Kurjet palaavat

By Heikki Lounaja

Sodat on sodittu ja koko Lappi on pommitettu käytännössä maan tasalle. Viisi miestä ja tienkulkijaa – Hoikka, Ventti, Rokuli-Hermanni, Kulkuri-Kettunen sekä Parannuksen Tehnyt Aapeli ovat uuden edessä. Vaan miten miehiltä käykään sodan jälkeiseen elämään sopeutuminen? Miten käsitellä niitä kammottavia asioita, joita he kokivat sodassa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726694178

Book preview

www.egmont.com

I

Kävellä ketkuttelimme …

Mitä viisi — kuusiko jätkää meitä siinä keväisessä hölseessä: minä, jota Hoikaksi sanotaan, Ventti, Rokuli-Hermanni, Kulkuri-Kettunen, Parannuksen Tehnyt Aapeli ja muuan keskenkasvuinen ihmisen poika.

Oli kevät, maaliskuu lopuillaan. Vesitippakin uskaltautui jo räystäältä: tip tap, tip tap — top.

Mistä nyt askeleemme viimeksi johtivatkaan, alkujaan ne kuitenkin juonnattelivat etäältä: tulimme kaukaa, hyvin kaukaa, sillä olimme olleet laajentamassa isäinmaata rajan takana.

Edellisenä syksynä — kaipa paikoin kuluneena talvenakin — oli lopeteltu uusinta sotasavottaamme, minkä loppuvaiheet olivat olleet sikäli merkilliset, että oli käännyttykin äkisti aikaisempaa aseveljeämme vastaan, koska sotapäällikkömme olivat havainneet tämän vakinaista riitapukariamme heikommaksi. Ja sitähän tämä olikin: se otti näet äkkihatkat tästä isäntien ja torpanmiesten luvatusta maasta ja pakeni mylvien kuin vihainen sonni rajojen taakse tuntureille. Paljon häjyyttä se kuitenkin teki mennessään, räjäytteli taloja ja siltoja ja asetteli kaikenlaisia ansoja korpi-ihmisen pään menoksi. Sotaa oli näet vielä sekin, ja luvallistakin siis.

Mutta nyt taas oli kaikki hyvin: sodat oli sodittu ja ihmislapsilla hyvä tahto. Ruvettiin rakentamaan. Paljon sitä työtä taas olikin, koko laaja Lapinmaa kun oli maan tasalla. Nokiset savupiiput sojottivat raunioitten keskellä, kansa vaelsi myttyineen teillä. Miinat räjähtelivät. Jossakin jo kuitenkin oli hirttä päällekkäin, pitkittäin, poikittain, — kirouksien höystämä naputus kantautui salvokselta yötä päivää. Alusta oli taas kaikki aloitettava. Alusta.

Mutta mitä tuo kaikki meihin kuului? Ei mitään. Me pojat vain kävellä ketkuttelimme.

Vaikka nuo sotatalkoot olivatkin osaltamme loppuneet jo kuukausia sitten, pitkään oli kuitenkin vetänyt, ennenkuin meille selveni, että tyvestä yhäti puuhun noustiin. Olimme taas tallaamassa Jörkin kämpille, kuten keväisin aina aiemminkin.

Olimme tavanneet siellä täällä, kunnes meitä oli jo tämä kunnioitettava kuuden karjun porukka koossa. Uittotyö odotti. Oli tosin vielä hieman hankiviillostakin, mutta se kehui häipyvänsä muutamassa viikossa.

Mutta emme me aivan entisinä poikina tuolta nelj än vuoden sotaseikkailultamme palailleet; Ventin toinen hiha lepatti hassusti tyhjänä, Hermannin otsan yli punoitti vihainen arpi, Parannuksen Tehneeltä Aapelilta oli oikean käden etusormi poissa, minä Hoikka onnuskelin keppiini varaten … eikä kai kenkään meistä muutenkaan aivan entisensä ollut. Kävellä ketkuttelimme hieman synkäntotisina, taivaskin kun kaahaili myötäänsä matalalla äkistäen muotoaan mustanpuhuvaksi ja alkaen sanaa sanomatta syytää räkäänsä ihmisten päälle. Mielemme muustakin syystä pakkasi usein ärhistelemään, ja nostelimme synkeinä ja sanattomina. Mutta heti kun aurinko kiipesi taivaskatoltaan räköttämään, heti myöskin sielumme virkosi. Päivin nuoskasi, mutta öisin veti ohkainen hanki otsansa kovaan kurttuun, jossa oli ihmisen pojan kevyt loikiskella — niin kuin jäniksenkin. Somerotie paistoi jo osaksi paljaana, ja tolppien välillä ulvahtelivat langat tummantuntuista säveltään.

Kävellä körmyttelimme.

Jostakin syystä — lieneekö se johtunut viimeisten vuosien tottumuksesta — olimme muotoutuneet jonkinlaiseen avojonoon. Vaistosta kai tuntumakin säilytettiin, välimatkat eivät olleet suuret, hiljaisinkin puhe erottui selvästi.

Tunnustelijana edessä kohotteli kuka kulloinkin sattui. Äsken siellä oli viuhtonut Hermanni, nyt köpytteli edessä Parannuksen Tehnyt lyhyine haaraperineen. Eivät olleet pituudella pilatut Aapelin haaraperät, mies kun oli niitä kaikkein lyhimpiä. Mutta paksu hän oli, paksu ja turpea. Sellainen hänellä oli naamakin: lihavan muhaileva, punainen ja paksu, kuin naurispaistikas. Reppukutju, josta pisti esiin kirvesvarsi, heittelehti ilkeästi hänen jauhosäkkimäisellä selällään. Tietenkin meidän oli sitä katseltava, kun se siinä edessä meneskeli. Tuossa repun heilumisessa oli jotakin vastenmielistä ja ärsyttävää, kuten koko miehessäkin. Kun se olisi edes jotain puhunut. Mutta eipäs puhunut. Typerästi virnisteli vain, vaikka sille sanoi miten julmaa.

Hermanni rykäisi ja puki sitten yhteisen ajatuksemme sanoiksi murahtamalla:

— No jo se tuo Herrakin, kun ei korjannut Aapeliaan pois, vaikka niin monta vuotta siellä oltiin.

Hermanni taittoi taivalta heti Aapelin perässä.

Hän oli hoikka ja pitkä kuin lipputanko. Vetävin askelin hän rohmusteli, armeijan sotilaslakki takaraivollaan, julmetut nyrkit taskuissaan ja suupielessään tyhjä työmiehen holkki. Punainen arpi vihoitti hänen otsansa yli venyen lähelle vasenta korvaa, unohtumaton muisto talvisesta sodasta. Ahavoituneet, tiilenpunertavat kasvot toivat auttamattomasti mieleen mäntyisen puun parkitun pinnan, joka oli ollut pitkään auringossa. Parkkipinnasta pälyvät silmät olivat pienet ja haaleansiniset ja niitten katse terävä kuin naskalin puraisu. Hermannin erotti jo kaukaa. Oli siellä sodassa erottanut ja erotti täälläkin. Ja jos häntä ei olisi muusta tuntenut, toki tukastaan hänet Hermanniksi tiesi: se oli likaisen vaalea, hieman rusahtava kuin saramätästupsu rimmin jänteessä. Jotain kesyttämätöntä, julkean varmaa ja valmista oli tässä pojassa. Ja kun hän aukoili suutaan, oli puhekin harkittua ja terävää, kuten kaikki hänessä. Sellainen hän oli. Oli hänessä näköä ja kokoa.

Erikoista Hermannissa oli myöskin sellainen taipumus, että hän uhkasi ’heittää ankkurinsa’ tuon tuostakin. Kukapa meistä ei olisi sellaista joskus suunnitellut, kun tympäisi tuo ikuinen jalan nosteleminen ja mieli teki pysähtyä edes toviksi mietiskelemään. Mutta Hermannissa tuo piirre oli siksi erikoista laatua, että hän uhkaili sitä vähän väliä. Sopiva leski ankkuripaikan kohteeksi vain puuttui, vaikka hän oli jo pitkään pälyillyt paikkoja tien varressa …

Siinä Hermanni nyt astua rohmusteli ikuisen seuralaisensa ja ’ajutanttinsa’ perässä, josta ei sodan surmakaan ollut huolinut. Kun Hermannin äskeiseen huomautukseen ei kenkään meistä vastannut, jatkoi tämä murinaansa:

— Kyllä vain se tuo konepistoolimies olisi muutettava ajoissa. Minä pelkään, miehet Ventti virkkoi tähän venytellen:

— Ei, ystävät. Minä luulen nyt, ettei se laske kaasuverhoaan. Ei kahta työtä niin jämti mies yhtä aikaa. Kuunnelkaahan!

Tosiaan. Kun minäkin Hoikka liikauttelin korviani, kuulin kärjestä ohkaista veisuun hyrinää. Matalaa, änkeää murinaa. Joku sanakin sieltä aika ajoin erottui:

— Mä vaivainen matoo … matkamies maan …

— Hihii, kuulitteko? hihitti Kulkuri-Kettunen.

Hermanni niiskautti nenäänsä ylenkatseellisesti, sitten hän kiroili aikansa ja murahteli:

— Juu-u, on siinäkin meillä autuas matkamies … Minä siellä sotateltoissa puhuin Herralle jokaainut yö, että tuo Aapeli vietäisiin taivaaseen. Juttelin minä sille sitenkin, että jos Hän ei tämän sallisi saada nikkelihalvausta, niin myrkytyksen ainakin.

— Mikä sen sitten petikaveriksesi nakkasi?

— Mikä. Siihen se vain kaahautui. Kuten aina ennen kämpilläkin.

Kohottelimme hetken äänettömyydessä. Minä Hoikka naurelin Ventin tyhjää hihan typykkää, joka siinä tuulessa lepatti edessäni. Jotain se toi mieleeni. Mitä lie tuonutkin …

Siinä hänkin astua körmytteli, Ventti, hieman etukumarassa, ainutta elävää kättään kuin mielenosoituksellisesti vinksautellen. Mutta reppu vain hänenkin olallaan heilahteli, tyhjä ja joutava kutju, Ventti kun ei toistaiseksi ollut edes kirvesvarteen rikastunut. Suuri, rohmuluinen mies hänkin. Melkein Hermannin pituinen, mutta huomattavasti tanakampi ja vahvempi. Hartiat kuin heinäpieles, niissä asui väkevää voimaa, se oli sadasti nähty. Tuossa eteni mies, joka muutamana syksynä ennen vanhaan Ryynäsen kämpillä teki ja valmisti puolitoistasataa pöllystä päivä kuin päivä. Nylki vielä nahankin päältä. Ja siellä sotasavotoissakin oli hän näyttänyt taipumuksiaan urotekoihin. Kerrankin, kerrankin … niin, mitäs noista. Riitti, kun miehestä tehtiin Ritari. Ja olihan hän ’majurikin’. Siksi mies kastettiin sen kerrallisen keskityksen jälkeen, kun tämä törmäili majurin teltasta, jossa toimi lähettinä, ja läkähtyäkseen melusi: ’Kyllä meitä nauratti poikia tuolla upseeriteltassa, majuria, minua …’ Tuosta lähtien oli Ventti ollut ’majuri’.

Takaani erotin Kettusen puuskuttavan hengityksen. Kohta kuulin pitkän ja alakuloisen huokauksenkin. Hetken vielä odotin, tiesin nimittäin, mitä sieltä oli tuleva. Aivan oikein:

Taivas on sininen ja valkoinen,

tähtöösiä täynnää …

Se oli hiljaista hyrinää. Surullista, alakuloista jollotusta. Minä Hoikka katsoin taivaalle: tosiaan, se oli taas sininen, sininen ja valkoinen, mutta tähtösiä siellä ei ollut. Mitenpä olikaan päivällä? Mutta minä tiesin, että Kettunen — Kulkuriksi häntä enimmältä sanottiin — näki ne siellä aina kun tuota lauluansa jollotteli. Sadasti, kaipa tuhannestakin hän oli sitä hyräillyt. Ja minä Hoikka olin taas näkevinäni hänet kuun kelmeässä loisteessa — konepistoolin sinertävä teräs hohtaen rinnoillaan — bunkkerin seinämään nojaten. Odotimme hyökkäystä. Noin, noin hän jollotteli silloinkin. Partioladuilla, korsun laverillakin hän oli sitä hyräillyt. Niin, perässäni asteli mies, joka oli tunnottomasti rakastunut. Oli ollut jo vuosia. Ja vaikka hän ei asioistaan paljoakaan hiiskunut, tiesimme me niistä yhtä ja toista. Olinpa minä Hoikka lukenut muutaman niistä kirjeistäkin, joita Kulkuri sai vielä sodan alussa armaalta heililtään, ja olin sepittänyt hänen tarinansa:

Oli torppa jokivarressa ja torpassa tyttö, nuori, oikea impyeinen. Siniset olivat hänen silmänsä ja keltaiset suortuvansa, suunsa kuin mansikka ja kasvonsa kuin Herran enkelin. Poika soitteli haitariaan, tyttö nauroi ja laúloi … Sinisenä säihkyi taivaskumu, ja pilvet vaelsivat sen povella. Oli kukkaa jokivarressa, punaista orjanruusua ja keltaista kulleroa …

Se oli kaunis tarina.

Muistin tuon torpan alhaalla jokivarressa, Sottero nimeltään. Vilahtipa kuva silmissäni tytöstäkin. Muistin myös kirjeen sota-aikojen alussa: ’Muistatkos laulun, jota lauloin illoin: Taivas on sininen ja valkoinen … Sormus, jonkas mulle annoit, on yhä mulla sormessain ja tulee aina olemaan, vaikka et palaisikaan Minussa Hoikassa, jossa kaikki ruusunhohteinen on ajat sitten sammunut, värähti sittenkin jotain, ja minä jättäydyin kävelemään Kulkurin rinnalle. Siinä hän astua rompotteli, Kulkuri-Kettunen, hyvin hiljainen mies, keskimittainen savottajätkä ja kuulu korpisoturi, näyttävä mies vieläkin. Hänen kasvonsa olivat mustan ja kähäräisen kokoparran peittämät, mutta minä Hoikka näin sen allekin ja tiesin: niiltä oli nuoruus kuollut. Puoleksi sotilas oli vielä Kulkurikin. Armeijan asetakki, josta olkaimet oli revitty. Maihinousukengät, kuin sanomassa: kipuapas kukkuloillesi takaisin! Omia peruja olivat sentään lippalakki ja jätkän pihkaiset samettihousut, ne entiset. Se meistä olikin eräs sodan suurimpia ihmeitä, kun mies vielä vuosienkin päästä sai jotain omiaan. Monta mutkaa nekin olivat jonkun rättimikon mukana kierrelleet.

Reppu oli Kulkurillakin olallaan, sen suusta pisti vuolurauta ja mandoliinin varsi. Haitarinsa oli poika pelannut kerran juhlan tuntuun päästyään.

Katselin häntä ja viimein virkoin:

— Sinä sitä et kun laulelet.

Hän ei vastannut, hyräili vain ja tuijotteli taivaalle poissa olevin silmin. Mutta minä Hoikka en niin hevillä antautunut. Kysyin:

— Yhäkö sinulla se likka mielessä?

Ei vieläkään vastausta, ja siitä minä ymmärsin, että mielessä se oli. Ja niinpä jatkoin lohduttavasti:

— Jätä se, hyvä veli. Onhan niitä maailmassa yksilahkeisia. Näithän, olihan Kemijärvelläkin.

Nyt hän viimeinkin vilkaisi minuun ja sylkäisi sitten eteensä tielle. Tuosta hänen pikaisesta silmäyksestään olin minä kuitenkin ehtinyt lukea, että hänen silmänsä olivat surulliset. Minussa vihlaisi, ja minä kärsin syvästi hänen kanssansa. Mutta taaskaan ei hän sanaakaan sanonut, hyräili vain. Se oli sen tytön laulu, sen impyeisen, minä Hoikka tiesin sen. Sitä tyttö oli laulanut kerran vuosia sitten, kaukana Sotterossa, kun taivas sinisenä säihkyi … Tuostahan oli tyttö kirjeessäänkin muistuttanut, ja Kulkuri itsekin jotain kertoillut humalapäissään. Selvillä taas ei hän sanaa saanut suustaan. Niinpä minun oli puheltava yksin edelleen.

— Elä välitä! Jospa sinä tapaisitkin hänet Sotterossa, yrittelin minä.

Ei, ei vastausta. Ei hän edes hyräillyt enää.

— Mikäs se sinun typykkäsi nimi olikaan? tiedustelin, kun olin sen unohtanut.

Nyt Kulkuri kohautti reppuaan, vilkaisi minuun ja vihansukuisesti tohahti:

— Mitäs pirua se sun kuuluu!

Eipä kuulunutkaan, ei sen puolesta. Minäkin herkesin puhumattomaksi.

Kävellä ketkuttelimme.

Ja tässä kohottelin minä, Hoikka. Roopehan minä oikeastaan olen, vaikka Hoikkana minut hyvin tunnetaan jokisuulla ja paremmin vielä ylämaissa, pitkin kiemuraista Kemijokivartta. Roope Romppainen on siis nimeni papinkirjassa. Mutta en minä tuosta nimestäni paljon välitä, vaikka sillä kuittaankin tilini ja sanon sen nimeksi jeparillekin, joka ei ole minua tuntevinaan. Hoikka on paljon parempi. Sitä minä kuuntelenkin mieluimmin, sille käännyn ja tottelen, kun joku minua takaa tönäisee ja vaikka puoliääneenkin suhahtaa: Hoikka, kuule …

Isästäni minä en paljon muista, sillä hän kuoli pois saatuaan puukon rintaansa, kun minä Roope olin vallan pieni vielä. Jotain minä muistan hänestä sentään; sen ainakin, kun hän horjahteli työstään satamasta ylös sahan törmää, jonka laella sijaitsi pieni harmaa tupamme. Muistan, kuinka hän kipusi jyrkkää rinnettä: hän horjahteli etukumarassa, pitkät eturaajansa lähellä maapintaa kuin gorillalla kävellessään. Se hän olikin, karvainen apina, urosgorilla. Sitä hän muistutti kaikessa — suurta, väkevää petoa. Siinä hän viimein huojui ovisuussa puhallellen käsiinsä, jotka olivat karvaiset ja suuret ja sinipunertavat.

Muistan, kuinka hän hotki muristen ruokansa, sätti jostain äitiäni ja horjahteli kohta alas kaupunkiin, kapakkaan, josta palaili joskus yön päälle kaameasti karjuen — ellei ollut joutunut jeparin putkaan.

Äidistäni minä muistan vielä vähemmän. Sen vain muistan, että hän oli pieni, hintelä nainen, ja hiljainen. Sen muistan lisäksi, että hän juoksi aina perässäni, kun minä urheilin sataman möljällä. Mutta siistinä ja somana hän vain piti pienen tupamme siellä sahan törmällä, paikkasi ja parsi yötä päivää ja piti minusta hyvää huolta. Muistan senkin, että hän itki usein, ja aina silloin, kun isäni ei ollut vielä kapakasta palannut, hän itki ja likisti minua rintaansa vasten. Muutapa en sitten hänestäkään muista. Hän kuoli keuhkotautiin pian sen jälkeen, kun isäapinani nukkui pitkään uneensa möljän laiturilla, pitkä puukko rinnassaan. Siellä he nyt molemmatkin nukkuivat kaupungin hautuumaalla kuusipuitten varjossa; olen minä joskus sitä tietä poikennut, tupakoinut siinä hetken ja kävellyt tieheni.

Viisi vuotta vietin sitten tätini, äitini sisaren, luona lähellä samaa kaupunkia, kunnes muutin itsellisenä taivasalle asumaan, ja siitä saakka olen siellä makaillut ja kävellyt, enimmäkseen vastatuulessa, karmaisevassa, pirun purevassa, läpi lihan ja luun viheltävässä.

Niille, jotka eivät ole minua muistavinaan, valaisen, että olen nuorehko mies edelleen, osaan liikautella korviani ja olen hoikka, siitä tuo uusin nimenikin. Isääni minä muistutan ehken enimmän siinä, että kävelen hieman kumarassa, horjahdellen. Myöskin minulla on isäni kädet, suuret ja sinipunervat, kuin kylmän vihoittamat, kuin aina kurottautumassa johonkin. Silmäni ovat sinertävät, kylmät ja siristelevät, kuin aina tähtäämässä läpi jostakin. Peilissä olen ollut näkevinäni, että huuleni ovat pilkallisesti törrössä; en minä tiedä mistä syystä. Luja ja väkevä olen, raa’an karaistunut, vaikka tätini, se äitini sisar, povaili minun menevän pian emoni jälkeen. Keuhkoissa vikaa muka, niin kuin tietenkin olikin. Mutta luonto itse oli poikansa tervehdyttänyt. Tämän minä olen tuntenut ja tiennyt ylpeydellä, kun olen saattanut maata joskus pitkiäkin öitä jossakin pinon solassa, lautatarhojen alla, maassa ja metsässä, tuiskussa ja pakkasessa, — maannut ja örissyt. Ja on minua saanut iskeä moni vahvakin miesä kunnes olen uskonut ja oiennut.

Sellainen olin edelleenkin. Likipitäen.

Alkoi jo ramasta. Tunnusti kuin vieterit jaloissa olisivat alkaneet höltyä, ja teki mieli jo