Ylioppilas lehtorinnaamion takana

By Vilho Helanen

Keski-ikäinen mies matkustaa junalla jossakin Keski-Suomessa. Paitsi ettei matkusta, sillä juna on seisonut paikoillaan jo pitkään, ja ahtaudessa kärvistelevät matkustajat ovat pahalla päällä. Yhtäkkiä mies tajuaa junan seisovan paikkakunnalla, jossa hänen nuoruutensa hilpeä toveri K-J Vahtola asuu!
Hetken mielijohteesta hän poistuu junasta, sillä hän on varma, että vanha ystävä ottaa hänet avosylin vastaan muutamaksi riemukkaaksi päiväksi. Käy kuitenkin ilmi, että entinen ylioppilas Vahtola, nykyinen historian lehtori Vahtola, on täysin muuttunut, entisestä riehakkuudesta ei ole häivääkään. Mistä muutos johtuu? Vanha ystävä päättää silti jäädä paikkakunnalle muistelemaan kahdenkymmenen vuoden takaisia keveitä onnen päiviä, kun viini virtasi Ostrobotnialla kieltolaista huolimatta, tytöt olivat kauniita ja lempeitä, ja latinankieliset sutkautukset lennähtelivät nuorten ylioppilaiden suusta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788728534960

Book preview

Ylioppilas lehtorinnaamion takana

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728534960

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

PROLOGI,

JOSSA TUTUSTUMME LEHTORI VAHTOLAAN.

J una oli kulkea jytyyttänyt koko yön. Olin juuri havahtunut vaununnurkkauksessa. Oikoilin puutuneita jäseniäni. Mielialani oli kaikkea muuta kuin korkealla. Ja harvapa lie loistotuulella edes tuollaisena kirkkaana syysaamuna, jos on joutunut pitkään vääntelehtimään täpö. täyden junan kovalla penkillä. Väsynein silmin luin nimen sen asematalon päädystä, jonka edessä seisoimme. Eikä se saanut minua suinkaan riemastumaan. Totesin, että taaksemme jäänyt taival oli luvattoman lyhyt tasavallan rautateiden hidastetunkin aikataulun valossa.

Samantapaisia raiteita tuntuivat muidenkin matkalaisten ajatukset kulkevan. Se kuvastui kasvoista, joiden harmaus ei voinut peittää sisuskunnissa kiertelevää harmia. Nuori mies murahti vastapäisestä nurkkauksesta:

— Oikein kenraalin voimalla isketään nyt Suomen kansan paksuihin päihin, että festina lente!

Nuoren oppineen toteamuksessa ei ollut mitään haastetta kohtalotovereille. Korkeintaan VR:n pääjohtaja olisi voinut panna sen pahakseen. Mutta väsymys ja kiukku olivat kiristäneet kaikkien hermot. Vanha eukko, joka oli miten kuten onnistunut sijoittamaan laajan takamuksensa minun puoleiseni penkin äärimmäiseen päähän, sähähti äkäisesti:

— Herran oma pää taitaa olla paksuna eilisiltaisesta festaamisesta! Mutta ei silti sovi tulla kunniallisille ihmisille puhumaan kevytmielisyyksiä. Vai vielä tässä juhlimista ajattelemaan, kun minäkin myöhästyn aamulypsyltä ja — kaikesta!

Nuori mies yritti vetää suutaan hymyyn. Mutta huomatessaan yleisen mielipiteen olevan ehdottomasti eukon puolella hän kumarsi tälle.

— Hyvä emäntä, minun myötätuntoni on kokonaan teidän ja etenkin lehmienne puolella, hän sanoi nöyräksi tekeytyen. — Olen teidän kanssanne samaa mieltä siitäkin että valtionrautateiden nykyisin tarjoama »vauhdin hurma» tekee suorastaan synnilliseksi jokaisen ajatuksen juhlimisesta.

— Mitäs herra sitten äsken? eukko kysyi hieman leppyneenä.

— Te käsititte minut aivan väärin. Esittämäni sananparsi oli latinaa ja merkitsee suomeksi: riennä verkkaan.

Nuori mies sanoi sen kuitenkin hieman ylimielisen opettavaisesti. Siksi eukon kasvot kiristyivät jälleen. Hänen äänessään ei ollut enää hitustakaan sovinnollisuutta kun hän sinkautti vastaan:

— Hävetkää! On tässä kestämistä ja kärsimistä muutenkin. Ilman teidän latinaanne!

Matkalaisten enemmistö näytti taaskin olevan samaa mieltä vanhan naisen kanssa. Sekä murahdukset että katseet ilmaisivat, että nuoren oppineiston edustajan käytös herätti julkista pahennusta. Tästä intoutuneena eukko puolestaan kävi hyökkäykseen:

— Eikö herralla ole parempaa tekemistä kuin irvistellä ikäihmiselle? Sanokaapas, oletteko ollut mottimetsässä. Tuollainen riski, nuori mies. Oletteko ollut tekemässä halkoja, jottei rautateiden tarvitsisi polttaa märkiä puita vetureissaan? Ette tietenkään! Siihen olette liian hieno — latinoinenne! Mutta pilkata kyllä osaatte, kun oikeatkin ihmiset myöhästyvät asioiltaan teidän kaltaistenne laiskuuden takia! Niin paksupäistä tämä teidän halveksimanne kansa ei ole, ettei se älyäisi, missä oikea syy kaikkeen surkeuteen on! Jottas sen nyt tiedätte!

Useat äänet yhtyivät näihin toteamuksiin. Mielet olivat virkistymässä. Halukkaasti käytiin hyökkäykseen, jonka kohde ei ollut niin tavoittamaton kuin se, mikä mieliä itse asiassa ärsytti. Nuori mies katsoi hämmästyneenä puhujasta toiseen. Muutaman kerran hän avasi jo suunsa puolustautuakseen. Mutta kaiketi hän tajusi jatkuvan sanaharkan vain pahentavan asemaansa. Olkapäitään kohauttaen hän nousi ja painui asemasillalle kävelemään. Pirteäksi kehittymässä ollut keskustelu katkesi siihen, ja äskeinen tympeä äänettömyys laskeutui vaunuun.

Myönnän, että minäkin huokasin pettymyksestä. Käännyin taas tuijottamaan aseman nimeä. Se ei sanonut minulle mitään. Tiesin vain sen edustavan melko mitätöntä taajaväkistä yhdyskuntaa Keski-Suomessa.

Äskeinen voittaja-emäntä ei ollut ilman muuta valmis alistumaan hiljaisuuteen. Kärtyisesti hän virkahti:

— Miksikähän nämäkin kaikki ihmiset matkustavat? Turhan tautta varmaan useimmat. Täyttävät vain joka paikan, niin ettei tähdellisille matkalaisille ole kunnon sijaa.

Tällä kertaa hän laski kuitenkin väärin. Huono omatuntoko lie aiheuttanut, ettei kukaan ryhtynyt uuden keskustelun lankaa kerimään? Tai ehkäpä itsekutakin arastelutti astua tulilinjalle, jonka tehokkuudesta oli juur’ikään saatu näyte.

Viimeksi mainittu oli ainakin minun laitani. »Turhan tautta.» Ne sanat eivät toki sopineet minuun. Olinhan matkalla kotikaupunkiini, jossa minua odottivat vanhanpojan boksini ja jokapäiväinen työni saksien, liimapullon ja painomusteen parissa.

Ja kuitenkin! Eikö lomamatkani pääkaupunkiin ollut vietävissä juuri tuon otsikon alle: turhan tautta? Mieli myrtyneenä siltä nyt olin palaamassa. Oudoksi ja ystävättömäksi käyneellä pääkaupungilla oli ollut vähän annettavaa. Harteille kasautuneet vuodet — niinpä niin, ne taisivat tuohon harmauteen olla pääsyylliset. Ja nyt olin matkalla kotiin, päiviä ennen lomani loppumista. Kotiin? Saattoiko siksi sanoa epäviihtyisää asumusta, jossa kukaan ei ollut odottamassa?

Minun oli pakko naurahtaa. Väsyneen ihmisen alakuloista aprikointia unettoman yön jälkeen!

Samassa sain aatteen.

Paikkakunta, jonka nimi loisti ruman asemarakennuksen päädystä silmiini syyskuun auringon kirkastamana, ei ollutkaan minulle niin yhdentekevä kuin äsken olin arvioinut. Tosin en ollut milloinkaan aikaisemmin siellä käynyt. Mutta — niin, tuo tieto hypähti odottamatta esiin alitajunnastani — siellähän eli ja vaikutti Karl-Johan Vahtola!

Jo tuo pelkkä nimi nostatti hymyn huulilleni. Karl-Johan — siinä oli kadonneen nuoruuden tuoksua ja hurmaa. Vahtola — paras ystäväni iloisilta ylioppilasvuosilta.

Mielessäni käväisi ihmettely, miten olin vuosien mittaan voinut matkustaa tästä ohitse poikkeamatta tuon ystävän luona. Mutta sen ylitse hulmahti riemullinen päätös: mitä liekin lyöty ennen laimin, niin se otettaisiin nyt takaisin!

Voisin viipyä päivän tai pari — miksen kolmekin? — vanhan toverin luona, joka oli ankkuroitu tänne yhteislyseon lehtoriksi. Aikaahan minulla oli. Muistelisimme menneitä. Eikä siitä totisesti tulisi mitään »pahaa palaveria», niin kuin joskus Sandin ja hänen mustien ystäviensä kesken!

Juna seisoi yhä asemalla ja pysyisi siinä vielä kaiketi kauankin. Mutta se ja sen tyytymättömät, toisilleen kiukuttelevat matkustajat saivat nyt olla minulle taakse jäänyttä elämää. Sieppasin hyllyltä kevyen matkalaukkuni, ja hetkistä myöhemmin olin jo taivaltamassa yhdyskunnan keskustaan vievää tietä.

Suunnitelmani oli selvä. Kuka hyvänsä paikkakunnalla osaisi tietysti opastaa minut Vahtolan luo. Lehtoreita ei siellä voinut olla paljon — semminkään tohtorinhatun saavuttaneita. Sitäpaitsi, raahelaisen kauppaneuvoksen ainoana poikana ja perijänä hänen täytyi olla ihan merkkimies. Hänen luonaan saisin hyvän majapaikan. Sellainenhan oli vanha sopimus välillämme. Tosin sen tekemisestä oli jo pitkä vuosien sarja. Mutta ystävyys — sellainen kuin meidän — ei ole ajan ruosteen murrettavissa.

Hymähtäen muistin sen kaukaisen kevätaamun, jolloin Karl-Johan juhlamenoin vihki toveruutemme veriveljeydeksi.

Hänellä oli silloin teatraalinen kautensa, joka hänen ylioppilasvuosinaan seurasi ilonpitoaikoja yhtä varmasti kuin luode vaihtelee vuoksen kanssa. Olin vihainen, kun hän herätti minut makeimmasta unestani. Hän ei vaivautunut edes vastaamaan kysymykseeni, missä hän oli yönsä kuluttanut. Juhlavasti hän viittasi minua jättämään kaikki turhat puheet. Hän vaati minua vetämänä käteeni naarmun, josta oli puristettava muutama pisara verta viinilasiin. Hän näytti itse esimerkkiä, ja niin tyhjensimme maljat.

Karl-Johan kävi sitten heittämässä lasit lähimmän kadunkulman likakaivoon, jottei kukaan pääsisi niitä millään vähemmän arvokkaalla käytöllä tahraamaan. Minä otin vapauden tiedustella, katsoiko hän, etteivät veriveljeyden välikappaleet tahrautuisi likakaivossa. Mutta silloin hän suuttui tosissaan ja pauhasi minulle, että olen runoton pikkusielu. Saman tien jouduin kuulemaan, että hän oli tahtonut solmia välillemme lujemman siteen kuin on pelkkä boksitoveruus, joka tavallisesti jo muutamassa vuodessa haalistuu ja menettää voimansa.

Sain hänet joten kuten lepytetyksi. Hän otti esiin kaksi aivan samannäköistä metallirasiaa, jotka — kuten hän ilmoitti — meidän oli säilytettävä veriveljeytemme symboleina. Kysyin, tarkoittiko hän, että uusi siteemme oli yhtä ruma ja hyödytön kuin nuo rasiat. Kumma kyllä, hän ei sillä kertaa pillastunut, vaan selitti vähän häpeillen, ettei hän ollut löytänyt kauniimpia. Sillä ei kuulemma kuitenkaan ollut suurta väliä; pääasia, että rasiat olivat samanlaiset. Milloin ikinä jompi kumpi meistä joutuisi pulaan, niin hänen tarvitsisi vain lähettää oma kappaleensa veriveljelleen, jotta tämä rientäisi heti avuksi. »Vaikka valtamerien takaa, ymmärrätkö»? Karl-Johan kysyi liikutuksesta värisevin äänin.

Maantietä nyt harppoessani aprikoin, mahtoiko tuo rasia olla minulla vielä tallella. Luultavasti. Jossakin kirjoituspöytäni monista sekasortoisista kätköistä. Ei silti, että sitä olisi nyt tarvittu. Enhän tällä kertaa halunnut vanhalta ystävältä muuta kuin jutteluhetkeä ja kattoa pääni päälle. Koko episodi oli juolahtanut mieleeni vain torjumaan epäilystä, olisiko minun ehkä sittenkin pitänyt ilmoittaa etukäteen tulostani. Se saikin minut täysin vakuuttuneeksi siitä, että jälleennäkemisen ilo olisi molemmin puolin yhtä suuri.

Näine mietteineni olin tullut jo yhdyskunnan keskustaan. Oikealla kädellä oli suuri, valkoinen rakennus. Koulu, selvästikin. Ensimmäinen aamutunti oli juuri päättynyt, ja oppilaita virtasi ovesta avaralle pihamaalle. Tietysti Vahtolan koulu, päättelin. Kahta oppikoulua ei tällaisella paikkakunnalla tarvittu.

Nojauduin aitaan ja katselin mielihyvin nousevan nuorison edustajia. Reippaita poikia ja sieviä tyttöjä, aivan kuin ennen vanhaan. Totta puhuen, silmäni seurasivat tarkkaavammin neitokaisia. Toiveitteni mukaisesti kaksi heistä, ruskea- ja vaaleatukkainen, suuntasi kulkunsa aitaviereen. Kun he ehtivät lähelleni, otin hatun päästäni ja sanoin:

— Suokaa anteeksi, hyvät neidit. Sallitteko minun toivottaa teille hyvää ja harmitonta koulupäivää?

He pysähtyivät hämmästyneinä tuijottamaan vierasta. Sitten ruskeatukkaisen silmissä välähti veitikka, ja hän sinkautti vastaan:

— Kiitoksia ystävällisestä myötätunnostanne! Mutta pankaa ihmeessä hattu päähänne. Muuten aivonne vilustuvat tässä viimassa.

Vaaleakutrinen vilkaisi hätääntyneenä taakseen. Hän rauhoittui kuitenkin havaitessaan, ettei ketään opettajaa ollut näkemässä eikä kuulemassa. Ystävättärelleen hän virkahti moittivasti:

— Kerttu! Herrahan voi loukkaantua.

Mutta välkkyväsilmäinen nauroi:

—Sinä olet huono ihmistuntija, Aino. Ei tämä setä ole sitä tyyppiä, joka ottaa turhasta nokkaansa. Ettehän ole?

Kysymys oli osoitettu minulle. Pieni keimailijatar — hän tiesi olevansa suloinen ja senkin, ettei hänelle ollut helppo suuttua. Jonkinlaisen ojennuksen hän silti ansaitsi. Siksi käännyin vakavamman tytön puoleen:

— Ystävättärenne on oikeassa. En pannut pahaksi sitä, että hän huomautuksellaan aivojeni vilustumisvaarasta viittasi pääni kaljuuteen. En ollut paljonkaan teitä vanhempi, kun menetin hiukseni. Se johtui siitä, että koulussa ja yliopistossa minun oli pakko ajatella. Eikä tuuhea tukka ajanmittaan viihdy yhdessä ajattelun kanssa.

Tytöt katsoivat minuun ymmällä. Sitten Kertuksi sanottu äkkiä vakavoitui. Hänen kätensä nousi vaistomaisesti kuparinruskeiden kiharoiden paljouteen. Katse oli epävarma, kun hän tiedusti:

— Tarkoitatteko …?

— En minä mitään sen kummempaa tarkoita, kiirehdin sanomaan. — Haluaisin vain neideiltä kysyä, tunnetteko tohtori Vahtolan.

Tiedusteluni vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Se oli kuitenkin laadultaan sellainen, että minun vuoroni oli joutua ymmälle. He suorastaan säikähtivät, lapsiparat.

— K. J. V:n! vaaleatukkainen henkäisi.

— Niinpä niin, ihastuin. — Karl-Johanin.

— Emme tiedä, mitkä hänen etunimensä ovat, ruskeakutrinen torjui. — Emme tiedä hänestä mitään. Mutta jos hän on teidän tuttavanne, niin ettehän mainitse hänelle mitään siitä, että olemme jutelleet kanssanne? Olettehan niin kiltti?

Tässä koulussa on ilmeisesti kova kuri, tuumiskelin. Sillä mahdotontahan oli, että nimenomaisesti Karl-Johania joku tyttö pelkäsi. Saati sitten kaksi tällaista puhkeavaa ruusua, jotka aina olivat, kuten hyvin muistin, hänen erikoisena heikkoutenaan. Mutta oli miten oli, neitokaiset olivat karkaamaisillaan aitaviereltä. Minulle tuli kiire esittää heille uhkavaatimukseni:

— Jos te aiotte nyt muitta mutkitta jättää minut, niin varmasti kerron hänelle. Kaiken. Mutta jos sensijaan olette kilttejä tyttöjä, niin en hiiskahda hänelle teistä mitään.

Julistuksellani oli toivottu vaikutus. He tulivat jälleen lähemmäksi. Mutta nyt he vaikuttivat kaikkea muuta kuin huolettomilta.

— Onko tohtori Vahtola teidän opettajanne? aloitin kuulustelun.

He nyökkäsivät. Heidän kasvojensa ilme sai minut kysymään:

— Ettekö pidä hänestä?

Tarmokas päänpudistus oli vastauksena.

Toinnuin kuitenkin pian sen aiheuttamasta yllätyksestä. Mieleeni muistui näet erään kouluaikaisen heilani vihasta säihkyvin silmin esittämä kuvaus, millaisia miesopettajat joskus voivat olla. Tämä hänen pedoksi nimittämänsä tapasi uutta läksyä valmistaessaan istahtaa jonkun sievän tytön selän taa ja hypistellä sitten muka hajamielisyydessään neitokaisen palmikkoa taikka kaulusta. Tietenkin moinen heikkous on opettajalle aivan sopimatonta. Mutta saatoin kuvitella Karl-Johanin hairahtuneen johonkin samantapaiseen. Sillä minähän tunsin hänet, sydänjuuria ja munaskuita myöten.

— Onko hän joskus yrittänyt lähennellä teitä? kysäisin kevyesti.

Molemmat siniset silmäparit pyöristyivät ällistyksestä.

— K.J.V! vaaleatukkainen huudahti. — Ei toki! Ei ikinä! Mitä ajattelettekaan?

En katsonut sopivaksi ryhtyä pilaamaan neitokaisten mielikuvitusta selittämällä, mitä olin ajatellut. Peitin hämmennykseni uteluun:

— No, mikä hänessä sitten on vikana?

— Hän on kohtuuttoman ankara! ruskeakutrinen puuskahti. — Ei historia eikä filosofia toki ole tärkeintä koulussa. Mutta hän on aivan kuin ne olisivat ainoat kouluaineet. Olisittepa itse kuulemassa! Hän raivostuu silmittömästi, jos joku meistä ei muista jotakuta vähäpätöistä vuosilukua historiasta tai sanasta sanaan jokaista filosofian määritelmää. Kukaan meistä ei voi sietää häntä. Me … me pelkäämme häntä.

Taisin sillä hetkellä olla melko hölmistyneen näköinen. Olisin ollut valmis kuulemaan vanhasta ystävästäni mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Lähtemättömästi oli näet mieleeni painunut, millaisella paatoksella Karl-Johan lopputenttejä lukiessamme kiivaili »kuollutta ja kuolettavaa historian opetusta» vastaan. Sillä hän tarkoitti juuri lukemattomien vuosilukujen hengetöntä päähän pänttäämistä.

Välkkyväsilmäisen täytyi nähdä, että minä kärsin. Mutta säälimättä hän lisäsi vielä:

— Lehtori Vahtolaa ei muuksi kutsuta kuin Hirmuksi. Ja hirmuinen hän onkin — henkeä salpaavassa ankaruudessaan.

Tunsin saavani yhdellä kertaa jo liikaa. Heikosti yritin puolustautua:

— Ei minun ystäväni voi olla sellainen …

Vaaleatukkainen katsoi minuun osaaottavasti. Ruskeakutrinen sensijaan paukautti armotta.

— Jos hän on teidän ystävänne, niin ei teillä totisesti paljon hurraamista ole. Mutta sellainen on joka tapauksessa lehtori K. J. Vahtola, Hirmu!

Kumarsin heille hyvästiksi. Vasta seuraavassa kadunkulmassa havahduin huomaamaan, että olin unohtanut kysyä tytöiltä tohtorin osoitetta. Mutta sillä ei enää ollutkaan ajankohtaista merkitystä. Seuraavalta vastaantulijalta tiedustelin, missä paikkakunnan hotelli sijaitsi. Sikäli koulutyttöjen puheet olivat muuttaneet aikaisempaa suunnitelmaani. Ja hotelliin päästyäni ilmoitin tarvitsevani huoneen vain yhdeksi vuorokaudeksi; huomisaamuna jatkaisin matkaani.

Loppujen lopuksi ihmisen synnynnäinen optimismi ei ole kuitenkaan niin vain nujerrettavissa. Istuessani hotellin avarassa ruokasalissa, joka näytti tavallistakin suuremmalta vain yhden asiakkaan hörppiessä aamukorvikettaan, jaksoin jo hymyillä äskeiselle tyrmistykselleni.

Pidin itselleni aimo nuhdesaarnan. Enkö ollut jo kyllin vanha tietääkseni, mikä merkitys koululaisten arvosteluille opettajista on annettava! Ne osuvat maaliin vieläkin harvemmin kuin päinvastoin annetut arvostelut — ja se on jo paljon. Tietenkin nuo kaksi sievää tyttöä olivat historiassa ja filosofianalkeissa ihan mahdottomia ja saaneet niissä sen mukaiset numerot, mistä sitten heidän katkeruutensa kumpusi. Mutta sen, ettei Karl-Johania muka muulla nimellä oppilaiden parissa tunnettu kuin Hirmu, täytyi olla pötyä. Neitokaiset olivat ainakin siinä kohdin pilailleet kanssani.

Tämä päätelmä rauhoitti mieleni. Se antoi minulle myös tarmon lähteä soittamaan ystäväni kotiin. Kireä naisääni vastasi puhelimessa. Sain kuulla, että tohtori palaisi koulusta vasta kahden tunnin kuluttua. Tietysti. Kas, kun en ollut tullut edes noin luonnollista asiaa etukäteen ajatelleeksi. Vastaajan äänensävy sai minut tuntemaan, että olin joka tapauksessa tehnyt oikean vaalin turvautuessani hotelliin.

Kahden tunnin kuluttua tapaisin vanhan ystäväni, niin, veriveljeni. Odotusaika ei käynyt pitkäksi. Tarjoilijaneiti, jolla ei ollut tähän aikaan päivästä muuta tekemistä, näytteli minulle auliisti hotellin ravintolapuolen suojia. Ne olivat kunnioitusta herättävän monet. Pääsin tutustumaan niihinkin huoneisiin, joissa paikkakunnan herrojen klubi kolmesti viikossa kokoontui illanistujaisiin.

— Onko klubi suurikin? kysyin.

— Väliin äänenpidoltaan liiankin suuri, tarjoilijatar naurahti.

— Paljon hauskoja herroja, virkahdin valmistellakseni seuraavaa kysymystäni.

— Hauskoja herroja ei ole milloinkaan liikaa.

Sen hän tuolla vastauksellaan saavutti, että minä katsoin häntä tarkemmin. Keski-ikää nuorempi ja vartaloltaankin mukiinmenevä, totesin.

— Te kai tunnette tohtori Vahtolan? kysyin.

Hän jäykkeni omituisesti ja tyytyi vain nyökkäämään.

— Hän on varmaan klubin innokkaimpia ja iloisimpia jäseniä? jatkoin tiedusteluja.

Tarjoilijatar loi minuun nopean, epäilevän silmäyksen. Sitten hän niskojaan nakaten vastasi:

— Ei toki! Ei klubi mikään hautaustoimisto ole! Tohtori Vahtola ei tietääkseni milloinkaan ole astunut jalallaan koko hotelliin. Siihen hän pitää itseään liian hyvänä.

En kysynyt enempää. Hiljaisena painuin huoneeseeni. Nyt en enää totisesti ymmärtänyt mitään. Äsken saamani vastaus oli asiantuntijan antama ja epäilemättä vilpitön. Mutta kuinka kummassa …? Karl-Johanin hilpeä nuoruuden kuva pyrki väkisinkin särkymään minulta. Vuosikymmenet muuttavat meistä jokaista, mutta rajansa silläkin sentään on. Se iloinen veitikka, jonka kanssa minä olin ylioppilasvuosinamme huolettomasti kuluttanut vanhempiemme varoja, ei ollut pitänyt itseään liian hyvänä astumaan jalallaan mihin kapakkaan tahansa, sekä koti- että ulkomailla. Ja nyt! Voiko ihminen muuttua ihan toiseksi?

Tuskastuneena päätin työntää syrjään kaikki Karl-Johania koskevat kysymykset, kunnes itse hänet näkisin. Miltei kiukkuisena kaivoin matkalaukustani uusimman painoksen »Herran ja ylhäisyyden» seikkailuja kauniiden señoritojen ja hirteen joutavien »syntymäsaastojen» aurinkoisessa maassa. Vanhenevalle herrasmiehelle ei ole ihastuttavampaa luettavaa kuin kuvaukset kaunottarista, jotka tekevät »miehestä hetkessä hellän» ja jotka eivät voi mitenkään vastustaa suomalaista maskuliinisuutta. Niinpä minulta aika vierähti heidän parissaan niin, että vasta kellon lähetessä puolta kahtatoista havahduin muistamaan edessä olevan vierailuni.

Mutta sitten pidinkin kiirettä. Ei ollut vaikea löytää yhdyskunnan kauneinta yksityistaloa, josta luomuksestaan kauppaneuvosisän rahoilla oli täysi syy ylpeillä. Mielenliikutus oli salvata minulta hengen, kun Karl-Johan itse tuli avaamaan ovea.

Siinä hän seisoi edessäni ilmielävänä. Hän oli yhtä hoikka kuin ennenkin, hieman vain kumaraan alituisesta istumatyöstä käynyt. Vuodet olivat kylväneet harmaata mustaan, lainehtivaan tukkaan, jota aikoinaan niin monet tytöt olivat ihastelleet. Mutta …! Niin, veljellisen riemukkaaseen syleilyyn jo kohonneet käsivarteni laskeutuivat auttamatta. Syynä siihen eivät olleet iän mukanaan tuomat muutokset, joita ystäväni olemuksessa näin. Sensijaan minua järkyttivät hänen kasvonsa. Muistin ne valoisina ja herkästi hymyilevinä. Piirteet olivat yhä samat, tietysti. Mutta nyt ne olivat koviksi ja kärtyisiksi vääntyneet. Ruskeissa silmissä, jotka ennen säihkyivät kuin elämälle ja koko maailmalle omistettu pysyväinen ilotulitus, oli kylmä ja pistävä katse.

— Kas vain, sinä, hän virkahti. — En osannut odottaa.

Hänellä on kaiken kukkuraksi vatsakatarri, päättelin äänen soinnista. Hetkessä tajusin koko vierailuni toivottomuuden.

Hän viittasi minua astumaan ohitseen eteiseen. Mitäpä muutakaan olisin voinut kuin noudattaa kehoitusta — nyt enää?

Sisähuoneista kajahti puhelimessa jo kuulemani kireä naisääni:

— Kalle! Kuka siellä liekin, niin sano hänelle, että aamiaisesi on kesken!

— Tietysti! isäntäni ärähti vastaan.

Hän avasi oven työhuoneeseensa ja työnsi minut sisälle.

— Tulen syötyäni.

Typertyneenä painuin lähimpään nojatuoliin ja sytytin savukkeen. Jotten olisi syventynyt ajattelemaan ystäväni muuttunutta olemusta ja osakseni tullutta lievästi sanoen viileää vastaanottoa, annoin katseeni kiertää huonetta. Se oli rikkaan miehen huone. Kaluston upeus ei minuun tehonnut. Sensijaan totesin kademielin kirjahyllyjen pituuden ja korkeuden; oli siinä kirja poikineen. Pöydillä oli hienot liinat ja ikkunalaudoilla harvinaisia, kalliita kukkia. Arvioin ne ja huoneessa vallitsevan ankaran järjestyksen kireä-äänisen naisen ansioksi. Vaikea vain oli kuvitella, että tämä oli Karl-Johanin työhuone — ystäväni, jonka boheemimaista huolimattomuutta olin aikoinani monesti saanut harmitella.

Kesti hyvinkin neljännestunnin, ennen kuin isäntäni suvaitsi lopettaa ateriansa. Huoneensa ovelta hän sanoi:

— Vai niin, sinä poltat?

— Kuten näet. Pitäisi sinun se vanhastaankin muistaa. Etkö sinä enää tupakoi?

Olin erottanut jyrkästi paheksuvan sävyn hänen äänessään. Siksi vastakysymykseni oli itsestään värittynyt ivalliseksi.

Hän katsoi minua pitkään. Mutta kun en ollut tietääksenikään hänen tarkoituksestaan, hän murahti:

— En. Mutta sinulle minun täytynee hakea tuhkakuppi. Muuten karistat tuhkat matolle.

Kun viimein istuimme vastatusten nojatuoleissa, virkahdin:

— Minulle sattui tälle paikkakunnalle lehteni asioita. Niin sain tilaisuuden pistäytyä katsomaan, miten sinä elelet.

Valhehan se oli. Mutta väliin