan kansan sanonta, että matalalla viistävät pääskyt tiesivät sadetta?

Aivan niin, minä sanoin vastauksena Rolandin sanoihin. Eleanor Hamoun – sillä nimellä Giovanna kutsui Valkeaa Naista.

Pääkalloprinsessa kuitenkin kutsui häntä nimellä Faustina, mutisi Roland. Ihmettelenpä… Mutta Roland ei ihmetellyt lausettaan loppuun asti ääneen. Hän katsahti ulos, sillä Turhan oli juuri sillä hetkellä ratsastanut vaunujemme vierelle.

Ensin Turhan sanoi pari sanaa Lohengrinille, joka vastasi yksitavuisesti. Sitten hän kurkisti sisään vaunuumme. Vaunut eivät edes hidastaneet vauhtiaan, mutta Turhan hallitsi ratsunsa täydellisesti. Hei siellä, hän huikkasi meille. Tulee jonkinmoinen pysäytys. Olkaa varuillanne.

Mikael, kuiskasi Mary huolissaan.

Darling, minä vastasin. Tartuin Maryn käteen.

Max ja Roland tarttuivat miekkoihinsa. Turhan virnisti heille ja nelisti vaunujen luota eteenpäin.

* * *

Viivytys osoittautui kuitenkin joukoksi edellä häämöttävän kylän asukkaita, jotka olivat tukkineet tien ja aseistautuneet vaatimattomilla miekoilla, jousilla ja seipäillä.

Vaunujemme pysähtyessä kuulimme Lukasin jo rähisevän kyläläisten kanssa. Sitten kuului Killien rauhoitteleva ääni. Hän puhui jälleen sillä aksentilla, jolla oli puhunut kanssani ratsastaessamme Apionin maantien väijytyspaikalta metsän läpi Lymyyn.

Vain kaksi vanhaa tietäjää, kaksi nuorta opettajaa ja muutama opiskelija, kuulin Killien selittävän. Meikäläiset suojelevat tätä saattuetta.

Oletin, että minä ja Mary olimme ne kaksi nuorta opettajaa. Sitä kai Marvin oli ollut ollessaan minun ikäiseni. Ennen kuin hänestä tuli Suurmestari. Mietin, olivatko Ramez ja Killie suunnitelleet peitetarinamme valmiiksi välikohtausten varalta. Luultavasti olivat. Olivat vain unohtaneet jakaa kertomuksen meidän kanssamme.

Kaksi miestä ilmaantui vaunujemme ovelle kuikistelemaan. Heillä oli jousipyssyt tanassa, mutta heistä näki heti, että he olivat pelkkiä tavallisia kyläläisiä, eivät mitään taistelijoita.

Max ja Rolandkin näkivät sen, ja panivat miekkansa sivuun.

Roteva viiksekäs mies pälyili minua erityisen epäluuloisesti. Näytin ehkä vaarallisemmalta kuin pojat. Sitten hänen katseensa viipyili tarpeettoman pitkään Maryssä. Nuori poika hänen takanaan ujosteli edes katsoa meitä silmiin. Teki vain velvollisuuttaan. Viiksimiehen kourat olivat väkevät. Kirves tai sepän vasara olisi sopinut niihin paremmin kuin jousipyssy, ja jotain sellaista mies varmaan siviiliammatikseen tekikin.

Tulkaa ulos vaunuista, viiksiniekka murahti.

Miksi? kysyi Mary ensimmäisenä, uhmakkaasti.

Me olemme tavallisia matkustavaisia, tokaisi Max, ikään kuin olisi halunnut ehtiä Maryn edelle aloitteen ottamisessa.

Me haluamme tarjota teille teetä, sanoi mies ulkonäköään huomattavasti säyseämmin. Te olette oppinutta väkeä. Me haluamme tietää, mitä helvettiä tässä valtakunnassa on tekeillä.

Max ja Roland vilkaisivat toisiinsa virnistäen. Minä huokasin helpotuksesta.

* * *

Pian istuimme kivestä rakennetun mökin ulkopuolella. Vaunumme seisoivat vieressä ja Lukas vahti niitä alta kulmainsa pälyillen. Hän ei tuntunut luottavan näihin kyläläisiin senkään vertaa kuin me – mutta hän oli puolueellinen. Survil oli seuraava kylä yläjuoksuun, ja muistin Kiplingin tarinan, jossa seikkailijat lietsoivat kunkin kylän kääntymään yläjuoksulla seuraavaa kylää vastaan levittämällä huhua, että yläjuoksun kylässä kustiin alajuoksuun päin virtaavaan jokeen. Tämän kylän nimi oli Zeretha, ja siellä pidettiin survililaisia ylpistelevinä mahtailijoina, kun taas survililaiset suhtautuivat zerethalaisiin moukkina. Alun perin kaikki liittyi jotenkin tumbapuun hedelmiin ja eksyneeseen tarvaaseen; sen verran sain selvää nuotiolla käydystä sanailusta, ennen kuin Lukas jätti teensä kesken ja vetäytyi vaunujamme vartioimaan ja hevosia juottamaan.

Kylävartion johtaja oli kuin olikin Zerethan seppä, nimeltään Reve. Puisia teekuppeja jakeleva nuorukainen oli hänen poikansa. Tuntui, että suurin osa muistakin suojeluskuntalaisista oli jotakin kautta sepän sukulaisia. Itikain ja niin ikään vanhana viisaana esiintyvä Ramez istuivat jo leiritulen ääreen asetetun pölkyn päällä mukavasti ja siemaillen muutakin kuin teetä. Chairo ja Vixenkään eivät vaikuttaneet erityisen ahdistuneilta – he tutkivat ympäristöä, kuiskuttelivat toisilleen, pyydystivät jonkin rukoilijasirkkaa muistuttavan hyönteisen sitä tarkemmin tutkiakseen ja Itikainille näyttääkseen. Tiedemies kaivoi taskustaan luupin, jonka asetti silmäänsä. Mutisi jotain – todennäköisesti hyönteisen tieteellisen nimen – ja sulki sen sitten näytteeksi toisesta taskustaan aineellistuneeseen purkkiin.

Istuin Maryn kanssa toiselle tukille ja hyväksyin sepänpojan antaman kuksan. Jaoimme sen Maryn kanssa, sillä kyläläisillä ei ollut niitä kaikille. Max ja Roland seisoivat mieluummin, ojentelivat jäseniään epämukavan matkan jäljiltä.

Ja te olette matkalla Sangrialaan? uteli Reve.

Sinnepä sinne, puheli Ramez. Jos Jumalatar suo. Hän katsahteli autuaasti taivaalle ja heristeli sormeaan ylös. Tazú!

Me emme tiedä enää, mitä on tekeillä, sanoi toinen suojeluskunnan vanhemmista miehistä. Parrakas, kiharatukkainen. Palatiinien joukkue oli kylässä vielä eilen. Lähtivät varhain aamulla. Selittämättä. Olemme kuulleet huhuja, että maantierosvot ovat iskeneet Fusangiin.

Fusang? Ah, sekö on seuraava kylä täältä alajuoksuun? kysyi Ramez. Oletin hänen tietävän maantieteen kuin omat taskunsa, ja vain teeskentelevän tietämätöntä.

Ei kun ensin ovat Juolua ja Eiyu, murahti Reve. Mutta ne ovat pienempiä kuin Fusang. Tietysti rosvot iskivät Fusangiin, koska siellä oletettiin olevan rikkauksia.

Ja kylät ovat alkaneet perustaa suojeluskuntia? kysäisi Killie, joka oli tullut taaksemme. Huomasin, että muiden puhuessa hän kierteli paikkaa, kurkisti sisään mökin ikkunoista, katseli epäluuloisesti eri suuntiin avointa maastoa, mutta erityisesti lähimmän metsikön suuntaan. Turhan ja Kunhan pitivät kylävartiolaisia tarkoin silmällä, vaikka väki näyttikin minun silmiini harmittomalta.

Bry ei malttanut lähteä mihinkään Senki-ratsun luota; taputteli hevosta hellästi kaulalle ja puheli sille. Teetä tarjoilleen pojan ikätoveri yritti ujosti lähestyä häntä, katseli ihaillen sekä valkeaa ratsua että sen ratsastajatarta.

Meidän täytyy suojella itseämme, sanoi Reve. Hänen miehensä nyökyttelivät hyväksyvästi. Palatiinit väittivät suojelevansa meitä Vastarinnan bandiiteilta, seppä jatkoi, lausuen Vastarinnan halveksivaan sävyyn, mutta elekään ei värähtänyt Ramezin naamioiduilla kasvoilla. Itikain piiloutui hajamielisen hymyn taa. Mutta sanokaa minun sanoneen, palatiinit tulevat tänne, ottavat mitä tahtovat, kysymättä. Kohtelevat kyläläisiä koppavasti. Vaan nyt kun rosvojoukko on liikkeellä, he katoavat kuin sadelinnut ennen kuivakautta.

Eivät ne bandiitit taida Vastarintaa edustaa, sanoi Ramez, tavoitellen vanhan pohdiskelijan sävyä. Vastarinta on jo Apionissa. Siellä on vallankumous. Siksi kai palatiinit vedetään pois kylistä. Palatsi tarvitsee lisää joukkoja herrojen suojaksi.

Vastarintako Apionissa? hämmästeli seppä. Eilen menivät viimeisetkin yhteydet mykiksi. Jo viikon ajan tietoa on tullut todella niukasti.

Ramez nyökkäili suopeasti. Se on vallankumous, joka on tullut, mies hyvä. Mestari Kurpitsa ennusti oikein. Palatsin aika on umpeutumassa. Kaupunki toisensa jälkeen nousee Synkeää Herttuaa vastaan. Apion, Anay – vieläpä Jokisatamakin.

Suojeluskuntalaiset vilkuilivat toisiaan. Pälyilivät tuntematonta vanhusta ja tämän seuralaisia. Osa peloissaan, osa ihmetyksen vallassa.

Mestari Kurpitsa? ihmetteli seppä. Oletteko te sitten temppelin miehiä?

Ramez hymyili hänelle autuaan leveästi, heilautti kättään. Pois se meistä. Me olemme matkalaisia, oman tiemme kulkijoita.

Meidänkin pitää alkaa kulkea omaa tietämme, huomautti parrakas kylävartiolainen – se, joka sepän lisäksi oli puhunut eniten. Palatsi ei näytä Zerethasta välittävän. Temppeliherrat vielä vähemmän.

Pitäkää vain huolta omasta kylästänne, neuvoi vanha viisas, ja Itikain katseli häntä hajamielisin silmin, siemaillen välillä terästettyä teetään. Kunhan suojelette omianne, olette voitavanne tehneet. Mikään sota ei jatku ikuisuuksiin.

Sitä me täällä tehdään, tokaisi teetä jaellut poika. Kuuma pannu roikkui yhä hänen kädessään.

Minä tunsin sääliä heidän vuokseen. He tekisivät epäilemättä parhaansa, mutta ei kyläläisistä olisi vastusta, jos joku kurinalainen ja hyvin aseistettu joukko tänne hyökkäisi.

Olen kuullut, sanoi Ramez, että Fusangin lähellä on Nüwan temppeli. Käärmettärelle omistettu.

Seppä nyökytteli päätään. Sehän siellä seisoo. Ette voi olla näkemättä, joen rannassa ennen kylää. Tätä tietä eteenpäin seuraavat kylät ovat täynnä suuren esiäidin seuraajia. Mutta olkaa varovaisia. Temppeliherrat ovat lähettäneet kiertävän inkvisiittorin tarkastamaan temppelien toimintaa. Mukanaan jotain parikymmentä aseistettua vigilanttia.

Kyläsepäksi hän tuntui tietävän paljon uskonasioista. Liittyykö se jotenkin Herttuan ja Hierofantin välirikkoon, josta kuulimme, tiedusteli Ramez.

Reve pyöritteli päätään ja katseli miehiinsä. Nähtyään vain päänpuisteluita ja ihmetteleviä ilmeitä, hän totesi: Ei aavistustakaan. Mutta jotain Temppelin ja Palatsin välillä on ollut tekeillä.

Eikä se tiedä mitään hyvää meikäläisille, täydensi toinen mies ja nyökytteli päätään vakuudeksi.

* * *

Teet juotuamme ja lisäkestitystarjouksista toistuvasti kieltäydyttyämme jätimme Zerethan suojeluskunnan maantiensä varteen, sivuutimme kylän, joka jäi tiestä vasemmalle, joen puolelle, ja jatkoimme matkaamme.

Ramez oli pyytänyt Maxia ja Rolandia tulemaan omaan vaunuunsa – Chairo ja Vixen tulivat heidän tilalleen meidän vaunuumme. Zoria vaihtoi istumaan etummaisen vaunun ajurinpenkille vähäpuheisen Lukasin seuraan, koska oli kyllästynyt Lohengrinin lakkaamattomaan lörpöttelyyn.

Olisin mielelläni ollut kuulemassa, mitä Ramez halusi Maxin ja Rolandin kanssa jakaa. Totesinkin tämän Marylle, kun vaunumme oli jälleen liikkeessä.

Ajattelin juuri samaa, hän sanoi. Meidän pitäisi kuulla, mitä he Sangrialan suhteen suunnittelevat. Tehdä selväksi, että tyttöjen vapauttaminen on pääasiamme. Se kauhea nainen antoi sinulle sanansa.

Nyökkäsin. Pääkalloprinsessa antoi sanansa, myönsin. Mutta olen huolissani hänen sanastaan. Enemmän minä veljiini luotan. Sinäkin voit luottaa. He eivät hylkää meidän tyttöjämme. Teitä etsimäänhän me tänne tulimme.

Chairo ja Vixen kuuntelivat puhettamme häveliään hiljaa. Luotin heihinkin – luotin, koska he olivat jakaneet sen, mitä olimme kokeneet Supassa, Anayssa ja Valkoisen ruusun luostarilla. Oli totta, että Vixen oli kerran ollut temppelikoulussa, mikä tarkoitti, että kettutyttö oli todennäköisesti perhetaustaltaan temppeliläisiä. Chairosta tiesin vain, että Keltaisen narsissin herra Shato oli tuntenut hänet ja perheensä. Shaton veljenpojaksi esitelty Siegfried puolestaan oli auttanut meidät pulasta joka kerran, kun olimme olleet vähällä jäädä loukkuun. Ensin Hopeisessa hymyssä, sitten luostarivuorella ja lopuksi Apionin kaksoistemppeleillä.

Sinulla on suuri luottamus, huomautti Mary. Pystyt luottamaan niin paljon noin nuoriin.

Ei kai se ole sen ihmeellisempää, kuin että he luottavat minuun, vaikka olen niin vanha, minä vastasin.

Ei kai, sanoi Mary. En tarkoittanut sitä kritiikiksi. Mietin vain.

Kymmenen vuotta ikää sinne tai tänne, minä sanoin. Miksi sillä olisi tällaisessa asiassa merkitystä?

Kymmenessä vuodessa ehtii tapahtua paljon, huomautti Mary. Ramez on sinun ikäisesi. Mutta hän on… Hän on sama olento kuin Max, eikö niin?

Siksi minä uskallan luottaa Rameziinkin, sanoin. Yritin karkottaa mielestäni ajatuksen, että Ramez ja naissoturinsa olivat pitäneet Maryä vankina vuorenrinteen viidakoiden piilopirtissä Pääkalloprinsessan määräyksestä. Ihmiset muuttuvat. Kokemukset muuttavat heitä. Seura muuttaa heitä. Mutta jokin heidän ytimessään pysyy yhä samana.

Minä toivon, että sinä pysyt aina samana, sanoi Mary hiljaa. "Samana miehenä, johon rakastuin Atlantiksessa. Ja joka oli kanssani Nautiluksen pelastusveneessä. Ja joka seurasi jälkiäni Elysioniin, minua vapauttamaan."

Minä lupaan ja väkevästi vannon, totesin, käyttäen tiedostamattani Veljeskunnan kieltä, ikään kuin se olisi lisännyt lupaukseni pyhyyttä. "Ja sinä tulet aina olemaan se nainen, johon rakastuin Atlantiksessa. Joka lauloi minulle ja tytöille Scarborough Fairiä. Joka ajattelee moraalilla ja sydämellä."

Vastapäätämme istuva nuoripari katsahti toisiinsa, räpytteli silmäripsiään eikä keskeyttänyt meitä.

* * *

Juoluan kylä sijaitsi banaaninmuotoisen, joesta irtautuneen järven rannalla. Nähdessämme ensimmäiset kylän maataloista, epäilimme alkuun koko kylää autioksi, sillä talojen ikkunaluukut oli lyöty visusti kiinni eikä pelloilla näkynyt talonpoikia töissä. Lopulta kohtasimme maantien vartta löntystelevän jonon tarvaita, ja johtajatarvaan selässä hajareisin istuvan, rotupiirteiltään aasialaisen pojan. Hänellä oli suuri olkihattu, huivi kiedottuna suunsa eteen pölyltä suojaamaan, paljas ruskeaksi päivettynyt rinta ja jalassa mustat šortsit.

Fusang? hän kysyi, pälyillen meitä epäluuloisesti hattunsa ja huivinsa väliin jäävästä raosta. Sitten hän kohotti kättään ja osoitti maantietä eteenpäin.

Missä kaikki ovat? kysyi Killie, joka oli pysähtynyt ratsain pojan viereen.

Ketkä kaikki? poika kysyi. Yhä epäluuloisena. Näin hänen yrittävän pälyillä sisään molempiin vaunuihin.

Kyläläiset, tokaisi Kunhan, joka oli tullut hevosineen viereen. Poika näytti rekisteröivän hänen ja Killien kantaman runsaan aseistuksen. Pojalla itsellään oli jonkinlainen leuku, joka roikkui hänen vyöllään siten, ettei se haavoittaisi satulatonta tarvasta. Lopulta hänen katseensa etsiytyi johonkin vaunujemme taakse ja viipyi siellä pitkän tovin. Oletin hänen katselleen Brynhildeä valkean Senkin selässä.

Kaikki pelkäävät, paitsi minä, vastasi poika lopulta uhmakkaasti.

Ketä he pelkäävät? kysyi Killie. Poika kallisti päätään ja katsoi punatukkaiseen nuorukaiseen epäluuloisesti.

Ketä pitäisi? poika kysyi. Yhä uhmakkaasti. Ehkä teitä. En tiedä, keitä te olette.

Kunhan irvisti pojalle uhkaavasti. Poika katsoi häneen ja nauroi sitten, kuin Kunhan olisi esittänyt huvittavan vitsin.

Minä pidän tästä pojasta, sanoi Killie. Hän otti vyöltään lyhyen veitsen, jossa oli koristeellinen kahva, ja ojensi sen pojalle. Ota tämä, hän sanoi. Me emme tahdo teille emmekä kylällenne mitään pahaa.

Poika katsoi häneen ihmeissään. Sitten muihin. Kunhan ja Turhan virnistelivät toisilleen. Brynhilde asteli ratsullaan kärsimättömästi eteen ja taakse.

Sinä kysyit, keitä he pelkäävät, sanoi poika lopulta Killielle. He pelkäävät rosvoja. Ja palatiineja. Ja temppeliherroja. Ja Vastarintaa. He pelkäävät kaikkia. Minä en pelkää ketään. Hän ojensi veitsen takaisin Killielle, kahva edellä. Enkä minä tarvitse lahjoja.

Killie irrotti kätensä omista aseistaan ja levitti ne ilmaan, kieltäytyen ottamasta veistä takaisin. Pidä se, hän sanoi. Kuka tietää, ehkä sinä olet se sankari, joka puolustaa kaikkia muita tämän kylän asukkaita.

Poika piteli yhä veistä ojennettuna takaisin Killielle. Lopulta hän veti sen takaisin, sovitti omalle vyölleen. Miten vain, hän sanoi.

Mihin sinä viet näitä tarvaita? Killie kysyi.

En minä vie niitä mihinkään, poika vastasi. Ne vievät minua. Ne tietävät, mihin mennä. Minä vain käytän kyytiä.

Niin sitä pitää, sanoi Killie. Turhanilla ja Kunhanilla tuntui olevan hauskaa. Poika potkaisi vaimeasti tarvastaan kylkeen ja eläin lähti löntystelemään eteenpäin. Poika ei katsonut taakseen.

Kaikkea hyvää! huudahti Killie. Poika heilautti kättään.

Vaunumme nytkähtivät liikkeelle.

* * *

Eiyun kylä näytti yhtä pieneltä kuin edellinen. Siellä oli koottu jonkinlainen kylävartio, mutta se koostui vain kolmesta raavaasta miehestä, joilla oli eriasteisia vammoja – kenellä käsi sidottuna ja kenellä lappu silmän päällä – sekä kahdesta naisesta, neljästä selvästi alaikäisestä pojasta ja yhdestä vanhasta ukosta. Johtaja tuntui olevan toinen naisista, nimeltään Yuwei. Hän oli aasiattareksi pitkä. Totisia, pienisuisia kasvoja reunustivat pitkät, suorat hiukset. Hän oli pukeutunut pitkään, hyvin kapeaan nahkatakkiin, jota rivi messinkinappeja sitoi tiukasti kiinni vartaloon.

Killie ja veljekset vaihtoivat sanoja naisen kanssa ja kuulivat samantapaisia asioita kuin aiemmin seppä Reveltä ja tarvaalla ratsastaneelta pojalta. Eiyussäkin pelättiin. Liikkui huhuja sodan lähestymisestä. Temppeliherrojen inkvisiittori oli käynyt täällä vigilanttijoukon kanssa, kuulustellut kyläläisiä ja varoittanut vääristä profeetoista. Palatiinit olivat kulkeneet automobiileilla kylän läpi viimeksi samana aamuna. Päättelimme, että he olivat olleet samoja, jotka oli vedetty äkillisesti Survilista ja Zerethasta. Näytti, että he olivat menneet Sangrialan eivätkä Apionin suuntaan.

Turhan ja Kunhan tuntuivat osaavan hieman Yuwein kieltä – se kuulosti minusta kiinalta, vaikkakin veljekset puhuivat sitä karkean kuuloisella aksentilla ja messinkinappisella naisella oli vaikeuksia saada heistä selvää. Killie pysytteli hienotunteisesti vaiti. Naisen seuralaiset tuntuivat muutenkin katselevan Killietä kauhunsekaisesti. Kylävartion nuorimmat pojat osoittelivat sormilla hänen punaisia hiuksiaan ja kuiskuttelivat toisilleen, kunnes Killie lopulta kiusaantuneena ratsasti takaisin paikalleen saattueemme eteen, veti hupun päähänsä ja tuijotti tietä pitkin kaukaisuuteen.

Yuwein ilme pysyi ilottomana. Oli kuin hän olisi kadottanut kyvyn hymyillä. Veljesten rehentely ja soturilliset asennot hevostensa selissä eivät tehneet häneen vaikutusta. Lopulta nainen käänsi katseensa kokonaan pois; katseli johonkin yhtä kauas kuin Killie.

* * *

Kun lähdimme taas liikkeelle – tällä kertaa ilman että meille olisi tarjottu teetä – Mary katsahti minuun, silmissänsä tuo vastuuta kantava huoli. Mistä he mahtoivat puhua? hän kysyi.

En tiedä, Darling, minä sanoin. Kunhan vain pääsemme eteenpäin. Kohti Sangrialaa. Tuntuu, etteivät asiat täällä maaseudulla ole kovin kohdallaan.

Katsoin vastapäätämme istuvaan nuoreenpariin. Chairo hymyili minulle ujosti. Vixen nojasi häneen, katseli ulos kullankeltaisille vainioille.

Ymmärsitkö sinä heitä? kysyin Chairolta. Ehkä siksi, että hänen piirteensä olivat aasialaiset. Tai ehkä vain siksi, että he olivat olleet niin hiljaisia matkamme aikana.

Vain vähän, hän sanoi. Meillä ei puhuttu samaa kieltä. Mutta tiedän, että he puhuivat rosvoista.

Samoista rosvoista, joista seppä ja suojeluskuntalaisensa kertoivat? kysyin. Niistä, jotka olivat hyökänneet Fusangiin?

Chairo nyökkäsi. Hetken olimme vaiten. Tiesin sepän puheista myös sen, että tie, jota matkasimme, vei kohti samaista Fusangia.

Mikä se kuuluisa temppeli on, josta he puhuivat Zerethan tiesululla? minä kysyin. Halusin kuulla Chairon puhuvan minulle, sillä en pitänyt sillä hetkellä omista aavistuksistani.

Chairo ja Vixen katsahtivat kettumaisesti toisiinsa; sitten Vixen puhui ensin: Nüwan temppeli, hän sanoi. Se on omistettu suurten käärmeiden esiäidille, jota myös Käärmettäreksi kutsutaan.

Juuri tässä asiassa oli jotain, mistä en pitänyt. Ajatukseni risteilivät nyt hajanaisten sanojen ja näkyjen välillä. Oli käärmepapitar, jonka olimme nähneet Jokisatamassa. Jumalatar Upe. Apofin papittaren Neferin kylmät, julmat silmät – joissa oli sama ilme sekä elävinä että kuolleina. Apionin mielenosoittajat huutamassa alas reptiliaanien kätyreitä. Mitä reptiliaaneja? Minun aikanani vanhassa maailmassa ne olivat salaliittoteoreetikkojen houreita ulkoavaruudesta saapuneista muodonmuuttajista.

Muuan mytologinen olento, joka ainakin muutti muotoaan, oli naaga. Mutta eikö naagojen pitänyt olla hyväntahtoisia olentoja, temppelien suojelushenkiä? Tulivuoren luolaan saarella kätkeytynyttä Tiedon temppeliä vartioinut naaga oli ollut keinoälyolento, jonka luojansa Mir alias Prinssi Sen oli mallintanut itsensä kuvaksi, vaikka olikin antanut itselleen myös naagan ilmentymän – varmaankin juuri siksi, että toimi temppelin vartijahenkenä.

Mutta naagat eivät olleet ainoita suurten käärmeiden muodon ottaneita mytologisia olentoja. Oli toinenkin, paljon paremmin tunnettu ja pelottavampi olento, joka esiintyi niin itämaisissa kuin länsimaisissakin myyteissä, vieläpä mayoilla ja atsteekeillakin. Tämänkin olennon tiedettiin taruissa ajoittain pystyvän ottamaan ihmismuodon.

Lohikäärmeitä, minä sanoin lopulta ääneen. Onko Elysionissa lohikäärmeitä?

Chairo ja Vixen katsahtivat taas toisiinsa ja tällä kertaa oli pojan vuoro avata suunsa: Me emme ole koskaan sellaista nähneet, hän sanoi. Itikain sanoo, että ne ovat taruolentoja. Eivät oikeasti olemassa, biologisina olentoina. Niin hän sanoo. Mutta hän ei halua puhua aiheesta enempää.

Ajattelin Dovakinia ja hänen mamelukkikalan kallojaan. Vanhan soturin viimeisiä hetkiä, kun hän osoitti ensin omaa päätään ja sitten Rolandin päätä ja sanoi, että sieltä lohikäärmeet tulivat.

Oletko sinä koskaan taistellut lohikäärmeitä vastaan? kysyi Chairo yllättäen, osoittaen sanansa minulle.

Älä ole hupsu, kuiskasi Vixen poikaystävälleen. Juurihan sinä sanoit, ettei niitä ole olemassa.

Ei biologisina olentoina, sanoi Chairo; tuijotti minua silmiin. Mutta maahit tietävät niistä. He kertovat leiritulilla tarinaa suurista muinaisista. Miehestä, jolla oli melkein kaikki maailman viisaus, mutta mitä viisaammaksi hän tuli, sitä enemmän hän tunsi, ettei tiedä enää mitään. Jotta hän ei olisi seonnut, hän jätti tilaa suurelle tuntemattomalle. Mutta suuri tuntematon vaivasi häntä. Vaivasi alituiseen. Viisas mies ei saanut rauhaa suuren tuntemattoman kuiskauksilta, jotka sanoivat: ’on aina jotain, mitä et tiedä; on aina jotain lisää’. Vaan eräänä iltana – oi ihmettä – itse jumalatar ilmestyi miehelle ja sanoi… Tässä kohdin Chairo kurtisti kauniita mustia kulmiaan ja yritti näemmä ankarasti miettiä, mitä jumalatar oli tarkalleen sanonut muinaisuuden miehelle. Minusta kuitenkin tuntui, että tunsin jo tämän tarinan.

’Minä annan sinulle kaiken lopullisen tiedon, mutta sinun on luovuttava suuresta tuntemattomasta’, lainasi Chairo lopulta jumalattaren sanoja, kasvot kirkastuen. Niin jumalatar sanoi miehelle. Ja pohdittuaan ankarasti mies lopulta suostui. Jumalatar antoi miehelle pitkän iän, mutta ei ikuista nuoruutta. Mies vanheni, viisastui ja vanheni. Vaan jumalatar pysyi ikinuorena.

Katsoin kettupojan kasvoja. Hän ja Vixen näyttivät ikinuorilta, vaikka tiesinkin, että he vanhenisivat aivan kuten kaikki kuolevaiset.

Mutta entä lohikäärmeet? minä kysyin.

Maahien vanhimmat kertovat, että viisaalla miehellä oli poika, sanoi Chairo. Oikea pikku prinssi. Hän huolehti yksinäisestä ruususta, valkoisesta ruususta. Mutta hän oli kovin yksin, eli omassa maailmassaan. Hänen isänsä käytti kaikki päivänsä ja yönsä maailman viisauden tavoittamiseen yhdessä jumalattaren kanssa, eikä hän huomannut, että hänen poikansa teki yhä pidempiä retkiä kaukaiseen erämaahan. Sinne, missä kuolemattomat henget asuvat. Ja eräänä päivänä poika tapasi erämaassa käärmeen.

Minä tunsin tämänkin tarinan. Mutta halusin Chairon jatkavan. Huomasin myös Maryn kuuntelevan poikaa valpastuneena.

Prinssi antoi käärmeen purra itseään, jotta pääsisi pois tästä maailmasta, sanoi Chairo, ja kun hän nyt katsoi ensin minuun, sitten Maryyn, ja sitten uudelleen minuun, näin hänen kasvoillaan lohduttomuutta, kuin vetoomuksen.

Niin pikku prinssi tuli luoneeksi lohikäärmeet, Chairo jatkoi, ja hänen äänensä oli alkanut kuulostaa lapsen ääneltä. Ne sikisivät, kun käärme puri prinssiä, ja tämä matkasi kauas sumun maahan, jossa lohikäärmeet, jotka olivat puoliksi pojan omaa verta ja puoliksi käärmeen myrkkyä, nousivat maasta hänen ympäriltään ja kumarsivat hänelle. Chairo soi minulle ujon hymyn, kuin se olisi jotain selittänyt. Eräästä lohikäärmeestä aivan erityisesti tuli hänen paras ystävänsä. Ainoa ystävänsä, itse asiassa. Sen lohikäärmeen nimi oli Puff. Ja se kantoi poikaa selässään kaukaisiin maihin, joissa he taistelivat merirosvoja, trolleja ja peikkoja vastaan.

Tämänkin tarinan minä tunsin. Olin partiopoikana laulanut siitä kertovaa laulua leiritulilla.

Mutta sittenhän lohikäärmeet olivat kilttejä olentoja? ehdotti Mary hyväntahtoisella opettajan äänellään. Puff nyt ainakin oli ystävällinen lohikäärme, vai mitä?

Mutta eivät kaikki, sanoi Chairo hivenen pahaenteisesti. Näet lohikäärmeet ovat kilttejä vain niin kauan kuin niiden mestarit leikkivät niiden kanssa. Antavat niiden tehdä sitä, mitä lohikäärmeet tekevät. Syöstä tulta. Upottaa merirosvojen laivoja. Saattaa trolleja ja peikkoja kauhun valtaan. Mutta kun pienet pojat kasvavat isoiksi – ei ehkä vielä aikuisiksi, mutta isommiksi kuitenkin – he eivät enää välitä lohikäärmeistään.

Samassa äsken ajattelemani laulun sanat pulpahtivat mieleeni kuin lootuskukka lammen pinnalle:

Lohikäärmeet lentää, mutta pojat varttuvat;

leikin aika loppuu, työhön pojat tarttuvat.

Vanhan lohikäärmeen joku saattaa unohtaa;

se aivan yksin rannalla näin poikaa odottaa.

Vaan Puff, nyt lohikäärme on entinen.

On pudonneet ja kadonneet kaikki suuret suomut sen.

Puff nyt piilossansa sua odottaa.

Jos löydät sen ja korjaat sen, joku jälleen lentää saa. ¹

Ja Puffin suomut ovat vaalenneet ja haalenneet, ja se itki yksin luolassaan, minä ehdotin. Oliko sen pojan nimi mahdollisesti Jackie?

Ei, vastasi Chairo suoralta kädeltä, ja katsoi minuun ihmeissään, aivan kuin minun olisi pitänyt tietenkin käsittää se. Hänen nimensä oli Sen. Prinssi Sen.

Aivan niin. Tietysti minun olisi pitänyt tietää se. Olin tunnistanut Mirin runoissaan viljelemät viittaukset Goetheen, ja sitten vielä Saint-Exupéryynkin. Mutta eikö jälkimmäisen tarinan Pikku Prinssi tavannut matkallaan myös ketun? Ja autiomaahan pudonneen lentäjän?

Enää lapsuuden muistoni eivät suostuneet pysymään sisälläni, vaan sävelmä alkoi hyräilynä huuliltani ja sitten sanatkin saivat äänen. Lootus puhkesi kukkaan:

Ja Puff tuo lohikäärme, niin iloinen,

kai eksyi kerran kaupunkiin, oli sumu hirmuinen.

Puff ei lentää voinut, niin löysi sen

tuo pihan poika pikkuinen, joka myös on iloinen.

Hän vanhan lohikäärmeen korjas kumiliimallaan,

langat taittoi paikoilleen ja sai sen nauramaan.

Ja ilmaan siitä noustiin, se johti seikkailuun.

Kumpainenkin unohti jo aivan kaiken muun.

Prinsessat ja prinssit vain linnoistaan

nyt katselivat kummissaan, kuka lentää matkallaan.

Laiva merirosvoin myös kauhistui,

kun tulta syösten kidastaan sille Puff vain huusi ’hui’.

Olin aloittanut laulun vaisusti, mutta Mary tunnisti heti laulun ja yhtyi siihen. Hetken ajan olimme yhtä iloisia kuin poika ja lohikäärmeensä laulussa. Kuin mitään pahaa ei koskaan olisi tapahtunut. Ja Chairo ja Vixen vain tuijottivat meitä ihmeissään. Ajurina häärivä Lohengrinkin kuuli laulumme ja hyräili melodiaa hilpeästi penkistään, osaamatta kuitenkaan sanoja.

Mutta sinä et vastannut kysymykseeni, sanoi Chairo, kun laulumme oli laannut. Oletko koskaan taistellut lohikäärmeitä vastaan? Koska Itikain sanoo, että olet.

Tuijotin pojan silmiä – ne olivat älykkäät ja niissä oli jotain tuttua.

Olen – kerran, sanoin hajamielisesti ja hivenen arvoituksellisesti. Eräässä luolassa, eräällä kaukaisella saarella. Mary katsahti minuun oudoksuvasti, mutta hymyilin hänelle takaisin. Kyllä – luulen, että olen kerran taistellut lohikäärmettä vastaan. Mutta veljeni ja liittolaiseni olivat tukenani, joten onnistuin voittamaan sen.

Chairo ja Vixen kummatkin katselivat minua ihmetellen ja ihaillen.

---

¹ Lohikäärme Puff; alkuteos Puff the Magic Dragon (Leonard Lipton ja Peter Yarrow), suom. Sauvo Puhtila.

Luku 2

Fusangin rosvot

Kuten seppä Reve oli sanonut, Fusangin kuuluisa Nüwan temppeli kohosi ennen kylää palmujen suopeasta katveesta niin, ettei siitä voinut erehtyä. Temppeli oli pääväriltään kermanvalkea, mutta sen suippoharjainen katto ja rakennusta ympäröivät pylväät olivat tummanpunaisia. Peltojen halki vei temppelille palmujen reunustama kuja, jonka portilla, matkustamamme maantien laidassa, irvistelivät ammottavia kitojaan kaksi värikkääksi maalattua naagaa. Temppelin takana kimmelsi Janajoki.

Tiedättekö, minä tiedustelin vastapäätämme istuvalta nuorelta parilta, onko tuokin paikka temppeliherrojen pyörittämä?

Tavallaan, sanoi Chairo. Mutta suuren esiäidin lahko on pitkään ollut varsin itsenäinen. Kuolemattomat ovat kuiskineet Hierofantille, että Käärmettären palvojien joukossa on kerettiläisiä.

Ohitimme juuri portin ammottavine naagankitoineen. Palmukuja näytti aavemaisen autiolta. Taivas oli äkkiä tummennut ja voimistunut. Tuuli heilutteli palmujen tuuheita lehtihattuja.

Kerrotaan, että Nüwa, suurten käärmeiden esiäiti, rakastui kuolevaiseen mieheen, selitti Vixen. Mies oli suuri sankari. He liittyivät yhteen, heistä tuli naagoja. Puoliksi käärmeitä ja puoliksi ihmisiä. Kuolemattomia. Ja kahtena kuolemattomana puolikäärmeenä he matelivat maanalaiseen holviin – sinne, missä heidän terrakottapatsaiksi muutettu salainen armeijansa nukkui ikuista untaan. Ja naagat herättivät tuon armeijan. Ja he… Hei, mitä täällä tapahtuu?

Vaunumme keikkui ja Lohengrin huusi ajurinpenkiltä hevosille.

Pistin pääni ulos vaunusta nähdäkseni, mitä edessä tapahtui, ja näin ajuri Lukasin karjuvan vihaisena tienposkessa kulkeville ihmisille. Lammasmaisia eläimiä ja pitkäjalkaisia kanoja juoksi tiellä päättömästi. Niitä vaunut olivat ilmeisesti väistelleet. Taivaalta oli alkanut putoilla sadepisaroita kiivastuvalla tahdilla.

Näin myös, että olimme tulleet Fusangin kylän reunaan. Maantietä reunustivat molemmin puolin koristeelliset kaksikerroksiset talot, joissa oli kaikissa ylempää kerrosta kiertävä värikäskaiteinen parveke. Maalattujen aitojen takana näkyi hoidettuja puutarhoja. Kaikesta näki, että Fusangissa eli ihmisiä, jotka huolehtivat esteettisestä ympäristöstään.

Sievyydestään huolimatta Fusang oli murheellisten ihmisten kylä. Naiset huusivat, itkivät ja ruikuttivat, eivätkä edes Turhan ja Kunhan tuntuneet saavan selvää mitään siitä, mitä he yrittivät sanoa. Vanhat miehet jupisivat keskenään silmissään tappion samea tuijotus. Lapset kirmasivat kanojen ja lampaiden perässä yrittäen ottaa niitä kiinni.

Vaunukaksikkomme pysähtyi peräkanaa paikallisen majatalon eteen juuri kun taivas repesi. Trooppinen rankkasade kasteli meidät kuin lämmin suihku, kun astuimme ulos vaunuista liejuiseksi muuttuneelle kadulle. Nousimme matalat portaat majatalon terassille katoksen suojiin. ’Poskiparran majatalo – toivottaa vieraat tervetulleiksi Fusangiin’, luki rapistuneessa kyltissä.

Syömme, juomme ja pidämme sadetta, julisti Ramez, joutuen korottamaan ääntään säälimättömän sateen yli. Jatkamme matkaa heti kun voimme. Vesipisarat valuivat pitkin hänen valeasuunsa kuuluvien silmälasien linssejä. Hän kantoi harmonikkansa mukanaan majatalon ruokailusaliin.

* * *

Kylän miehiä oli koolla majatalossa, kun tulimme, ja he olivat vihaisia. Pälyilivät meitä epäluuloisina. Ramezin harmonikastaan heittämät säkeet eivät innostaneet ketään, joten hän luopui yrityksestä, hymyili baarimiehelle henkevästi ja pyysi tuomaan koko seurueelle lihapataa ja olutta.

Saattehan te sapuskanne ja juotavaakin, murisi baarimies, poskipartainen vanhus. Mutta huonoonpa aikaan satuitte Fusangiin. Kerrassaan onnettomaan.

Majatalon emäntä – paksu, surumielinen ja huivipäinen – oli hänkin ilmaantunut ihmettelemään vieraita. Kun eivät vain rosvot olisi nähneet teidän tulevan. Tulevat ja ryöstävät meiltä kaiken, mitä ateriastanne maksatte.

Maksamme etukäteen, tokaisi Ramez ja löi kasan vanhaa rahaa pöytään. Tämän kätkeminen lienee teille helpompaa kuin virallisen rahan. Sekä Poskiparta että emäntä tuijottivat rahoja arvostavasti ja loivat sitten aivan uudenlaisen katseen kirjavaan joukkoomme. Itikain otti kohteliaasti suippopäisen, leveälierisen hatun päästään ja mittaili jo pyöreiden linssiensä läpi kolpakoiden kokoja, tietäväisesti hymyillen. Minä ja Mary olimme jälleen Maxin ja Rolandin seurassa. Chairo ja Vixen jäivät kainosti ovensuuhun eivätkä tuntuneet tuntevan oloaan kotoiseksi. Zoria – muita märempänä, koska oli istunut ajurinpenkillä – kätkeytyi huppuunsa. Meitä ratsain saattaneet neljä vastarintalaista samoin kuin Lohengrin ja Lukas olivat jääneet ulos. Ilmeisesti huolehtivat vaunuista ja hevosista.

Emäntä kahmi rahat nopeasti haltuunsa. Menkää tuonne sivupöytään, hän nyökkäsi salinperän tummuuteen. Se on suurin, mikä meillä on. Ja pötyä tulee kyllä pöytään. Katseli taas sitten meihin epäillen. Mutta jos minä olisin te, lähtisin alta aikayksikön jatkamaan matkaa, ennen kuin Kemonomon ja kissansa iskevät teihin silmänsä.

Poskiparta oli jo valuttanut ensimmäisen miehekkään tuopin täyteen vaahtopäistä olutta ja ojensi sen maireasti hymyilevälle Itikainille. Tiedemies köhäisi kurkkuaan kuin olisi tuntenut sen jo turhan kuivaksi. Liekö kuivunut maantien tomusta – olihan päivä ollut kuuma siihen asti, kun sade lankesi – vai olivatko tarinoineet omassa vaunussaan niin ahkerasti. Se palautti mieleeni, että halusin pian päästä kysymään Maxilta ja Rolandilta, mitä naamioitunut ritari oli kertonut Sangrialan suunnitelmistamme.

Kemono – kuka? kysyi Max, joka oli tunkeutunut baaritiskille Ramezin viereen.

Joitakin majatalon kyräilevistä miehistä oli jo kerääntynyt ympärille, ja he katselivat erityisen uteliaasti Maxin ja Rolandin vöillä riippuvia miekkoja. Yhdellä miehistä oli käden paikalla vain siteisiin kääritty tynkä. Siteiden veritahroista päätellen hiljattainen vamma.

Jospa kysyisit Shoulta, millainen mies Kemonomon on, ehdotti toista tuoppia laskeva Poskiparta ja nyökkäsi tynkäkätiseen.

Kädetön Shou oli laiha, vanhemman puoleinen maalainen, jonka poskesta kasvoi kolme pitkää parranhaiventa. Shou heilutteli kädentynkäänsä ja irvisti lohduttomasti.

"Katkaisi miekalla käteni, paa, hän ruikutti. Kun yritin estää heitä. Halusin suojella lohikäärmekilpikonnan pagodia, paa. Tappoivat muut kolme miestä. Julmasti, paa. Minä pääsin hädin tuskin pakoon. Hälytin vaimoväen, juoksimme koko matkan kylään."

Shou oli temppelin vartijoita, kommentoi nuorempi mies, jolla oli punainen huivi sidottu pään ympäri niin, että hiukset pistivät esiin töyhtönä sen keskeltä. Rosvot ovat nyt temppelissä. Pyhäinhäväistys! Siellä Kemonomon on – etsii aarretta.

Rosvotko valtasivat temppelin? ihmetteli Ramez. Miten se oikein kävi päinsä? Eikö temppeliherroilla ole vahva aseistus ja koulutetut miehet?

He lähtivät kaikki jokin aika sitten, valitti Shou. "Jättivät vain minut ja kolme muuta vartijaa, paa – rauha heidän sieluilleen. Temppeliherrat lastauttivat kaiken veneisiin ja lähtivät sinne, missä joet yhtyvät."

Nehiraniin? minä kommentoin. Niin kuin Apionin kaksoistemppelien väki.

Nyt huivipäinen nuorukainen nyökytteli innokkaasti. Aivan, sinne juuri. Ette te sitten aivan muukalaisia olekaan.

Max maisteli jo tuopistaan ja Poskiparta valutti oluthanasta kolmatta.

Jos temppeliherrat kerran evakuoivat, ihmetteli Ramez edelleen pohdiskelevalla vanhan tietäjän äänellään, niin mitä aarretta rosvot sieltä sitten enää etsivät?

Enää ei majatalon emäntä malttanut pysyä sivustakatsojana. Kemonomon oli aikoinaan merirosvo, nainen tuhahti. "Peto tuli tänne mereltä. Kirottu olkoon se päivä, kun Kemonomon sai päähänsä, että Nüwan temppelin alla on salainen aarrekammio. Siellä mitään ole, ja jos kerran olikin, temppeliherrat veivät aarteen mukanaan. Mutta Kemonomon purjehti yläjuoksuun kauhistuttavalla Longguilla, kissanaisensa ja kolmenkymmenen rosvonsa kanssa. Ja kun palatiinit ovat lähteneet, hän kuvittelee yhtäkkiä omistavansa koko kylän."

Tunkevat tänne miten tahtovat, paheksui Poskiparta ja ojensi kolmannen tuopin Ramezille, mutta tämä antoi sen hajamielisesti eteenpäin Rolandille. Rikkovat paikkoja. Juovat, syövät maksutta. Mutta kuka olisi Kemonomonin ja rosvojoukkonsa veroinen? Kuka nousisi heitä vastaan? Nyt kun palatiinit eivät meitä puolusta, eivätkä temppeliherratkaan. Poskiparta puisti lohduttomasti päätään.

Ehkä Vastarinta puolustaisi teitä? ehdotti Ramez vienosti, ja huomasin pientä välkehdintää silmissä hänen pisaroitujen silmälasiensa takana. Kolmekymmentä rosvoa, te sanoitte?

Vastarintako? puuskahti emäntä. Eipä heikäläisiä ole täällä näkynyt – ei enää Isotan selkkauksen jälkeen.

Chairo, Vixen ja Zoria vetäytyivät jo sivupöytään, johon meitä oli viitottu. Itikain oli istuutunut sen päähän tuoppeineen. Minä viivyttelin kuitenkin baaritiskin ääressä, ympärille kerääntyvästä yhä laajemmasta uteliaiden ja epäluuloisten kyläläisten joukosta huolimatta, koska olin kiinnostunut kuuntelemaan keskustelua.

Vastarinta kuuluu jo olevan Apionissa, huomautti Max miehekkään kokoisen kolpakkonsa takaa. Eivät he siis kaukana enää ole. Huomautus tuli niin luontevasti, että mietin, olivatko Ramez ja Max sopineet keskustelustaan vaunussa etukäteen. Tai ehkä he muuten vain pelasivat saumattomasti yhteen, olivathan he oikeastaan yksi ja sama olento kahtena eri-ikäisenä versiona.

"Ettette vaan tekin olisi sitä joukkoa, paa?" epäili kädetön Shou sanoja venytellen. Nuorukainen hänen vieressään terästi katsettaan. Huomasin hänen kantavan vyöllään leukua. Mary tarttui huolissaan käsivarteeni ja minäkin huolestuin, oliko Ramezin varomaton vihjailu Vastarinnasta paljastanut meidät. Oletin hänen puhuvan asiasta tiedustelutarkoituksessa. Hän halusi saada tietoa matkalla olevien kylien mielialoista Vastarinnan suhteen. Itse olisin mieluummin toivonut meidän keskittyvän matkaamme ja tyttöjen vapauttamiseen Sangrialasta, jotta voisimme palata saarellemme.

Pois se meistä, Ramez levitti sydämellisesti aseettomia käsiään. Me olemme vain viattomia matkalaisia.

Onhan teillä muutama kelpo ase, huomautti huivipäinen nuorukainen. Mutta eipä taida teistäkään olla meille auttajiksi rosvoja vastaan. Hän vilkaisi Maxiin ja Rolandiin, sitten takaisin Rameziin. Kaksi vanhaa miestä, kolme nuorta poikaa. Muutama tyttölapsi. Niin, ja sitten tuo. Hän mittaili minua silmillään. Marykin oli sitten ilmeisesti Vixeniin ja Zoriaan verrattava ’tyttölapsi’.

Samassa, kuin kohtalon vastauksena nuorukaisen epäilyihin, tavernan ovet kävivät ja sisään astuivat ensin Turhan ja Kunhan, peittelemättä runsasta aseistustaan. Suurin osa päistä majatalossa kääntyi katsomaan. Kuului kohinaa. Seuraavina sisään tulivat punatukkaiset Killie ja Brynhilde, ja viimeistään nyt huuruisimmatkin katseet kantapöytien tuoppien takana nauliutuivat ovelle. Viimeisenä astui sisään Lohengrin, hopeista hammasriviään hymyillen.

Kaikki näyttää toistaiseksi olevan hyvin, mestari Kurpitsa, huikkasi Lohengrin ovelta Ramezin suuntaan, nyökkäillen ja puolittain kumartaen, metallihampaissaan mairea hymy.

Kädetön