Enkeli lensi ohi

By Marko Tapio

Eletään helteistä kesää Jyväskylässä 1960-luvulla. Ihmiset kiirehtivät töihin ja asioilleen, eikä kukaan kiinnitä huomiota mieheen, joka korjaa autoa keskellä kaupunkia. Auton alla olevasta miehestä näkyvät vain jalat, ja auto on koko ajan käynnissä. Menee lähemmäs kaksi päivää ennen kuin joku ymmärtää, ettei kaikki ole kunnossa. Mies on kuollut – eikä pelkästään kuollut, vaan murhattu.Murha on todellinen mysteeri. Poliisin lisäksi sitä ryhtyvät selvittämään niin lehden kesätoimittaja kuin myös kuuluisa rikosetsivä toisesta kaupungista."Enkeli lensi ohi" on Marko Tapion mukaansantempaava ja jännittävä rikosromaani 1960-luvulta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726468519

Book preview

www.egmont.com

1

Olin koko sen kesän paikallisessa iltalehdessä toimittajana. Ei mikään houkuttelevan tuntuinen kesänviettotapa tietysti. Mutta ei se ollut hullumpikaan, kun siihen pääsi sisälle. Päätoimittaja oli lomalla ja sitten hän sairastui, emmekä me kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen. Myös toinen toimitussihteeri oli kesälomalla. Samoin puolet toimittajista. Me loput teimme lehteä Kauppakadun varrella olevassa talossa.

Jos pitää touhusta ja tohinasta, silloin oikea paikka on iltapäivälehden toimitus aamupäivätuntien aikana, kun lehteä tehdään. Nousin joka aamu viideltä, kävelin kilometrin päästä toimitukseen ja nautin suunnattomasti kaupungin raikkaudesta, kun pöly ei vielä ollut ehtinyt nousta ilmaan. Kauppakadulla oli joku mies korjaamassa farmarimallista autoa. Hän oli selällään sen alla niin, että jalat ulottuivat melkein jalkakäytävälle. Koko seutu haisi bensiinille aamuviileässä. Kurkistin auton alle. Se oli Saab-merkkinen.

— Jokin hullusti, vai, sanoin.

Mies ei vastannut. Hänen naamansa oli rasvassa. Hän oli työntänyt käsivartensa koneen sisälle ja tutki vikaa suu kuuntelevasti auki ja silmät puoliummessa, poski kiinni asfaltissa. Auton moottori kävi hiljakseen tyhjäkäynnillä, ja koko laitos tärisi vähän. Mies oli riisunut takkinsa ja kravattinsa auton nokalle.

Jatkoin matkaani. Meidän lisäksemme koko pitkällä kadulla ei näkynyt ketään. Oli viileää ja tuoksui aamukostealta. Hengitin syvään. Jeesus, miten nautin siitä, että oli pakko nousta niin aikaisin ja siten koin kaiken tämän. Se oli yksi syy, jonka vuoksi pidin tästä lehtihommastani.

Iltapäivisin ei ollut kiirettä ja kiikutimme joskus viinipullon tai pari toimitukseen ja vietimme pienessä piirissä vallan ihastuttavia hetkiä. Ladoimme silloin lehden sisäsivut jo täyteen, vain etu- ja takasivut jätettiin auki aamun šokkiuutisille, ja sitten emme voineetkaan muuta kuin toivoa, että herra antaisi yön aikana tapahtua kaikkea pahaa tulipalosta murhaan, jotta meillä olisi mistä tehdä hyviä uutisia. Ajattelin sitten myöhemmin tätä harrasta toivomustamme … Koko aikana joukossamme ei ollut yhtään naistoimittajaa, ja siinäkin suhteessa kesästä tuli siisti ja miellyttävä, päinvastoin kuin naapuritoimituksessa, jonka keskinäisiä lemmensuhteita joku sanoi naiiveimmiksi koko maailmassa.

Pidin muuten tavattomasti firman ekonomista. Hän oli entinen komppanian päällikkö, taisi olla pataljoonan komentajakin. Sodan aikana, tarkoitan. Hän puski töitä myöhään omalla puolellaan ja tuli joskus toimitukseen juttusille. Hänen toisessa jalassaan oli huono verenkierto ja hänen täytyi verrytellä sitä. En ole koskaan kuullut kenenkään kertovan sotajuttuja sillä tavalla kuin hän. Hän kertoi hyvin asiallisesti, asiapitoisesti, otti paperinipun eteensä ja piirsi koko ajan samalla kun selitti. Tässä hänellä oli tietysti etu niihin nähden, jotka ovat kirjoittaneet sodasta, samoin siinä, että hän pystyi eleillään näyttämään miten jokin oli tapahtunut. Mutta olen sitä mieltä, että hän oli ihmisenä syvempi ja varsinkin vivahteikkaampi kuin yleensä ne, jotka sodasta kirjoittivat.

— Miksi helvetissä et ole myntännyt rahaksi tuota kaikkea, sanoin.

Edessämme oli parhaillaan Aleksandrovkan »Bunkkerilohkoa» esittävä piirros.

— Me olimme »Bunkkerissa» 15. päivästä marraskuuta -41 kesäkuun 6. päivään -44, ekonomi jatkoi. Hän oli noussut verryttelemään jalkaansa. Siitä oli leikattu verenkiertotoimintaa sääteleviä hermoja. Kaksi ja puoli vuotta, hän sanoi. Se tunnetaan »Bunkkerilohkon» nimellä kaikissa sotahistorioissa. Pidin koko ajan päiväkirjaa, vapaa-aikoina kirjoitin pikakirjoituksen puhtaaksi. Se monistettiin sitten päämajassa. Antoivat melkoisen tunnustuksen. Sidotutin alkuperäiset muistiinpanot itselleni Gummeruksella. Se on minulla vieläkin. Samoin kuin ryssäläisen luutnantin miekka. Se oli Möklahdessa.

— Et vastannut kysymykseeni, toistin.

— Ei siihen voikaan vastata.

Hän meni taas töihinsä. Katsoin hänen jälkeensä. Perhana, hän oli oikeassa siinä, ajattelin. Eihän kysymys ollut rahasta vaan kokemuksen loistokkuudesta, hitto vie. Ja vain siitä. Se on ainoa, joka jotakin maksaa. Kaikki muu on yhdentekevää.

— Hyh, sanoin Tarvaiselle. Muistaakseni se oli hän. Raha on kanssa yhtä paskaa, sanoin. Mitä sillä lopulta saa. Sota ei ole mitään muuta kuin ihmisen suurin mahdollinen onnettomuus nykyaikana, sanoin, mutta silti en voi päästä mihinkään siitä, että täytyi käsittää yhdeksi suurimmista onnenpotkuista, jos sai kokea sen kaikessa kauheudessaan. Tarvainen katsoi minua ja sanoi jotakin. Hän oli mukava poika. Me emme kumpikaan olleet kokeneet sotaa. Olimme tutustuneet siihen vain keskitysleirejä ja juutalaisghettoja kuvaavissa dokumenttielokuvissa ja muistin, kuinka olimme ihmetelleet, miksi sellaisia valmistettiin. Ilmeisestikin siksi, että suuri sivistynyt yleisö täytti katsomot ja nautti katsoessaan niissä paljastuvaa kammottavaa raakuutta. Siinä koko selitys.

— Kuitenkin sota on omituinen kaksitahoinen asia, sanoin vielä. Sitä ei saa tuollaiseksi kokemukseksi, jos se tehdään tahallisesti. Tai ostamalla. Sama on kaikkien suurten kohtaloitten laita. Sen täytyy tulla väistämättömänä, ja sen saa ilmaiseksi kun saa.

— Omituinen juttu, Tarvainen myönsi.

— On, sanoin.

Tämä tapahtui aamulla. Tällä kertaa se tapahtui aamulla, ja likaiset ja hikiset latojat juoksentelivat edestakaisin toimituksen ja latomon väliä oikovedosrullat käsissä. Lehti alkoi olla kunnossa, odoteltiin vain viimeisiä sähkeitä teleprintteristä. Painokoneet pantiin pyörimään kolmeltatoista.

Vilkuilin kelloa vähän väliä. Se oli toimitussihteerin tuolin takana seinällä ja näkyi koko toimituksen läpi. Huoneiden väliset seinät olivat vyötärön tasolta ylöspäin lasista. Alkoi olla jo kuuma. Tuuletin humisi kaiken aikaa. Sitten kello oli 15 minuuttia vailla 10.

Nousin ja käärin hihani taas alas.

— Jättäkää minulle kolme palstaa takasivulta, sanoin. Riku tuo kuvan heti. Sanelen puhelimessa jutun. So long.

Otin takin kainalooni ja me lähdimme, mutta minä pysähdyin.

— Tarvitsenko minä kameraani missään, kysyin.

— Mitä sinä sillä teet.

Palasin kuitenkin ja hain sen samasta naulakosta, jossa takki oli ollut. Se oli pieni kinofilmikamera ja mahtui ilman koteloaan povitaskuun, mutta hakkasi inhottavasti kylkiluita vasten kävellessä.

No niin, me lähdimme, ja piru vieköön jos silloin tiesin meidän kävellessämme rappuja alas ja tullessamme kahden lasioven jälkeen helteiselle Kauppakadulle, minkä hälinän tulisin nostamaan etusivulla parin tunnin kuluttua. Maksoin kokonaisen kympin jollekin pikkupojalle, jotta hän toisi tuon siunatun kameran toimitukseen, ja vannotin jumalan nimeen, että hän saisi heidät tekemään siitä kuvalaatan vielä sen päivän lehteen ja että he purkaisivat puoli etusivua minua varten.

Mutta nyt me kävelimme vasta Kauppakatua alas, käännyimme Gummeruksen kirjakaupan ympäri ja jatkoimme Gummeruksen katua emmekä tienneet tuosta kaikesta vielä mitään. Oli tiistaipäivä. Muistan, että Riku sanoi jotakin, mutta en mitä se oli. Me poikkesimme siinä joka tapauksessa kadulle ja menimme taksin alapuolelta sen yli ja jatkoimme Kirkkopuiston käytävää pitkin samansuuntaisesti kadun kanssa. Oli aivan tavaton helle. Kello oli vasta 5 minuuttia vaille kymmenen. Näimme sen kirkon tapulista puiden välitse.

— Hiki menee silmiin, sanoin.

— Niin tekee.

Kävelimme äänettöminä puiden varjoissa. Sitten panin takin päälleni ja tunsin, miten inhottavasti kamera saattoikin hakata kylkiluihin. Otin sen pois ja panin sivutaskuun. Se veti takin vinoon.

Kaupungintalo, jonne me olimme matkalla, oli kuitenkin vain puolentoista korttelin päässä toimituksesta. Se oli vanha ja raskastekoinen talo eikä minusta oikein sopinut siihen, missä se oli. Se olisi sopinut jonnekin italialaiseen kaupunkiin — ja sieltä sen esikuva kai olikin. Se oli Alvar Aallon käsialaa, hänen ensimmäisiä töitään. Katselin sitä. Sitten muistin, ettei se ollutkaan Aallon työ eikä tietysti voinutkaan olla.

— Aalto on kuulemma aika poika punaviinin perään, sanoin.

Häiväoja kertoi kerran jutun siitä, miten Aalto oli ulkomailta tullessaan raahannut mukanaan niin isoa pulloa, että tulli ei päästänyt sitä läpi. Alvarin piti knokanneen ilman varoitusta heti yhden tullimiehen ja joutuneen siitä oikeuteen. No, tietysti tämmöinen asia selvisi ja hän sai pullonsa, mutta jutun loppu oli sitä surullisempi. Kun nimittäin ukko sitten jonkin ajan kuluttua oli mennyt hakemaan aarrettaan kellarista, hän löysi sieltä suuren tyhjän pullon ja sen vieressä tukkihumalassa kuorsaavan talonmiehen. En kertonut tätä juttua Rikulle, muistin sen vain siinä.

— Niin on, Riku sanoi.

— Ei hullumpaa. Sitoo mukavasti hikeäkin.

— Älä?

— Koettu juttu on.

Sisällä kaupungintalossa oli viileätä. Siellä pidettiin raastuvanoikeuden istunnot. Me olimme tulleet juuri sitä varten. Tämän päivän ainoana asiana oli muuan miehentappojuttu. Surmapaikka oli korttelin päässä saman Vapaudenkadun varrella kuin kaupungintalokin.

Oikeuden istunto alkoi. Menimme oikeussaliin lehtimiesten paikoille. Kirotun kolkko paikka jo huoneena. Tavallinen ahdas toimisto, ei mitään muuta. Suuri kaappimainen pöytä, jonka takana tuomari ja kaksi oikeusneuvosmiestä istuivat, oli keskellä lattiaa. En ollut koskaan nähnyt sieltä hymyä. Toinen oikeusneuvosmies oli tällä kertaa muuten nainen. Syyttäjä istui oman pöytänsä takana oikealla, puolustusasianajaja vasemmalla seinällä tällä puolen tuomarien pöytää kumpikin. Seinillä oli presidenttien valokuvia kehystettyinä. Tosi kolkko paikka. Muita vieraita kuin lehtiväki ja syytetyn lähiomaiset ei ollut. Olisi saanut olla. Oikeuden istunto on tavattoman havainnollinen esitys siitä, miten toivotonta rikosta on yrittää tehdä salaa, ja siitä syystä sen seuraamisen pitäisi kuulua pakollisiin kansalaisvelvollisuuksiin.

Olin ajatellut tätä usein — ja pian olisin joutuva ajattelemaan lisää. Ymmärsin rikoksia ja niiden tekijöitä silloin kun näkyi, että se mikä oli tehty, oli ollut pakko tehdä. Tämä oli tietysti minun käsitykseni, mutta olin valmis jopa hyväksymään ne, kuten olin valmis hyväksymään sodan. Sama juttu siinä. Kaikenlaisia rikoksia täytyi tapahtua. Se oli vain niin kuin olla pitikin. Silti en nähnyt rikollisissa mitään puolustettavaa ja heidät piti tuomita kaikella ankaruudella ja säälimättömyydellä. Rikokset ja rikolliset olivat aina eräänlaista mätää. Sillä tavoin mätä tuli ulos. Se piti desinfioida pois. Siinä se lyhyesti oli.

Sitten syytetyt kutsuttiin sisään. Murhatyön tekijä oli nuori mustalaismies, ja häntä seurasi hänen morsiamensa, vaalea, melkein maidonvaalea ja