Herra ja ylhäisyys ylväimmillään

By Simo Penttilä

Kenraaliluutnantti alkaa lähennellä eläkeikää. Neljänkymmenen toilailuvuotensa aikana T. J. A. on ehtinyt jos minkälaiseen naisseikkailuun ja mittelöön oikeuden toteumisen puolesta. Alkuaikojen muistelmat ovat runollisempia kuin sankarimme myöhempien edesottamusten kuvaukset, mutta molemmissa vaiheissa esiintyy yhtä lailla riemukas ja kiehtova ammattisotilas, joka on edelleen yhtä perso naiskauneudelle kuin rosvojen kukistamiselle.
Teos kokoaa yhteen muistelmia jo herrasmiehen ikään vanhenneen kenraaliluutnantin seikkailuista eri vuosikymmenillä. Meksikoon muuttanut sankari kohtaa edelleen huimia vaaroja ja jännittäviä tilanteita ihania kaunottaria unohtamatta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788728559574

Book preview

Herra ja ylhäisyys ylväimmillään

Copyright ©1965, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559574

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Seikka, jonka ei tarvitse kehittyä

Neljäkymmentä vuotta takaperin — A.D. 1925 — minulla oli ystävieni avulla ilo ja jopa jonkinlainen kunniakin saattaa ensimmäiset ja alkuaikoina hiukan runolliset muistelmani julkisuuteen.

Vuosien mittaan ammattisotilaan asiallinen elämä sitten kuitenkin vähitellen on järsinyt miltei kaiken runollisuuden elämyksistäni pois.

Tuolla edellisellä lauseella en silti missään tapauksessa tarkoita sitä, että läheltäni olisi hiljalleen kokonaan kadonnut se hehkuva väri, jonka kauniit naiset pystyvät terveen miehen elämälle antamaan.

Tietysti myös hyvä colt ja hyvä hevonen ovat tärkeitä tekijöitä jokaisen ihmisen luonteen kehityksen kannalta. Ne ovat aina luotettavia. Automaattipistoolissa paukku sen sijaan voi jäädä poikittain piipun suulle; autossa voi sattua jos mikä vahinko, ja kun tekniikka jatkuvasti yhä kehittyy, niin vahinkojen yllättävä vaara kehittyy tahdissa sen kanssa.

Sen vuoksi olenkin onnellinen monien kokemusteni perusteella todetessani, että tässä nykykauhujen maailmassa on seikka, joka ei enää millään lailla kehity. Se on kaunis nainen.

Hän kehittyi täysin valmiiksi jo monta tuhatta vuotta sitten. Hänen ei siis enää tarvitse kehittyä. Tämän väitteeni tueksi tarvitsee vain palauttaa mieleensä sellaiset entisaikojen rattotytöt kuin Kleopatra, Messalina ja vaikkapa Sappho, ettei nykyrunouskaan unohtuisi.

No. Näin on asioiden laita.

Sieluni syvyydessä olen aina kohottanut sombreroani ikuiselle naiselle ja naisellisuudelle, josta Herra ja ylhäisyys on puhunut paljon ja josta caballero puhuu ja saakin puhua ilman oikeusistuimien antamaa tulitukea.

Neljäkymmentä vuotta naisten ja jossakin määrin konnienkin maailmassa on pitkähkö aika, jonka kuluessa olen ehtinyt nähdä ja elää yhtä ja toista.

Kun ryhdyin piirtämään paperille toisinaan sangen surumielisiäkin muistelmiani, työ oli alunperin minusta hauskaa.

Minusta se on hauskaa vieläkin.

Ja minulle on ilokseni kerrottu, että näiden elämysteni seuraaminen on ollut hauskaa jopa siviileistäkin.

Johtuneeko tuo sitten naisista?

Hermosillo, Sonora A.D. 1965

T. J. A. Heikkilä

Herra ja ylhäisyys

Doña Lola

En minä ole aikonut paljastaa minkäänlaisia sotilassalaisuuksia. Tarinointini on aivan tosiseikkojen mukaista leppoisaa kerrontaa. Olenhan Meksikon armeijan täysipalkkainen kenraaliluutnantti — nyttemmin — ja virka-asemanikin velvoittaa.

Mitä te tiedätte oopperajutusta?

Te olette lukeneet omia eurooppalaisia lehtiänne, joille Press Association saattaa syöttää minkälaista pajunköyttä tahansa. Vakuutan kunniani kautta, että useimmat Meksikoa koskevista ryövärihistorioista ovat syntyneet Mexico Cityssä kuolemakseen ikävystyneiden amerikkalaisten sanomalehtimiesten aivoissa.

Oopperajuttu! Niin no. Sen laita on hiukan toinen. Se oli tosiaankin vakavahko tapaus, mutta kyllä senkin merkitystä, mikäli myöhemmin saatoin todeta, oli tavattomasti liioiteltu.

Minä, kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä vannon kertovani totuuden ja niinkuin asia on.

Siihen aikaan minä komensin Meksikon pääkaupungin varuskunnan kolmatta rykmenttiä.

Olin kaikin puolin tyytyväinen olooni. Palkka juoksi säännöllisesti — olipa se riittäväkin — eikä minulla oikeastaan ollut mitään valittamista. Muuta kuin kenties se, että olin lopen kyllästynyt Meksikon naisiin.

Ja kuitenkin olin rakastunut!

Jälleen!

Silloin minä olin vielä eversti, ja hän oli kenraalin tytär. Mitä? Havittelinko muka viranylennysmahdollisuuksia! En totisesti! Minä en ole koskaan ollut senlaatuinen. Minä laittelen omia meininkejäni, piirtelen niinkuin tykkään — hirttäkööt jos, jollen ole mieliksi!

Mutta minähän olin. Tämä doña Lola esimerkiksi! En minä oikeastaan itsekään ymmärrä, minkävuoksi minulla aina piti olla menestystä Meksikon tytärten parissa — mutta totuutena pysyy, että kun minä rakastuin doña Lolaan, hän myöskin rakastui minuun.

Ihana, ihana doña Lola!

Eräänä iltana minulle soitettiin asuntooni presidentin sotilasasiain-kansliasta. Kapteeni Hendriguez oli puhelimessa. Hänellä oli seuraava asia: oopperassa oli samana iltana juhlanäytäntö Benito Juarezin muiston kunniaksi.

Tiedättehän: intiaani, Meksikon suurin presidentti, joka kuoli luonnollisella tavalla 1872.

Nyt hänen muistoaan joistakin syistä vietettiin. Ja Hendriguez oli epätoivoissaan: presidentin vanhin adjutantti oli edellisenä iltana ollut juhlimassa seitsemännen rykmentin uutta kunniamarssia sillä seurauksella, ettei häntä millään inhimillisillä keinoilla vieläkään voitu saada täyteen tajuntaan. Kuului kyllä vannoskelevan aina olevansa valmis täyttämään velvollisuutensa, mutta eihän häntä mitenkään voitu lähettää oopperan kirkasvaloiseen juhlanäytäntöön.

Minun piti muka lähteä hänen sijastaan presidentin seuraksi. Oli tietysti vanhempiakin upseereja käytettävissä, mutta koska minä olin ulkomaalainen, erikoisasiantuntija, niin minun läsnäoloni voitaisiin parhaiten selittää.

Olin tosin päättänyt mennä nauttimaan iltaelämästä parin toverin seurassa Chapultepeciin, mutta koska tiesin sen sulkevan ovensa jo puolenyön tienoissa, arvelin yhden ikävän sijasta parhaimmaksi valita toisen, ainakin loisteliaamman — oopperan siis.

Istuin siinä yksinäni nuorenmiehen asunnossani. Olin jo pukeutunut paraatipukuuni ja lueskelin lehtiä odotellessani oopperaanlähdön aikaa.

Juuri sillä hetkellä puhelin jälleen soi.

Minä kapusin vastaamaan ja sanoin miellyttävällä äänelläni:

— Eversti Heikkilä täällä!

Korvaani kajahti järeä, englantia puhuva miehenääni:

— Te olette ulkomaalainen, eikä teillä ole vähintäkään syytä sekautua Meksikon sisäisiin asioihin! Tuntemattomat ystävänne varoittavat teitä: sairastukaa älkääkä menkö presidentin aitioon tänä iltana. — Ellette tottele tätä kehoitusta, on katuminen liian myöhäistä.

Mitä?!

Tietysti minä yritin kirota, mutta se peijakas ehti sulkea puhelimen, ennenkuin ennätin ilmituoda ajatukseni.

Kaasin itselleni lasillisen skotlantilaista, ja taisinpa tosiaan unohtaa koko puhelinkeskustelun, kunnes se äkkiä, juuri kun olin aikeissa lähteä, jälleen johtui mieleeni. — Pistin pistoolin takataskuuni ja viheltelin itsekseni. En ollut kaikista kokemuksistani huolimatta vieläkään tottunut ottamaan näitä meksikolaisia täysin vakavalta kannalta.

Avenida de Maderon ja San Juan de Letramin kulmassa nousin autoon, ajaakseni hetkisen, ennen ilmoittautumisaikaani, raittiissa ilmassa.

Olin vaipunut jonkinlaisiin ajatuksiin siinä auton perätuhdolla istuksiessani. Kulku oli mukavan keinuvaa. Sikaarini paloi moitteettomasti, ja minä tunsin oloni kaikin puolin miellyttäväksi, kun auto yhtäkkiä pysähtyi. Oikein noin tempaisulla. Arvelin aasivaljakon osuneen eteemme ja kurottauduin ikkunasta, julkituodakseni syvän halveksumiseni.

Kaikin puolin jalomuotoiselle otsalleni työntyi tällöin varsin tutunomainen kylmähkö esine, jota ohjailevan käden omistaja suorastaan vastenmielisen suoralla tavalla antoi minun ymmärtää, että ellen olisi siivosti, esine helposti saattaisi paukahtaa.

Ei tässä mitään nauramista ole!

Minä olen rehti soturi ja kerron niinhyvin voittoni kuin tappionikin mutkattomasti, kaunistelematta.

Elämäni hallitsija puhui. Ja puheesta minä tunsin jo aikaisemmin puhelimessa kuulemani äänen:

— Eversti ei siis totellut neuvoamme! Meillä ei oikeastaan ole mitään syytä säästää teitä, mutta koska tahdomme tällä kertaa antaa armon käydä oikeudesta, niin astukaa ulos autosta ja seuratkaa meitä mukinoitta — sillä mukinat tietävät kuolemaa.

Enhän minä ole vanha vieläkään, mutta silloin minä olin nykyistäkin nuorempi. En tuntenut minkäänlaista intohimoa saada kuolla. Kaikki ystäväni olisivat luonnollisesti tämänkaltaisessa tilanteessa mieluummin menettäneet henkensä kuin alistuneet konnien käskettäväksi, mutta minulla on aina ollut hiukan järkeä, enkä minä niin ollen nytkään heittäytytynyt toivottomaksi.

Astuin mahdollisimman rauhallisesti autosta ja näin kadulla ympärilläni neljä hyvin hämäräperäistä henkilöä. Hämäräperäistä sanan täydessä merkityksessä, sillä heidän kasvoistaan, joita leveät hatut ja pöyhötetyt kaulahuivit varjostivat, en saattanut erottaa hitustakaan.

— Mihinkäs me nyt mennään? minä kysyin kaikinpuolin kohteliaasti. — Pieni iltakävely ei luullakseni tosiaankaan olisi haitaksi, hyvät herrat.

Mutta herrat eivät olleet leikkisällä tuulella. Minä sain luvan kiltisti seurata heitä erääseen pimeään porttikäytävään, jossa puhelinääni jälleen teki minulle tiettäväksi:

— Meistä olisi luonnollisesti kaikkein mieluisinta toimittaa teidät yksintein autuaitten asuinsijoille, eversti, mutta koska, kuten jo sanoin, tahdomme olla armeliaita — pyydän everstiä pysymään vakavana — niin olemme keksineet seuraavan keinon henkenne pelastukseksi.

Minä kumarsin.

Mies jatkoi:

— Kun te tänä iltana istutte presidentin aitiossa oopperassa, on teidän, painakaa tämä nyt tarkoin mieleenne, toisen näytöksen alkaessa, juuri ennenkuin katsomon kaikki valot ovat ehtineet sammua, huomautettava presidentille jostakin asiasta niin, että saatte hänet kumartumaan hiukan aition kaiteen ulkopuolelle. Ymmärrättekö?

Ymmärsinkö! Caramba: en ole vielä koskaan eläessäni ymmärtänyt mitään asiaa niin helposti kuin tämän. Nämä maailmanlopun ryökäleet aikoivat siis käyttää minua välikappaleenaan päästäkseen tarkoitustensa perille. Tietysti oli kysymyksessä mitä katalin murhayritys!

Minä koetin tarkastella miehen silmiä, mutta en pimeässä voinut erottaa muuta kuin silloin tällöin välkähtävät valkuaiset. Minä tunsin tulistuvani aivan äärimmilleen, mutta samalla minä kuitenkin koko ajan myös tunsin coltin naapuruuden. Sen piippu oli nyt painunut varsin tanakasti rintaani vasten sydämen kohdalle.

— Entä jollen suostu? minä heitin umpimähkään, tällä hetkellä vielä lainkaan keksimättä, miten tilanteesta selviäisin.

Roistot päästivät herttaisen naurun.

— Voinhan luvata, mutta mitä takeita teillä olisi siitä, että pidän lupaukseni?

Taas he nauroivat.

— Eurooppalaisilla on naurettavat käsitykset kunniasanasta, sanoi puhelinääni. — He pitävät sen, olen tullut huomaamaan. Eversti antaa meille ystävällisesti kunniasanansa ja eversti saa poistua kaikessa rauhassa.

Minun täytyi oikeastaan sisimmässäni ihailla näitten konnien laskelmia ja kylmäverisyyttä. Ja samalla avoimesti tunnustaa pälkään pulmallisuus.

Kunniasanaani en missään tapauksessa voinut antaa. Mitä!? Se on selvä se!

Ja hetki oli hermoilleni varsin päällekäypä, niinkuin sanotaan. Minä tuumin niin, että melkein hikoilin. Ulospääsytietä! Por dios, pelastusta!

Puhelinääni aikoi nähtävästi juuri sanoa jotakin. Minä käännyin hänen puoleensa, kumarsin ikäänkuin kohteliaaksi myönnytykseksi ja —

Ne raukat! Luulivat minun, T. J. A. Heikkilän niin hevillä alistuvan. — Keinoni oli yksinkertainen, mutta tehokas.

Mies, joka hoiteli coltia, ei tietysti minun kumartaessani ja muka suostuessani — vaikka en puhunut sanaakaan — tullut pitäneeksi piippua niin epämiellyttävän lähellä sydäntäni kuin siihen saakka. Selkäni taipuessa se luisui jonnekin ylöspäin. Terve!

Kokovoimainen nyrkinisku tuonne palleankorville — mies kuin mies siinä alkaa haukkoa ilmaa! Coltinpitäjä sai sellaisen oikeasta, puhelinääninen vasemmasta kädestäni.

Valhetta!? Älkää, totisesti, puhuko sellaista minulle! Minä kyllä tunnen nämä asiat. Se oli vakava paikka ja siinä täytyi turvautua kuinka epätoivoiseen keinoon tahansa. Luonnollisesti olisin kaikesta huolimatta voinut saada luodin ruumiiseeni, mutta kun en saanut, niin en, ja kun pelastuin, niin pelastuin. Basta! Caramba että minä juoksin! Tänäkin päivänä vielä hirvittää.

Kotvan kuluttua sain auton, ja sitten minun jo olikin jouduttava Palacio Nacionaleen ilmoittautumaan presidentin seurueeseen.

Täsmälleen tuntia myöhemmin.

Hänen ylhäisyytensä herra presidentti oli minulle äärettömän rakastettava. Hän suvaitsi keskustella kanssani kaikenlaisista asioista. Hän tiedusteli m.m. kuuluinko hyvinkin vanhaan aatelissukuun, jolloin selvitin, että jo Turun tuomiokirkon musta kirja mainitsee eräitä esi-isiäni.

Tämä selitys on ulkomailla aina tehonnut ihmisiin, sillä enhän minä koskaan ole niin typerä ollut, että olisin lisäksi selvittänyt, mistä syystä musta kirja esi-isäni mainitsee. Rikoshan sitä paitsi on joka tapauksessa nyt vanhentunut.

Ensimmäinen näytös päättyi.

Huomasin väkisinkin käyväni yhä hermostuneemmaksi.

Olin vahvasti vakuuttunut siitä, että jotakin vakavaa oli tekeillä. Mutta kun en ollut saanut sen tarkempaa selvyyttä konnien aikeista, olin vielä tällä hetkellä ymmällä, miten menetellä.

Olisin tietysti voinut ilmoittaa presidentille kokemani. Mutta mitäpä hyötyä siitä sitten olisi ollut! Sotilas- ja poliisivartiostot ovat aina olleet läsnä silloin, kun salamurhat yleensä ovat tapahtuneet. Pieni nikkeliluoti löytää kyllä tiensä sadankin henkilön välitse.

Nyt kilahti jo ensimmäinen soitto. Toinen näytös alkaisi minuutin kuluttua.

Minä seisoskelin yksinäni lämpiössä seuraten tarkoin silmin edessäni liikehtivää loistavapukuista yleisöjoukkoa.

Äkkiä minä huomasin doña Lola Ibanezin.

Taivas ja maa! Että minun juuri tällä hetkellä piti hänet huomata! Kuinka mielelläni minä olisinkaan rientänyt hänen luokseen, ellei tämä kamala painajainen nyt olisi pidättänyt minua. Hänkin näki minut, ja hänen suunsa hymyili niin, että maailma tahtoi silmissäni punertua. Hän viittasi pienellä valkoisella kädellään, ja mikäpä siinä muu auttoi: kiiruhdin hänen luokseen, suutelin hentoja sormia ja tiedustelin hänen vointiaan.

— Te istutte presidentin aitiossa, sanoi doña Lola. — Näytännön alkaessa minä kaikin tavoin koetin kiinnittää teidän huomiotanne puoleeni, mutta en onnistunut. Keskustelitte liian ahkerasti, hänen ylhäisyytensä kanssa.

Doña Lola naurahti ja lisäsi:

— Teidän täytyy välttämättä osoittaa minulle enemmän huomaavaisuutta, eversti. Ettekö te torstain tanssiaisissa vannonut olevanne ihastunut minuun! Ettekö? Ja nyt esiinnytte niin kylmänä kuin pohjoismaalaiset ainakin. Sellaisesta me Meksikon naiset emme pidä.

Minä huojuin maan ja taivaan välillä. Henkisesti, tietysti, sielullisesti!

— Minä istun ensimmäisellä parvella vastapäätä hänen ylhäisyytensä aitiota, eversti. Tulkaa tervehtimään minua ensi väliajalla.

Hän katosi viehkeästi hymyillen ja minäkin sain luvan kiiruhtaa aitioon, jonne hänen ylhäisyytensä juuri oli menossa.

Istuuduin tuolilleni miltei vapisevin polvin.

Nyt oli hetki käsissä! Kohta sammuisivat valot — mitä silloin tapahtuisi?

Minä tunsin otsani kostuvan.

Näin doña Lolan — kuinka ihana hän olikaan — asettuvan paikoilleen.

Hänen ylhäisyytensä oli syventynyt tutkimaan tekstikirjaa.

Silloin kuului alhaalta salista omituinen, kirahtava ääni. Minä kumarruin vaistomaisesti katsomaan… Ja niin teki hänen ylhäisyytensäkin.

— — — Mikä typerä houkka minä olinkaan ollut!!

Ammuin kaksi kertaa ehtimättä lainkaan tähdätä!

Ja minä ammuin hyvin.

Seuraavana aamuna presidentin sotilasasiain kansliassa.

Juttu oli yön kuluessa jo saatu tutkituksi melko pitkälle.

Kirahteleva ääni salissa oli tarkoitettu vain herättämään huomiota. Tämä tarkoitus olikin onnistunut. Kuten jo kerroin, kumarruimme sekä presidentti että minä tutkimaan, mistä ääni oikeastaan aiheutui.

Näin oli presidentti saatu paremmaksi maalitauluksi. Vastapäisessä aitiossa näet istui murhaaja.

Doña Lola Ibanez! Vanhan suvun ihana tytär. Hän, jota minä niin tulisesti rakastin.

Hän oli ollut salaisesti vannoutunut kapinallinen jo monet vuodet. Aina siitä hetkestä, jolloin tämän nykyisen presidentin edeltäjä oli ammuttanut hänen veljensä — kapinoitsija hänkin, ja lisäksi konna, sanotaan.

Minä taisin jo sanoa, että minä ammun hyvin tähtäämättäkin.

Minä ennätin ampua ennenkuin murhaaja.

Doña Lolaa ei enää ole.

Helmikuussa 1925

Kuusi tai kahdeksan kirjettä

Kolmannessa kadunkulmassa minä käännyin konnan puoleen ja sanoin hänelle hillitysti:

— Señor!

Herranen aika, kuinka muutamilla ihmisillä on heikot hermot! Tämäkin personoitu rikoslain pykälä ähkäisi ällistyneenä, murahti jotakin ja aikoi pimitä. Mutta minä painoin pistoolini piipun vasten hänen vatsaansa ja sanoin kovemmalla äänellä vielä kerran:

— Señor!

Kaikkihan tietävät kuinka sen sanan saattaa sanoa. Kun tahallaan venyttää tuota viimeistä vokaalia ja hiukan korahuttaa ärrää, sen siitä ymmärtää kasvissyöjäkin mitättömyyden mitaksi.

Eikä konna pyrkinyt puhumaan.

— Paljonko teille on tästä hommasta luvattu? minä kysyin, ja minun kohtelias tyylini alkoi vähitellen kaikota. — Callesin torilta saakka te olette hiipinyt perässäni — oliko teillä kenties aikomuksena pistää minua puukolla? Mitä? Nuori mies! Valehteleminen on synti! Ajatelkaa rippi-isänne tuskaa, jos hän nyt tuntisi teidän aivoituksenne.

Näin minä siinä kadunkulmassa keskustelin kelmeän konnan kanssa. Ja minä puhuin pirullisesti ja pitkään, sillä samalla minä tutkin tämän tuntemattoman toverin taskut, ja minusta on aina helpompi esiintyä inhoittavasti, kun samalla saan puhua.

— Ylhäisyys! sanoi lopulta perin pohjin piinautunut mies. — En minä ole murhaaja! Minä olen köyhä raukka ja minä ajattelin, että —

— Ei pidä ajatella! minä keskeytin kömpelösti keksityn jutun. — Nämä paperit minä otan haltuuni. Tuossa on pari pesoa. Ja isännillenne minä lähetän lämpimän tervehdykseni. Minä olen kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä, herra ja ylhäisyys. Ja minua on vaikea tappaa takaakin päin. Noches!

Ja holvin kohta kumahdutti kaikuna noches Hermosillon likaisenmustassa yössä, ja pakenevan konnan askelten ääni häipyi nopeasti rumuuteen.

Sillä sinä päivänä ja sinä yönä minun maailmani kauneus oli kadonnut.

Minun sielussani asui niin kuin väljähtynyt synti. Synti, joka ei huumaa eikä polta, mutta on synti sittenkin. Kaikki on rumaa ja keltaista. Carrajo!

Ja kaikki yhden doñan tähden.

Ajatuksissani minä pistin konnan paperit paraatipukuni taskuun, ja pian minä olinkin perillä paikassa, joka oli saattanut minun sotilaanmieleni mutkaiseksi.

Don Alfonso otti minut imartelevasti vastaan.

Muut vieraat olivat jo tulleet, niin että minä saavuin arvoni mukaisesti. Suutelin kymmenen naisen kättä ja hymyilin herroille. Paraatipukuni teho oli entuudestaan taattu, enkä minä muutenkaan ole mikään ruma mies.

— Kenraali, aloitti don Alfonso keskustelun kanssani. — Miten iloitsenkaan teidän tulostanne. Koko Sonora puhuu nykyään vain teistä. Me sonoralaiset osaamme antaa oikean arvon sankareille. Minun taloni kunnia ei koskaan häivy teidän käyntinne jälkeen.

Hienot herrat osaavat puhua hienosti. Minä sanoin:

— Kahta voimakkaammin minun käteni musertaa konnat nyt, kun te olette suvainnut sitä puristaa, señor!

Sanoin minä noin.

Ja jatkoin sitten:

— Señor. Minun silmäni hakevat doña Miraldaa. Onko señorita kenties sairas?

— Ei, ylhäisyys, vastasi don Alfonso. — Hän on —

Siihen se jäi. Kaksi miljoonaa idioottia tulla tupsahti ympärillemme, eikä minun sieluni orkidean isovatsainen isä saanut sanotuksi lausettaan loppuun.

Hälinä ei herpautunut, yltyi vain.

Mozot tarjoilivat myrkyllisiä mehuja, kansa joi ja keimaili, enkä minä nähnyt doña Miraldaa missään.

Ja kuitenkin olin tullut vain doña Miraldan tähden.

Te ette tietystikään tunne doña Miraldaa. Hän on ihme!

Maailmassa on hyvin paljon naisia. Meksikossakin varsin monta.

Kauniita naisia, kunniani kautta! Sellaisia, että alkaa änkytyttää. Sellaisia, että menee öitten uni ja päivisin nukuttaa. Sellaisia, joita maalarit maalaavat ja joiden ei itse tarvitse itseään maalata.

Sellaisiakin, jotka ovat kuin Xochimilco ja Madonna!

Doña Miralda, don Alfonso Alforondon tytär, oli saanut minut tuntemaan itseni mitättömäksi. Muulla tavalla en osaa hänen kauneuttaan kuvata.

Minä olin edellisellä viikolla saapunut Hermosilloon. Sitä ennen minä olin käynyt kymmenenkymmenen konnan kanssa käräjiä. Sonoran kaikki — tai ainakin melkein kaikki — sopet ja salapaikat minä olin samonnut. Rajamaa oli alkanut rauhoittua — ja silloin sattuma toi minun tielleni doña Miraldan.

Se tapahtui niin ikään edellisellä viikolla, Hermosillan komendantin kutsuissa.

Minulle oli kyllä jo ennakolta kerrottu señorita Alforondon suurenmoisesta suloudesta, mutta sellaiset tarinat eivät ole minuun koskaan — sanottavasti — tehonneet. Mutta nyt tehosi tarinoitten totuus ja tämän totuuden toteamus.

Sen hetken jälkeen minä olin vielä kaksi kertaa kohdannut doña Miraldan. Ensimmäisellä kerralla hän hymyili, mutta toinen kerta rumensi minun sieluni ruusut ja liljat.

Toisella kerralla minä hienovaraisesti ja syvästi vaistoten koetin tulkita hänelle, kuinka esimerkiksi karski kenraalikin saattaa luulla lopultakin löytäneensä onnen. Ja vielä minä puhuin paljon pötyä, jonka kaiken tarkoituksena oli ilmaista hänelle, että minä olin häneen rakastunut.

Ja tämä tapahtui tietysti kuutamoisena iltana, jolloin miehen sielu on kuin velli, ja hän antoi minun puhua. Hän katsoi minuun suurin, mustin silmin, ja hän oli niin yliluonnollisen kaunis, että minua miltei pelotti.

— Ylhäisyys, hän siinä sitten sanoi. — Te olette tullut rauhoittamaan Sonoraa. Teidän täytyisi rauhoittua itse ensin.

Mitä?

Mitäpä siinä.

Minä vetäisin huulilleni kärsivän saksalaisen hymyn. Kohautin ranskalaisesti olkapäitäni, jäykistyin sitten etonilaiseen tyyliin ja ajattelin suomeksi: kappas pentele!

Niin.

Näin jälkeenpäin minun kyllä sopii olla varma ja viisas, mutta rehellisyyden nimessä minun on myönnettävä, että siinä kuutamossa kenraalia kyllä kolhaisi.

Tämä temmelsi minun mielessäni don Alfonson palatsissa parveilevan kansan keskellä.

Tännekin minä olin tullut edes nähdäkseni doña Miraldan. Kadunkulman konnan minä olin päästänyt vain mieleni myrskyn vuoksi niin helpolla. Minä en enää ollut oma itseni. Vaikka minä kuinka tappelin vastaan, minä tunsin luisuvani kaiken kauniin ja kevyen ja ihanan ja haikean lumoihin.

Minä olin viettänyt viikkoja erämaassa. Ja doña Miralda oli serveerattu minulle miltei yllättämällä.

Minä olin olevinani rakastunut doña Miraldaan.

Ja silloin hän saapui saliin.

Hänen ilmeensä oli iloinen, mutta kuitenkin hän tuntui minusta jollakin lailla levottomalta. Enkä minä tahdo vaikuttaa mitenkään itserakkaalta, mutta niin on, että hän rauhoittui, kun hänen katseensa kohtasi minut.

Osaatteko te suudella doñaa kädelle?

Se on kokonainen konsti.

Minä osaan. Minulle se on yksinkertainen asia. Minä sain doña Miraldan punastumaan.

Eikä tämäkään ihanaksi muuttunut ilta ollut pilvinen. Suuri ja punertava Sonoran kuu kumotti, eikä yö enää