Kuninkaan korpraali

By Armas J. Pulla

Eletään hakkapeliittojen aikoja Würzburgissa 1600-luvulla. Ruotsi-Suomen armeija valmistautuu valloittamaan Marienburgin linnaa. Upseerien mahtailusta ei ole tulla loppua. Kuka heistä on voimakkain ja taitavin? Testosteronia paukkuvat miehet joutuvat kuitenkin omituiseen tilanteeseen, kun he kohtaavat korpraali Tollon. Onko Tollo harvinaisen yksinkertainen tapaus vai väärinymmärretty nero?Kuninkaan korpraali on humoristinen historiallinen romaani Armas J. Pullalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788726542134

Book preview

Kuninkaan korpraali

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1932, 2022 Armas J. Pulla and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726542134

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

»Vihreän Hiiren» oluttupa oli täynnä väkeä, vuorokauden pari pelossa ja vavistuksessa kotonansa piileskelleitä, mutta nyt jälleen tasapainoonsa päässeitä kunnon würzburgilaisia porvareita ja sitten vähän harvinaisempia vieraita, Ruotsi-Suomen armeijan upseereita. He olivat jo ennättäneet kallistella runsaasti olut- ja viinikannuja, ja siitä syystä tulleet puheliaiksi. He olivat nyt sillä asteella, jolloin ryypiskelevä on täynnä itseänsä. Porvarit, jotka jo alunperin olivat katselleet heitä melkoisen kunnioittavasti, tunsivat kunnioituksensa huikealla tavalla kasvavan sikäli kuin yhä uusia ja uusia oluthaarikoita kannettiin pöytään.

— Hehän hörppivät olutta kuin hevoset vettä! totesi muuan laiha ja luiseva porvari. Aikamoisia miehiä!

— Toissapäivänä sanoi minulle eräs Kellerin miehistä, etteivät ruotsalaiset ole edes ihmisen näköisiä, selitti toinen porvari, jonka suuri vatsa ja punakat, pulleat kasvot kertoivat ahkerasta oluenviljelykstä. — Sitäpaitsi hän sanoi, että ruotsalaiset syövät kaikenkaltaista saastaa, että he voittavat taistelun vain noitakonsteillaan ja että he kiduttavat kaikkia käsiinsä joutuneita ja sitten kamalalla tavalla heidät surmaavat.

— Uskoa nyt, mitä Kellerin miehet puhuvat, murahti laiha. Haluaisinpa totisesti nähdä, miten heidän suunsa nyt on! lisäsi hän vahingoniloisesti. Kuuletteko, siellä annetaan heille pippuria silmille!

Tykkien jyrinä kuului aivan hyvin; silloin tällöin sai jokin tavallista ankarampi jyräys koko oluttuvan vavahtamaan. Ruotsi-Suomen armeija valmistautui vakavissaan valloittamaan Marienburgin linnaa.

— Ja vielä eilen elimme pelossa ja vavistuksessa odottaessamme ruotsalaisten tuloa, sanoi ensimmäinen porvari. — Onhan meillä niin karvaita kokemuksia kaupungin miehityksestä … Olin messussa ja pappi rukoili Jumalaa suojelemaan meitä ruotsalaisten verikoirakuninkaalta ja hänen ruotsalaiselta, suomalaiselta ja lappalaiselta armeijaltaan … Mutta nämä verikoirakuninkaan miehet ovat ihmeellisiä: mitään väkivaltaa ei ole tapahtunut, mitään ei ole otettu maksutta, ketään ei ole häiritty, mihinkään ei ole puututtu: messutkin saamme pitää niinkuin ennenkin. Olen kuullut sanottavan, että jos ruotsalainen sotilas anastaa vaikka kanan, niin heti pää poikki.

— Noo, senpä tekee keisarillinenkin sotilas, ei hänkään jää kanan munimista odottamaan.

— Hölmö — en minä tarkoittanut kanan, vaan miehen päätä! Se se pannaan poikki!

— On se sentään vähän liian ankara rangaistus, arvosteli lihava. — Viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkään on sopiva rangaistus kananvarkaudesta.

— Niin, kuulin, että se määrä annettiin eräälle kerjäläiselle, joka vei sinun kanasi. Mutta hänhän kuoli tuosta pieksämisestä.

— Niin kuoli, mutta eihän häntä missään tapauksessa mestattu kanan takia. Kohtuus kaikessa!

Porvarit olivat hetkisen äänettöminä, kulautellen silloin tällöin haarikoistaan.

— Minäpä menen ja ehdotan noille upseereille Ruotsin kuninkaan maljan! innostui äkkiä isovatsainen. — Totisesti: täytyyhän heille jotenkin osoittaa kiitollisuuttaan!

— Älä mene! varoitti laiha. — Noista sotilaista ei koskaan tiedä, miten he asian ottavat. He ovat kuin naiset siinä suhteessa. Yhdestä ja samasta sanasta he voivat syleillä sinua, haukkua sinua tai lyödä silmäsi siniseksi …

— Äsh, turhia! sanoi lihava ja asteli pyylevänä, itsetietoisena ja hyväntuulisena upseerien luokse. — Hyvät herrat, hän sanoi kumartaen ja oluthaarikkaansa kohottaen, malja hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle!

Upseerit tuijottivat hetkisen saksalaiseen ja sitten — erikoisempaa ihastusta osoittamatta — nousivat ylös.

— Malja pohjaan! Eläköön kuningas!

Haarikat tyhjenivät.

— Ja nyt, sanoi lihava, nyt juon teidän maljanne, urhoolliset ruotsalaiset upseerit!

Muuan pitkä, luiseva, tummapintainen upseeri, jonka viikset uhkaavasti törröttivät pystyssä, paiskasi haarikkansa pöytään.

— Urhoollisten ruotsalaisten! karjaisi hän. — Mistä helvetistä sinä tiedät meidän olevan ruotsalaisia? Mitä?

— Mutta … mutta … mutisi saksalainen … kun te kerran olette Ruotsin armeijan upseereja …

— Mutta silti ei meistä tässä ole yksikään ruotsalainen, sinä olutmaha! Oletko koskaan kuullut nimèä Reinhold Wunsch, mitä? Kukaan ei ole minua ruotsalaiseksi maininnut, sillä — jumaliste — suomalainen minä olen tähän asti ollut ja pysyn sellaisena niin kauan kuin koipeni oikaisen! Ymmärrätkös, olutvatsa!

Ja muuan toinen upseeri, pieni, äkäisen näköinen vääräsääri, nousi ja asteli aivan saksalaisen eteen.

— Entäs oletkos koskaan kuullut nimeä Macquey, mitä? Oletko koskaan kuullut skotlantilaisista? Vai olisin minä ruotsalainen!

— Eikä kukaan ole vielä luullut Mitschefalia muuksi kuin saksalaiseksi, murisi muuan pitkänhuiskea, vaalea upseeri.

— Katsoppas, sinä saksalainen olutratti, katsohan näitä komeita poikia tässä! Näetkö nämä jalopiirteiset naamataulut! Hyvä, siinä on sinulle malliksi muutamia suomalaisia! Ilman meitä olisi Breitenfeldin taistelu päättynyt aivan toisin kuin se nyt päättyi.

— Mihin unohdat skotit! jyrisi Macquey.

— En unohda mitään, sanoi Wunsch, mutta jumaliste, jollei olisi Porvoota, emme myöskään me, Stålhandske ja minä, olisi voineet syntyä siellä ja jollemme me, Stålhandske ja minä, olisi syntyneet, lastaisivat nyt viimeiset ruotsalaiset Stralsundissa laivojaan isiensä • maalle palatakseen.

— Tuota itserakkautta! huusi Macquey. Minun skottiin …

— Minun savolaisiani parempia ei ole koko maailmassa, huusi lihavahko, tukeva upseeri. Ei kannata muista puhua.

— Puhutko sinä savolaisista! ärjyi mustapintainen, luisevan laiha upseeri, jolla oli side otsallaan. — Kuulehan, Hastfehr, minun uusmaalaiseni …

— Hemmetti sentään! ärtyi tähän saakka hiljaa istunut parrakas, lyhyt ja hirmuisen leveä upseeri. Savolaiset ja uusmaalaiset! Tehän kerskutte miehistänne kuin Wittenberg karjalaisistaan. Mutta vain minun turkulainen komppaniani …

— Turkulaiset! kiivastui tummaverinen ja palavasilmäinen upseeri. Kuinka ihmeessä te aiotte sivuuttaa pohjalaiseni ‥?

— Painu pisaan pohjalaisinesi, Lilje! keskeytti Wunsch. Tosiasiahan kuitenkin on, että …

— Jokos täällä taas kilvoitellaan siitä, kellä on pahantapaisimmat miehet! keskeytti eräs juuri sisälle tullut, lokainen ja tahrainen, ilmeisesti pitkän ratsastusmatkan tehnyt soturi. — Niinpä niin, tässä minä olen ja karjalaiset ovat mukanani, joten voitte lopettaa kiistelyn paremmuudesta: ensi tila kuuluu kaikissa tapauksissa minun karjalaisille ratsumiehilleni.

Saksalainen maljojen esittäjä, joka tähän saakka oli typertyneenä seisonut upseerien luona, huomasi tilaisuuden otolliseksi häipyäkseen tiehensä. Uusi tulokas oli vetänyt upseerien huomion puoleensa.

— Peijakas vieköön, Wittenberg! ¹ ) huusi Wunsch. Mikä sinut tänne sai?

— Kuulin, ettette pysty ottamaan Marienburgia keisarillisilta ja päätin tulla karjalaisineni sen teon tekemään. — Olutta! Suuni on kuiva!

Wittenberg siemaisi haarikan pohjaan, henkäisi syvään ja istuutui.

— Puh, se oli ratsastus, se. No, mitä täällä yleensä tehdään?

— Etkö kuule? Pommitetaan Marienburgia.

— Mitä iloa on pommituksesta? Kannatan aina väkirynnäkköä.

— Olen pyytänyt saada tehdä sellaisen, sanoi Lilje. Samaa ovat esittäneet muutkin, mutta olen varma, että vain minun pohjalaiseni …

— Älä viitsi! sanoi Hastfehr. Sinun pohjalaisesi ovat urheimpia, hurjimpia, komeimpia, kauneimpia — kaikkea mitä vain tahdot — mutta älä viitsi heitä aina kehua! Sillä hyvää se on minunkin väkeni.

— Onko uusia upseereita? kysyi Wunsch. Minä sain viime viikolla Tukholmasta kolme rutiruotsalaista kornettia, joilla oli hävyttömän hienot pitsikaulukset ja silkkiset olkavyöt. He punastelivat meidän hauskoja juttujamme ja olivat pyörtyä, kun tarjosin heille maljan jesuiitan pääkallosta. Hyi sellaista!

— No, sellaisia minulla ei sentään ole, paitsi … Kuulehan, Wunsch, älä missään tapauksessa saa halvausta: sinun ystäväsi Blumenstierna on mukana ja hänellä on eskadroona.

Wunsch, joka juuri oli kohottanut oluthaarikan huulilleen, rupesi ankarasti pärskimään ja rykimään. Kasvoiltaan aivan tulipunaisena hän huohotti:

— Wittenberg, kuka pässinpää on erehtynyt antamaan hänelle eskadroonan? Minun hevoseni tietää enemmän sodankäynnistä kuin Blumenstierna. Ruotsin valtakunnan tyhmin mies!

— Hyvin uskottavaa. Eskadroonan on antanut itse Horn — luullakseni päästäkseen irti äiti Blumenstiernan ahdisteluilta.

— Uskomatonta! murisi Wunsch. Haukuin juuri eilen luutnantti Stenin, että hänen eskadroonansa on armeijan kehnoin. Menen oikopäätä pyytämään häneltä anteeksi loukkaavat sanani.

— Sitä sinun ei kylläkään kannata tehdä, sanoi Wittenberg. Jos Stenin eskadroona oli eilen armeijan kehnoin, on se sellainen vielä tänäänkin — ja että tämä armeijan kehnoin eskadroona on juuri sinun rykmentissäsi, sitä en lainkaan ihmettele.

— Älä pistele! karjaisi Wunsch. Kyllä huonoimmat eskadroonat ovat ruotsalaisissa rykmenteissä.

— No niin, mitä Blumenstiernan eskadroonaan tulee, niin, kautta paavin parran, kautta aateliskunniani: kenenkään eskadroona ei ole niin hyvässä kunnossa kuin kornetti Blumenstiernan. Se on kuninkaallisen majesteetin paras eskadroona.

— Wittenberg, jos joku toinen kuin sinä puhuisi minulle tuollaista, haastaisin hänet valheesta ja petoksesta kaksintaisteluun. Mutta sinua minun kai on uskottava … Mutta kuitenkin, kuinka voi niin tyhmällä miehellä kuin Blumenstiernalla olla eskadroona kunnossa, kun ei niinkään viisas mies kuin minä voi muuta kuin todeta miesten ja hevosten kilvan laihtuvan? Kuule, minun on nähtävä Blumenstierna ja hänen mainio eskadroonansa!

— Mennään katsomaan, myöntyi Wittenberg.

Wunsch sieppasi hattunsa ja asteli raskain, permantoa notkuttavin askelin ulos. Saksalaiset katselivat kunnioittavasti hänen jälkeensä.

— Näkemiin, herrat, sanoi Wittenberg ja seurasi toveriaan.

—