"Ja pöh!" sanoi sotamies Ryhmy

By Armas J. Pulla

Rihtolan aseman lähistöllä on vihollisen tykistön ammusvarasto, ja se pitäisi lennättää ilmaan. Herra eversti on saanut puheilleen miehen, joka on valmis tähän vaativaan sissitehtävään. Mies onnistuu vakuuttamaan everstin sanomalehtileikkeellä, jossa kerrotaan miehen suorittamista urotöistä. Eversti kohottaa kuitenkin kulmiaan, kun huoneeseen saapuu sotilas, jonka mies haluaa työparikseen. Tämä sotilas nimittäin haisee sipuliviinalle ja kertoo olevansa siviilissä pölynimurikauppias. Samalla eversti kuitenkin tietää, että juuri nämä miehet hän lähettää pahantekoon...Kyseessä ovat tietysti Ryhmy ja Romppainen – sotamiehet vailla vertaa!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 25, 2021
• ISBN: 9788726356779

Book preview

www.egmont.com

Herra eversti katseli neuvottomana kädessään olevaa sanomalehtileikkelettä. Sitten hän silmäsi edessään seisovaa järeäpiirteistä, lyhyttä ja tukevaa kersanttia.

— Kuulkaahan nyt, kersantti, minä en oikein ymmärrä tarkoitustanne!

— Herra eversti on kysellyt rohkeaa miestii vihollisen selän taakse lähetettävän partion ohjaajaksi. Minä olen se rohkea mies!

— Ohhoh! hymyili eversti. — Ettepii tunnu kovinkaan kainolta. Mutta edelleen: mitii te tiillii sanomalehtileikkeleellä tarkoitatte?

— Se on suositus.

— Suositus?

— Niin. Ehkii herra eversti lukee sen vielä kerran! Herra eversti luki:

»Näiden Helsingin ensimmäisten ilmapommitusten aikana sattui paljon surullisen ja surkean keskellä muuan lystikiiskin tapaus. Pommin osuessa, erääseen suureen kivitaloon vyöryi sen sortuvien seinien mukana kadulle eriis talon neljännen kerroksen asukas. Mies sai niskaansa kuormakaupalla tiiliii ja rappausta, mutta hiin nousi kaiken keskeltä aivan vahingoittumattomana, puisteli tomut puvustaan, kirosi ääneen ja asteli sitten tiehensä.»

— Mikas suositus tähän sisältyy! murahti eversti.

— Kas, herra eversti, asia on niin, että minä olen tuo uutisessa mainittu mies. Se todistaa, että minulla on vaaranpaikoissa hyvä onni ja ettei minusta niin vaan henkeä oteta! Yksitoista kertaa olen ollut vihollisen selän takana, eikä ole tullut vielä naarmuakaan nahkaani. Siviilissä olen linjaauton kuljettaja, joten olen tottunut pääsemään läpi mistä, vain.

Herra eversti hymyili. Sitten hän mitteli kersanttia tukanrajasta varpaisiin, ja kersantti, joka ymmärsi, että nyt arvioitiin hänen mahdollisuuksiaan ja kykyjään, otti äkeimmän ilmeensä ja ryhdistäytyi.

— No, tuhahti eversti, — olkoon menneeksi: te saatte lähteä! Tiedättehän Rihtolan? Hyvä. Lentotiedustelun perusteella olemme päätyneet siihen, että jossakin Rihtolan aseman lähistöllä on vihollisen tykistön ammusvarasto. Asianne on lennättää se ilmaan. Sen ohella teette mitä muuta pahaa keksitte. Mukaanne saatte vain yhden miehen, jonka voitte valita mielenne mukaan …

— Olen jo valinnut hänet!

— Ohoh!

— Niin, kun esikuntavääpeli sanoi minulle, että kysymys on vain kahden miehen partiosta, niin … no, se mies odottelee tuolla oven takana.

— Esikuntavääpeli puhuu kaikki, minkä kuulee, ärisi eversti. — Mutta käskekää se toverinne sisälle: haluan nähdä hänetkin!

Kersantti aukaisi oven.

— Kalle, tuu sisään, herra eversti tahtoo nähdä sun pärstäsi!

Kalle ilmestyi kynnykselle. Hän oli pienehkö, keski-ikäinen mies, jonka ajan parkitsemassa naamassa vilkkuivat pienet, terävät silmät. Hän ei näyttänyt kovinkaan sotilaalliselta: ryhti puuttui, ja liian suuri univormu riippui hänen yllään. Löyhällä olevassa vyössä killui iso rnauser-pistooli. Jalassa, hänellä oli vanhat, linttaiset lapikkaat, joilla hän yritti kopauttaa jonkinmoista asentoa, mutta onnistuen siinä hyvin huonosti. Ja muassaan hän toi omituisen hajun, jollaista eversti ei ollut milloinkaan tuntenut nenässään.

Everstin sieraimien liikunnasta kersantti huomasi, mikä miehen ajatuksia askarrutti.

— Se on sipuliviinaa! hän virkkoi.

— Sipuliviinaa?

— Sipuliviinaa, herra eversti, mörisi Kalle, — Hyvää nuhaan, hyvää lentsuun, hyvää reumatismiin, hyvää kaikkiin tauteihin. Herra everstin ei tarvitse luulla, että minä olisin ryyppymies. Ei. Mutta jos tätä sipuliviinaa ottaa lusikallisenkaan, tuntee sen kyllä kaksi päivää. Se näet haisee hiukkasen. Kerran otin sitä vilustukseen puoli lasillista, ja seuraavana päivänä heilani, neiti Impi Umpilampi, purki kihlauksen. Ei muka voinut sietää sitä lemua. Minä sanoin …

— Mitä se sipuliviina sitten on? kysyi eversti uteliaana.

— Pöh, sipuliviina on sipuliviinaa …, vastasi mies epäsotilaallisesti nenäänsä kaivellen; — on pantu ensin pulloon palasiksi leikeltyä sipulia ja kaadettu viinaa päälle … ja sitten annettu olla muutaman viikon ja … ja sitten onkin valmista.

— No, hyvä, ja tekö olisitte valmis lähtemään reissulle tämän kersantti Romppaisen kanssa?

— Juupa juu. Me ollaa hyviä kavereita tämän Romppaisen kanssa.

— Vai niin. No, onko teillä muuten mielestänne erikoisia edellytyksiä sissiksi?

— Häh? Edellytyksiä? Tuota … no, niin, minähän olen siviilissä pölyimuriagentti!

Pölyimuriagentti? Sittenhän te olette kuin sissiksi luotu! Ne pojat kyllä tuppautuvat vaikka minne.

— Joo, niin mulle on kyllä monesti sanottu ja ovea osoitettu, mutta … no, kyllähän herra eversti ymmärtää, että afäärit ovat afäärejä, ja että jos antaa säikyttää itsensä, ei kaupoista tule mitään. Mitenkäs muuten olisi, herra eversti, onkos herra everstin kotona pölynimijä? Suositan ehdottomasti ’Super-Loisto’-pölyimuria. Sen helppo hoito, keveys, käytännöllisyys, pieni virrankulutus ja …

— Kalle! ähkäisi Romppainen. — Et sinä nyt ole pölyimuriagentti, sinä olet sotilas!

Eversti hymyili.

— No, minkäpäs kauppamies verelleen voi! Nyt en valitettavasti kuitenkaan voi ryhtyä pölyimurikauppoihin — teidänhän on sitäpaitsi lähdettävä heti.

Ville vilkaisi Kalleen ja Kalle Villeen. Riemu ilmeni heidän kasvoillaan ohimenevänä irvistyksenä.

— Käskystä, herra eversti! räjäytti Romppainen.

Hän kalautti kantapäänsä yhteen, ja Kalle teki samoin, mutta hänen pieksunsa vain pehmeästi lissahtivat.

— Siispä vain onnea matkalle! toivotti eversti. — Uskonpa, että saatte aikaan jotakin hyvää. Näkemiin!

— Eiköhän tuo liene tarkoitus ennemminkin tehdä pahaa! Näkemiin, herra eversti!

Eversti asteli ikkunan ääreen ja katseli, kuinka Romppainen ja hänen hiukan laahustaen kulkeva toverinsa tallustelivat pihan poikki. Eivät he juuri erikoisen sotilaallisilta näyttäneet, mutta eversti tiesi erinomaisesti, että noissa kahdessa vetelältä vaikuttavassa miehessä oli sisua ja sitkeyttä ja rohkeutta vaikka muillekin jakaa. Kun he lähtivät pahantekoon, niin kyllä totta totisesti he sitä myös tekisivät!

Ville Romppainen ja Kalle Ryhmy — lieneehän paikallaan mainita toisenkin sankarimme sukunimi — astuivat komppanian majapaikaksi määrätyn talon avaraan pirttiin, ottivat kiväärinsä seinältä ja reppunsa penkin alta ja lähtivät. Kummankin kupeella killui sitäpaitsi suurikokoinen mauser-pistooli.

— Hei, äijät, minnes meno? tiedusti joku.

— Tonne noin … iivanain selän taa, selitti Ville. — Kyllä mä koetan tuoda teille tuliaisia, pojat. Hei!

— Jees ja just — hurlia turlia! mörähti Kalle.

Tuvan portailla Ville pysähtyi, katseli harkitsevasti itään päin, sylkäisi ja murahti:

— Tuolla kai ne iivanat eksisteeraavat.

— Häh? Eksisteeraavat? Mitä se on?

— Se on sivistyssana. Et sinä sitä ymmärrä.

— Ja pöh, senkin tietoviisas! ärähti Kalle. — No, ala painua!

Jäljekkäin miehet lähtivät kiirettä pitämättä astelemaan tietä pitkin, ja eversti, joka yhä edelleen seisoskeli ikkunan ääressä, katseli hymyillen heidän jälkeensä.

— Ei koiraa karvoihin katsomista, se on saakurin osuvasti sanottu! mutisi hän.

— Että kuinka, herra eversti? tiedusti huoneeseen ilmestynyt nuori adjutantti.

Eversti käännähti ja silmäili ylen huolitellusti pukeutunutta, sileänaamaista luutnanttia, joka lemusi parturissa käynnin jäljiltä.

— Moni on kakku päältä kaunis, olettekos kuullut sitä, luutnantti?

— Kyllä, herra eversti. Se on sananlasku.

— Niin on, mörähti eversti. — Silloin kun se keksittiin, ei luullakseni ollut luutnantteja, mutta muinaissuomalaisethan osasivat nähdä tulevaisuuteen.

Sen sanottuaan hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta luutnantti koetti turliaan ratkaista, mitä herra eversti oli hämäräperäisillä sanoillaan tarkoittanut.

— Herra varjele, kuinka minun on kylmä! mutisi kapteeni Rokov.

— Anna tuon herroittelun olla, komissaari voi kuulla! kuiskasi luutnantti Polotski. — Totta on, että on hiton kylmä, mutta siitä on eräs etu: syöpäläiset pysyvät hiljaa.

— Mutta en ole huomannut niiden vähentyneen, tuumi Rokov.

— Se johtuu sabotaašista! Sabotaasista, toverit upseerit!

Rokov ja Polotski hätkähtivät. Se oli komissaari Apuhtinin hunajainen ääni. Molemmat upseerit olivat kuulleet, että komissaari oli astellut taaempana.

— Tietysti se johtuu sabotaasista! kiirehti kapteeni mielistelevästi sanomaan. — Mistäs muusta!

— Vastavallankumouksellisten juonitteluista! säesti luutnantti.

— Muuten, kartan mukaan, tuon kukkulan takana pitäisi olla sen taloryhmän, johon meidän on majoituttava, huomautti kapteeni.

— Mikäli ne kirotut tsuhnat eivät ole käyneet taloja polttamassa, murahti luutnantti.

— He ovat tavattoman raakaa kansaa, nuo suomalaiset, sanoi komissaari. — Talonsa polttavat, etteivät meikäläiset saa majapaikkoja, bensiinillä valelevat tankkimme, että poikaparkamme kärventyvät elävinä, eivätkä milloinkaan tule reilusti maantielle tappelemaan, vaan ampuvat metsästä …

Komissaari vaikeni ja silmäili epäillen tien molemmille puolille, kuusiston pimentoihin. Kapteeni ja luutnantti koettelivat vaistomaisesti vöissään riippuvia pistooleitaan. Mutta metsästä ei kuitenkaan kuulunut mitään. Niinpä jatkettiin marssia.

Pian saavuttiin kukkulalle, jonka takana majoituspaikaksi määrätyn taloryhmän piti olla. Ja siinä se olikin: suomalaiset eivät olleet sitä polttaneet.

— Komppania — seis! komensi kapteeni.

— Noh? tiedusteli Aputhin kärsimättömästi. — Miksi seisottaisiin tässä pakkasessa? Mennään sisään ja tehdään tuli.

— Hänen naamansa, jota koristivat tataarin vinot silmät, oli kylmästä sinipunainen, ja hänen koukkunenäänsä somisti pieni jääpuikko.

— Hm, empi kapteeni ja hieraisi leukaansa. — Helppo sanoa: mennään sisään, toveri komissaari! Mutta muistelepas, mitä luutnantti Sorokin kertoi! Menivät taloon.