Olen korpraali luonnoltani (sanoi kenraali)

By Armas J. Pulla

Jo vuosikymmenten ajan Callacin perheessä on periytynyt tehtävä: perheen pojat päätyvät työskentelemään de Travoléonin aatelissuvulle. Nuorimmaisen Callacin isä palveli everstinä de Travoléonin rykmentissä, isoisä puolestaan korpraalina eversti de Travéleonin isän rykmentissä ja näin edelleen... Niinpä kukaan ei edes kysy nuorelta Callacilta tämän urasuunnitelmista, vaan oletuksena on, että myös hänestä tulee de Travoléonin suvun oikea käsi. Mutta miten Callacin ja kreivi de Travoléonin yhteistyö lähteekään käyntiin? Ovathan ajat erikoiset – Ranskassa eletään Napoleonin aikoja. Pian Callac ja de Travoléon ovat sotkeutuneet maan politiikkaan pahemmin kuin olisivat osanneet arvata..."Olen korpraali luonnoltani" on Armas J. Pullan humoristinen historiallinen romaani Napoleonin ajan Ranskasta. Romaanilla on myös itsenäinen jatko-osa "Ja me olimme komeetan pyrstö".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726541960

Book preview

www.egmont.com

1

T ravoléonin kreivillinen suku on Ranskan siniverisimpiä ja mainehikkaimpia. Kenraaleina ja kardinaaleina, amiraaleina ja apotteina, ministereinä ja hoviherroina, runoilijoina ja muinakin omituisuuksina he ovat piirtäneet nimensä Ranskan historian lehdille. Eräät suvun naisista ovat päätyneet kuninkaallisiinkin sänkyihin ja eräät miehistä hirsipuuhun, mutta sellaistahan on sattunut kaikissa hienoissa suvuissa.

Suvun jäsenillä on muuan arka kohta, ja tämä kohta on heidän päänsä. Tällä en suinkaan tahdo vihjata, että he olisivat tyhmiä, ei laisinkaan, mutta heidän kallonsa on jollakin tavoin arka kaikenlaisille kolhaisuille. Niinpä muuan Raymond de Travoléon, joka eleli joskus viisi-, kuusisataa vuotta sitten, hankki leipänsä linnansa tähystystornin näköpiiriin joutuneitten ihmisten rosvoamisella aina siihen hetkeen saakka, jolloin muuan paksu apotti, jolta hän yritti ottaa kukkaron, kalautti häntä tammisauvalla päähän. Tuo täräys teki silmänräpäyksessä Raymondista aivan toisen miehen: hän luopui inhasta rosvon ammatista, kääntyi hurskauteen, tuli aikanaan erään luostarin apotiksi ja oli jo vähää vaille pyhimys, kun hän sattui saamaan irronneen kattotiilen päähänsä. Kun hän tointui tästä paukusta, oli hän taas kerrassaan uusi ihminen. Hän kirosi ja menosi ja tappeli ja tuli pian tunnetuksi eräänä maan suurimmista syntisäkeistä. Hänen loppunsa oli sen mukainen: korpit söivät hänen hirsipuuhun ripustetun ruumiinsa. 1500-luvulla eräs Michel de Travoléon taisteli kiihkeästi hugenottien riveissä, kunnes sai eräässä kahakassa miekaniskun päähänsä: tämä sài hänet jyrkästi muuttamaan käsityksiään uskonasioista, ja kolme vuotta hän oli mitä kiihkein katolilainen. Mutta metsästäessään villisikoja hän törmäsi ratsastaessaan tammenoksaan, ja kun hän selvisi tästä kolauksesta, hän olikin taas mielenlaadultaan hugenotti. Sellaisena hänet sitten Pärttylin yönä pudotettiin hotellinsa ikkunasta kadulle, johon hän surkeasti kuoli.

Travoléoneilla on kautta aikojen ollut rinnallansa Callaceja. Isäni, Thomas Callac, palveli kersanttina eversti de Travoléonin rykmentissä. Isoisäni oli palvellut korpraalina eversti de Travoléonin isän rykmentissä, isoisäni isä … mutta mitäpäs tuosta jatkamaan. Tähän asiaintilaan oltiin niin totuttu, että kun nuori Bernard de Travoléon oli käynyt sotakoulunsa ja määrätty aliluutnanttina Ardennien ratsujääkärirykmenttiin Carcassonneen, minulta ei edes tiedusteltu, menisinkö hänen mukanaan, ilmoitettiin vain, että minun pitäisi olla lähtövalmiina silloin ja silloin. Tuo asia oli päätetty kohdaltani ennenkuin olin vielä osannut kävelläkään. Vanha kreivitär, jolla oli sellainen terve käsitys, että tietävä sotilaspalvelija olisi parempi kuin tietämätön, salli poikansa opettajan, apotti Orghemont’in, opettaa minuakin. Eversti ei kylläkään pitänyt siitä lainkaan. Hän oli sitä mieltä, että oppi pilaa alhaissäätyisen: tekee hänestä nenäkkään, nurisevan ja arvostelevan. Kuultuaan, että apotti opetti minulle italiaakin, eversti ällistyi kerrassaan.

»On yhtä tolkutonta opettaa palvelijalle kieliä kuin totuttaa hevonen juomaan viiniä!» virkkoi hän.

Mutta oli miten oli: kun nuori kreivi sitten lähti kohti Carcassonnea, seurasin minä mukana.

»Tästä hetkestä on nuori kreivi herrasi, poika!» sanoi isäni. »Mikä sinusta hänelle loppujen lopuksi tulee, sitä en vielä tiedä, koska en tunne tarpeeksi häntä. Kun Travoléon on ollut leijona, on joku Callac ollut hänen kyntensä, kun Travoléon on ollut pässi, on joku Callac ollut hänen sarvensa, kun Travoléon on ollut jänis, on joku Callac ollut hänen koipinaan. Aika näyttää, tuleeko sinusta kynnet, sarvet vaiko koivet. En tunne tarpeeksi Bernard’ia: sen vain tiedän, että hän on päätöksissään ylen vaihtelevainen, pälkähteleväinen. Mutta oli miten oli ja tuli mitä tuli: palvele hyvin Bernardia, niinkuin minä olen palvellut hänen isäänsä. Hoivasin hänet aliluutnantista everstiksi — tietysti siinä oli hänen omaakin ansiotaan mukana —, ja siinä ohella ehdin itse kohota kersantiksi. Jos uuraasti ja uskollisesti palvelet kuningasta ja kreivi Bernardia, saatat sinäkin olla kersantti kahdenkymmenen vuoden kuluttua — ehkäpä ennemminkin. Sillä sinä et ole tyhmä, poika, et lainkaan, sinä olet todellinen Callac, vaikkei sinulla olekaan Callacien ulkonäköä. Hyvästi, poika, Jumala olkoon kanssasi!»

Hän läimäytti minua lujasti olkapäälle, kääntyi ja marssi tiehensä vanhan soturin jäykin askelin. Vasta silloin uskalsi äitini, jonka olin koko ajan aavistellut odotelleen keittiön oven takana, astua näkösälle. Kyyneleet valuivat hänen silmistään.

»Näkemiin, Vincent, näkemiin!» sanoi hän minua syleillen. »Milloin suinkin voit, pistäydy katsomassa minua. Minä olen täällä niin kovin yksin.»

»Käyn kyllä niin usein kuin voin», lupasin minä, »Ja kirjoitan ahkerasti.»

Äitini katse kirkastui.

»Olen siitä kovin iloinen, Vincent … Olisin muuten toivonut sinusta tulevan jotakin muuta kuin sotilaan …»

»Yritän tulla kersantiksi mahdollisimman pian.» »Kersantiksi?»

»Niin, kersantiksi. Enemmäksihän en voi tulla, koska en ole aatelinen, niinkuin kreivi Bernard.»

»Mutta olet paljon komeampi kuin nuori kreivi!» Minä nauroin.

»Niin, sinun silmissäsi tietysti, koska olen poikasi, ja sinä olet äitini. Mutta ehkäpä muut eivät ole aivan samaa mieltä. Muuten, äiti, saanko kysyä sinulta asiaa, joka on jo vuosia vaivannut mieltäni?»

»Tottahan nyt, kysy vain!»

»Äiti, mitä on sinun ja isän välillä?»

Äitini katsoi minua pitkään ja totisena.

»Mistä olet saanut tuollaisen kuvitelman … että isäsi ja minun välilläni olisi jotakin … Ei, mitään ei ole välillämme … Mutta mene nyt, muuten purskahdan itkuun!»

Ratsastaessani kreivi Bernardin kintereillä Carcassonnea kohti minä mietin paljon ja ankarasti kysymääni asiaa, mutta en keksinyt siihen mitään selitystä. Kreivi de Travoléonin rykmentti oli ollut Strasbourgissa isäni mennessä naimisiin. Äitini oli elsassilainen, ja hän oli nuorempana puhunut paremmin saksaa kuin ranskaa — minullekin hän oli opettanut äidinkielensä — ja jotkut uumoilivat syyn olevan siinä. Mutta he erehtyivät. Ne, jotka asioita tunsivat, kertoivat, että isäni ja äitini olivat nuoruudessaan olleet todellinen ihannepari. Äitini oli ollut kaunis, hyvin kaunis ja isäni komea, ja he olivat rakastaneet toisiaan tulisesti. Mutta sitten — niin, sitten kaikki oli yht’äkkiä muuttunut. Hellästä ja huomaavaisesta isästäni oli tullut kova ja tyly. Kylä puhui asiasta paljon, selityksiä keksittiin kaikenlaisia, mutta mitään varmaa ei tiedetty. Oliko jutussa ehkä joku toinen nainen? Sellainen koetettiin tietysti löytää, kylän juorukellot tekivät asian hyväksi valtavasti työtä, mutta hukkaan se meni: vaikka isäni hylki äitiäni, ei hän silti vilkaissutkaan kehenkään toiseen. Ja äitini puolestaan — no, mitäpäs tuosta. Kun kerran La Madeleinen kylän eukot eivät olleet kyenneet parin vuosikymmenen aikana keksimään jutulle ratkaisua, niin turhaapa minun oli silloin sillä päätäni vaivata. Pohtiminen teki sitäpaitsi ilmeeni synkäksi, ja kreivi Bernard ei pitänyt siitä. Niinpä koetin löytää hymyn ja naurun aiheita eikä siinä suurta vaivaa ollutkaan: olinhan kahdeksantoistavuotias, ja siinä iässä maailma on täynnä naurua.

Neljäntenä päivänä lähtömme jälkeen me saavuimme Carcassonneen ja ilmoittauduimme rykmenttiimme. Kaksi, kolme ensimmäistä päivää meni kaupungilla maleksimiseen, mutta kun olin saanut asepukuni — jonka nuori kreivi oli minulle tilannut ja maksanut — alkoi sotapalvelukseni. Kun ensimmäisen kerran astuin univormussani kreivin eteen, hän näytti suorastaan hämmästyvän.

»Piru vieköön, mies, asepukuhan käy sinulle kuin valettu. Olet komea ratsujääkäri!»

Vilkaisin itseäni peilistä, ja olin hiukan samaa mieltä. Ratsujääkärin vihreä puku valkoisine käänteineen, ihonmyötäisine unkarilaishousuineen ja husaarisaappaineen näytti kovasti hyvältä ylläni. Kävin suorastaan hiukan itserakkaaksi, ja muutaman päivän kuljin siinä käsityksessä, että olin rykmentin upein soturi — kunnes muuan Joachim Murat astui sisälle kasarmin portista.

»Olen tullut liittyäkseni rykmenttiin», sanoi hän kersantille. »Kenelle voin ilmoittautua?»

»Ei Ardennien ratsujääkärirykmenttiin liitytä noin vain», ärähti kersantti hiukan loukkautuneena. »Kuka voi suositella sinua?»

»Minä itse vain», vastasi tulokas. »Ja minä en suositakaan huonoa miestä!»

»Oletpa täynnä itseäsi!» tivahti kersantti.

»Ketä sitten olisin?» tiedusti toinen. »Parempi olla täynnä itseään kuin tyhjää, niinkuin sinä!»

»Tule tuonne tallin taakse!» ärähti kersantti.

He menivät tallin taakse. Siellä uuden miehen käteen työnnettiin miekka, jonka hän puolestaan hetken kuluttua työnsi kersantin käsivarren läpi.

»Hiisi vieköön!» murisi kersantti, kun hänen kättään sidottiin, »sinä osaat käsitellä tuota kapinetta. Mistä tulet?»

»Toulousen pappisseminaarista. Nimeni on Murat.»

»Pappisseminaarista!» huusi kersantti. »Opetetaanko siellä nykyään miekkailuakin?»

»Ei, mutta minä olenkin oppinut siellä yleensä juuri sitä, mitä siellä ei opetettu», vastasi Murat.

No niin, tietysti Murat pääsi rykmenttiin, ja pian hänet tunnettiin rykmentin hurjista hurjimpana miehenä, joka pystyi tyhjentämään viinipullon henkäisemättä, antamaan selkään tusinalle porvareita yhdellä kertaa ja pettämään heistä puoli tusinaa yhden yön aikana. Kun Toulousen pappisseminaari myöhemmin sai selville, mihin eräs sen oppilaista oli paennut, ja pyysi hänen palauttamistaan, vastasi eversti, ettei hän ainakaan ottaisi tunnolleen ja vastuulleen vihkiä papiksi miestä, joka teki yksinään syntiä enemmän kuin pieni seurakunta yhteensä ja joka erään entisen piispan lailla oli jo ehtinyt hankkia tusinan verran omia jälkeläisiäkin lapsikuoron perustamista varten. Tämän tiedoituksen jälkeen ei seminaari enää kysellyt karkuriaan.

Vajaat kaksi vuotta palveltuaan Murat oli jo kersantti. Samoihin aikoihin tuli herrastani, kreivi Bernardista, luutnantti.

»Kolmen tai neljän vuoden kuluttua minäkin aion olla luutnantti», sanoi Murat minulle. »Tai ehkäpä jo aikaisemminkin.»

»Mutta sehän on aivan mahdotonta!» hämmästelin minä. »Ethän sinä ole aatelinen!»

»Mitä se sitten merkitsee: aatelinen?»

»Mitäkö … no, sitä ainakin, että kun on aatelinen, pääsee upseeriksi, mutta jollei ole, niin ei pääse.»

»Ja miksi ei? Enkö minä ole parempi ratsastaja kuin herrasi? Enkö miekkaile paremmin kuin hän? Enkö ole älykkäämpi kuin hän? Enkö ole komeampi kuin hän? Enkö pysty johtamaan miehiä paremmin kuin hän?»

Katselin silmät pyöreinä kumppaniani.

»Mutta, hyvä Murat, minkä voisit asiain järjestykselle? Sinä olet joka tapauksessa alhaissyntyinen. Olet nyt kersantti ja kersanttina pysyt!»

Silloin Murat sai todellisen raivokohtauksen! Hän haukkui ja kirosi kaikki upseerit.

»Minä olen viisaampi kuin koko kuninkaallisen armeijan pässinpäät upseerit yhteensä!» julisti hän. »No niin, tällä hetkellä minun on tyydyttävä olemaan vain kersantti. Mutta tulee aika, jolloin koko tämä itsevaltainen, typerä kuninkaallinen järjestys kumotaan, ja silloin minustakin tulee luutnantti — luutnantti, pyh, eversti minusta tulee ja sitten kenraali! Oletko lukenut Emilen?»

»En.»

»Lue se. Se on erään Rousseaun teos. Hän oli viisas mies, tuo Rousseau. Hän vaatii, että ihmistä on kasvatettava sellaiseen sivistykseen, joka ei kahlehdi hänen luontoaan vaan antaa hänen kykyjensä kehittyä aivan vapaasti. Ja minulla on kykyjä, tuhannen tulimmaista!»

»En kiellä sitä, mutta eikö olisi viisaampaa olla liikaa niitä kehumatta? Jos joku upseereista sattuisi kuulemaan, niin …»

»Kuulkoot vain! En minä kehu! Minä puhun totta! Olen nerokas soturi, tiedän sen!»

»Niin, olet erinomainen soturi, mutta etkö voisi pitää sitä omana tietonasi …?»

»Omana tietonani? Pitäisikö minun hävetä etevyyttäni? Sepä merkillistä! Ehei, tästä lähtien julistan sen kyllä kaikille!»

Ja niin hän tekikin, tuo onneton! Jos hän olisi tyytynyt vain kehuskelemaan itseään, se olisi ehkä siedettykin ( sitähän teki jokainen ratsujääkäri), mutta kun hän jatkuvasti haukkui upseereja tyhmyreiksi ja luki tovereilleen Pariisista saamiaan merkillisiä lehtiä, joissa puhuttiin vapaudesta ja tasa-arvosta ja muusta sellaisesta, häneen suututtiin, ja kun hän sitten usutti eräitä ratsujääkäreitä suoraan tottelemattomuuteen, hänet pidätettiin, pantiin sotaoikeuden eteen, tuomittiin menettämään kersantin arvonsa ja potkaistiin pois rykmentistä!

»Vahinko miestä», sanoi kreivi de Travoléon »Hän oli kieltämättä hyvä soturi. Mutta täytyyhän ihmisen ymmärtää asemansa.»

»Hän sanoi, että me kaikki olemme tasa-arvoisia!» virkoin minä.

»Tasa-arvoisia!» huusi kreivi. »Et kai sinä ole alkanut uskoa sellaiseen pötyyn?»

»En missään tapauksessa, herra kreivi!» vakuutin minä.

En puhunut aivan totta näin sanoessani. Minuunkin oli kylvetty pieni epäilyn siemen, ja se alkoi itää. Aloin ihmetellä, oliko aivan oikein ja paikallaan, että isäni oli annettava kaksitoista lyhdettä sadasta kreivi de Travoléonille, että meidän oli pakko paistaa leipämme kreivin leivintuvassa ja maksaa siitä, puristuttaa viinimme hänen viinipuristimessaan ja maksaa siitä ja jauhattaa viljamme hänen myllyssään ja maksaa siitäkin.

Muut näyttivät tuumiskelevan samanlaisia asioita, ja mitä enemmän he niitä miettivät, sitä äreämmiksi he muuttuivat. Ilmassa oli levottomuuden henki, joka lisäytyi päivä päivältä. Pariisista kantautui ihmeellisiä tietoja: siellä oli kapinoitu, ryöstetty asekauppoja ja lopuksi vallattu Bastilji. Lyhtypylväitä oli koristeltu vihatuilla ylimyksillä. Ja sotilaat olivat kieltäytyneet käyttämästä aseitaan kansanjoukkoja vastaan.

»Vincent», sanoi kreivi de Travoléon minulle, »millainen on mieliala rykmentissä? Jos roskaväki ryhtyisi täällä mellakoimaan, niin mitä tekisi rykmentti? Auttaisivatko ratsujääkärit noita hyeenoja upseerien hirttämisessä vaiko upseerejansa noiden hyeenoiden hirsipuuhun ripustamisessa?»

»Herra kreivi, en osaa sanoa asiasta mitään. Mutta yleensä miehet ovat sitä mieltä, että joku tai joitakin pitäisi hirttää. Se vaikuttaisi piristävästi.»

»Vai sillä tavalla», virkkoi kreivi miettivästi. Sitten hän latasi pistoolinsa ja muskettinsa. »Mitä sinä teet, jos minua tullaan hakemaan hirtettäväksi?» tiedusteli hän.

»Herra kreivi», vastasin minä, »isäni sanoi minulle ennen lähtöäni: ’katso, ettei nuorelle kreiville tapahdu mitään pahaa ja hoida asiat niin, että hän aikanaan tulee everstiksi!’ Isäni toivomus on minulle laki.»

»Vai sanoi hän niin!» mutisi kreivi. »Ja sinä olet siis ottanut hoitaaksesi asiat niin, että minusta tulisi aikanaan eversti!»

»Kyllä, monsieur», vastasin minä.

Silloin kreivi de Travoléon nauroi ääneensä ja taputti minua olkapäälle.

»Olkoon niin», virkkoi hän. »Mutta ensin minä kuitenkin teen sinusta kersantin!»

Vaikka Carcassonneenkin syntyi kaikenlaisia kumouksellisi klubeja ja monet ihmiset alkoivat pukeutua patrioottisesta, toisin sanoen panivat ylleen mahdollisimman risaisia vaatteita ja lakkasivat pesemästä itseään ja alkoivat sinutella kaikkia, siellä pysyttiin kuitenkin kutakuinkin rauhallisina. Ja niinpä kreivi de Travoléon uskaltautuikin sitten lähtemään lomalle, joka oli myönnetty hänelle jo kuukausia aikaisemmin, ja minä luonnollisesti pääsin lähtemään hänen mukanaan.

Meidät otettiin tietysti hyvin lämpöisesti vastaan La Madeleinessa. Isäni oli vaikeata salata tyytyväisyyttään ja ihastustaan nähdessään minut sotilaspuvussani, ja äitini itki valtavan määrän ilonkyyneleitä.

»Olet miehistynyt, poika!» sanoi isäni. »Mutta toivottavasti sinuun eivät ole tarttuneet nuo kumoukselliset aatteet, joita jotkut tässäkin kylässä saarnaavat. No, meillä ei ole pahinta, kylämme nimikin on edelleen La Madeleine. Mutta Bournay on nyt Veljeys, Saint-Léonard on muuttunut Sokeroiduiksi Hedelmiksi, Port-Louis Tasa-arvoisuuden Satamaksi ja Ris Brutukseksi … Mikä hitto se Brutus muuten on?»

»Siitä minulla ei ole aavistustakaan.»

»No niin, mutta sen nimen on suutari Arnault antanut nuorimmalle pojalleenkin … Se vielä menetteleekin, mutta kun täällä on kastettu lapsia Ihmisyydeksi, Porkkanaksi, Vapauden Aamuruskoksi tai Kansalliskeihääksi …»

»Kansalliskeihääksi?»

»Niin ja vieläpä Rabarberiksikin ja Rakkaus-Saatanaksi! Suutari Arnault on keksinyt enimmät noista nimistä; hän on nyt kylän huomatuin henkilö. Hän on käynyt kahdesti Pariisissa ohjeita saamassa ja kiihottaa joka ilta ihmisiä Couthonin kapakassa …»

Ilmeisesti nuorelle kreivillekin oli puhuttu näistä asioista, sillä kun menin iltapäivällä linnaan, sanoi hän