Lasinen pyykkilauta

By Marko Tapio

Nuori mies on palaamassa sodasta. Koko kevään ajan hän on säästänyt rahaa ostaakseen äidilleen pyykkilaudan. Nyt hän kuitenkin päätyy varastamaan sen mukaansa torilta, sillä hän ei halua mennä tyhjin käsin rakkaan äidin luokse. Kotipuolessa miestä odottaa tunteiden sekamelska. Äidin lisäksi kotipaikkakunnalla on nimittäin eräs tyttö, jota mies ei ole nähnyt pitkiin aikoihin. Kotona mies joutuu kuitenkin huomaamaan, että poissa vietetyt vuodet ovat muuttaneet häntä – hän ei ole enää sama nuori poika, joka lähti muutama vuosi sitten sotaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 28, 2021
• ISBN: 9788726468564

Book preview

www.egmont.com

S aattaa olla, että tavallista runsaslumisemman ja kovemman talven sulaminen jo käy suotuisasti ja ajallaan, mutta sen jälkeen kevät venähtääkin pitkäksi ja kylmäksi.

Mitä myöhempään sitä kestää, sitä kulmikkaampana liikkuu ihminen kivenharmaassa, näkymän laidasta laitaan ulottuvassa pilviluolassa ja kiroaa. Hän kiroaa jäykän ja peräänantamattoman luontonsa pakosta — mutta tekee samalla huomioitaan kevään merkeistä: räntäsateen raiskaamista kesälinnuista, jotka ovat jo tiettyyn lajiin asti saapuneet, silmuista ja muusta, ja pistäytyy päiväsydännä metsässä tökkäämässä tikun kusiaispesään nähdäkseen, nouseeko mitään mustasta, puuromaisesta massasta sen kiireellä varvun latvaan saakka, niinkuin olisi sen enteen vaatimus. On sitten taas samantekevää, lupaavatko ne merkit vai kieltävät; nämä, kuten kiroaminenkin, ovat hänen sielunsa kaksi äärimmäisyyttä ja purkautuessaan huojentavat katkeraa sisua näinä kiusan päivinä …

Niin että kun sitten eräänä päivänä toukokuun lopulla ilmestyy näkyviin pilven ja selvän taivaan raja, ihminen on kyllä silloinkin sellaisella aukeamalla, mistä se näkyy. Sees leviää korkealla ja nopeasti länneltä yli taivaan itään päin — ristikkäin sen kanssa ja sen alapuolella on toinen ilmavirtaus pohjan puolelta: tuuli. Se ei ole voimakas, sen tuskin erottaa, mutta — sittenkin, niin … Ihminen katsoo tätä alhaalla maan pinnalla, seisoo kuten ahon kanto tapahtuman korkeuteen, jopa aukeamaansa verrattuna pikkuisena ja mitättömänä, nyrkit väsyneesti jossain polvilumpioiden tasalla. Radio, nykyajan väline, oli puhunut korkean selänteestä. Niillä seuduin kuitenkin, missä muutos sään kulussa on merkityksellisin, sellainen ei selitä paljoakaan. Mutta kun siellä voi näin omin silmin nähdä sen järkkymättömän tulon päänsä päällä, niin saattaa hyvin laaja mielikuva, joka siinä hetken ajan hirvittää hänenlaistaan, osua aivan paikalleen.

Tyypillinen toukokuunlopun päivä tyyntyy yleensä yötä vasten, ja jos tuuli on ollut pohjoisessa ja taivas selkenee, niin tulee hallayö. Jossain huhtikuulla ovat niin sanotut suviyöt, joista on jo ennusteltu; tiedä, kuinka tässä käy vielä mustikan- ja lakankukkien …

Toukokuunlopun päivä, josta on kysymys, on helteisen päiväsarjan ensimmäinen ja aamusta alkaen jatkuu kauniina ja kesäisenä. Jossain välissä iltäpuolella välähtelee ukkonen, ripsii vähän vettä, niin että yöhalla, sitten kun sen aika on tullut, saa siitä tarvittavan kosteuden lumivalkoista usvaansa varten … Aurinko paistaa, ja tällaisena päivänä, jolloin taivas on osapuilleen koko päivän sees, se käsittelee laajoja alueita — tosin liikkumattomana, ikään kuin levittyneenä on maiseman yllä kaikkialla hieno pohjatuulen henkäys, ja auringon vaikutus huipentuukin siten vain eteläisillä, tuulensuojaisilla rinteillä. Mutta muuallakin, lämpimän väreillessä päiväsydännä, ponnistautuu koivun lehti hiirenkorva-asteen ohi ja tuoksuu. On sitä paitsi monta muuta lemahdusta: tuomet kukkivat jossakin, sammal kuivaa; rinteiltä nousee ylöspäin näkymätöntä höyryä, niin ohutta, että sen erillisiä pisaroita ovat juuri nuo tuoksut. Saman ilman täyttää moninaisten lintusten ylenpalttinen säväkkä — tänään vasta kukkuu käki ensimmäiset ehjät sarjansa, niin että asujat arkensa keskellä sen kaukaakin kuulevat. Ja niin edelleen: ei ole ihmisen aisteissa sellaista, jolle kesäntulossa tällaisena päivänä ei olisi havaittavaa, eikä tuota, vaikeutta kuvitella, että on siinä vielä muutakin lisäksi. Mutta ihmisessä on rajoituksensa …

Sinä aikana, jona aurinko kiertää ilmansuunnat kaakosta lounaaseen, kohoaa rinteissä kostean ilman lämpö, niin että se sitten näkymättömästi pyörteillen nousee ylöspäin kylmempiin kerroksiin. Iltapäivällä, helteen ollessa kuumimmillaan, ilmestyy taivaalle kumpuilevia pilviä ja ukkonen jyrisee ja sataa. Sataa — ensimmäinen sateen tuoksu — tässä kesänvaiheessa on juuri se kaikkein herkin tulkitsija.

Kuitenkin alkaa päivä sateen jälkeen järjestelmällisesti viiletä iltaa ja yötä kohden. Päivälivertäjät linnut lopettavat yksi toisensa jälkeen, jotkut uudet tulevat niiden sijaan, mutta silloin on jo kysymys ilta- ja yölaulajista ja maiseman äänivärityskin toinen.

Nuori mies, joka tänä päivänä on vapautunut sotaväestä, panee tullessaan merkille vain, että mustikka parhaillaan kukkii. Sen huomaaminen merkitsee hänelle jo suurta vapautuksen hetkeä, mutta siihen kohtaan hän ehtii vasta verraten myöhään iltasella. Sitä ennen hän joutuu matkustamaan koko helteisen päivän, ensin junassa ja linja-autossa, vihdoin jalan; siis joka suhteessa järjestelmällisesti hiljentyvää kulkua koulutuskeskuksesta kotiin. Se tuo hänet sydänmaille. Sydänmaille — niinkuin halvan yömajan ovi se käsite päästää hänet — kesken väsyneen — pyhimpäänsä, katkaisee kadunilojen, karnevaalien, riemuhuudot hänen kohdaltaan ja tarjoaa sydämellisesti sitä vieraanvaraisuutta, mitä tarjottavana on; tiedetäänhän melko hyvin, millainen tulija on, koska se on tänne hakeutunut … Ympäristö määrää yleensä elämännäytelmäin edellytykset …

Vaikka hänen luontonsa juuri tänä päivänä on päässyt kaikkein korskeimmilleen, niin se pitkin paluumatkaa raskaasti laskee. Siihen vaikuttavat monetkin tekijät, eikä suinkaan vähiten aamullisen läksiäishumalan haihtumisvaihe. Tosin kaikkien juopumusten varsinainen haihtuminen aina tapahtuu samojen tunnettujen oireiden mukaan, niin että pojan kärsimys matkan vilkkaimmalta ja muita ihmisiä sivuavalta osalta oli pääasiassa lihallista, vasta päivän jälkipuoliskolla, sitten kun on päässyt yksinäisyyteen ja ympäröivä luontokin jo ikään kuin kahtapuolen jalkapolun asettuneena ottaa häntä vastaan, vasta silloin nousee esiin hänen juopottelunsa raskain puoli: että ne olivat hänen ensimmäiset ryyppynsä ne tämänaamuiset.

Hänen mielensä on todellakin tuona hetkenä sellaisessa vireessä, että kotoisen maiseman laskemattomat yksityiskohdat tuntuvat kaikki yhdessä kerääntyneen katsomaan hänen palaamistaan. Se näkemys saa hänen tunnelmansa järkkymään ja hän pysähtyykin epäröiden vähän … Mutta mikä on tehty se on tehty, kerta kaikkiaan. Nyt on vain koetettava se edes äidiltä salata: hänellä on aina äitiä ajatellessaan eräänlainen aavistus, että äiti itki — joskus — siitä on kuitenkin hyvin kauan …

Niin että se nuori mies, joka illansuussa ilmestyy kotiaukeamansa reunaan, on silloin aivan toinen kuin tänä aamuna, se on jo oikeastaan lähempänä sitä poikaa, joka syksyllä lähti ja melkein itki mennessään ja jonka puvussakin hän nyt kesähelteellä näin palaa, huopatöppöset jaloissaan ja karvalakki päässään.

Mutta hän pääsee nyt suoraan pitkälle kehittyneeseen pohjolan kesään niinkuin jokin yksityiskohta, jota kesän täydellisyys vielä tähän saakka puuttui. — Tällöin sivutaan jo köyhää mökkiä, ja naista, pojan äitivanhaa, jolle todenperään ei voisi kesää tullakaan, ennen kuin tämä on sinne ilmaantunut. Tuossa tämäniltaisessa tapahtumassa on muutenkin yllättävästi piirteitä, jotka muistuttavat muuttolintujen keväistä saapumista pohjoiseen, syntymäsijoillensa. Oikeastaan vasta näihin aikoihin tulee pääsky ja joitakin muita, joita taas ei enää yleisestä vilinästä muuten huomaakaan kuin uudenlaisesta liverryksestä entisten joukossa. Ne tulevat kuitenkin vain pesimään tänne, sillä vaikka täällä on viileät yöt, niin yöt ovat juuri tarpeeksi lyhyet niiden poikasten himokkaimpana syöntiaikana. Poika sen sijaan tulee elääkseen lopun ikänsä, jonka vaiheista edes hänellä itselläänkään ei vielä ole pienintäkään varmuutta …

Hän pääsee suoraan valmiiseen pohjolan kesään, hän. Sellaista sattuu ihmiselle harvoin …

No, komppania vapautui jo aikaisin aamulla, kapteeni piti puheen aurinkoisella, aamuviileällä kasarminpihalla ja … sekin on jo etäistä asiaa. Hän seisoi siellä töppöset jaloissa, sarkapomppa päällä ja lampaanvillainen karvalakki päässä. Keskellä kaunista kesää. Sillä hän oli lähtenyt sotaväkeen myöhään syksyllä, paikkakuntaan nähden talvella. Sitten hän ei ollut käynyt kertaakaan sunnuntailomalla, koska kotiin oli pitkästi eikä ollut rahaakaan — ja tänään hän siis sai takaisin ne siviilivaatteensa, joissa oli tullutkin … Mutta kun heitä oli kolme poikaa samalta kulmakunnalta Suomenmaata, niin päätettiin viivähtää kaupungissa hiukan. He yhtyivät kompukseksi: ostettaisiin tippa viinaa ja kompuroitaisiin vähän ihmisten jaloissa. — Se tulee tekemään eetvarttia, pojat, päänahassa. Vaan kyllä on poikaa paimennettukin kuin paskahäntää mullikkaa, niinkuin pahantekijää — saatana — putkassa ja vaikka missä … Torin laidassa he pysähtyivät ja neuvottelivat, ja sarkapomppainen erosi heistä siinä.

Keväinen kaupunki on kuin virkeintä lajia viholaispesä, ja nuori mies hukkui sinne, kuten elämän hirviö olisi hänet siinä niellyt karvalakkeineen töppösineen. Kuitenkin hän sieltä vilahteli — tuollainen epäkäytännöllinen olento näissä liukkaissa oloissa … Kun outoa ihmistä katsotaan sillä tavalla, niin ei hänessä juuri voi kuvitella olevan mitään sielullisesti merkittävää elämää; hän vain on ja ui kuten ahven suoraan johonkin suuntaan, sitten toiseen. Mutta ei siitäkään päästä mihinkään, että hän on — yksilön ehdoton olemassaolon laki tunkeutuu jonkun sellaisen sivullisen tajuntaan, joka mahdollisesti häntä ja hänen peliään seurailee …

Tapahtui, että hän eräässä paikassa torilla joutui äkkiä ihan vastatusten suuren sotaherran, everstin, kanssa ja tökkäsi silmänräpäyksessä asennon »siviileissään», niin että poro pölähti. Hän teki sen vaistomaisesti, vanhasta tottumuksesta ja huomasi erehdyksensä vasta, kun vanha eversti ymmärtävästi naurahtaen vastasi tervehdykseen.

— Jaaha jaaha. Mistäpäin nuori mies on kotoisin? Jaaha jaaha. No, minä toivotan menestystä elämällenne. Mutta muistakaa joskus meitä nuori mies; isänmaa voi tarvita teitä vielä. Ymmärrättekö?

— Kyllä, herra eversti.

Eversti meni, ja nuori mies laukesi jännitetystä asennostaan — niinkuin vähäväkinen piskikoira isomman hurtan nuuskittua tarpeekseen, kohautettuaan toista kankkuaan rähmääntyneen piskuisen yli ja mentyä tiehensä. Sellaista sattuu vallan vaivattomasti ihmiselämässäkin — tunteet, joiden vallassa poika lähti jatkamaan, ovat itse asiassa sangen läheisiä tuollaisen rakin välinpitämättömälle, melkein turralle ja itsekeskeiselle olemassaolon touhulle; äskeistä alemmuuden tunnetta ei suinkaan lievittänyt tässä se, että poika ihmeekseen näki ikään kuin uuden ulottuvaisuuden korkeassa, pelätyssä esimiehessään: inhimillisen sielun. Kyllä, herra eversti! Niin hän tosin sanoi, mutta sillä hetkellä hän ei ymmärtänyt kerrassaan mitään, vaan jännitti sokeasti, koska hänet oli siihen totutettu, ja odotti kärsivällisesti hetkeä, jolloin toinen kyllästyisi ja suvaitsisi mennä ja hän voisi jatkaa keskeytettyä askartaan …

Nuori mies siis. — Koska hän oli syntyisin maaseudulta, niin oli hänen huomiokykynsä — yleensäkin — mutta varsinkin näissä oloissa paljon tarkempi ja omaperäisempi keskitasoa. Hän töllisteli keväisen kaupungin monitahoisessa hulinassa omaksi nautinnokseen kuten jossain ihmemaassa. Satumaassa, jossa hän — nimenomaan hän — kuitenkin oli näkevinään voitollisesti enemmän velhomaisuutta kuin oikeata noituudesta vapaata lyriikkaa. Itse hän ei kuvitellut suinkaan olevansa minkään sadun keskellä, päinvastoin, mutta kuolleenomaisen liikehdinnän toteaminen ympärillä veti vaistomaisesti esiin vastakohtansa. Sitä tietä hänen mieleensä muistui kesken kaiken äiti. Äiti. Se sai hänet tekemään vertailuja, sangen katkeriakin vertailuja kaupungin naisiin. Ympäristö puolestaan suhtautui häneen peittelemättä niinkuin hänenlaiseensa suhtaudutaan … Mutta näin siellä pisti silloin yhtenäisestä kansasta esiin särö; sellaisella ei ole mitään muuta merkitystä, mutta voi kuitenkin sanoa, ettei ainakaan kaikenlaisten muodin uudenaikaisuuksien kunnioitus yli maapallon sillä hetkellä ollut täydellinen, sataprosenttinen. Hän sotkeutui kyllä itsekin siellä täällä myötäilemään niitä oikkuja, mutta se johtui silloin aivan toisista syistä kuin yleensä: itsesuojeluvaistosta yksinkertaisesti …

Tämä sarkapomppainen oli eronnut kavereistaan yksinomaan ostaakseen äitienpäivälahjan, tuliaisen — miten sen nyt sanoisi; äitienpäivähän oli jo aikoja mennyt, mutta silloin hän taas ei ollut kotona … Ostos tapahtui hänen ollessaan selvin päin, jo ennen kuin varsinainen matkustaminen varuskuntakaupungista oli alkanut, helteisellä kauppatorilla, jossa tämä lämpimästi pukeutunut sankari juuri sitä varten asioi. Silloin hän vielä oli tiiviisti kaupungin kiihkeässä vaikutuspiirissä. Rahoistakin oli pääosa annettu sen porukan mukaan, joka oli hankkimassa viinaa, mutta sittenkin hän vasta toivottoman jahkailun jälkeen unohti mieluummin äitinsä ja osti viimeisillä rahoillaan kirkkaanvärisen kravattinauhan itselleen. Sen hän teki. Tosin, ennen kuin kauppias ehti edes kääriä pakettia, hän jo huomasi erehdyksensä ja ilmoitti peruvansa, vaan torikauppias myi sen kumminkin hänelle säälimättömällä ammattitaidollaan, suoraan sanoen väkisin. Sen sijaan että hän oli koko kevään säästänyt tätä summaa ostaakseen äitivanhalle pyykkilaudan. Silloin onneton nuorukainen lähti suorinta tietä torilta. Kaduille. Kadut, kadut, kadut … Hän oli jo kaksikymmenvuotias tänä keväänä — totta — mutta olkoon: olihan hän sotaväen hullunmyllyssäkin, ja juuri siellä, usein ajatellut kotia ja äitiä …

Kaikkialla kaduilla parveili ihan sadoittain nuoria neitosia, joita hän siinä sivumennen ihmetteli; niillä oli jokaisella valkoiset, läpinäkyvät hansikkaat. Se oli seikka, joka erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan. Ja ihmeellisellä tavalla — ihminen ei aina pysty edes käsittämään, miksi jokin seikka masentaa häntä näin raskaasti, vaikka hän määritteleekin, minkä tähden — se sattui häneen kuin lyönti; nuori mies tunsi, miten erilaisia he olivat, hän ja nuo. — Mitä minä luulin kravatilla tekeväni? Minä? H-hm … (Sillä tosiaankaan hän ei sellaista käyttänyt, solmiota, eikä hänellä ollut sitä koskaan ollutkaan.) Hän melkein itki. — Niin niin, poika, hän manasi itsekseen — jokaisesta turhasta — sanastako se nyt oli vai teosta? — on sinun tili tehtävä …

Siten hän harhaili, kirosi itseänsä ja kiristeli nyrkkejänsä … Mutta vähän ajan perästä hän oli torilla taas, kiersi pahan näköisenä, jurona ympyriäistä kehää, milloin myötäiseen, milloin vastavirtaan, välittämättä tungoksen vakiintuneista suunnista. Sen kiertelynsä aikana hän pysähtyi katsomaan, kuinka myytiin sianporsaita laajasta pärekopasta — viiltävä ääni kuului yli torin huminan, sen mukaan hän juuri osaili paikalle. Hän seisoi siinä ja tunsi kammottavasti nauttien, miten kirvelevät väristykset raastoivat hänen selkäkouruaan. Sitten hän taas jatkoi, pienensi kehäänsä. Sen keskuksessa sama torikauppias, jolta hän oli ostoksensa tehnyt, myi yhä edelleen. — Mikä se on toista petkuttamaan, saatana, omaksi hyödykseen … Ja pyörteilevän