Aina Hangosta Petsamoon

By Onni Palaste

"Sotilaat laahustivat nuutunein, tyhjin kasvoin, synkkinä ja äänettöminä, kuivin suin, kirvelevin kurkuin ja verestävin silmin. Oli kuin heidän kasvonsa olisi äsken maalattu jollakin paksulla, juoksevalla liisterillä, pystysuorilla, koukeroisilla viivoilla, jonka päälle oli puhallettu kellanharmaa puuteri."Aina Hangosta Petsamoon on kokoelma sotakertomuksia niiltä, jotka elivät ja taistelivat jatkosodan kynsissä 1941–1944. Kertomukset paljastavat sodan kulun aikalaisten silmin niin kauhistuttavin kuin liikuttavinkin yksityiskohdin.Kirjailija Onni Palaste, joka taisteli itsekin jatkosodassa, on koonnut kertomukset hyödyntämällä Kansa taisteli -lehden vuosikertoja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726844337

Book preview

Aina Hangosta Petsamoon

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1984, 2021 Onni Palaste and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726844337

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Onni Palaste

Irina ja Mannerheim

Minä desantti

Rukajärven sissit

Simo Hurtta

Simo Hurtta ja Anna

Simo Hurtta ja Isoviha

Sissi rajan takaa

Siviilisissit Stalinin kanavalla

Suomussalmen sankarit

Talvisodan ääniä

Lukijalle

Tämän kirjan kertomukset on koottu pääasiallisesti KANSA TAISTELI – MIEHET KERTOVAT -lehden vuosikerroista aina vuodesta 1960 saakka, tuhansien kirjoitusten joukosta.

Kirjoituksia valittaessa on ollut yhtenä kriteerinä ottaa mukaan niitä henkilökohtaisia kertomuksia, jotka eivät tule näkyviin sotapäiväkirjoista eivätkä sotahistoriallisista suurteoksista. Nämä kuvaukset ovat kovia kokeneiden jermujen, suomalaisten miesten, itsensä kirjoittamia tai kertomia ja antavat todellisen kuvan sodan kauhistuttavista kasvoista. Mutta suomalaiseen sotilasjoukkoon kuuluu erottamattomasti myös joku humoristi, ja häntä ei ole unohdettu tässäkään kirjassa.

Kun jotakin kirjoitusta olen joutunut hieman lyhentämään, se on tapahtunut niin ettei kertojan sanoma ole vähääkään muuttunut. Kirjan I jakso käsittelee hyökkäysvaihetta kesällä 41, kun suur-Suomea lähdettiin tekemään nuoruuden innolla, II jakso käsittelee asemasotavaihetta ja III jakso vetääntymistä kesällä 44, jolloin puna-armeija pani ison remmin päälle.

Jokainen kirjoitus on oma kokonaisuutensa, joten kirjaa voi lukea missä järjestyksessä hyvänsä.

Kirjan kaikki valokuvat ovat autenttisia. Niistä kiitän Kansa Taisteli -lehteä sekä Pääesikunnan kuvakeskusta. Erityisesti haluan kiittää päätoimittaja Eero Eräsaarta hänen myötämielisestä suhtautumisestaan toimitustyöhöni.

Onni Palaste

I Osa

Hyökkäysvaihe 41

Veikko Savolainen, Ähtäri, JR 50

Yli vieraan rajan

I Mooses Huovinen, Paltamo, JR 31

Majuri Mäski

Antti Kukkonen, Helsinki, Er. Pst. kompp

Jatkosodan alkuaikoja

Lauri Alajääski, Enäjärvi, JR 25

Kohtalokas rajan ylitys

Einar Palmunen, Hämeenlinna, 26. LK

Neuvotteleva vihollisv.

Veikko Savolainen, Ähtäri, JR 50

Yllätys Jänisjoella

M. Kirjonen, Heinola, Ilmav.

Espanjalainen rengas

Heikki Suopela, Rovaniemi, JR 50/pst

Kadetti Rosenius

Eino Mustamo, Kiuruvesi, JPr 2

Sodassakaan ei saa…

Arvo Saura, Salo, JR 34

Vihollisen kaukopartion.

Lauri Leikkonen, Hamina, JR 14

Jäämeren rantakallioilla

Toimi Taipale, Ylämaa, JR 2

Kosketus kuolemaan

Matti Varo, Seinäjoki, JR 7

Pihlaisten motti

II Mooses Huovinen, Paltamo, JR 31

Kaislaviitta

Vilho Särkkä, Helsinki, JR 12

Iti sutaa

Impi Kallioinen, Luopioinen

Desantin saunamatka

E. Leppänen, Korpilahti, Päämajan sissios.

Kun Muurmann…

Gunnar Linkomo, Helsinki, JR 26

Ässärykmentti taisteli

Erkki Holkeri, Lahti, JR 6

Ylitimme vanhan rajan

Reino Maijala, Hämeenlinna, Er. Pd. Jp

Kuolema niittää…

Kalervo Haatainen, Kuopio, JR 30

Valtasimme kolonnan

Lauri Leikkonen, Hamina, JR 14

Paljonko on Pjat?

Ilmari Römpötti, Helsinki, JP 1

Äänisen laivaston valtaus

Sakari Rokka, Helsinki, E/RvPr

Taistelu leivästä…

Toivo Eräpuro, Helsinki, Er. P 21

Vodkan voimalla sotatarv.

Heikki Turunen, Lehmo, JR 7

Erehtyipä nimessä

Yli vieraan rajan

VEIKKO SAVOLAINEN

Ähtäri

JR 50

Sen aamun aurinkoa ei ympäröinyt loistava sädekehä, vaan se nousi teräväreunaisena, verenkarvaisena kuin noetun lasin takaa. Näky ei ollut meille uusi. Tiesimme, että jossakin edessä, idän suunnalla, paloivat yhä metsät ja niiden savujen haju tuntui vakituisesti nenissämme.

Muistiinpanoistani ovat niiden päivien aikamäärät nuhrautuneet pois. Vuosi oli kuitenkin 1941 ja heinäkuu. Vietimme yön jossakin Salmin pitäjän tuntumassa, johon yksikköni I/JR 50:n jääkärijoukkue oli edellisenä iltayönä majoittunut.

Monien kilometrien mittainen kellanharmaa tomupilvi pölisi ruutikuivasta maantiestä, jolla solui katkeamattomana virtana meille tuntemattomia joukko-osastoja: jalkaväkeä, tykistöä ja huoltokolonnia. Jokainen ilmakuutio oli täynnä tukahduttavaa pölyä, jota tupruili tuhansien saapasparien, juhtien kavioiden ja raudoitettujen, ratisevien ajoneuvojen pyörien alta.

Sotilaat laahustivat nuutunein, tyhjin kasvoin, synkkinä ja äänettöminä, kuivin suin, kirvelevin kurkuin ja verestävin silmin. Oli kuin heidän kasvonsa olisi äsken maalattu jollakin paksulla, juoksevalla liisterillä, pystysuorilla, koukeroisilla viivoilla, jonka päälle oli puhallettu kellanharmaa puuteri. Heidän silmäripsensä ja kulmakarvansa olivat paksun tomureunuksen peittämät, joiden väleistä vetiset, verestävät silmät kiiluivat. Sama talkkimainen tomu peitti vaatteet, aseet, ajoneuvot ja juhdat. Se tunkeutui vastustamattomasti sotilaiden asepuseroiden alle ihoon, suihin ja neniin – yskittäen, kutittaen, kirvellen.

Helle oli armoton. Lehtipuut nuokkuivat lehdet suppuun käpristyneinä lerpattaen kuivuuden ja tomun kellastamina. Ja yhä jauhoivat raskaat pyörät ja marssivien anturat keltaista tietä hienoksi hiekkapölyksi, joka alkoi leijua painottomana ilmassa ja teki jokaisen elollisen olennon elämän helvetilliseksi.

– Tauko!

Käsky saapui takaa ja lensi mies mieheltä keulaan. Sen kuulleet lopahtivat kesken askeleen, horjuivat tien sivuun ja kaatuivat sinne helpotuksesta huokaisten kuin viimeisen päivätyönsä tehneet. Muutamat uupuneimmat jatkoivat tylsän automaattisesti joskus alkamaansa liikettä, kunnes törmäsivät edellään kulkeneeseen, pysähtyneeseen mieheen tai ajoneuvoon.

Pölypilvi laskeutui ja liike taukosi. Juhdat päristelivät päät alhaalla nuokkuen ja ravistelivat itseään. Niiden hiestyneisiin karvoihin iskostuneet pölykakkarat lentelivät ympäriinsä ja saivat aikaan ärtynyttä kiroilua.

Katselimme marssijoita myötätuntoisina. Emme kyselleet mitään, näimme sen ilmankin: nuo olivat olleet koko yön marssilla.

Odotimme. Osa joukkueestamme nukkui vielä teltassa tien lähellä. Ja joukkueemme johtaja, vääpeli Eino Keskinen oli yöllä lähtenyt taemmaksi komentajan puheille. Samassa hän saapuikin.

– No, mitä uutta?

– Meiltä viisi miestä partioon suoraan yli rajan. Majoitustiedustelu, Eino virnisti. – Nyt sopii sekaan, kun tuo revohka pysähtyi. Loppu joukkueesta jää kanssani tähän. Odotamme pataljoonaa.

Hän aukaisi karttansa ja viittasi minut katsomaan.

– Veko, sinä vetäjäksi, Aution Ossi, Martiskin, Iso-Ahon Aaro ja Punapää kavereiksesi. – Punapäänä tunnettiin vapaaehtoinen sotamies Yrjö Hetemäki.

Vääpeli Keskisen jämerät kasvot myhäilivät.

– Venäjälle pojat! Ei sitä joka heppu pääsekään ulkomaille passeitta ja viisumeitta. En tiedä, onko edellänne ketään, mutta väli hällä. Suoraan tuonne Tulemajoen varteen. Sen vieressä on Kolatselkä-niminen kylä. Menette perille, ellei ole esteitä.

Vilkaisimme toisiimme. Ne esteet ennestään tiesimme.

– Mikäpä siinä, mutisimme. Eino jatkoi:

– Lähtisin mukaanne, mutta majuri käski toisin. Käy teitä kateekseni, kaverit. Historiallinen hetki teille: ylitätte ensimmäisinä porukastamme rajan. Olin siellä itse jo kerran; Aunuksen retkikunnan aikana 1921. Silloin ajoivat pois häntä koipien välissä. Nyt pysymme.

– Älä ole ihan vissi siitä, Punapää virnuili. – Jospa lopahtavat eväämme.

– Eivät lopahda. Pankaa vain hynttyyt pyöriin ja ala, Veko, vetää!

Ja niin viiden miehen partio nousi pyörilleen.

– Tapaamme kaalipelloilla, Punapää hihkaisi.

– Menkää silmät auki! vääpeli varoitteli.

– Huoli sinä siitä, Punapää tokaisi. – Jos kalpaten käy, toimita tuntolevyjemme puolikkaat rovastintoimistolle. Hei!

Työnnyimme tielle. Valtaisa, kaiken kattanut pölypilvi oli ohentunut, näkyvyys oli jo kohtalainen. Vain hienonhieno utu leijui ilmassa kimallellen kultaisina välähdyksinä polttavassa auringonpaisteessa.

Lepotauolle pysähtynyt marssikolonna ja toverimme jäivät taa.

Raja!

Se aukeni eteemme melkein yllättäen kahden tunnin rauhallisen polkemisen jälkeen. Koko taipaleella emme olleet nähneet merkkiäkään vihollisista, vain muutamia raunioita, heinittyneitä peltoja ja jonkun säästyneen mökin. Siellä täällä paloivat metsät valtavasti savuten.

Pysähdyimme. Seisoimme keskellä tietä pyöriimme nojaillen. Silmämme tähyilivät epäluuloisina tienoota ja keltaista maantietä, jonka venäläiset olivat välirauhan aikana rakentaneet Kolatselästä Salmiin.

Jokaisen kasvoilta näkyi outo ilme. Raja! Ilmeissämme oli epäilyä, ihmettelyä ja vaarojen aavistuksia. Vaikenimme. Emme valaneet kannuja siitä, minkä vuoksi hyökkäämme rajan taa, vaikka huhut olivat kertoneet toista: Otamme vain oman alueemme, ei muuta.

Korpraali Martiskinille seutu oli tuttua: seisoimme hänen kotipitäjänsä kamaralla. Minä olin toinen joukosta, joka olin vuosia aiemmin nähnyt rajan Ilomantsissa kerran käydessäni ja Inossa, vakinaisen aikoihin.

Venäjä!

Se odotti meitä tuon sankan, läpinäkymättömän kuusikon takana. Vai odottiko se…? Jo kuusikon tumma synkkyys näytti epäystävälliseltä. Ei näkynyt leppeitä lehtoja, ei kutsuvina siintäviä viileitä sinijärviä, ei päivänpaisteisia ahoja, ei viljavia lakeita, ei harmaita, koristeellisia karjalaistaloja, joiden kylätanhuvilla vaaleat, kauniit neidot kansallispuvuissaan tanhusivat väljiin rubashkoihin puettujen salskeiden uroiden kanssa, joista olin monet kerrat lukenut. Näkyi vain uhkaava kuusikko, jonka kätköihin luikerteleva sotilastie katosi.

Tiesimme: jossakin tuolla edessämme oli meille outo maailma.

Tiesimme: jossakin tuolla edessä meitä odottivat tuhannet, miljoonat ruskeanvihertävät sotilaat, sormet liipaisimilla. He olivat nyt samassa asemassa kuin me olimme olleet puolitoista vuotta aikaisemmin: he puolustivat maataan. Tiesimme jo liiankin hyvin, mikä meitä odotti. Satoja miehiä oli jo joukostamme mennyt Korpiselän ja tämän paikan välillä, kaatuneina tai haavoittuneina. Kenties pian olisi meidän vuoromme!

Tarkastelimme tietä terävin ammattisilmin. Sen keltaisesta tomusta oli mahdoton mitään päätellä. Oliko edellämme omia joukkoja…? Yhtä vaikea arvata. Väijyivätkö viholliset tuossa kuusikossa…? Se nähtäisiin piankin. Pahimmassa tapauksessa ei yksikään meistä palaisi kertomaan, missä heidät tapasimme, tai Punapään leukailu tuntolevyistämme kävisi toteen. Silloin muutaman viikon kuluttua saisivat tuttavamme ja ystävämme lukea Jyväskylän sanomalehdistä viisi uutta nimeä hakaristin alta ja alimpana maininta: Kaatuivat partiomatkalla Aunuksen tiellä.

Ei merkkiäkään elollisista. Vanhimpana ja kokeneimpana päättelin: Tuossa kuusikossa he eivät ole. Paremman väijytyspaikan he valitsevat. Siellä kylän laidassa, peninkulman päässä viholliset odottavat asemissaan.

Valmistauduin lähtöön ja nostin jalkani tangon yli. Meillä ei ollut vaihtoehtoja. Käsky kuului: Yli rajan!

– Erinomaista paperipuun raaka-ainetta tuossa kuusikossa, tokaisin ja polkaisin ajokkini liikkeelle. Pyöräni liukui kevyesti yli rajan. Olin kolmatta kertaa vieraalla maalla.

Naureskellen kuin hyvällekin pilalle toverini seurasivat aivan kannoillani.

Ajoimme silmät tarkkoina muutamia kilometrejä. Erään suoran päässä pysähdyimme, työnsimme pyörämme pensaikkoon ja istahdimme tupakalle. Otin esiin karttani ja sanoin:

– Minusta tuntuu, etteivät naapurit odota meitä ennen kuin vasta Kolatselässä. Jos pääsemme huomiota herättämättä Tulemajoen varteen, on tehtävämme päättynyt. Varromme siellä pataljoonaa.

– Selvä se, kaverit sanoivat.

– Keitänkö saikat? Ossi kysyi.

Nauroimme. Saikka oli Ossille kuin ryyppy puliukolle. Ossilla ei ollut koskaan muita lähtöestoja kuin tuo; Ehdinkö keittää saikan?

– Sieltä tullaan, ilmoitti Punapää tasaisesti.

Tartuimme konepistooleihimme ja käännyimme äkkiä päin.

– Matalaksi! Avaatte tulen vasta käskystäni!

Tuijotimme tielle. Kolatselästä lähestyi kolmen hevosen kolonna nopeaa vauhtia. Pienet karjalaiset ponihevoset laukkasivat omituista lyhyttä, nyökyttävää neliä, kiskoen perässään nelipyöräisiä rattaita, telegoja. Kussakin kärryssä tärisi kolme, neljä henkeä – huivipäisiä naisia keulassa ohjaksillaan hevosia hoputtaen ja heidän selkiensä takana pieniä lapsia.

Nousimme naureskellen mättäiden takaa ja astuimme tielle. Nämä viholliset olivat varmasti täysin vaarattomia.

Kulkue seisahtui eteemme.

– Minne matka?

Ilosilmäinen, tanakka maatushka nauroi hohtavin hampain, kuin vanhoille tutuille. Tuntui kuin hänestä olisi ollut jokapäiväinen tapahtuma tavata viisi konepistoolein aseistettua suomalaista sotilasta melkein kotinsa ovella. Pienokaiset roikuttivat paljaita jalkojaan rattaiden laidan yli ja tirskuivat. Olimme odottaneet äkillistä kuolemaa tuovaa tulitusta jostakin pensaikosta, mutta tulikin kolme äitiä lapsineen. Tilanne oli vapauttava ja äärettömän hullunkurinen.

– Aa! Finski soldati! Ruski soldati meni jo. Heil barak’ tuol’ metsäs’. Myö männää sieltä jauhoi hakkee, maatushka selitti ja vyyhtesi ohjasperiä työn kovettamaan käteensä.

Ja kai hän arveli sen riittävän, koska jo samassa sivalsi poniaan takamuksille, joka poukkosi heti lyhyeen laukkaansa.

– Siel’ tulloo kohtsillää teit’ vastaa paljo finski soldaatteja! Martiskin hihkaisi naureskellen.

– Myö ei heit’ pelätä, eukko luikkasi.

Ja matkue katosi tomupilveen. Punapää hirnui:

– Voi, veljet! Ensi kosketuksemme täkäläsiin. Se tapahtui mutkattomasti: Aa, finski soldati! Hemmetin helppoa ymmärtää tuo vanjain kieli.

– Taisivat odottaa meitä, joku sanoi.

– Jauhosäkit tuntuivat tärkeämmiltä, Punapää tokaisi.

– Ne puhuivat samaa murretta kuin sinä, Martiskin? Korpraali virnisti:

– Totta hitossa, samoja karjalaisia ollah’. Myös kävimmä heil’ pentuina kyläs’.

– Se leveäperseinen mamma oli kai tätisi? Punapää veisteli.

Martiskin vain hymyili. – Tiijä hänt!

– Jatketaan matkaa, sanoin. – Mikäli maatushkan puhe oli totta, jonka kyllä uskon, ei meillä ole mitään pelättävää ennen tavoitettamme. Mutta silmät auki silti.

Eikä ollutkaan. Painuimme Tulemajoen kosteikkoon, luonnonniitylle, jonka laidoille merkitsimme paikat pataljoonamme komppanioille. Jääkärijoukkueemme ja majuri Väinö Lieskan teltat saivat tietysti parhaimman kohdan aurinkoiselle nurmiaukolle melkein vesirajaan. Siihen näkyi osa Kolatselän harmaista taloista kilometrin päästä mäeltä.

Tienoo ja vastarannan pensaikko näyttivät rauhallisilta. Loikoilimme ja savuttelimme. Ja jo neljännestunnin päästä Ossi kiikutti kahta kiehunutta vesipakillista eteemme.

Ensimmäinen eineemme Venäjällä: teetä ja leipää.

Maassa maan tavalla.

Majuri Mäski/(Majewski)

I MOOSES HUOVINEN

(Mieslahti) Paltamo

JR 31

"Sine hööki sinne

ja sine hööki tenne

ja mine olla tesse nein!"

keppi kädessä

arvon Herra Majuri

suoltaa porukkaansa

Rukajärven korpeen.

Ja jälkeä näkyy:

Yksi kiertää tuolta

toinen koukkaa täältä

Herra Majuri menee

keppeineen keskeltä

etulinjassa

tunnustelijan tasalla.

"Soomi-äiti

olla niin rakas,

jotta joka poika menne

yli Rajan, äiti helma heilahdus

Soomi-äiti takana."

Korpi kuhisee täynnä ryssiä.

Nuoret sotahullut vänrikit

laukkuuttavat asevelvollisia

ympäri kankaita

rämeitä rämpien

korpia koluten

aapasoita ylittäen.

"Sine teke purilas

pääse yli korpi

kolea maa

ympäri kiertä

tehdä motti!"

Jatkosodan alkuaikoja

ANTTI KUKKONEN

Helsinki

Er.Pst.kompp.

Jatkosodasta on elokuun 21. päivä 1941 pysynyt parhaiden mielessäni. Moottoroidusta 1.Er.Pst. komppaniasta oli tuona elokuun päivänä vänrikki Aulan johtama puolijoukkue alistettu jollekin JR 4:n pataljoonalle. Kahden pst-tykin voimalla me etenimme pientä vihaa pitäen Rautjärveltä kohti kotiani, kohti Kivennapaa. Ehkä tästä johtuen helpoimmat tilanteet tuntuivat menevän ihan mukavasti, mikäli tätä sanaa nyt sodasta voi käyttää. Kanttiinista sai postikortteja, joissa oli Kannaksen kartta – ja tapanani oli pistää neulalla reikä paikkaan, missä kulloinkin olimme menossa. Eihän paikkakuntaa sota-aikana sopinut muuten mainita, kun kaikki oltiin vain siellä jossakin. Olin jo muutaman kortin ehtinyt lähettää, kun pääsimme Vuokselan Noisniemeen. Se oli 20. päivä. Panimme teltan pystyyn ja saimme käskyn pysytellä vähin äänin. Tästä kai johtui ettei vihollinen varmuudella tiennyt oliko kyseinen niemi miehitetty.

Illan suussa vihollinen lähetti partion ottamaan tilanteesta selvää. Saimme siitä pari vankia, mutta muuten ilta näytti muodostuvan rauhalliseksi. Selustasta tosin kantautui taistelun ääniä, mutta niitä ei otettu vakavalta kannalta, selvittelyhän kuului toisille. Yöllä ei tapahtunutkaan yhtään ylimääräistä hälytystä. Aamulla auto toi saikat ja saimme tietää, että pian lähdemme ylittämään Vuoksea. Vänrikki Aula oli tällöin jonkun matkan päässä luovuttamassa vastuuta paikalle tulleelle pienelle porukalle.

Saikan juotuani heitin leipälaukkuni, jossa olivat myös käsikranaatit, auton lavalle. Yritin nousta perään, kun takanani räsähti kiukkuinen konepistoolin sarja ja autoon nousu jäi sikseen.

– En ota vastuuta ennen kuin tilanne on selvitetty, kuului vieras, tiukka ääni takanani vänrikin suunnalta.

– No, selvitetään se sitten, ajattelin itsekseni ja lähdin ampujia kohden.

Huomasin rinnallani tuntemattoman kersantin. Olimme rinta rinnan ja olisimme joutuneet ohittamaan kiven samalta puolen, niin väistyin kulkemaan sen toiselta puolelta. Äkkiä sain edestä tulta ja kersantti lysähti maahan. Luulin hänen kaatuneen, tein pari lyhyttä syöksyä ja painuin matalaksi, erittäin matalaksi. Tulta tuli Talvisodan aikaisesta ampumahaudasta suurten kivien takaa. Meikäläisten ketjun eteneminen pysähtyi pensaikon laitaan. Siitä se tulitti minun ylitseni. Noin 30 metrin päähän taakseni jäänyt kersantti huusi apua ennen kuin hän vuotaisi kuiviin. Rohkeasti näkyi lääkintämies tulevankin. Itse olin kuin tarjottimella, vain pieni kivi olkani suojana. Oman puolen tuli piti vihollisen niin matalana, että voin hengittää. Eräs ruski, jonka kulmakarvat näyttivät yhteenkasvaneilta, piti minua ahtaalla. Hän oli noin 3 m leveän ja 15 m korkean kiven takana ja käytti konstia, jota ei ainakaan minulle oltu Suomen armeijassa opetettu. Hän nosti päänsä äkkiä ylös kiven oikealta laidalta, mutta painui niin nopeasti alas, etten ehtinyt ampua, vain kääntää kiväärini. Kohta tuli heittolaukaus kiven toiselta laidalta. Olin taas kääntänyt aseeni, tähdännyt ja laukaissut ja uskonut osuneeni – mutta eipäs vain. Tätä tapahtui kolme kertaa. Välillä sain käsikranaatinkin, mutta onneksi yli. Ammutut luodit osuivat olkapääni kohdalla olevaan pieneen kiveen. Se oli tosiaan niin surullisen pieni, että tukkani olisi ollut pystyssä, ellei raskas kypärä olisi sitä painanut. Huusin ketjuun, että toisivat käsikranaatteja, mutta eihän kukaan hullu niitä lähtenyt minulle kantamaan. Vilkaisin taakseni ja näin lääkintämiehen erittäin puhtaalla punaisella ristillä merkittynä tulevan kohti ja huutavan tullessaan:

– Ampukaas vain, ryssän perkeleet!

Varmaankin vihollinen luuli minun haavoittuneen ja lääkintämiehen tuovan apua. Hän kyyristyi luokseni, näytti käsikranaattia ja pyysi lupaa heittää. Pidin koko ajan silmällä toveria kiven takana ja tein sodan suurimman virheeni kun sanoin:

– Heitä pois.

Näytin kiväärillä suunnan, ja lääkintämies siirtyi ketjuun päin voidakseen suunnata paremmin. Kun kranaattia ei kuulunut vilkaisin uudelleen taakse ja totesin, ettei hän enää koskaan heittäisikään. Hän oli kaatunut kasvot minuun päin, luodin reikä silmässä. JSp:ltä kuulin sitten selostuksen mainitun lääkintämies Muukkosen ruumiin siirtämisestä Kekkiin.

Vihollinen näytti irtaantuvan. Syöksyin kivelle, jonka takana ahdistelijani oli ollut, mutta ei sieltä enää ketään löytynyt.

– Kaksi varmaa tapausta, julisti joku.

– Yksi varma ja kaksi epävarmaa, kehui toinen.

Muutaman sadan metrin päässä otti vihollinen taas meidät vastaan Talvisodan aikaisessa betonikorsussa, joka tosin oli räjäytetty, mutta tarjosi vielä varsin hyvän puolustusaseman. Huomasin ketjumme etenemisen taas pysähtyneen ja itseni uudelleen suojattomana vihollisen edessä. Taaskin ilman käsikranaattia. Etuvasemmalta näkyi tulevan alikersantti Rahkonen (Kollaan sankari) ampumahaudan reunaa pitkin automaattikivääri valmiina. Kaksi miestä oli takanani kyyryssä käsikranaatteja heitellen. En huomannut koska käsikranaatti heitettiin bunkkeriin, mutta huomasin kuinka se tuli takaisin. Rahkonen huomasi saman, juoksi jonkun askeleen bunkkeria kohden ja kranaatti lensi yli, takana olevien miesten eteen, jotka lensivät selälleen. Huusin alikersantille:

– Sattuiko?

– Ei sattunut, vastasi hän ja ampui.

– Taas yhtä vähemmän, lisäsi hän sitten.

Vänrikki Aula kuului kysyvän vieläkö rannan puolella on vihollisia. Tähän vastasi joka tilanteessa rauhallinen korpraali Kukkonen:

– Kaksi mie ammuin tuohon 20 metrin päähän, mut tuntuu tuol olevan viel muitakii!

Nyt kuului uraa-huuto vihollisen puolelta. Vastasin siihen:

– Huuto ei auta. Voimaa pitää olla!

Sitä tulikin heti. Käsikranaatti lensi ja räjähti maata koskettaessaan. Tuntui kuin olisin saanut märällä rievulla vasten kasvoja.

– Mitäs köyhä kahdella silmällä tekee, sanoin itsekseni kun huomasin oikean silmäni valuvan pois. Mutta toinenkin silmä alkoi väkisin painua umpeen. Raotin sitä kädelläni niin paljon, että osasin lähteä ryömimään ketjua kohden. Osuin siihen juuri vänrikki Aulan kohdalla ja sain lääkintämiehen avukseni kuljettamaan minut johonkin suojapaikkaan, jossa näkyi olevan muitakin haavoittuneita. Hetken kuluttua tuli sinne Kilpijärvi manaillen ryssiä, jotka olivat ampuneet hänen olkavartensa läpi. Ajattelin, ettei ryhmästä ole enää jäljellä kuin neljä miestä.

– Röttökin haavoittui, luodin reikä läpi korvan, mutta jatkaa taistelua, naurahti Kilpijärvi.

Nyt kuulimme myös alikersantti Sainion äänen. Hän oli palannut muutamia päiviä sitten lähtemältään reissulta eikenenkään-maalle haavoittunutta ja apua pyytävää tunnustelijaa katsomasta. Samalla asialla oli ollut myös sotamies venäläinen, joka oli ampunut häntä pistoolilla kaulaan.

Kilpijärven saattamana pääsin JSp:lle ja sieltä edelleen sairaalaan. Kuukauden kuluttua pääsin takaisin rintamalle tekosilmällä varustettuna. Oli siitä ainakin se hyöty, että kello ja lompakko säilyivät, kun laitoin tekosilmäni pitämään niitä silmällä.

Kohtalokas rajan ylitys

LAURI ALAJÄÄSKI

Enäjärvi

JR 25

Elimme heinäkuun alkua -41, ja kesä oli kuumimmillaan, kun Vainikkalan liepeillä uida porskuttelimme vihollishävittäjien hätyyttäminä. Kun palasimme teltoille, siellä odotteli minua naapuritalon poika, joka kertoi: Edellisenä yönä oli yksi jiiveejoukkue lähtenyt tiedusteluretkelle, joutunut heti rajalla kahakkaan, jolloin Erkki Kelkka ja Asser Ylimmäinen olivat kaatuneet. Otaksuttavasti Asser oli jäänyt vangiksi. Tieto oli tyrmistyttävä, sillä he olivat saman kylän poikia, hyviä ystäviämme.

Tieto parhaitten tovereitteni kaatumisesta järkytti mieltäni vielä illalla, kun sain käskyn mennä luutnantti Kaislan puhutteluun. Hän kertoi uudesta tiedusteluretkestä rajan yli, joka tehtäisiin huomispäivänä. Yksi joukkue suorittaisi väkivaltaisen tiedustelun niin pitkälle kuin mahdollista. Minun tehtäväni oli seurata joukkueen kärjen mukana ja johtaa tarvittaessa krh-tuli joukkueen avuksi. Jo samana iltana laitettiin heittimet uusiin asemiin, jotta kaikki kävisi nopeasti. III/JR 25, johon kuuluimme, oli hyökkäysvalmiusasemissa Vainikkalan pohjoispuolella. Useana päivänä vihollisen tykistö oli ampunut häirintätulta rautatielle ja asema-alueelle. Rajan takaa olevilta vuorilta vihollisella oli erinomainen näkyvyys aseman ympäristöön. Päivittäin jouduimme kulkemaan aseman ohi johtavaa tietä ja saimme pitää kiirettä, jos mieli ehtiä keskityksen alta pois. Vihollisen röykytyksestä rakennuksia tuhoutui, mutta ihme kyllä miehistötappioita ei tullut, tuolla kiusallisella tieosuudella.

Päivä valkeni jälleen helteisenä valmistautuessamme vierailulle naapuriin. Jännitys kasvoi sitä mukaa mitä lähemmäksi valtakunnan rajaa, tuota pelättyä ja kirottua Moskovanrajaa saavuimme. Aamupäivän aurinko paahtoi täydeltä laidalta. Rajan pinnassa vallitsi niin täydellinen rauha, etteivät pikkulinnutkaan laulaneet.

Rauha rikkoutui kello 10.30, kun oma tykistömme antoi voimakkaan keskityksen vihollisen puolella oleviin kohteisiin. Me lähdimme ylittämään rajaa. Astuminen leveälle rajalinjalle ja edelleen sen yli sävähdytti sisintäni oudosti. Saman vaikutuksen uskon tehneen kaikkiin toisiinkin miehiimme. Mahtavan suurvallan rajanylitys ase ladattuna ei ole mikään vähäinen tapahtuma. Enempi kuin rajan valtava leveys, sen pelottava arvostus lienee saanut sävähdyksen aikaan. Mutta jos olimme odottaneet yhteentörmäystä heti rajalla, niin siinä erehdyimme. Neuvostoliiton puolella ei näyttänyt olevan ainuttakaan elävää olentoa. Aurinkoinen sunnuntaipäivän rauha oli rajan takana yhtä täydellinen kuin omallakin puolen.

Joukkueen lähes kaikki miehet olimme talvisodan kokeneita veteraaneja ja koetimme käyttää maastoa hyväksemme. Etenimme radan suunnassa välttäen aukeita ja varovasti askeltaen painuimme syvemmälle metsään. Kuitenkin rinnassa poltti alati pelottava tunne: milloin saamme tulta vastaan! Edellinen joukkue oli lähtenyt tiedusteluretkelle yöllä ja joutunut heti rajalla tulitaisteluun. Kuva kaatuneista tovereistani pyrki väkisten mieleeni. Miten me valoisan päivän aikana voisimme onnistua?

Etenimme suojaisaa notkelmaa pitkin, kunnes maasto alkoi kohota joka puolelta. Tulimme tasaisemmalle kunnaalle, jossa metsä muuttui harvemmaksi ja kohta näimme edessämme laajan aukeaksi hakatun linjan. Olimme tulleet vihollisen valvontalinjalle, joka 60–70 metrin levyisenä kulki rajan suunnassa. Valvontalinja oli raivattu ja poltettu puhtaaksi. Tähystellessämme arveluttavan näköistä aukeata havaitsimme sen miinoitetuksi. Miinat eivät olleet kovin taitavasti peitettyjä ja uskoimme pystyvämme kiertämään ne. Jatkoimme hidasta etenemistä ja helpottaaksemme tulomatkaa paljastimme miinat entistä paremmin. Kaikesta rauhallisuudesta huolimatta miinoitetun valvontalinjan ylittäminen keskellä aurinkoista päivää teki mielen levottomaksi. Kuulostelimme paikallamme pitkään.

Rikkumaton rauha valoi meihin rohkeutta kokeilla aukean ylitystä. Vänrikki Harry Toivion kysyessä vapaaehtoisia, niistä ei ollut puutetta. Toivio itse, helsinkiläinen kaveri, lähti edellä, minä seurasin kolmen muun miehen kanssa perässä – pienin välimatkoin. Muu osa partiostamme jäi seuraamaan sormi liipasimella tilanteen kehitystä.

Maasto aukealla oli kallioista. Etuvasemmalla nousi loivasti louhikkoinen rinne, joka kauempana muuttui jylhäksi mäeksi. Jos jossakin kyyläsi vihollinen, niin olimme sille oivallisia maalitauluja. Sillä maapohja oli poltettu puhtaaksi eikä vähäisintäkään näkösuojaa ollut käytettävissä.

Vasemmalla oleva kallioinen kohoutuma veti jostain syystä minua puoleensa. Kuvittelin saavani sieltä jonkinlaista suojaa, tajuamatta lainkaan minkä vaaran se samalla kätki uumeniinsa. Joukkueen johtajamme taas pysähtyessä menimme hänen luokseen. Tarkastelimme siinä ympäristöä, kun kallion syvennyksestä kuului pelottavan tuttu ääni – pikakiväärin lukkolaitetta liikuteltiin! Silmäys ääntä kohti ja havainto: Olimme suoraan pikakiväärin ampumasektorilla! Oliko paahtava helle uuvuttanut ampujan päiväuneen vai mistä johtui, että tulenavaus tapahtui aavistuksen verran myöhään.

– Tatatatatata…

Ehdimme paiskautua kivien koloon kaikki muut paitsi myllykoskelainen alikersantti Uuno Laulajainen, joka sai kuolettavan luotisuihkun ruumiiseensa.

Olimme sohaisseet kepillä herhiläispesään. Aurinkoinen tilanne oli hetkessä muuttunut kiusalliseksi. Vihollisaseen ampumasuunta oli pitkin valvontalinjaa. Ja vasta nyt minä huomasin, että olimme ennättäneet ampumasektorin toiseen laitaan. Vetääntyessä takaisin se olisi jälleen ylitettävä. Miten selviytyä aukealta kentältä? Ainoa