Gringon suudelma

By Simo Penttilä

Kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän hengästyttävät seikkailut Meksikossa jatkuvat aina vain!
Tällä kertaa suomalainen sotilas ja hänen adjutanttinsa eversti Silvio ja majuri Esteban joutuvat mm. luovimaan pahasti korruptoituneen Meksikon ja Yhdysvaltain rajakomendantin virittämien ansojen välissä. Kenraaliluutnantti Heikkilä on alkanut tehdä yhteistyötä FBI:n kanssa, ja sehän ei etelänaapurin konnia miellytä! Vaikka Heikkilällä on jo hiukan ikää, toinen toistaan jumalaisemmat kaunottaret iskevät häneen yhä silmänsä – joko huijausmielessä tai jotkut jopa tosissaan. Taas hiekka pöllyää, aurinko paahtaa, ripset räpsyvät, paukkuraudat heiluvat ja hevoset korskuvat, kun sankarimme rientää seikkailusta toiseen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788728559604

Book preview

Gringon suudelma

Copyright ©1962, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728559604

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Gringon suudelma

Tämä tapahtui Nogalesissa, joka on todellinen rajakaupunki sikäli, että Yhdysvaltain ja Meksikon — Arizonan ja Sonoran — raja kulkee kaupungin halki.

Istuin molempien adjutanttieni, eversti Silvion ja majuri Estebanin kanssa hotelli Mercatorin baarissa, sillä siellä oli ilmastointilaite ja se oli näin siestan aikana mahdollisimman rauhallinen paikka, niin ettei tarvinnut varoa kuuntelevia vieraita korvia. Valkotakkinen mies tiskin takana ei olisi kuullut pientä huutoakaan. Hän nukkui tuolillaan marijuanan antamaa unta.

— De antabus non est disputandum! majuri Esteban yllättäen ilmoitti latinaksi mielipiteensä eversti Silviolle, joka puolestaan usein ja kernaasti käyttää tee-se-itse-latinaa. — Mielestäni Nogalesin rajakomendantti on konna, mutta, niin kuin sanoin, makuasioista ei sovi kiistellä.

Kun Silvio kohensi asentoaan ja nähtävästi valmistautui väittämään vastaan, Esteban jatkoi kiireisesti:

— Ylhäisyys! Ymmärrän hyvin seksuaalisesti aliravitun everstin tunne-elämän, joka on kuin Sonoran autiomaa, mutta sitä, että rajakomendantti, eversti Alonso Varela on konna, ei muuta se seikka, että hänen tyttärensä on kuin — kuinka sinä sanoitkaan, eversti — kuin Afrodisia —

— Afrodite! Silvio miltei parkaisi. — Madre! Eikö sinun sivistymättömyydelläsi todellakaan ole rajoja?

— Ei, Esteban myönsi rauhallisesti, — ei silloin kun olen virkatehtävissä rajan pinnassa, missä sana sivistys on täysin merkityksetön. Enkä minä sitä paitsi ymmärrä, mitä tekemistä sivistyksellä on eversti Varelan ja hänen tyttärensä doña Monican kanssa.

Minusta on toisinaan hermoja lepuuttavaa kuunnella adjutanttieni keskustelua. Se on välistä näennäisesti niin älytöntä, että siitä suorastaan nauttii pakollisten puuhien lomassa. Kun sanon näennäisesti älytöntä, niin painotan tahallisesti sanaa näennäisesti, sillä kyllä minä heti tajusin, että he kumpikin salajuonellisesti pyrkivät kiinnittämään huomioni ei vain eversti Varelaan vaan nimenomaan ja erityisesti doña Monicaan. — Esteban vain on parempi näyttelijä kuin Silvio, joka on saanut yleisesikuntaupseerin koulutuksen.

— Missä ja milloin sinä olet nähnyt tai tavannut señorita Varelan? kysyin Silviolta samalla kun hitaasti sytytin savukkeen antaakseni hänelle aikaa miettiä vastaustaan. Mutta hän ei tarvinnutkaan miettimisaikaa vaan vastasi empimättä:

— Eilisiltana, ylhäisyys. Meksikolais-amerikkalaisella klubilla. Siellä oli pieni tilaisuus, johon minutkin oli kutsuttu.

— Pieni! Esteban äännähti halveksivasti. — Se oli tuollainen viiden cocktailin ja kymmenen whiskyn vaatimaton illanvietto. Klubi kuulemma kustansi vieraiden kotiin kantamisen.

— Pysytään asiassa, majuri, minä ojensin Estebania, joka jäykistyi asentoon istuimellaan ja oli valheellisesti vakavan näköinen.

— Onko hän todellisuudessakin kaunis, eversti, jatkoin kuulusteluani, — vai oliko kuvauksesi vain cocktailien tasolla?

— Ylhäisyys. — Silvion äänessä oli loukatun sävy. — Olen sinun seurassasi nähnyt monen monta ihmeellistä naista, mutta doña Monica on una unica, ainutlaatuinen, ylhäisyys. Hän on niin hämmästyttävästi lähellä satujen jumalattaria, ettei aluksi usko omia silmiään. Ja kun hän hymyilee, niin ei enää usko itseensä yleensä vaan kuvittelee näkevänsä unta. En verdad, ylhäisyys! Tervehdittyäni häntä en juonut tippaakaan, koska pelkäsin herääväni.

Silvio henkäisi syvään ja lopetti yllättävän asiallisen kuvauksensa. Huomasin heti, että hän oli tosissaan. Hänen äänensä tahaton värinä paljasti sen.

— Kuka sinut esitteli hänelle? Isäkö?

— Ei vaan tullipoliisin kapteeni Silvestre Bernardino.

— Konna! Esteban huomautti väliin. — Perhetraditio!

— Tunnetko miehen, majuri? kysyin Estebanilta.

— Ilokseni en henkilökohtaisesti, Esteban vastasi. — Tiedän kuitenkin varmasti, että hänet siirrettiin Nuevo Laredosta tänne Nogalesiin sen vuoksi, että hän pimitti sikäläisen rajakomendantin kavaltamia tullimaksuja siinä määrin, että se herätti yleistä huomiota rajakomendantin esikunnassa. Siirto tapahtui terveydellisistä syistä. Esikunta kun pelkäsi, että komendantti raivostuksissaan olisi ampunut hänet. Siitä olisi tullut lievähkö skandaali.

— Minusta kapteeni Bernardino on varsin miellyttävä mies, Silvio puolusti esittelijää. — Sulava käytös —

— Niin kuin herrassaastoilla yleensä! Esteban kohautti hartioitaan.

— Ja puhetyyli aidon caballeron, Silvio täydensi. — Sitä paitsi — hän vilkaisi Estebaniin — me puhuimme doña Monicasta emmekä kapteeni Bernardinosta, joka on ymmärtääkseni aivan yhdentekevä tekijä tässä jutussa.

— Ei ole, minä torjuin Silvion olettamuksen. — Päin vastoin, eversti! Eikö juuri kapteeni Bernardino kutsunut sinua tuohon illanviettoon?

— Kutsui kyllä, ylhäisyys, mutta —

— Onko rajakomendantti klubin jäsen?

— Ei ole, ylhäisyys, sillä rajakomendanttina hän ei voi —

— Kuka oli kutsunut hänet ja hänen tyttärensä?

Silvio nielaisi tyhjää ennen kuin vastasi:

— Kapteeni Bernardino, ylhäisyys.

— No? minä kysyin tyhjentävästi.

Silvio tuijotti tuokion permantoon. Sitten hän kohotti katseensa minuun ja sanoi:

— Jos sallit sadatella, ylhäisyys, niin sanon nyt sydämeni pohjasta mildiablos!

— Kirotun yksinkertainen asetelma, Esteban tarttui innokkaasti puheeseen. — Afrodisiaka kiehtoo everstin kuihtuneen vanhanpojan mielen. Läkähdyttää hänet ulkopakkauksellaan! Eversti kertoo kenraalille, että on nähnyt Sonoran ihmeellisimmän risteytyksen —

— Risteytyksen? tarkistin hänen sanontansa.

— Niin. Konnan ja kaunottaren! — Seurauksena on, että kenraalin sielunelämä herkistyy ja hän haluaa tutustua doña Monicaan. Se on tarkoitus, Silvio! Kymmenen yhtä tai vaikka sata yhtä vastaan, että rajakomendantti rohkenee ottaa vapauden kutsua —

— Eversti Varela on jo kutsunut minut vieraakseen hotelli Fronteraan, minä keskeytin. — En aikonut mennä, mutta nyt —

— Enkö minä arvannut! Esteban puolestaan röyhkeästi keskeytti. — Caramba, eversti! Tässä sitä ollaan! Puhu kenraalille Junosta tai muista jumalattarista, niin meitä viedään oitis vaikka —

— nyt, minä jatkoin häiriintymättä, — haluan saada selville juonen, jonka eversti Varela on suunnitellut tuhokseni. Valitettavasti rajakomendantti ei ole sotilaspiirin alainen, koska rajavartiostojen esikunta nimittää ja määrää komendantit.

— Jos suvaitset julistaa poikkeustilan, Silvio sanoi, — niin koko rajavartiosto joutuu automaattisesti alaiseksesi.

— Herra eversti, katsahdin häneen niin lempeästi, että hän liikahti vaivautuneena tuolillaan, — poikkeustilan julistaminen on asia, joka aina herättää hälyä. Miten sinä arvelet Yhdysvaltain hallituksen suhtautuvan Sonorassa äkkiä julistettavaan poikkeustilaan? Seuraukset olisivat niin kauaskantoiset, että en viitsi edes ajatella niitä. Ei. — Nousin hitaasti. — Menemme tänä iltana hotelli Fronteraan, señores. Paraatipuku ja selvä pää.

— Mutta eihän — eihän meitä ole kutsuttu! Silvio hämmästeli.

He seisoivat molemmat asennossa edessäni ja näyttivät kumpikin miltei liikuttavan epävarmoilta.

— Sonoran sotilaspiirin kuvernööri ei mene mihinkään hänen kunniakseen järjestettyyn tilaisuuteen ilman adjutanttejaan. Onko selvä?

— Selvä on, ylhäisyys! he kilauttivat kannuksiaan. — Sekuntia myöhemmin Esteban lisäsi:

— Ruralieskadronaa komentaa ratsumestari Filiberto. Hän on käskystäni esikunnassaan koko vuorokauden.

Nyökkäsin hyväksyvästi Estebanille ja olin juuri lähettämässä heidät pois baarista, kun oviaukkoon samassa ilmestyi Mercatorin johtaja, kalpeakasvoinen señor Zeferino.

— Ylhäisyys, hän kumarteli sekaveristen tapaan, — pyydän tuhannesti anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta kun eversti Varelan lähetti sanoi, että asia on erittäin kiireellinen —

— Jos asia on kiireellinen, keskeytin johdannon, — niin kertokaa se heti.

— Teidät on tänä iltana kutsuttu hotelli Fronteraan, ylhäisyys, everstin vieraaksi. Nyt on kuitenkin sattunut niin, että kaksi Fronteran tarjoilijaa on äkkiä sairastunut salaperäiseen kuumetautiin, jonka vuoksi eversti Varela ei uskalla tartuntavaaran vuoksi järjestää juhlaa hotelliin. Sen sijaan hän ottaa vapauden pyytää teitä kotiinsa, ylhäisyys. Osoite on Avenida Juarez 113. — Ilmoitan tämän käskystä, ylhäisyys. Lähetti alahallissa odottaa vastausta.

Adjutanttini pysyivät täysin ilmeettöminä, mikä osoittaa, ettei heidän kouluttamisensa sentään ole mennyt aivan hukkaan. Minä olin miettivinäni hetkisen ennen kuin sanoin:

— Bueno. Ilmoittakaa lähetille, että saavun Avenida Juarezin 113:een tasan kello 20. Ja kun sanon tasan, niin tarkoitan tasan. — Talo on tietysti hiukan syrjässä, vai kuinka, señor Zeferino?

— Kyllä, ylhäisyys. Varsinainen avenida päättyy jo numero 86:n kohdalla, mutta ei siitä ole eversti Varelan asunnolle kuin vajaa kilometri.

— Sehän ei ole matka eikä mikään!

Viittasin hänet poistumaan ja kolmen kumarruksen jälkeen hän lopulta katosikin.

Esteban sanoi:

— Älyttömin juoni pitkään aikaan. Kuvitteleeko se loco tosissaan, että hänen yksinäinen talonsa sopisi murhapaikaksi?

Pudistin päätäni:

— Ei kuvittele. Hänellä on varmasti paljon pätevämmät piirustukset minun pääni menoksi. Hän aavistaa, että FBI on asettunut yhteyteen kanssani, koska heidän Arizonan-osastonsa on vakuuttunut siitä, että väärennetyt viiden ja kymmenen dollarin setelit on painettu joko täällä Nogalesissa tai Hermosillossa. Me tiedämme, että niitä ei ole voitu painaa Hermosillossa, joten Nogales on ainoa mahdollisuus. — Mutta siitähän me saamme tänä iltana selvän.

— Millä tavalla? Silvio kysyi.

— Tapa riippuu kokonaan eversti Varelasta ja tullikapteeni Bernardinosta. Poistukaa pukeutumaan!

Kun he olivat kilisseet pois, menin puhelinkomeroon puhelimeen ja soitin Fronteran ensimmäiselle hovimestarille:

— Puhuu senaattori Leonardo. Buenos dias! Tarkoitukseni oli järjestää hotellissanne pieni illanvietto muutamille ystävilleni, mutta nyt olen sattumalta saanut kuulla, että henkilökuntanne keskuudessa on todettu jotakin salaperäistä kuumetautia, joten — como? Kuinka? Eikö mitään perää! Kuulin jutun kuitenkin erittäin luotettavalta taholta — kuinka? Siis vain kilpailijoiden keksintöä. Niinkö! Sehän muuttaa kokonaan tilanteen. Hyvä on. Palaan asiaan myöhemmin. Kiitos!

Kirotun huonoja konnia Nogalesissa. Olisivat edes lahjoneet hovimestarin.

No. Se siitä.

Neljännestä vaille kahdeksan minä adjutanttieni kanssa nousin autoon. Olin pukeutunut Presidiokaartin paraatiasuun, joka on melkein operettimaisen upea ja joka aina on tehnyt syvän ja uuvuttavan vaikutuksen naisiin. Paitsi leveitä epoletteja siihen kuuluu ulkona liikuttaessa myös valkoinen, punasilkkivuorinen viitta, jota edessä pitää kiinni leveä kullattu ketju.

Silvio ja Esteban esiintyivät sotilaspiirin esikunnan paraatipuvuissa, jonka aikanaan olen itse suunnitellut pääesikunnan kiusaksi. Puolustusministeri Correano muutama vuosi sitten aikoi kieltää niiden käyttämisen, mutta luopui kannastaan kun ilmoitin hänelle, että esikuntani paraatipuvut ovat tarkka jäljennös Benito Juarezin hyväksymistä paraativormuista. Jos puolustusministeri kuitenkin haluaa häväistä tämän kansallissankarin muistoa, niin lähettäköön Hermosilloon uusien pukujen mallit. — Keskustelu loppui siihen.

Kun täsmälleen kello kaksikymmentä saavuimme Avenida Juarezin 113:een ja jätimme viittamme mozolle, joka kumarteli meille eteishallissa, isäntä ilmestyi sekunneissa meitä tervehtimään.

Eversti Alonso Varela oli arviolta 50-vuotias satakiloinen saasta, joka kernaasti kerskui sukuperällään sen vuoksi, että äiti oli ollut suoraan alenevassa polvessa sukua conquistadorille, jonka nimeä en enää muista, ja sen vuoksi, että isä oli kuollut luonnollisen kuoleman — kaksi viikkoa ennen kuin hänet olisi hirtetty. Hirttämisestä eversti ei koskaan maininnut mitään.

— Ylhäisyys! hän suorastaan karjaisi ja luuli kumartavansa sotilaallisesti. — Mikä kunnia vaatimattomalle rajakomendantille! Taloni on teidän, ylhäisyys.

Tervehdin isäntää paraatipukutyyliin. Nyt hän suvaitsi huomata myös Silvion ja Estebanin.

— Tervetuloa, herrat, hän sanoi kiukuttavan armollisesti. — Toivon, että viihdytte kodissani.

— Me viihdymme aina siellä, missä kenraali on, Esteban hymyili vastaan. — Ja jos kenraali viihtyy, niin me viihdymme vallan erinomaisesti. — Onko tuo mozo muuten ollut jo kauan palveluksessanne, herra eversti?

Huomasin Varelan silmien äkkiä ikään kuin kutistuvan, kun hän nopeasti kysyi vastaan:

— Kuinka niin, majuri? — Antonio on ollut talossani jo kolmisen vuotta.

Esteban kumarsi ja huokaisi:

— Ihmeitten aika ei siis väitteistä huolimatta sittenkään ole ohitse. Merkillistä! Kovin merkillistä.

— Mitä majuri tarkoittaa? Varelan ääni oli käynyt kireäksi.

— Vain sitä,