"Ole viisaasti höperö!" sanoi vääpeli Ryhmy

By Armas J. Pulla

Sotamiehet Ryhmy ja Romppainen joutuvat jälleen kerran vaikean tilanteen äärelle. Heillä ja muutamalla muulla suomalaisella sotilaalla on mukavat jutustelut kesken, kun korsuun osuu yhtäkkiä kranaatti. Romppainen ja muuan Tiuskanen jäävät hiekan alle niin pahasti, etteivät pääse vapaaksi. Ryhmyllä on kuitenkin idea – eikö heidän kannata odottaa, että venäläiset kaivavat miehet esiin? Näin he joutuvat kyllä sotavangeiksi, mutta ovat Ryhmy ja Romppainen selvinneet vaativammistakin tehtävistä kuin vihollisten käsistä karkaamisesta... Miesten mukana häärää tietysti myös Mörökölli-kissa, joka juo kaikki sotamiehille tarkoitetut maidot.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 11, 2021
• ISBN: 9788726356755

Book preview

www.egmont.com

— Kuulkaa, pojat, kuului ääni korsun nurkasta, jonne saakka myrskylyhdyn valo ei kantanut, nyt minä tiedän, mikä tästä korsusta puuttuu, jotta se olisi täydellinen. Tossa ovensuussa tarttis olla peliautomaatti!

— On sulla ideat, Ryhmy!

— Jees, vastasi vääpeli Ryhmy. — On mulla. Sitä mieltä on isin kisukin … Kas, sepä räsähti lähellä!

Muuan alikersantti pisti päänsä sisään korsun ovesta.

— Himasen korsussa olisi postia; kuka tahtoo vapaaehtoisesti painua sitä hakemaan?

— Mene itte! ärähti joku. — Ei siellä kuitenkaan ole mitään, mitä lukea viitsisi. Pakanasano-mia ja muuta sellaista.

— Kuului siellä olevan kolme siviilipakettia.

— Jees, ja niissä taas niitä kirottuja iänikuisia villasukkia. Mullakin on nyt niitä kuusitoista paria ja kaikki liian suuria!

— Mutta eivät nämä paketit haise sukille, toisessa on varmasti kahvia, ilmoitti alikersantti.

— Kahvia, mutisi muuan hintelä, kalpeakasvoi-nen ja terävänenäinen sotamies, joka makasi laverilla kädet pään alla ja tuijotteli kattoon kiinnittä-määnsä koreata tytönkuvaa, jostakin saippuarek-laamista repäistyä. — Kahvia, — noh, jos mä lähtisin!

Mutta silloin kohosi hänen vierellään loikonut pikkuinen ja pyöreä korpraali, jonka pannukakku-naamaa koristi porkkananvärinen sänki ja kuivunutta kääpää muistuttava muhkurainen nenä, ja virkkoi käheästi:

— Minä lähden mukaan!

Laiha mies irvisti.

— Niin, tietysti sinä tulet mukaan, ärähti hän. — Sinä olet ihan kuin iilimato! Noh, lähde nyt sitten!

Miehet katosivat käytävään ja alikersantti heidän jälkeensä. Vääpeli Ryhmy ilmestyi esille nurkastaan, roikottaen kissaa kainalossaan.

— Tuo on kanssa eri pariskunta, pirskutti vieköön! mutisi hän äkeästi. — Eiksje, Mörökölli?

Katti naukaisi ikäänkuin myöntäen, että se oli samaa mieltä.

Samassa syöksyi korsuun romuluinen vänrikki, joka ähkäisten heittäytyi lähimmälle laverille.

— Noh, kas, Romppainen! Mikäs tuuli sinut tänne toi?

— Hiittäkö se sinulle kuuluu? Tartteeko alaisten tietää, mitä suuret herrat tuumailee?

Vääpeli irvisti.

— Ja sinäkö olet niitä suuria herroja, muka? Taisi tulla vähän paukkuja vanjojen puolelta?

— Tulihan noita; minua paukutti kokonainen patteri! Meni siinä taas hukkaan tavaraa.

— Jees, menihän siinä, sanoi vääpeli. — Mutta eivätpä iivanat tienneet, kuinka hukkaan he ampuivat.

Vänrikki mietti hetkisen.

— Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat, Ryhmy?

— No, en juuri mitään, sinä olet niin saakulin epäluuloinen luonne. Tulikos sinne jälleen niitä uusia täydennysmiehiä?

Vänrikki teki tavatonta epätoivoa kuvaavan eleen.

— Tuli! ähkäisi hän. — Ja taas huutokauppakamarin jäännöstavaraa, pieniä, rehjuisia ja pa-hannäköisiä. Kaikilla niillä on vatsa kipeä, ja kun lentopommi räjähtää läheisyydessä, ryntäilevät ne pitkin korsun seiniä. Minusta näyttää, että kaikki minua vanhempiin ikäluokkiin kuuluvat miehet ovat paksuja ja turpeita kuin lehmäntatit. Minua nuorempien ikäluokkien äijät taas ovat sellaisia taskukokoisia heiveröisiä.

— Noh, täytyypä sanoa, että kerrankin puhuit järkeä, myönsi vääpeli Ryhmy.

— Hohoo, sen sinä tunnustat siksi, että sattumalta kuulut samaan ikäluokkaan kuin minäkin.

— Niin kuulun, ja se on minun elämäni häpeäpilkkuja, ärähti vääpeli.

— Jos ne elämäsi häpeäpilkut näkyisivät naamastasi, olisit sinä kyllä tämän maan rokonarpisin! irvisti vänrikki. — Missäs muuten ne sinun siunatut täydennysmiehesi korpraali Lumperi ja sotamies Tiuskanen ovat?

— Ne kaverit painuivat yhdessä postia hakemaan. Siinä sitten on kaksi merkillistä iikkaa. Mis-sä toinen, siellä toinenkin; vaikka Lumperi kuorsaisi täyttä päätä, niin jos Tiuskanen hievahtaa-kaan, jopa on toinenkin tolpillaan ja tahtoo tietää, mihkä kaveri aikoo. Ihan mallaa siltä kuin Lumperi olisi pantu Tiuskasta paimentamaan. Siinä hommassa se on melkein yhtä tarkka kuin minun eukkoni. — Noh, kylläpäs siellä nyt taas ryskyy, saavat Lumperi ja Tiuskanen olla toisenkin kerran litteinä, jos mielivät ehjin nahoin säilyä.

Siinä samassa Lumperi ja Tiuskanen syöksyivät huohottaen korsuun.

— Heh, taisipa pojilla olla kuuma, virkkoi vääpeli. — No, Lumperi ainakin osaa tehdä itsensä litteämmäksi kuin lettu. — Tulikos postia?

— Tuli, mutta ei siellä ollut kuin kaksi pakettia. Antoivat sitäpaitsi miehille jaettavaksi kolme kappaletta Virkkaus- ja Neuletöitä ja yhden Partu-rilehden; tässä ne ovat!

— Hyi hiiskatti, ärähti vänrikki. — No, entäs paketit, on kai niissä jotakin hyvää?

Pakettien saajat repivät jo uutterasti käärepapereita, ja muut katselivat innostuneina ympärillä, mitä niistä tulisi. Ja pianhan se alkoi näkyä. Toisessa oli kudottu kaulansuojus, puzzle peli ja ken-käharja, toisessa tavanmukaiset villasukat, pullo aquaveraa ja unikirja.

— Kyll’ on nerokasta! ihasteli vääpeli Ryhmy. — Ei taaskaan Mörököllille mitään sopivaa.

— Lieneekö totta, että sinä olet juottanut Mörököllillesi kaiken joukkueelle tarkoitetun maidon? tiedusti vänrikki Romppainen.

— Minkä hiiskatin maidon? Ei täällä ole nähty maitoa kahteen viikkoon, Jaa, oli tuolla Tiuskasel-la toissa päivänä pullo kermaa, mutta siitä ei vielä kukaan ole päässyt tolkulle, mistä hän sen sai.

— Jaa, mistä sinä sen sait? ärjäisi korpraali Lumperi uhkaavasti.

— Samalla tavalla kuin tupakat siellä niin, ilmoitti Tiuskanen ja hymyili ovelasti.

— Missä niin? kovisti vääpeli Ryhmy. — Kuulkaa, pojat, te olette vähän sellaisia salaperäisiä kavereita, jotka puhuvat vertauksilla ja tunnuskuvilla; sellaisista me ei täällä tykätä. Olenhan sanonut …

Ryhmyn sanomiset jäivät kaikilta tietämättä, sillä samassa alkoi koko korsu keinahdella kuin vene myrskyssä. Hiekkaa virtasi kattoparrujen välistä, kannatinpylväät rusahtelivat, ja yhtäkkiä koko katto petti ja sortui hirmuisella ryminällä sisään. Tuli pilkkopimeä.

— No, nyt ne pahuksen vanjat osasivat! ähkyi vääpeli Ryhmy. — Mörökölli, isin kisu, elätkö sinä vielä?

— Nou! vastasi kissa.

— Joo, tuota riivatun kattia se ajattelee ennen miehiäänkin! murisi vänrikki Romppainen. — Haloo, onkos täällä keitaän muita elossa?

Jostakin kauempaa kuului ääniä.

— Onko herra vänrikki haavoittunut? huusi joku.

— Enkä ole; mutta koipeni on jäänyt jonkin hirren alle, en pääse täältä pois. Sitäpaitsi täällä on vääpeli Ryhmy.

— Ja minä myös! ähkyi sotamies Tiuskanen. — Minä olen hiekassa kaulaani myöten, en voi hievahtaa vähääkään!

— Ähäs, sittenpähän et hittolainen livistä! kuului pimeydestä korpraali Lumperin ääni.

— Kyllä myö kaivamme teidät sieltä esille, huusi joku kauempaa. — Pysykää vain rauhallisina!

Kohta alkoi ulkopuolelta kuulua kankien kilket-tä; lentopommin sortamaa korsua kaivettiin jälleen auki. Mutta tuotapikaa se kaivuun ääni muuttui muuksi, — pikakiväärien rätinäksi ja kiväärien paukkeeksi.

— No, voi peeveli sentään, taitavat vanhat hyökätä! tuohtui Ryhmy. — Ja me kiemurramme tässä kuin kärpäset liimapaperissa …

— Joo … mene hiiteen siitä, kirottu katti! Kuule, kutsu pois tuo eläväsi, ne nuolee mun nenääni!

— Hahaha! riemuitsi Ryhmy. — Ehkä se luulee sitä rotaksi.

— No, nyt ne kaivavat taas! ilmoitti korpraali Lumperi.

— Niin tuntuvat kaivavan, totesi Romppainen.

Todellakin, ammunta oli jälleen loppunut, ja taas kuului kankien kilke ja hakkujen kalke. Ja pian alkoi päivä pilkistellä sortuneiden ja katkenneiden hirsien lomista.

— Hei, mikäs se äskeinen pauke oikein oli? tiedusti Ryhmy. — Yrittivätkö vanhat silmille?

— Ettekö kuule? ärtyi Romppainen, kun ku-kaan ei vastannut.

Mutta kaivajat vain heiluttivat hakkujaan ja kankiaan.

— Pojat! ähkäisi Lumperi ja vetäytyi äkkiä taaksepäin. — Nehän ovat venäläisiä!

— Mene järveen! ärähti Ryhmy. — Sinun kaikki raporttisi ovat yleensä olleet jokseenkin yhtä epäluotettavia kuin veroilmoitukset!

— Tarkoittanet pölyimuriagentin veroilmoituksia! sanoi Romppainen.

— Häh? Entäs sahvöörien veroilmoitukset? Eipä niitäkään juuri evankeliumin sanana taideta ottaa!

— Mutta sittenkin minä sanon, että ne ovat ii-vanoita! penäsi Lumperi, joka oli koko ajan pitänyt silmällä kaivajia.

— Älä vastusta esimiestäsi! ärjäisi Ryhmy. — Kun minä kerran sanon, etteivät ne ole venäläisiä, niin ne eivät ole venäläisiä …

— Kerran tuo Ryhmy löi kanssani vetoa, että erään tuttavamme huvila oli muka keltainen, vaikka minä selvästi muistin sen punaiseksi, ja keltai-nenhan se hitto olikin, kun menimme sitä katsomaan; minun täytyi tilittää Ryhmylle satanen, kertoi Romppainen. — Vasta kuukausia myöhemmin sain tietää, että Ryhmy oli ilmaiseksi, muka suuresta ystävyydestä, maalauttanut sen keltaiseksi …

— Älä puhu rauhanajan asioista; nyt ollaan sodassa! ärjäisi Ryhmy. — Mitä merkitystä nyt on sillä, onko jonkun huvila keltainen tai punainen — meidänhän on nyt oltava yksimielisiä!

— Ollaan pois yksimielisiä: nuo ovat iivanoita! Katso tuota pärstää ja väitä jotakin muuta! ähkäisi Lumperi.

— Etkös sinä hölmöläinen ole kerrankin oikeas-sa! murahti Ryhmy hämmästyneenä. — Vanjahan se on …

Hänen mauserinsa sylkäisi samassa tulta, ja vanjasta tuli vainaja. Mies jäi riippumaan aukkoon, jonka oli saanut tehdyksi hirsien väliin. Työkalujen kolke ulkopuolelta lakkasi paikalla kuulumasta, sensijaan ruvettiin siellä kiivaasti puhumaan, ja kohta tiuskahti aukosta sisälle muutamia luoteja, joita seurasi munakäsikranaatti. Mutta se sinkosi, Ryhmyn sukkelasti