Miehen muotokuva

By Kirsti Simonsuuri

Miten taiteilija näkee kuolleen ystävänsä?Kun ulkomailla asuva taidemaalari saa kutsun ystävänsä hautajaisiin Helsinkiin, hänen tunteensa ovat monimutkaiset. Hautajaisia on ollut viime aikoina liian paljon, eikä taidemaalari haluaisi juhlia kuolemaa. Hän päättää kuitenkin tulla Helsinkiin. Vastassa on kaupunki, joka tuntuu nykyisin kovin vieraalta. Tilanne muuttuu perin kummalliseksi, kun kuolleen ystävän leski pyytää taidemaalaria töihin. Tarkoituksena on maalata kuolleesta ystävästä henkilökuva. Taidemaalari on vaikean tilanteen edessä – voiko kuolleesta edes maalata henkilökuvaa?Miehen muotokuva on symbolistinen romaani Kirsti Simonsuurelta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728468258

Book preview

Miehen muotokuva

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1992, 2022 Kirsti Simonsuuri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728468258

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I OSA

Sillä kuka tietää, mikä on ihmiselle hyvä elämässä, hänen elämänsä lyhyinä, turhina päivinä, jotka hän viettää kuin varjo; ja kuka ilmaisee ihmiselle, mitä on tuleva hänen jälkeensä auringon alla?

(Saarnaaja, 7:1.)

1

Hän oli kyllä saanut kutsun hautajaisiin, sitä varten hän oli tullut, mutta mieluummin hän olisi ollut menemättä. Oli ollut liian monia hautajaisia. Tuuli oli käynyt ruohon ylitse liian usein. Miksi sitä pitäisi virallisesti juhlia.

Hän mietti ottaisiko jotain rauhoittavaa, jos hän sattuisi löytämään jotain oudosta paikasta. Hän huokaili ja haroi hailakoita hiuksiaan. Jos vielä rupeaa itkemään, jos olen niin heikko, enkä osaa hillitä liikutusta… itseäni, hän mutisi itsekseen. Ei, en tarvitse mitään. En ainakaan viskiä. Se vain pahentaa, itken vielä enemmän. Miten selviän tästä kaikesta?

Sitten hän kaatoi viskin. Aivan pienen: vanhat konstit olivat loppujen lopuksi parhaat. Hän asui väliaikaisesti tuttavansa asunnossa ja kaverilla oli hyvät varastot, baarikaappi ja kaunis viinikellari, johon hänellä ei tosin ollut avainta. Hän ei vastannut itselleen, omiin vastaväitteisiin. Hän oli murheissaan, lopen väsynyt. Ystävät poistuivat siellä täällä mitä kummallisimmista syistä, ennen aikojaan, lupaa kysymättä. Keneltä olisivat kysyneet? Eivät ainakaan häneltä, Andersmannilta, jumalan esieläjältä maan päällä, joka oli jättänyt kaikki.

Pahinta oli täällä, missä kaikki valmistautui loppumiseen, olemassaolon lakkaamiseen. Pahinta siksi, että oli itse lähtenyt, ja joutui palaamaan.

Maisema, joka avautui näköalaikkunoista, oli syyskuisen illan kitsasta lämpöä huokaileva merenranta, lokit ja allas, johon kesä oli kerännyt jätteensä. Se oli omalla tavallaan kaunis, sillä tavalla suomalainen, että sitä varten tarvittiin paljon kärsivällisyyttä, paljon aikaa. Se ei ihastuttanut ensin, mutta vähitellen sen vaimeus ja vaatimattomuus alkoivat miellyttää. Talvella maisema olisi tiukasti kiinni, valkeana, mykkänä, kuin arkun kansi, joka oli armeliaassa kuolemassa viimein painettu rauhaansa jäykistyneen ruumiin päälle.

– Voi ei, mikä minun nyt on… olen ystävä, yksi monista, tosin tunsin hänet hyvin… en edes sukulainen… tämä ensimmäinen shokki, kun tulee ja kaikki tuntuu oudolta, hän sopersi ja tunnusteli taskujaan: kortit ja kynä olivat siellä. Hän tarkisti osoitteen: Museokatu, missä se taas olikaan, olen unohtanut tämän kaupungin, ja kaikki lähellä oleva on tullut etäiseksi.

Ihminen, joka haluaa saada selville ja selviytyä, ei voi aina tietää kaikkea sitä, mitä hänen on lopultakin saatava selville omasta tahdostaan riippumatta.

Onhan mahdollista, että ihmiskunta on elänyt unessa koko historiansa ajan, aina siitä lähtien, kun ihmisyyden ensi merkeistä, kaksijalkaisuudesta ja ääntelemällä ilmaistuista haluista alkoi vähitellen jalostua itseään tallentava ja muistiinmerkitsevä olento (mikä häpeämättömyys!), ja kun itseään taltioivan olennon rinnalle kasvoi olioita, jotka puolestaan kirjoittivat muistiin sen mitä tämä oli sanonut, samalla kuitenkin ensisijaisesti itseään. Maailma täyttyi melusta, unissapuhujien huudoista. Vuosisatojen suuret saavutukset ja pahat teot, ihmiskunnan tuotteliaisuuden merkit, arkistoitiin lokero lokerolta, vaivihkaa uneen, paksujen univolyymien sisälle sommiteltiin ihmeellisiä, monipäisiä kuvia ja kertomuksia, länsimaiden mytologiaa, suurmiesten, nerojen, demonien ja idioottien mieletöntä sankaritarustoa. Tätä jälkipolvet yrittävät muistaa, katkelmia, kaaosta milloin minkin traumdeutungin avulla, ja kutsuvat puuhailua joskus kulttuurihistoriallisten teosten kirjoittamiseksi. Mutta kukaan ei muista; ja se joka väittää muistavansa, ei ole sen enempää valveilla kuin Platonin orjapoika, joka sattumalta osasi ratkaista geometrisen ongelman ilman aikaisempaa tietoa geometriasta.

Muistaessaan unia ihminen taltioi itseään, koska se mikä on hyvin lähellä ja minkä on voinut nähdä vain unessa, on tullut jo osaksi itseä ja tiedostaminen varmistaa sen. Se on siellä sisällä ja on ehkä todellisempaa, niin kuin näytelmä näyttämöllä on suhteessa näytelmän katsomiseen katsomosta. Ja heräämisen hetki siirtyy aina kauemmas.

Edessä oli autio maa. Hän katseli satamaa, jossa laivat olivat suuria ja valkoisia, aavemaisia kaupunkitaloja. Ne valmistautuivat lähtöön niin kuin joka päivä, täsmälliseen aikaan, ne veivät matkustajia kohti länttä ja toivat heidät seuraavana päivänä takaisin. Jotain omituista oli siinäkin, että satama oli aivan kaupungin sisällä, kuin arkku olisi uinut kohtuun kuten unessa, jossa mittasuhteet ja todellisuudet oudosti vääristyvät. Sataikkunainen julkisivu liimautumassa laskusiltojen varassa kaupungin katuun. Haamu, painajainen. Jättiläisristeilijä neitseellisen saarimaiseman sylissä, matkalla kohti satamaa rantakallioita hipoen. Titanicin ja Andrea Dorian jälkeläisten ikuiset häät. Sillä oli tultu, mutta sillä ei varmasti lähdetä, kun lähdön aika tulisi.

Murhe on sellainen, niin suuret ovat sen vaatimukset, että on parasta toimia kuin kone. Ei mitään ylimääräistä.

Kun hän tarkisti peilistä, että tumma puku oli moitteeton, yönsininen, ei liian ryppyinen, hän tunsi, ettei ollut oikein saapunut vielä minnekään. Hän kaivoi päällystakin taskusta kasan papereita, jotka olivat matkalippuja: lentoliput Tukholmaan, laivaliput; lentoliput Helsingistä bisneksessä kahden viikon kuluttua; kaivoi tämän pinon, pysähtyi hetkeksi ja pani sen sitten eteisen pöydälle.

Kello läheni viittä, ulkona pimeni, mutta hänen ajatuksissaan saattoi olla mikä vuorokaudenaika tahansa: muistojen tila, suunnaton kyyhkysparvi.

Mutta kaiken mikä hänelle tapahtui tai tapahtuisi, hän uskoi olevan kuin työkalun tai taltan, jotta hän valmistaisi hänelle annetusta aineksesta jotain.

Jokainen uusi tilanne pelotti häntä, mutta hän tiesi, että nöyryytykset ja onnettomuudetkin oli hyväksyttävä, otettava vastaan, sillä niillä oli oleva joskus merkitystä.

Hän soitti taksin. Kyyhkysparvi lehahti lentoon; ensimmäinen päivä oli pantu alkuun. Se oli vaikea, vaikeampi kuin muut päivät pitkään aikaan. Se oli pelkoa tuntematonta kohtaan, valkeaa pelkoa, joka jäädytti sisintä, kuristi kurkusta.

Takaa-ajettu menneisyyden ja tulevaisuuden välissä.

Helpotti kun pääsi taksiin. Taksi oli ei-paikka, paikka paikkojen välissä, matkalla jonnekin. Ihmisen oli vietettävä ei-paikoissa suuri osa aikaansa, tultava tutuksi käytävien ja transiittien, portaikkojen ja raha-automaattihallien kanssa jos aikoi selvitä. Ihmisen oli opittava elämään ei-missään.

Autossa oli merkillinen rauhan tunne, kuin olisi vielä ollut laivan hytissä. Hän itse oli lasin takana, ja samoin oli myös kadun liikenne suljettu pieneen lasikaappiin, jota hän tarkkaili ulkoapäin kuin terraariota, vastamaalattua porvariskaupunkia pienoiskoossa. Oli häivähdys pohjoista renessanssia, rationaalista entisöinnin estetiikkaa, suoria linjoja, pastellisävyjä.

En saa häntä enää takaisin, en saa mitään tästä takaisin. Tuntuu mahdottomalta juuri nyt, hän ajatteli ja siristi silmiään. Sellaista on olla tutuissa paikoissa hyvin pitkän ajan kuluttua.

– Avaa vähän ikkunaa, taksikuski sanoi, niin tuntuu helpommalta. Vai pannaanko ilmastointia?

– Ilmastointia, kiitos, hän sanoi ja otti tupakat esiin.

– Täällä ei saa polttaa, näkyyhän kielto.

Taksissa hän kävi läpi hidasta, lyijyistä heräämisen hetkeä ja katseli vaihteeksi taivasta auton ikkunasta.

Hän ajatteli lähtöään. Hän tuli jostain sieltä päin, jostain hyvin kaukaa, meren takaa. Maailmasta, jossa historia kulki yhä nopeammassa, ahnaammassa tahdissa: Euroopan sydämestä, Pariisista, Lontoosta, Jugoslaviasta, joka lakkaisi olemasta, Irlannista, joka oli jakautunut kahtia, Baltiasta, joka etsi uusia vasalleja, Sisiliasta, itäiseltä Välimereltä, maailman arkkigulagoista. Eikä tästä historian kilpajuoksusta näkynyt jälkeäkään näillä kaduilla. Ei mitään merkkiä.

Mutta ehkä täällä kuten kaikkialla ihmiset olivat tottuneet sattumanvaraisiin ja tuhkatiheään tiedotettuihin uutisiin sodista, kansannousuista, mellakoista, terroriiskuista, armeijan liikekannallepanoista, niin että he odottivat uutisia kuin viihdykkeitä, katkaisemaan ikävää yksitoikkoisuutta. Oli syntynyt uusi ohjelmanumero, kansojen kärsimykset kaduilla, barrikadeilla, televisiotornien juurella. Lipun polttaminen oli jo ihan arkista, onton patsaan kolahdus katuun, pään murskautuminen kivetykseen saappaan alla oli hupaisaa katseltavaa.

Lisää, lisää! Eikä historiaa saatu vieläkään loppuun.

– No niin, taksikuski sanoi, kun he tulivat perille, ja katsoi häntä arkaa kumppanuutta ilmaisten, ikään kuin olisi sanonut hiljaa Armandin ystävän sanoin: Niin tiedättehän millaiseen naiseen tutustutan teidät. Älkää kuvitelko että hän olisi herttuatar… Nuori kuski oli vaalea, hennot vaaleat viikset kiilsivät kuin ne olisivat kasvaneet ensimmäistä kertaa. Näytti siltä, että hän halusi pestä kätensä kaikesta mikä liittyi hänen asiakkaaseensa, kunhan vain saisi tämän ulos autosta.

Hän halusi tehdä sanattomasti selväksi, kuka tilannetta johti kivierämaassa, tomun valtakunnassa.

Se tuntui niin koomiselta, ikään kuin outo vieras olisi ollut jotenkin vaarallinen kuskin mielestä. Kun hän sanoi, tässä on, pitäkää loput, oli kuin hän olisi antanut väärennettyä rahaa, sen sijaan että oli antelias.

Auton etääntyessä hän seisoi hetken kadulla ja muisti unet, kammottavat painajaiset, joissa oli nähnyt läheisten ja rakkaiden kuolevan – edellisenä yönä hän oli nähnyt sellaisen unen entisestä vaimostaan. Mutta unet päättyivät onnellisesti, kun eivät olleet totta, eivät edes mahdollisia. Miksi ihmisten on nähtävä sellaista? Kenen menneisyyttä ihminen selaa öisin mielessään?

Ihminen toivoo, että unet päättyvät heräämiseen, huojennukseen, vapautukseen. Niin kuin historia, jo mennyt ja kauan sitten tapahtunut historia, jota lukiessa voi aina tietää miten se jatkuu, ja tämä tieto, jälkiviisauden muoto vaikka onkin, on eräänlaista heräämistä.

Toisaalta oikea heräämisen hetki tuottaa suurempaa tuskaa kuin painajainen. Painajaiset toistuvat ja kumoutuvat, mutta se mitä tekee valveilla ei koskaan voi kumoutua, vaikka niin luulisi ja ehkä toivoisi, koska ihminen on toiveikas eläin, joka unohtaa.

Sillä samalla uni on muuttanut heräämisen, valvetodellisuuden: tietää, että uni oli vain valmistautumista menettämiseen, joka jokaisen kohdalla on väistämättä edessään, ja viimeiseen, lopulliseen kaiken menetykseen, omaan kuolemaan.

Oli tultu perille, osoite näytti oikealta, ja hän tarkisti nimen ulko-oven asukastaulusta.

2

– Kiitos että tulit, Anders, se oli suurenmoista. Enempää hän ei sanonut, seisoi vain kauniina ja avuttomana keskellä hämärää eteistä. Puhe oli takertunut kurkkuun, mutta hän hymyili.

– Tottakai tulin, sehän on vähintä…, Antti sanoi ja katsoi toista kuin aavetta.

– Ota takki pois, täällä on kaikki sekaisin, kaikki on ollut sekaisin jo kauan. Hyvä nähdä sinua, voi, miten pitkä aika on kulunut…

– Samoin, Anna – vai Margareta, Anna vai Margareta – mitä nimeä nykyään käytät? Sähkeessä oli A., mutta minulle sinä olet aina Margareta, Pyhä M., valkea helmi! Pimeässä loistaa Margareta, valossa Anna! Rutistan sinua, valoon ja olet valossa… Ja pimeä lähtee, valo ja kauneus astuvat sijaan – hänkin on valossa, tiedät kai sen? Olen siitä varma.

Hän puhui hengästyneesti ja pani kädet Annan hartioille syleilläkseen ja katsoakseen tätä, eikä häntä pelottanut enää. Kun sai lohduttaa, oli merkillisesti täynnä voimaa, ja heikkous väistyi.

Hän oli täynnä itsetuntoa, joka on itsen unohdusta. Se kasvaa ihmisessä nuoruudesta lähtien, eikä se ollut siellä ja täällä, vaan tässä, siinä missä kulloinkin oli ja se ilmestyi sisältä. Voima astui tilalle, ja murhe tuntui helpommalta kantaa. Minuus suli pois.

Nainen oli vieläkin ihanan kaunis, hänellä oli kujeilevat, poikamaiset kasvot, vaikka hiukset hapsottivat nyt ja katse oli väsynyt, ei paikoillaan. Hän sipaisi kädellään hiukset oikean korvalehden taakse, välinpitämättömästi kammaten, ja veti pitkän villapuseron alemmas. Hän ei ollut mitenkään pukeutunut vieraan tuloa varten. Hän kääntyi kulkemaan kohti olohuonetta, jossa kukkameri levittäytyi uhkaavasti paksujen verhojen luota sohvan taakse, ikään kuin sen hyökymistä olisi yritetty padota. Vain keittiöstä tuli valoa, ja keittiössä oli ikkuna auki. Joku yritti käynnistää autoa pihalla, kun Antti kulki Annan perässä kohti olohuonetta.

He istuutuivat olohuoneen toiseen päähän mahdollisimman kauas valkeina hohtavista kukista. Parikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat tavanneet viimeksi, ja nyt murhe yhdisti heitä jälleen. Antti oli jättänyt niin monia paikkoja, niin monia ihmisiä ja tuoksuja, että hänen