"Iltaa Häspyyttäri", sanoi vääpeli Ryhmy

By Armas J. Pulla

Vääpeli Kalle Ryhmy ja vänrikki Ville Romppainen ovat kaksi sotamiestä, joille sattuu ja tapahtuu. Milloin miehet löytävät salaisia panssarivaunuja, milloin juostaan karkuun venäläistä komissaari Natalia Vengrovskaa..."Iltaa häspyyttäri, sanoi vääpeli Ryhmy" sijoittuu toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin. Eräänä iltana Ryhmy kävelee Helsingin Tähtitorninmäelle ja kuulee hämärässä keskustelun, jossa puhutaan tilatusta tuhopoltosta. Mistä oikein on kysymys? Ja miten polttoaikeet oikein liittyvät Ryhmyyn ja Romppaiseen? Kaverukset joutuvat jälleen keskelle mitä ihmeellisintä tapahtumaketjua.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 10, 2021
• ISBN: 9788726356687

Book preview

www.egmont.com

Vääpeli Ryhmy astui kantaravintolaansa. Hän näytti tympeältä ja surkealta kuin kadulle tipahtanut suolakurkku, sillä päivän pölynimijäkaupoissa ei ollut juuri kehumista. Ihmiset sanoivat — ja olivat sanoneet jo pitkän aikaa — ettei heiltä riittänyt enää rahaa sellaisiin kulttuurikapineisiin kuin pölynimijä: kaikki meni veroihin. Kavalimmatkin liikemiehet valittivat, että verotusviranomaiset olivat vastassa salaisimmillakin takaporteilla ja että jos keksi jonkin mustan kikan verojen kiertämiseksi, keksivät veroviranomaiset kaksi vielä tehokkaampaa kikkaa veron lisäämiseksi.

»Päivällinen!» murahti Ryhmy istuuduttuaan.

»Leikkeleet vaiko keitto?» tiedusti purukumia natusteleva tarjoilijatar ja ruoputti itseään niiltä vaiheilta, jossa kanalla on pyrstö.

»Melkein sama, kummalla minä terveyttäni vaarannan: tuokaa keitto!» mörähti vääpeli ja syventyi tarkastelemaan saman päivän »Työtätekevää Työläistä». Hän löysi lehdestä jutun, joka piristi häntä tavattomasti: siinä peitottiin pataluhaksi muuan tohtori, joka jossakin elokuvaa käsittelevässä artikkelissaan oli sattunut sanomaan, että mykän filmin suurin tähti oli ollut Alla Nazimova.

»Kuinka juljetaan», kirjoitti lehti, »ihailla julkisessa sanassa henkilöä, jolla on noin tavattoman natsilainen nimi! Se puhuu yhäti ja jatkuvasti kasvavasta taantumuksellisuudesta, se todistaa, että ne natsilaiset sotaseikkailijat, jotka johtivat tämän kansan kahteen sotaan, nostavat jälleen kähiseviä kyykäärmeenpäitään …»

»Nyt ne ovat keksineet sellaisen atomipommin, joka on tuhat kertaa tehokkaampi kuin Hiroshimaan pudotettu», keskeytti naapuripöydässä istuva mies Ryhmyn lukemisen. »Kyllä ihmiset ovat älykkäitä!»

Ryhmy irvisti melankoolisesti.

»Älykkäitä ehkä, mutt’eivät viisaita!» sanoi hän.

»Mitäs herra tarkoittaa?»

»Että atomipommin keksiminen oli pirun älykästä, muttei lainkaan viisasta.»

»Hm, saattaapa olla niin. Luuletteko, että kolmas maailmansota vielä syttyy?»

»Sota syttyy aina ennemmin tai myöhemmin.»

»Vaikka onkin niin viisaita valtiomiehiä?»

»Ettekö ole maailmanhistoriasta lukenut, että juuri maailman viisaimmat miehet ovat tehneet maailman suurimmat tyhmyydet? Eivät idiootit ole aiheuttaneet yhtään sotaa.»

»Hm. Mitä aseita luulette kolmannessa maailmansodassa käytettävän?»

»Sitä en mene sanomaan, mutta jos kolmas maailmansota käydään, soditaan neljäs jousin ja kivikirvein.»

Tarjoilijatar alkoi kattaa Ryhmyn pöytää. Ryhmy seurasi tätä toimitusta avoimen epäluuloisesti.

»Mitä tuo on?» tiedusti hän ja osoitti sormellaan keittoa.

Tarjoilijatar vilkaisi lautaselle, ikäänkuin ei olisi aikaisemmin sen sisältöön mitenkään tutustunutkaan, ja vastasi vaivautuneesti:

»Kaalia.»

Ryhmy tarttui lusikkaansa, pisti sen keittoonsa ja kohotti sitten täyden lusikan huulilleen.

»Minä en syö tuota!» ilmoitti hän maistettuaan.

»Eikö herra syö kaalia?» tiedusti neitonen.

»Syön minä. Mutten tuota!» julisti Ryhmy ja sysäsi mielenosoituksellisesti lautasen kauemmas itsestään.

»Miksei herra syö?»

»Juu, miksei herra syö?» säesti lähipöydässä istuva tuuheakulmainen mies synkästi. Hänen katseensa oli valpomaisen väijyvä.

»Jos mä oisin enkelsmanni, niin mä kysyisin vastaan, jotta vaat juu sei, senkin rutupulukka! Mutta kun mä en osaa enkelskaa, niin minä sanon vain, jotta: senkö kurkeloista se teille kuuluu?» tivahti Ryhmy ärtyneenä. »Mitä se vieraalle paistaa, kun ei sukulaisetkaan välitä? Neiti, viekää tuo keitto helskuttiin! Ja tuokaa ne leikkeleet!»

»Te halveksitte siis kaalia?» tiedusti se tuuheakulmainen.

»En. Se on hyvää — jos se on hyvää. Mutta tuo plitku … ja pirskutti, olenko minä mukamas tilivelvollinen kaalinsyönnistäni koko maailman naponnuolijoille? Miksi te ette syö esimerkiksi sammakoita? Tai onkilieroja, niinkuin kiinalaiset?»

»Vihjaatteko, että kaalinsyönti olisi samaa kuin onkilierojen tai sammakoitten syönti?» ärähti tunteheakulmainen.

»Voi hilkkerin pylleröinen!» räjähti vääpeli tympeytyneenä. »Kuinka hitossa se olisi samaa? Olen kyllästynyt umpikieroon kyselytyyliinne, jonka tähtäystä en honaa. Jos vielä utelette jotakin, liippaisen teitä pitkin pärstää!»

Jokainen, joka kirjallisuudesta tai muuten on tutustunut vääpeli Ryhmyyn, tietää että hän on äärimmäisen hyväntahtoinen ja pitkämielinen. Kun hän ryhtyy nimittelemään toista kurkeloiseksi ja hilkkerin pylleröiseksi, hänen täytyy olla jo melkoisesti vihainen tai hermostunut. Ja nyt hän olikin. Kun kiertelee päiväkaupalla ovelta ovelle pölynimijöitä kauppaamassa ja otetaan joka paikassa vastaan yhtä ynseästi kuin verokarhu, niin … no, mitäpäs tuota selittämään, jokainen tajuaa sen ilman muutakin.

Joka tapauksessa Ryhmyn rutupulukat ja naponnuolijat olivat tehokkaasti vaikuttavia sanoja, jotka tukkivat tuuheakulmaisen äijän suun kerrassaan, ja mies lähti tovin kuluttua matkoihinsa Ryhmyä vihamielisesti mulkoillen. Se toinenkaan vääpelin puhuttaja ei enää uskaltanut virkkaa halaistua sanaa, ja niin Ryhmy sai päättää ateriansa rauhassa ja häiritsemättä. Maksettuaan laskunsa — jonka näkeminen loihti tuskallisen ilmeen vääpelin herkille ja ilmeikkäille kasvoille — hän nousi ja asteli tiehensä. Hän osti kadunkulmasta »Nykyajan Naisen» lukeakseen siitä seurapiirijuoruja, joiden avulla hän oli huomannut parhaiten pääsevänsä puheisiin rouvien kanssa pölynimijöitä kaupatessaan, mutta hänen tallustaessaan asuntoaan kohti muuan elokuvajuliste tehosi häneen niin paljon, että hän päättikin viettää parituntisen elokuvissa. Näytettiin muuatta amerikkalaista sotafilmiä. Sen alussa sai sellaisen vaikutelman, että Amerikka oli justiinsa häviämässä sodan, mutta sitten puuttui filmin sankari asiaan ja käänsi asiat toisinpäin. Suurin piirtein yksinään ja etupäässä vanhanmallisella revolverillaan hän teki selvää koko Hitlerin armeijasta ja ehti siinä ohella tuhlata tavattomasti aikaa kuvankauniin sankaritaren rakastelemiseen, tuhota saksalaisten salaisen aseen, vapauttaa pari serkkupoikaa saksalaisten keskitysleiristä, ampua alas satamäärin natsien lentokoneita ja upottaa viisi, kuusi risteilijää. Tusinan verran kertoja hän oli mukana rytäköissä, joissa kokonaiset kaupunkikorttelit hävisivät olemattomiin, mutta sankarilta mustuivat vain kulmakarvat. Sankaritar sensijaan ei saanut pienintäkään tahraa silkkileninkiinsä, ja hänen korkeakorkoiset kenkänsä pysyivät moitteettoman puhtaina, vaikka hän putosi pari kertaa vyötäisiään myöten kuravellin täyttämään ampumahautaan. Viimeisessä kohtauksessa seisoivat presidentti Truman ja Englannin kuningas ja kenraali Eisenhower taustalla, ja etualalla sankari suuteli sankaritarta ja sanoi äi lääv juu, ja sitten presidentti pisti hänen rintaansa ristin ja soitettiin »Tähtilipun alla» ja naurettiin niin leveästi, ettei pärstä riittänyt eivätkä hampaat suuhun sopineet.

Melkoisesti piristyneenä Ryhmy poistui elokuvista. Hän päätti, kun ilma oli kaunis, suorittaa ennen kotiinsa menoa pienen lenkin saadakseen raitista ilmaa ja päätyi lopuksi Tähtitorninmäelle. Siellä hän istahti Haaksirikkoisten patsaan juurelle nauttiakseen näköalasta. Kyllä vääpelikin saattaa ymmärtää maiseman kauneutta.

Pari miestä ilmestyi paikalle.

»Mikäs se tuo on?» kysyi toinen Haaksirikkoisten patsaasta.

Toinen sanoi, mikä se oli.

»Jaha, vai niin. Siellä New Yorkin sataman suussa meillä on paljon, paljon komeampi patsas, Vapaudenpatsas. Paljonkos tämä Haaksirikkoisten patsas on maksanut?»

»Maksanut … en minä vain tiedä …»

»No, senhän nyt saatoin melkein arvatakin. Täällä Euroopassa ollaan niin sivistymättömiä. Pariisissa minä kysyin, jotta mitä niiden Notre-Dame ja Louvre ja Riemukaari ovat maksaneet, eivätkä ne tieneet sitä. Meillä Amerikassa joka kakarakin tietää, kuinka paljon New Yorkin kaupungintalo, Empire State Building tai Washingtonin muistomerkki maksavat.»

»Ai!»

»Jees! Muuten: meidän kaupunkimme, Ockmulgee, Oklahomassa, on pystyttänyt ensimmäisen Technicolorvärjätyn muistopatsaan Betty Grablelle: tytöllä ei ole paljon mitään yllään, se vasta on hemaiseva. Koko jutun maksoi muuan nylonsukkafirma; Bettyllä on on siinä patsaassa aina oikeat nylonsukat, ja tietysti patsaan jalustassa mainitaan, mikä firma niitä myy. Se on taidetta liikeperiaatteiden mukaan, mutta sellaista ei täällä Euroopassa ymmärretä, jees!»

»Ei», myönsi toinen masentuneesti.

Miehet astelivat tiehensä, ja Ryhmy jäi istuskelemaan mietteisiinsä vaipuneena.

Hetken kuluttua ilmestyi viereiselle penkille muuan mies, jonka hahmo tuntui Ryhmystä jollakin tavoin tutulta. Oli kuitenkin jo niin hämärä, ettei vääpeli kyennyt erottamaan hänen kasvonpiirteitään. Niinpä Ryhmy — uskollisena periaatteilleen, ettei turhilla asioilla pidä päätänsä vaivata — jätti äijän tirkistelemisen sikseen ja syventyi taas ihailemaan sataman valoja ja tuumiskelemaan, kannattaisiko hänen ehkä pistäytyä presidentinlinnassa pölynimijäkaupoilla. Hänen tätä asiaa pohtiessaan tuli paikalle taas muuan mieshenkilö, joka käyttäytyi kuin olisi etsiskellyt jotakin. Ryhmyn kohdalla hän hiukan kumartui erottaakseen vääpelin kasvonpiirteet.

»Kas, siinähän sinä oletkin!» virkkoi tulija sitten tyytyväisenä viereisen penkin miehelle.

»Tässähän minä olen, saakurin pääomaherra!» murahti tämä äkeästi — ja silloin Ryhmy tunsi hänet äänestä: siinähän oli sama tuuheakulmainen tyyppi, joka oli hävyttömästi sotkeutunut hänen kaalinsyöntiinsä ravintolassa.

— Sen samperin ruttokorva! tuumaili Ryhmy. — Parhaiten tekisin, jos tarttuisin tuon älliskuukan niskaan ja potkaisisin hänet tästä rinnettä alas. Mutta olkoon nyt. Erittäin ne on manttaalimiehet ja erittäin kulkukissat!

»Tääll’ on jo niin helskutin pimeää, ettei tahdo tuntea ketään», valitti se etsiskelijätyyppi.