Arktinen hysteria I: Vuoden 1939 ensilumi

By Marko Tapio

Yksi suku, kaksi vuosisataa. Harri Björkharry on ylimielisyyteen taipuvainen insinööri, joka työskentelee voimalaitostyömaalla. Harrin isä puolestaan on luokkanousun läpikäynyt häikäilemätön pankinjohtaja, joka ei ole epäröinyt työntää heikompia pois tieltään. Harri analysoi ja käy läpi sukunsa historiaa. Kansalaissota, Suomen itsenäistyminen, kaupungistuminen, toinen maailmansota – nämä kaikki suuret muutokset vaikuttivat paitsi Suomeen, myös Björkharryjen perheeseen. Samalla Harri Björkharry yrittää ymmärtää isäänsä ja isoisäänsä; heidän luonteitaan, todellisuuttaan ja maailmankuvaansa."Arktinen hysteria" on Marko Tapion kesken jäänyt pääteos, jossa käsitellään Suomen historiaa yhden suvun ja perheen kautta. Sarjan oli tarkoitus olla neliosainen, mutta Tapio ehti kirjoittaa kirjoista vain kaksi ennen kuolemaansa. Teosta verrataan usein Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -trilogiaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726468489

Book preview

juopottelulaulusta)

Prologi: Köyhät

Työmaatoimistona oli vanha hirsinen aitta. Se oli siirretty sadan metrin päästä, siinä olleen myllyn pihasta, samalla kun itse mylly hajotettiin. Siellä se oli merkitty ja purettu ja kasattu sitten talvilämpimäksi muiden työmaan parakkien jatkoksi. Aitta olisi yhtä hyvin voinut olla museossa. Se oli tehty kirveelläveistetylle vinolle, niin sanotulle lämpimälle nurkalle.

Mainitsen tämän ohimennen.

Asuin siinä kolmatta vuotta. Talvella se oli kylmä. Ennen pitkää miellyin tähän asumiseen ja itse asuntoonkin. Kaikki työmaan asiat olivat siinä aina käsissäni. Sellaisessa syrjäisessä ympäristössä, jossa me täällä olimme, työmiehet tulivat puhumaan asioitaan milloin sattui, sunnuntaisin, myöhään iltaisin tai hyvin aikaisin aamulla, viideltä, neljältä — milloin tahansa. Mikään järjestelmällinen konttoriajan noudattaminen ei työmaan johdon taholta olisi ollut mahdollista. Samalla tavoinhan täällä ja monella muulla syrjäisellä seudulla kaupat käytännössä ovat auki aina. Vaikka puoti onkin kiinni, voi mennä takaovesta, sisän kautta. En tiedä mitään virastoa, mihin nämä ihmiset eivät voisi mennä sisän kautta. Sellaista käsitystä kuin kotirauha ei siinä mielessä, jossa me sen yleensä käsitämme, ole olemassa. Ihmiset saattavat tulla johonkin asumukseen, olla aikansa ja lähteä, eikä asumus ole tuntenut tulleensa häirityksi tai vieras häirinneensä. Samalla tavoin saattoi joku mies ilmestyä myös minun luokseni aittaan. Hän tuli vain paikkakunnan tavan mukaan, ilman asiaa, istui rahille, pani tupakan (tarjoamatta minulle) ja saattoi istua (lakki päässä) yhtä mittaa pariin, jopa kolmeen tuntiin meidän koko aikana vaihtamatta sanaakaan. Minä luin ja hän tupakoi. Ja kun hän lähti hän käsitti olleensa kylässä ja meidän seurustelleen. — Näinä runsaana kahtena vuotena löysin kaksi uutta asiaa: kirjallisuuden, tai oikeastaan vain muutamia kirjoja, joita kuljetin mukanani vanhassa haitarilaatikossa ja joita luin yhä uudestaan ja uudestaan; ja toiseksi musiikin, vakavan, sinfoniat ja konsertot. Sähköä ei ollut, sitä me juuri olimme tänne rakentamassa. Mutta minulla oli matkaradioni ja oli synkät pitkät yksinäiset talviset illat.

Myös tämä on syytä mainita vain sivumennen.

Työmaatoimiston, aitan, seinässä ilmavalokuvien ja rakennuspiirustusten rinnalla oli nastoilla kiinnitettynä isokokoinen valokuvasuurennus. Se esitti Adolf Hitleriä, joka puhui suu auki, avopäin, tutut mustat pienet viikset (aivan kuin häntä olisi lyöty ja hänen nenästään olisi tullut verta), tuttu otsan yli viistoon pyyhkäisty rasvaisen näköinen tukka. Kuvassa näkyivät vain hänen kasvonsa ja hartiansa ja oikea kätensä, joka puhetta säestävänä meni poikki rinnan sormet suorina ja tiukasti yhdessä, peukalo pystyssä. Hänellä oli valkoinen kaulus ja sotilaspuku.

En luultavasti voi täsmälleen sanoa, mitä varten tuo kuva minulla oli. Mutta voin sanoa, että oli harkitsematon erehdys, että se oli siinä seinällä. Niin kuin jo mainitsin, monet ihmiset kävivät aitassani ja siis näkivät myös tuon kuvan. Se ei ollut ollut siinä alusta asti, vaan vasta sen jälkeen, kun tietyt työmaata ja siellä työskenteleviä miehiä koskevat asiat olivat alkaneet minua kiinnostaa. Olin saanut kuvan eräästä teatterista, jossa se oli kuulunut näytelmän lavastukseen. Kuva oli rikkinäinen, sitä oli lävistelty, puhkottu, nähtävästi heitelty jollakin tylpällä esineellä jo teatterissa, rintaan ja kasvoihin, mm. silmiin. Luultavasti tämä seikka juuri ensimmäisenä kiinnitti huomiotani, puhkotut silmät. (Väkivalloin sokaistut ihmisen silmät.) Siis tuo mahtava kontrasti: vuosisadan suurin ja nerokkain poliittinen villitsijä, jota tuomittiin siitä, että hän salli ennen kuulumattoman raakuuden päästä mukaan sotatoimien taustatekijäksi — sivistyneenä aikakautenamme, niin kuin on tahdottu sanoa. Vieläpä — jos julkaistuihin asiatietoihin on luottamista — vaati sitä. No niin. Ja nyt tässä jotkut hänen tuntemattomat vastustajansa todistivat suoraan hänen puolestaan olemalla valmiit tekemään täsmälleen saman kuin hän, hyväksymällä silmittömän, sokean, tunnearviointeihin ja propagandaan perustuvan vihan — oppimatta mitään melkein vastikään tapahtuneesta. Ja tämä kaikki jälleen sivistyneenä aikakautenamme. — Jokin tämän tapainen ajatus sai minut kuljettamaan tuon kuvan tänne, niin kuin kuljetin mukanani muutamia kirjojani ja matkaradiotani.

Se oli paha erehdys. Olin kirjoittanut jotakin kuvan taakse. En halua toistaa sitä tässä (koska se oli niitä, eräänlaista aforistista snobismia lähenteleviä lauseita, jotka tosiasiassa ovat paljasta roskaa ja joille juuri sen vuoksi nykyään hurrataankin uuvuksiin asti). Mutta olkoon toisaalta siellä oikeudenkäyntiä varten, jos tästä tilanteesta vielä sellainen mahdollisesti tulee. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää ilmankin jo nyt, miten typerä tämä asia on. No niin, te voitte ajatella, että puhutte ihmisten kanssa järkevästi, asioita tutkien, kaikkien hyödyksi ja teillä on käsissänne tällainen havainnollinen kuva. Mutta siinä te olette erehtynyt niin, että se suorastaan paukahtaa. Te ette pääse puhumaan heille mitään olkoon asianne millainen tahansa, vaikka antaisitte heille lahjan taivaasta. Nähtyään tuon kuvan he huutavat teidät ulos.

— Ei pidä paikkaansa, sanoi työmaan luottamusmies kun kerran jouduin hänen kanssaan sanaharkkaan tästä valokuvasta. — Ei pidä nyt herran puhe paikkaansa.

— Kyllä se pitää, minä sanoin ja käännyin menemään.

Sitten pyörähdin takaisin. Menin hänen eteensä.

— Ei pidäkään. Siinä olette oikeassa, sanoin. — On yksi tapa, jolla tämä kuva voidaan teille esittää. Sitä paradoksaalisempi. Tiedättekö muuten mitä tuo sana tarkoittaa?

— Tiedän.

— Sitä paradoksaalisempi, pirullisempi ja pilkallisempi mutta tosi. Jos minä nostan jossakin seipäässä tämän kuvan pääni päälle niin kuin poliittisissa mielenosoituskulkueissa tehdään ja sitä osoittaen huudan: — Miehet! Veljet! — tässä teidän meluamisenne alkaa hiljentyä uteliaisuudeksi ja minä jatkan: — Me iskemme ja meidän täytyy iskeä! — Täydellinen hiljaisuus ja minä jatkan: — Näettekö tämän kuvan! Niin kuin tämä mies teki juutalaisille, niin me tulemme hävittämään kapitalismin (tai kommunismin) tästä maasta! Niin, ettei siitä ole jäljellä täin saivarta! — Ja suosionosoitusten pauhu on valtava. Samoin kulkue, joka pian seuraa kuvan perässä.

Luottamusmies seisoi siinä koko ajan ja kuunteli kuin sonni. Sitten hän sanoi taas vain tuon: — Ei pidä nyt paikkaansa herran puhe.

Koska tästä luottamusmiehestä tuonnempana tulee vielä enemmän puhetta, jääköön enempi kuvaaminen siihen yhteyteen.

Kun kerran olin kuvan siihen tuonut, annoin sen siinä myös olla. Oli minun yksityinen asiani mitä pidin seinälläni mitä en. (Näin luulin, mutta niin se ei ole.) Sitä paitsi siinä oli myös oma ongelmani. Toin kuvan joskus töiden ollessa melkein puolessa välissä, ensimmäisen vuoden mentyä. Tämä selittää jo, että pelkäsin jotakin muuta kuin työmaan miehiä. Muistan miten kerran, eräänä syksy-yönä, sateen kohistessa maahan ulkona (koko toisen vuoden ajan satoi melkein joka päivä) makasin valveilla ja sanoin yhtäkkiä ääneen: »Tämän takana on piilossa jotakin, jota sinä et itsekään vielä näe. Mutta sinun vaistosi näkee sen nyt jo.» Ja maattuani hetken sanoin taas ääneen, yksinäni: »Niin, sinä näet sekä tilanteen että suunnitelman, joka sinulla on sitä varten, jos tämä vaistottu tilanne syntyy.» Nousin istumaan sängylläni.

Me siis rakensimme voimalaitosta.

Olimme siihen mennessä olleet täällä töissä jo yli kaksi ja puoli vuotta. Tunsin seudun aivan tarkkaan. Kaiken aikaa työmaa, katsoipa sitä mistä suunnasta tahansa, muistutti rintamavalokuvaa joltakin joenylityspaikalta, jota oli pommitettu joka päivä mutta josta kumminkin aina oli ylitse tilapäinen puusilta ja aina liikettä. Valokuvasin työmaan säännöllisesti kahden viikon väliajoin niin kauan kun sitä tehtiin. Otin kustakin paikasta kolme kuvaa saumatusten ja liimasin ne sitten yhteen niin, että minulla oli koko laaja näkymä yhdessä kuvassa. Kun sitten joskus katselin näitä kuvia työmaakopissani, aitassani, sotakuvilta ne tosiaan näyttivät. Sellaista tämä työ on. Ainoana vaihteluna kuvissa oli se sama, mikä siinä oli paikanpäälläkin: vuodenaikojen vaihtelu. Ensimmäinen kuva oli otettu lumessa ja kosken yllä olevassa sakeassa pakkasen huurussa, sitten lumi vähitellen suli, taustamaiseman puihin puhkesi lehti, ne vaalenivat, putosivat pois ja sitten oli lumi jälleen tullut kuviin. Kaiken aikaa meillä oli vaikeuksia sääolosuhteiden vuoksi. Ensimmäinen kesä oli sateinen. Olimme hukkua liejuun, jota syntyi kun auki revittyyn maahan satoi lakkaamatta kuin jauhovakkaan raskaiden maansiirtokoneiden vatkatessa sitä. Väylä oli latvoiltaan ja oikeastaan kaikkialtakin kovin jyrkkää ja koskivoittoista ja vailla suuria vettä kokoavia järvialtaita. Vesi juoksi siinä nopeasti. Rajun sateen vaikutus tuntui jo samana päivänä. Koko väylä tulvi yli äyräittensä. Siitä syystä karkeatekoinen pato, jonka me olimme rakentaneet työmaan ympärille, oli jatkuvasti uhattuna. Tämä on ehkä liian teknistä ja siten havainnollisesti vaikea selittää. Mutta on pakko selittää se edes jotenkin. Olimme rakentaneet padon ajamalla autoilla maata ja suuria kiviä suoraan veteen, kunnes rannalle muodostui vallin alku, veteen työntyvän maavallin pää. Sitten ajoimme vallia myöten ja kasvatimme sitä samalla tavoin autoista maata veteen kaataen niin, että lopulta syntyi kaareva, yli sata metriä pitkä maapato, joka kiersi puoleen väliin suvantoa ja koskea ja palasi rantaan noin 75 metrin päässä, joen samalla rannalla. Padon eristämän alueen pumppasimme sitten tyhjäksi. Tällainen pato vuotaa aina, se vuotaa jo seinämistään ja vettä tulee maanalaisia vesisuonia ja halkeamia pitkin. — Ja kun sitten tuli talvi, vuodot eivät siitä suinkaan tauonneet, mutta pumput ja letkut jäätyivät yhtenään. Tämä on esimerkki kaikkein pienimmistä vaikeuksista, mitä meillä oli. Mutta kerron sen, koska se on havainnollinen. Kaiken aikaa meillä oli vaikeuksia paikallisten ihmisten kanssa, oikeastaan yhä eräänlaisten luonnonlasten, jotka rakastivat enemmän kuohuvaa koskeaan kuin sitä hyötyä, jota he sähkön muodossa tulisivat siitä saamaan. En usko, että he todella tajusivat tätä asiaa, siihen liittyvää hyötynäkökohtaa koskaan, miten kärsivällisesti ja juurta jaksain sen heille selitimmekin. — Ja vihdoin kaiken aikaa me jouduimme pettymään sen työvoiman suhteen, joka meillä oli käytettävissämme.

Tämä työvoima oli etupäässä läheisten asumusten miehiä, paikkakuntalaisia. Sanoin etupäässä, sillä jotkut, melkein puolet työvoimasta oli kauempaa, voimalaitostöihin erikoistuneita, kodittomia, yleensä rauhattomia, onnettomia ihmisiä, jotka elivät raskasta ja karkeata elämää. Minua saatetaan epäillä, mutta tällaista se on. On selvää, että nämä miehet olivat tuohon kaikkeen jo oppineet ja suorastaan tottuneet niin, että kaikki siinä suhteessa ehkä oli heidän mielestään niin kuin olla pitikin. He asuivat seudun asumuksissa tai makasivat yksinkertaisesti yönsä ruokalaparakissa, penkillä tai lattialla. Tai työvaatteiden kuivaushuoneessa tympäännyttävässä hajussa. Varsinkin sellaiset, jotka olivat työssä vain pari tai kolme viikkoa, asuivat niissä jokseenkin säännöllisesti. Ainoa, mitä he viikkokausiin, ehkä kuukausiin, riisuivat yltään, olivat saappaat ja sukat. Aina he nukkuivat sillä tavoin, työvaatteissaan. — Kuin omituisina tarinoina tuli joskus esiin, että heillä oli jossakin kaukana vaimo ja lapsia. En huomannut heidän juuri koskaan mielellään lähteneen näiden luo. En tiedä, ehkäpä syy oli olosuhteissa, joihin he olivat tavallaan sortuneet: työmaalla ja sen ympäristössä oli naisia, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin, salailivat tosiasioita, ehkä esittivät naimatonta, aloittivat tutun pelin ja sitten kävi niin kuin kävi. Sellaisesta on aina vaikeaa päästä irti, yleensä vaikeampaa kuin on päästä alkuun. Ei pidä luulla niiden naisten, joiden miehet ovat näillä työmailla, että heidän miehensä olisivat niillä aina siististi. Sellaiset tapaukset jolloin sekaantumista ei tapahdu, ovat melkeinpä harvinaisia. — Tietysti on poikkeuksia, ja tämä pätee myös siihen, mitä sanoin näiden ihmisten asumisesta ja on sanottava myös heidän aterioimisestaan tai vapaa-ajankäytöstään. Tämä varaus on aina tehtävä, kaikkialla se on tehtävä milloin ihmisestä puhutaan. — Ei siis ole ihme, jos tunto, omatunto, joka juuri tällaisilla työmiehillä on erittäin herkkä ja kehittynyt, alkaa painaa, vaimon ja lasten tapaaminen tilapäisten seikkailujen jälkeen on tuskallista — ja niin lähdetään lähimpään pitkäripaiseen, eli viinakauppaan. Ja on sanottava, että viina on todellakin aine — niin paljon kuin siitä pahaa puhutaankin — joka ainakin näillä työmailla ja näille miehille on suorastaan siunaus, ainoa ihmisen pelastus, Jumalan uusi ja käytännöllinen muoto, koska sen lahjana on suuri vapautus: unohdus. Muut jumalat meillä olivatkin harvinaisia tämän rinnalla. Sanon tämän siitä huolimatta, että viinasta oli työmaalla vain paljasta harmia ja vaikeutta. Ihmisen tähden on joskus niin sanottava, ja kuulin niin monia särkyneitä tarinoita, humalassa kerrottuja, että juuri siksi nimitin näitä ihmisiä köyhiksi. Yleensä he joivat perjantaina saadun tilinsä maanantaihin mennessä niin tarkkaan, että rahaa jäi vain tupakkaan, jos siihenkään. Syötiin työmaan ruokalassa, jota hoiti omaan laskuunsa suulastava, huorahtava epämääräinen nainen jostakin — mistä helvetistä hän oli, sitä en tullut tietämään. Miten monen miehen näin tämänkin elähtäneen huushollerskan makuukselta aamuisin kömpivän töihin. Joskus tuotiin porukalla joku lapsellinen tyttö jostakin kauempaa viinanhakumatkalla ja hänet puitiin perusteellisesti työmaaparakissa. Tytöt olivat melkein aina hyvin nuoria. — Muistuu mieleen eräs vastaava huvittava tapaus läheiseltä tanssilavalta. Oli juhannus. Neljä nuorta jätkää, jotka kaikki tunsin työmaan miehiksi, raahasi välissään tuollaista 14- tai 15-vuotiasta tyttöstä. Tämä oli niin juovuksissa, ettei olisi pysynyt omin avuin jaloillaan, tuskin kontallaan. Omituisen laulahtavalla, juopuneella äänellä tyttönen hoki sivusta tapausta nauraville, aivan kuin leuhkien:

— Minä olen vielä äitin tyttö.

— Et o perkele kauan, sanoi siihen yksi saattajista. Sitten, yks kaks, tällainen vieraampi, kaukaa tullut levoton mies tuli toimistoon, pyysi lopputilin ja lähti. Ehkä hän oli pysähtynytkin kohdallemme siksi, että matkarahat olivat loppuneet kesken. Juotuaan 3 tai 4 viikkoa hän yhtäkkiä säästi viikon tilin ja lähti jatkamaan matkaansa. Ei tapahtunut juuri koskaan, että kukaan heistä olisi tullut uudestaan samalle työmaalle.

Muut työmiehet olivat läheisten asumusten miehiä, joiden kotona nokisessa katossa paloi vielä siihenkin aikaan öljylamppu. Muun muassa tätä vartenhan me olimmekin täällä voimalaitoksinemme. Kaikki asumukset eivät olleet vanhoja, oli joitakin uusia, laudasta rakennettuja, jotenkin kaupunkilaismallisia ja siten täällä, näissä oloissa epäkäytännöllisiä. Mutta erikoisesti huomasin, että mikään ei sisällä ollut muuttunut uudemmaksi rakentamisen mukana. Paljaat, paperoidut, likaiset ja repeytyneet seinät olivat itse asiassa vain vielä ikävämmät kuin entiset mustuneet hirret. Näissä mökeissä oli yhä vielä mm. russakoita. Samoin luteita. Jouduin niiden kanssa tekemisiin ja tiedän. Sängyissä oli olkipatjat tai jossakin pelkästään olkia, yhä vielä. Mikään näistä asioista, joita luettelen, ei merkitse, että jokaisessa asumuksessa olisi ollut näin. Saattoihan aivan vanhan ja köyhän yksinäisen lesken pienen mökin ikkuna olla kauneinta, mitä olin nähnyt missään, punaisine kukkineen. Yhdessä oli yhtä, toisessa toista, mutta kaikissa niissä oli näistä jotakin. Jollei näistä, niin oli jotakin, jota en ole maininnut, mutta joka merkitsee samaa: likaa, tyhmyyttä, osaamattomuutta. Katoissa ja nurkissa oli esimerkiksi hämähäkinverkkoja, joihin pöly ja roskat olivat naattautuneet. Ikkunat olivat likaiset, särjyttyään liimapaperilla paikatut. Lukuun ottamatta omiani en nähnyt ainoatakaan hyvää kirjaa missään. En tosin käynyt jokaisessa asumuksessa. — Puhun tässä omasta syntymäseudustani, niin että en suinkaan puhu mielelläni näistä asioista. Tosin olin ollut kauan poissa, ehkä viisitoista vuotta, ja sinä aikana tottunut toisenlaisiin oloihin. Kun nyt palasin ja tutustuin siihen uudestaan minusta tuntui siltä, että valehtelin itselleni kauheasti kaiken aikaa näitä havaintoja tehdessäni.

— Tuo ei ole totta, sanoin itselleni katsellessani tätä kaikkea. Kauhistuin itseäni näiden ajatusten vuoksi. Sitten häpesin ja kaduin. Tämä on aivan totta: häpesin heidän edessään näitä ajatuksiani. Koskaan en heille näistä puhunut. Minä vain katsoin. Ehkä katsoin liian suoraan. Mutta niiden tapahtumien kannalta, joita varten minun on tämä kaikki selvitettävä, minun on pakko puhua suoraan siitäkin huolimatta, vaikka se tuntuisi raa’alta. Ja ehkä se, ajattelin, tekee kipeää siksi, ettei kukaan muu ole vielä sitä sanonut. — Minkä tähden ei ole sanonut. Sillä kaikkihan sen ovat jo kauan tienneet.

Seurustelin heidän kanssaan. Olin paljonkin näiden työmiesten kanssa monessa työmaan ulkopuolisessakin. Ryyppäsimme samasta pullostakin. Kävin heidän kodeissaan. Olin yötäkin. Mainitsen senkin. Häpesin ajatuksiani, niin ihastuttavia he saattoivat olla. Mutta mitä enemmän opin heitä tuntemaan, sitä enemmän opin luottamaan omiin silmiini ja käsityksiini. Se karkea alkukantaisuus, mitä olin luullut valheelliseksi, oli totta. — Ensimmäisenä kesänä, jolloin työmaan miesvahvuus oli suurimmillaan siksi, että suoritettiin suuria maansiirtoja ja tarvittiin kuorma-autoja sekä apuväkeä, olin ottanut työhön nuoren tytön. Hänen tehtävänään oli pitää kirjaa siitä, kuinka monta kuormaa kukin auto vei. Tyttö oli vielä kansalaiskoulussa. Hän oli ehkä kuudentoista ikäinen, kaunis, kookas, tummahiuksinen tyttö, joka juuri sinä kesänä oli puhkeamassa naiseksi. Se tapahtuikin muutaman keväisen viikon aikana aivan niin kuin metsä humahtaen puhkeaa lehteen. Tämä sai hänessä aikaan muutoksen, jonka miehet vaistosivat heti. Tyttö joutui nyt heidän taholtaan tapahtuvan leikillisen kiusanteon kohteeksi. He ottivat hänet kiinni, pitivät polvellaan, puristelivat. Sattui, että joku nuori mies ruokatauolta lähtiessään koppasi tytön syliinsä ja kantoi, jopa omankin henkensä vaarantaen, hänet korkealle rakennustelineiden ylimmälle huipulle, jossa tyttö kirkuen tarrautui hänen kaulaansa. Näin aivan paljaana, miten utelias hänen ruumiinsa oli näiden kosketusten suhteen. Suunnittelin, että minun pitäisi erottaa tyttö ja kieltää häntä tulemasta työmaalle. Mutta ajattelin hänen puhuvan miehille. Olisi vain taaskin syntynyt turhaa suunsoittoa. Samasta syystä jätin puhumatta miehille itselleen. Jätin sanomatta, koska luotin heihin. Olin laskenut tytön suojaksi sen, että tällaisessa joukossa yleensä aina on joku, joka nousisi ja estäisi, jos joku siinä menee mahdottomuuksiin. Näin itse myöhemmin aivan omin silmin, että kukaan ei tehnyt sitä. Tyttö jätettiin omituisen häveliäästi viettelijän käsiin. Aivan kuin kaikki olisivat tapausta ujostelleet. Aivan kuin he päinvastoin olisivat tahtoneet vetää vähän hitaammin sivummalle vetäytyvän toverinsa hihasta mukanaan: »Mitäs siihen jäät tuijottamaan, tu pois. Kai sä nyt ennenkin olet nussittavan nähny.» — Ensimmäinen viettely tapahtui huoneessa, jossa oli koko ajan läsnä useita miehiä, pölyisellä, likaisella lattialla, ruokailuparakin perällä.

Myönnän, että olin itsekin paikalla tuona hetkenä. Olen valmis tässä myöntämään — ja esittämättä sitä millään tavalla puolusteluna omalle menettelylleni — myös erään luonteenpiirteeni, joka ehkä ei ole normaali, vaan onkin kukaties omituisuus. Seisoin siinä mitä kiihkeimmän kiinnostuksen halvaannuttamana nähdäkseni kuinka ihmiset käyttäytyivät. Ei tyttö ja viettelijä, vaan muut, miehet. Muuta minulla ei ole sanottavana. — Seuraavana talvena ollessaan vielä toisella luokalla kansalaiskoulussa tyttö synnytti lapsen. Hän oli hyvästä perheestä, ja lapsi otettiin siihen omaksi. Ensimmäinen viettelijä oli mitätön, joutava miehenrahjus, jo oikeastaan vanha, resuinen, likainen, kasvoiltaan ruma, varreltaan pienenläntä. Tätäkin asiaa ihmettelin vähän. En olisi ihmetellyt, jos viettelijä olisi ollut nuori ja kaunis, samanlainen kuin tyttö itsekin oli. Mutta ehkä tyttö oli niin ladattu tällä asialla, että hänen täytyi päästä siitä. Äijä taas oli hyvin aistillinen mies ja siinä suhteessa aktiivinen. Se näkyi hänestä. Oli aivan kuin hän olisi ollut kauttaaltaan rasvassa. Hänellä oli itsellään vaimo ja jo aikuisia lapsia ja lähistöllä pieni tölli. En halua antaa sitä kuvaa, että hän välttämättä olisi ollut lapsen isä. Ajatus on tietenkin ensimmäisenä tai päällimmäisenä. Mutta tässä tapauksessa se ei ole ainoa.

Vähitellen tein käsitykseni näistä ihmisistä valmiiksi. Koko aikana se ei sen jälkeen ainakaan pääpiirteiltään muuttunut. — Sitten jouduin tarkistamaan sitä tilanteessa, jossa joko koko työmaa tai oma henkeni, kukaties monien miestenkin, oli sen varassa, oliko tämä käsitykseni oikea. — He olivat aivan yksinkertaisesti sivistymätöntä väkeä, oppimattomia, tietämättömiä (nämä ne juuri kaikki asiat tietävät), elämässään takapajulle jääneitä ja sen vuoksi köyhiä, puutteen tylsistyttämiä syrjäisen seudun ihmisiä, joita käsitykseni mukaan mikään syvällinen ei liikuttanut. Myöskään siitä »sydämen hyvyydestä», joka köyhän ihmisen kuvaan liitetään kuin postimerkki, en ollut varma. Tämä ei ole tuon mahdollisuuden kieltämistä. — Sikäli kuin olen ollut mukana muualla, tämä sama pitää paikkansa kaikkia työmaita ja köyhälistöjä myöten yli maan.

Toisen rakennusvuoden keväällä meillä oli saksalaisen sähkökonetehtaan insinöörejä valvomassa turbiinihuoneen valua. Heitä oli kaksi, toinen oli vanhempi, tehtaan vastaava insinööri. Toinen oli nuori mustatukkainen mies. Hän oli insinöörioppilas. Hänen tehtäviinsä kuului myös työmaan yleistä kuntoa koskevien huomautusten tekeminen, jos aihetta sellaiseen oli. Ainahan meillä oli hankaluuksia, niin kuin olen jo sanonut. Pahinta hallaa teki politiikka, joka oli pesiytynyt köyhälle paikkakunnalle jo ennen kuin me tulimme, ja työmaan ulkopuoliset, muualta, kauempaa tulleet toivat vain lisää tätä kovin tarttuvaa tautia. Se oli heti alusta alkaen vitsauksena työmaallakin. Kaiken aikaa meillä oli joutavaa hankausta vain hankauksen itsensä vuoksi. Eikö nuori saksalaispoika sitten mitään huomannut, sitä en tiedä. Hän teki työmaapäiväkirjaan yhden ainoan huomautuksen — ja sen suomen kielellä. Hän tarkoittaa tässä hissillä karkeita lankkuportaita, jotka kiersivät tavarannosturitornia ja joita myöten kiivettiin ylös tai alas. Eräässä kohden oli kaiteessa puukolla tehtyjä tuttuja viilloksia.

— »Hisisä on vitu», kuului hänen huomautuksensa työmaapäiväkirjassa.

Muodostui kukaties suosituimmaksi vitsiksi koko rakennusvaiheen aikana, kun kerroin sen miehille. Todellinen menestys siitä tuli. Se levisi kuin valkea. Siitä tuli tervehdys, joka merkitsi kaikkea: »huomenta», »päivät vaan», »terve», »yötä taas» jne. »No, mitäs kuuluu?» joku kysyy toiselta. »Mitäs minulle, hisisä on vitu.» Kun satoi ja mies katsoi parakin ikkunasta ennen kuin meni sekaan, hänen mielestään »hisisä oli vitu». Ihmettelin miten paljon sillä saattoi ilmaista ja näiden ihmisten tavatonta kykyä ja kekseliäisyyttä sen käytössä sekä heidän pirullisen terävää huumoriaan. Sillä mistään ymmärtämättömän saksalaispojan pilkkaahan tämä kaikki tosiasiassa oli. Tapaus sattui varhain keväällä, kevättalvella, mutta vielä myöhään kesällä muistan sen olleen syvimmän ystävyyden tunnuksena aina, milloin työmaalla ratkettiin juopottelemaan ja skoolattiin. Usein juopottelu tapahtui juuri siellä, ruokalaparakissa, ja siitä oli suuria hankaluuksia työmaan hoitamisessa. Olen tästä jo maininnut. — Mutta ette voi ottaa työmieheltä pois hänen pulloaan. Se on mahdotonta. Lapsuudesta asti hänelle on opetettu, että pojasta tulee lopullisesti mies silloin kun hän pystyy ryyppäämään viinaa. Tämä voi tuntua karkealta käsitykseltä. Mutta se on hyvin todellinen. Että mies ja viina kuuluvat yhteen, se on tälle ihmiselle (myös hänen naiselleen, vaikka tämä kuinka vihaisi viinaa) mitä syvin tietoisuus läpi hänen elämänsä. Ei voi ottaa tältä ihmiseltä pois hänen pulloaan riisumatta samalla häneltä hänen miehuuttaan, aivan kuin riisuisi hänen housunsa, nujertamatta sitä käsitystä, että hän on mies ja kykenee itse huolehtimaan itsestään ja asioistaan. Vieläpä niin, että mitä vähäisemmästä miehestä on kysymys, sitä kipeämpi tässä tehty loukkaus on. Vain poliisi voi tehdä sen, koska hän on yleisesti hyväksytyn tiedon mukaan paska ja sitä paitsi edustaa lakia ja esivaltaa, joten hänen tekonsa on siten vailla henkilökohtaisuuksia. — Mutta oli puhe tuosta vitsistä.

Muistan erikoisesti erään tapauksen. Se sattui myöhemmin keväällä, sateisena, synkkänä iltana työmaan ruokailuparakissa. Miten satuinkin menemään sinne. Miereni on harvoin, monenkaan tapauksen yhteydessä, niin pahoittunut kuin silloin. Eipä silti, tietenkin tiesin, mitä minusta työmaalla ajateltiin. Muutamia aivan harvoja miehiä lukuun ottamatta minua epäiltiin ja vihattiin. En siitä välittänyt, koska niin täytyi olla. Ainoana pyrkimyksenäni oli että voimalaitos saataisiin rakennetuksi. Mutta kun pitemmän aikaa joutuu niin sanoakseni painamaan päälle, rähjäämään ja sovittelemaan, niin ymmärtämättömyys, jonka kohtaa kaikkein avuttomimmasta ja vähäpätöisimmästä suunnasta, herättää joskus epätoivoa, vaikka asia onkin vain huvittava. — Menin siis työmaaruokalaan, oli ilta, satoi melkein kaatamalla. Ovi oli auki. Luulin, ettei parakissa ollut ketään. Mutta karkeatekoisen pöydän ääressä istui vieretysten kaksi vanhaa resuista miestä. Oli jo pimeää, jouduin vahingossa kuulemaan, mistä he puhuivat. Oli puhe verenimijöistä, siis kapitalisteista, ja juuri nyt isästäni ja minusta. Mehän täällä yoimalaitoksinemme kapitalisteja, ts. omistavaa luokkaa tai rahavaltaa edustimme. Silloin toinen vähän korjaa toverinsa sanomaa, sanoo jotakin puolestani. — Kuule, sanoo siihen heti ensin puhunut, — sus se on suven penikkakin, elä yhtään epäile. — He olivat selin minuun eivätkä huomanneet tuloani. Katossa paloi likainen lamppu. Muut olivat työssä, nämä kaksi eivät enää olleet jaksaneet mennä pimeään ja sateeseen.

— No niin, sanoo vanha, resuinen ja köyhä miesparka, mutta niin sympaattinen kuin sininen taivas. — Otetaanpas taas. Hisisä on vitu.

Ja hän kiertää osaavin liikkein korkin auki ja tarjoaa ensin hyvälle rakkaalle veljelleen.

— Hisisä on vitu, sanoo toinenkin, samanlainen ja ottaa raakana suoraan pullon suusta. Viina on huonoa, imelän hajuista valtion viinaa.

Tarjooja ottaa itsekin hänen jälkeensä, yökkää ja irvistää, pyyhkii pullon suun kämmeneensä ennen kuin kiertää korkin kiinni ja asettaa sitten pullon huolellisesti pöydän alle, pöydänjalan varjoon. Tunsin hänet. Hän juuri oli sanonut: »Sus se on suven penikkakin.» Hän oli aivan läheltä, pienestä yksihuoneisesta mökistä. Minulla oli erikoisen hyvät suhteet tähän mieheen. Olin maksanut hänelle parempaa palkkaa kuin hänen työstään yleensä maksettiin, olin sijoittanut hänet joskus hyviin urakoihin. Hänellä oli perhe, johon kuului vaimo, vaimon äiti ja kuusi — kummallista kyllä — pientä lasta. Todellakin, kaikki pieniä. Muistaakseni kaikki alle kymmenen vuoden. — Käännyin pois ja menin ulos niin, etteivät he huomanneet minua.

Mieleen ovat sentään jääneet kauniit kesäiset yöt, jotka minun oli työn vuoksi hyvin usein pakko valvoa. Maisema oli niin kaunista, että meidän repimisemme oikeastaan tehosti sitä. Se toi siihen lisää tuon melankolian, säälivän surumielisyyden siitä, miten häviävää kaikki on. — Kun koskien ruoppaukset ja lopullinen padotus oli joskus toteutettu, tästä maisemasta ei olisi jäljellä mitään, kokonaisuus olisi aivan toinen. Silloin käsitin koskenrantojen asujien kannan voimalaitoksen rakentamista vastaan. Käsitin sen ja myönnän sen, kuinka oikeassa he tavallaan olivat ja kuinka väärässä olimme me. Joki kulki korkeiden metsänpeittämien rinteiden pohjalla. Alle kilometrin matkalla oli viisi jyrkkää koskea. Joen vesi oli tummaa, siihen tuli vettä ylempänä pitkin väylän vartta olevilta soilta. Melkein suovettä se olikin. Kun sitä otti sankoon, se näytti siltä kuin olisi pidellyt sangollista konjakkia. Kesällä uoman pinta oli sininen, öisin aina musta. Niin musta se oli, että joenrannan mustat kuuset kuvastuivat siitä heleän vihreinä. Talvella se oli sitäkin mustempi, sehän ei koskaan jäätynyt. — Meillä oli muuan työmies, joka niin ikään nautti näistä näkymistä. Hänninen nimeltään, muuan kirvesmies, en malta olla mainitsematta hänestä tässä yhteydessä, koska asia on hyvin kuvaava. Hän söi eväänsä aina ulkona, virtaa katsellen, jalat joskus polviin asti vedessä, rannalla, kivellä istuen, varpaat kehräsluita myöten punaisessa puhtaassa pohjahiekassa. Tornissa hän keskeytti usein työnsä, ojentautuihe pystyyn laakongilla, mistä puolen kilometrin päässä näkyivät vanhat puiset sillat ja niiden takana kauempana laelta aukeat, puuttomiksi kalutut vuoret — tai ylöspäin näkymät aavalle, karulle, jyrkkärantaiselle järvelle — ja puhkesi yhtäkkiä lauluun: »O sole mio…» Tämä oli ainoa laulu, minkä hän osasi. Ainakin ainoa, mitä kuulimme hänen kajauttelevan. — Mutta nyt tuleekin esiin omituinen asia. Oli hyvin monia sellaisia, jotka eivät työmaalla pitäneet tästä miehestä. Miksi? Siksi, että hän oli tällainen, iloinen, osasi nauttia näkemästään, jopa työstään ja myös ilmaisi sen. Mutta mikä sai aikaan kielteisen suhtautumisen noissa muissa sitten. — »Mitä perkelettä sinä mylvit», kirottiin. Mylvimistä se kieltämättä oli. — Myöhemmin ymmärsin, mistä tässä oli kysymys. Kysymys oli politiittisesta asennoitumisesta.

Niin. Mutta kaiken tuon karkeuden, raakuuden, huolien ja ainaisten vastoinkäymisten keskellä meillä olivat sentään kesäyöt. Kuinka joskus ajattelinkin, miten miljoonat ja miljoonat ihmiset eivät tienneet mitään öistä, koska heidän ei ollut pakko, ja iloitsin siitä, että työmiehet saivat kanssani ainakin nämä kokemukset. — Eihän yötä koskaan todella löydä se, joka ottaa asiakseen lähteä katselemaan sitä. Ellei ole mitään muuta tarkoitusta kaikki tuntuu pitkäveteiseltä. Niin kesäyökin on nähtävä jonkin pääasian sivussa. Kalamies näkee sen, koska hän on ongella, istuu tunnista tuntiin liikkumatta kivellään. Näin niitä joka yö. Samoin nuoret rakastavaiset. Ja juopuneet, jotka hoilaavat pitkin kujia, menevät johonkin mökkiin, herättävät nukkujat… Kyllähän minä heidän kanssaan näissäkin paljon olin, nautin elämästäni, näkemästäni ja myös tästä seurastani, jota rakastin, melkein rajattomasti, yhtä rajattomasti kuin surin heidän kovaa osaansa ja yksinpä näillä ryyppyretkillämmekin etsin siihen ratkaisua. En itsekään tiennyt, mikä se olisi. Mutta ehkäpä se näkyy jo etsimiseni suunnasta.

Tämä oli minun elämääni. Varsinkin sen jälkeen, kun Kaisa, tai »Katja», tai niin kuin häntä työmaalla myös nimitettiin: »Katariina Nikolajevna», muuan nuori kommunistityttö tuli elämääni, öitten viehätys syveni yhä. — Se oli omituinen kohtaaminen aikoinaan. Kerron senkin nyt tässä yhteydessä, koska sekin kuvaa sitä maailmaa, missä me täällä olimme.

Se tapahtui kolmannen rakennusvuoden keväällä, toukokuussa, aamuvarhaisella. Kello oli ehkä seitsemän. Kylässä oli ollut tulipalo. Oli yhä savua, kun tulin tähän kyläpahaseen, joka oli noin 10 kilometrin päässä työmaalta. Olin valvonut koko yön, ajanut autoa pysähtymättä, lukuun ottamatta puoltatoista tai kahta tuntia, jonka vietin isäni omistamassa autiossa erämajassa ennen kuin lähdin paluumatkalle. Majalle oli matkaa yli 200 kilometriä työmaalta. Ajoin siis tuona yönä yhteensä noin 500 kilometriä ja kaiken aikaa hyvin kiihtyneenä, niin hermostuneena kuin en koskaan ennen, mieleltäni huolestuneena ja onnettomana sekä vähän loukkaantuneenakin: käteni olivat vahingoittuneet. Työmaalla oli ensimmäisen kerran sattunut yhteenotto, jossa minuun oli yritetty käydä käsiksi. Minua oli yritetty lyödä, jollakin seipäällä tai kangella. Lyömämiehiä oli useita. Kas tällainen tämä työmaa oli. Mutta edes sitä he eivät osanneet, lyödä minua. Pääsin kiinni heidän seipääseensä, sain sen pois ja heitin sivuun ja sen jälkeen he olivat avuttomia paljaine nyrkkeineen. Päinvastoin kuin luullaan tavallinen työmies on huono nyrkkitappelija ja avuton sellaisen kanssa, joka todella osaa. Mukilointiin, siihen meidän työmaamme miesten tappelutaito jäi. — Olin lähtenyt autollani siitä paikasta. — Luulen, että kuvaan hiukan myös tuota yötä, koska muistan sen niin selvästi.

Olin lämmittänyt majan saunan ja kylpenyt rauhoittuakseni edes vähän, Se, mitä olin tullut täältä hakemaan, oli jo valmiina öljytyssä paperisäkissä majan portailla. Olin käynyt etsimässä sen kylpemisen välillä, sitten olin unohtunut seisomaan majan ikkunaan. Siinä näkyi keskiyö erämaajärvellä. Ja niin olin kuin olinkin unohtanut siinä voimalaitoksen ja työmaarettelöt, veden kohoamisen padolla, samoin patoon mahdollisesti kohdistuvan sabotaasin uhkan ja muun, jotka minulla sillä hetkellä oli kotona, ja myöskin sen asian, joka minulla oli majalle. Luulen, että elin yhden elämäni onnellisimmista tunneista siinä ikkunassa. Järvellä ui kuusi suurta vesilintua, en ole varma mitä lintuja ne