"Jees, mullikuhnuri!" sanoi vääpeli Ryhmy

By Armas J. Pulla

Sotamiehet Ryhmy ja Romppainen ovat jälleen vauhdissa! Hirvasjoen suuret tehtaat ovat jääneet Venäjän puolelle, ja jonkun pitäisi hämätä perääntyvää vihollista – ettei tämä perääntyessään polttaisi tehtaita maan tasalle. Tehtävään sopivat tietysti pelottomat sissisotilaat Ryhmy ja Romppainen.Hirvasjoen tehtaiden pelastaminen ei kuitenkaan ole ainoa asia, mihin nämä sankarit pystyvät. Edessä on myös toinen vaativa tehtävä, joka tuo ystävyksille peräti Mannerheim-ristit.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726356748

Book preview

www.egmont.com

— Mikä ihmeen rähäkkä tuolla on? kummaili herra eversti adjutantilleen. — Mikä niitä naurattaa?

— Otan siitä paikalla selvää! ilmoitti adjutantti palveluksenhaluisena.

Hän riensi melkein juoksujalkaa kohti miesryhmää, joka nauroi ja rähisi suuriäänisesti, ja keksi lähelle tultuaan, että kaiken keskipisteenä olivat muuan romuluinen, tukeva vänrikki ja ärhäkän näköinen vääpeli, joka istui mättäällä ja tutki jotakin pakettia. Vääpelin jalkojen juuressa köllötti suuri, harmaa kissa.

— Mikä ihmeen rähäkkä täällä on? tiedusteli adjutantti orjallisesti everstin sanoja toistaen.

— Ei täällä ole mikään rähäkkä lainkaan, vastasi vänrikki tavalla, joka ei voinut olla ärsyttämättä adjutanttia. — Vääpeli Ryhmy on vain saanut kenttäpostipaketin. Jaa, nimeni on muuten Romppainen.

Adjutantti kalautti hiukan kantapäitään.

— Tiitinen, vastasi hän. — Nyt jo paketin? Täytyypä sanoa, että tämän sodan kenttäposti on ilmeisesti paremmin järjestetty kuin edellisen.

— Sooh! mörähti Ryhmy. — Katsokaapas sitten näitä!

Hän kiskaisi paketista esille villapaidan, karva-rukkaset, paksun kaulaliinan ja villaiset alushousut. Adjutantti, jonka nenällä hiki helmeili herneen kokoisina pisaroina, pyyhkäisi punoittavaa naamaansa nenäliinallaan.

— Taivas varjelkoon, kuka luulee meidän nyt tarvitsevan tuollaisia? Täällähän kuolee muutenkin kuumuuteen!

— Ei kukaan luule meidän tarvitsevan tällaisia! vastasi vääpeli Ryhmy töykeästi. — Tämä paketti on näet lähetetty minulle viime sodan aikana. Ja nyt se sitten tuli perille!

Joukko remahti taas nauramaan. Osaamatta enää sanoa mitään adjutantti kääntyi ja riensi telttansa ovella odottelevan everstin luokse.

— Noh? tiedusti eversti.

Adjutantti selosti asian, loukkautunut sävy äänessään. Hänen suureksi ihmeekseen eversti purskahti nauramaan.

— Soo, vai ovat ystävykset ja sotasankarit Ryhmy ja Romppainen joutuneet tällä kertaa minun rykmenttiini. Vänrikki Romppainen! Vääpeli Ryhmy! Tulkaapas tänne!

Molemmat sotakarhut tulivat everstin luokse.

Vääpeli roikotti kainalossaan kissaansa, jota adjutantti katseli kummeksumisen ja inhon ilmein.

Eversti tuijotti Kyhmyn rintapieleen.

— Mikäs ihmeen kunniamerkki teillä tuossa on? hän kysyi.

— Heh, eikös herra eversti sitä tunne? Marssi-maaottelun merkki!

— Miksi te sitä käytätte?

— Herra eversti, senhän merkin sai vain sellainen, joka jotain tekikin.

— Jaaha, jaaha! mutisi eversti tuprutellen sankkoja savuja sikaaristaan. — Herrat ovat jälleen lähteneet sotapolulle!

— Jeh … tuota, juu, herra eversti! myönsi vänrikki. — Lähtöhän se tuli taas. Kun näyttää näet siltä, etteivät asiat sen Molotohvin kanssa puhuen parane …

— Eiväthän ne parane. No, olen hyvin iloinen siitä, että olen saanut tuollaiset kuuluisat soturit rykmenttiini. Vääpeli on näemmä ottanut taas so-takissansa Mörököllinkin mukaansa. Onkos sille varattu sipuliviinaa?

— Totta kai, herra eversti. — Muuten, mitä tulee tämän sotakissani nimeen, niin se ei oikeastaan ole Mörökölli, vaan Molotohvi. Mutta ettemme olisi ennen aikojamme joutuneet sotaan vihollisen kanssa, sain käskyn käyttää siitä nimitystä Mörökölli. Muuten, milloinkas se rähäkkä sitten alkaa?

— Jaa, sitä en varmasti osaa sanoa, mutta kyllä se taatusti nyt alkaa, vastasi eversti. — Adjutantti, jokos me olemme saaneet sopivan esikuntavääpe-lin?

— Ei vielä, herra eversti!

— Sepä hyvä. Teemmekin Ryhmystä esikunta-vääpelin.

Ryhmyn huulilta pääsi outo äännähdys.

— Esikuntavääpeli, minusta? Eihän se passaa ollenkaan! Entäs sitten Romppainen?

— Vänrikki Romppainen menee joukkueenjohtajaksi ensimmäiseen pataljoonaan.

— Helskutin helskutti! mörähti Romppainen. — Eihän se käy ollenkaan. Me, tämä Ryhmy ja minä, olemme toistemme oikeita käsiä …

— Sinä olet korkeintaan vasen käteni, mutisi Ryhmy.

Kiukun pilvi kohosi everstin otsalle.

— Mitä riivattua vänrikki oikein siinä pullikoi? karjaisi hän. — Te menette joukkueenjohtajaksi ensimmäiseen pataljoonaan, ja vääpeli Ryhmy jää tänne. Onko selvä?

— Selvä on, herra eversti!

Puoli tuntia myöhemmin ystävykset hyvästelivät.

— No niin, minä saan siis jäädä tänne paperisotaa harjoittamaan! huokasi Ryhmy. — Pöh! Se ei käy minun luonnollani! Kyllä minä laitan itseni sinne ulos aivan pikapuoliin! Näkemiin siihen saakka! Katso nyt, ettet hölmöyttäsi tuppaa itseäsi aivan mahdottomaan paikkaan! Voisit vaikka kuolla.

— Olenhan minä nyt ennenkin maailmassa tullut toimeen ilman sinua! ärähti Romppainen.

— Niin, mutta miten!

Romppainen mörähti jotakin epäselvää, ja sitten hän lähti. Ryhmy jäi hoitelemaan esikuntavää-pelin tehtäviä. Kuumassa teltassa istuen hän tutki saapuvia kirjelmiä ja kaavakkeita ja puhisi, ja Mörökölli loi silloin tällöin häneen osaaottavan katseen.

— Jees, kyllä minä käsitän, että sinä kaipaat tappelemaan niinkuin minäkin, mutisi Ryhmy. — Mutta eihän sotakaan ole vielä alkanut. Silloin meitä ei kuitenkaan pidätä enää mikään näiden paperien joukossa, me lähdemme, vaikka meiltä sen johdosta otettaisiin kaikki sapuskakortit! Jaa, tuossa on tuo vanha peitesanastokin, jonka eversti käski paikalla polttaa, mutta kukas näin kuumalla jaksaa sen tehdä …?

Ryhmy haukotteli, ja hetken kuluttua hänen päänsä alkoi epäilyttävästi nuokahdella. Näin lienee vierähtänyt hautovassa kuumuudessa puolisen tuntia, kun puhelin äkkiä kilisi. Vääpeli heräsi hätkähtäen ja tarttui kuulotorveen.

— Peikko! vastasi hän.

— Puhuu Kamarineitsyt. Ottakaa vastaan puhe-linsanoma!

— Jees … tuota … kyllä … antaapa tulla! Jaha …’Kuhilas suutelee lipevästi kaljavelliä. Muistoksi Paarma.’ Selvä on … Jaa minä? Joo, vastaanotti vääpeli Ryhmy, joo!

Vääpeli pani kuulotorven pois ja tarkasteli sanomaa.

— Kuhilas suutelee lipevästi kaljavelliä. Muistoksi Paarma! Hm, mitäs tuo nyt mahtaisi merkitä?

Hän tarttui peitesanastoon.

— ’Kuhilas’ — ’rykmentti’, jaha, ja ’suutelee’ on ’aloittaa’. ’Lipevästi’ … aha, ’heti’, ja ’kaljavel-li’ on … on ’hyökkäys’ …!

Ryhmyn suu loksahti auki. Hän ähkäisi. Paarma? Mutta sehän oli divisioonan komentajan peitenimi. Ryhmy syöksähti nuolena pystyyn.

— Adjutantti … herra luutnantti … tärkeä sanoma …

Hän säntäsi adjutantin telttaan niin että koko laitos oli kaatua.

— Mitä hiivattia vääpeli tarkoittaa ryntäilles-sään …?

— Puhelinsanoma, puhelinsanoma! huohotti vääpeli ja työnsi valmiiksi kääntämänsä salasano-man adjutantin nenän eteen. Sen näkeminen sai luutnantin ponnahtamaan kuin sähköiskun saaneena.

— Tulimmaista, nyt se siis alkoi …!

Kun herra eversti saapui puoli tuntia myöhemmin, vallitsi esikunnan leirialueella vietävänmoi-nen melske. Puhelimet kilisivät, lähetit juoksente-livat, kuormia lastattiin, aseita tarkasteltiin tavattoman innokkaasti.

— No, mitä nyt? tiedusti eversti hölmistyneenä.

Adjutantti ei vastannut mitään, näytti vain kiihtyneenä puhelinsanomaa.

— No voi tuhannen tulimmaista! puuskahti eversti. — Juurihan minä tulin divisioonan esikunnasta, eikä siellä kukaan puhunut asiasta mitään! ’Paarma’? Mutta eihän se ole enää divisioonan komentajan peitenimi! Kuka tämän selvitti?

— Vääpeli Ryhmy!

Samassa sen nimen omistaja ilmestyi paikalle.

— Herra eversti!

— Soo … Kuulkaas, vääpeli, minkä peitesanas-ton mukaan te tämän sanoman oikein selvititte?

— Minä … aloitti vääpeli Ryhmy ja kävi äkkiä peräti totiseksi. Hän muisti sen poltettavaksi määrätyn peitesanaston.

— No niin! ärjyi eversti. — Siinä sitä nyt ollaan! Missä teillä on se uusi sanasto?

Hän melkein riuhtaisi sen Ryhmyn kädestä. Viidessätoista sekunnissa sanoman tulkinta oli selvä.

— Likapyykki otetaan heti pestäväksi. Huolto-päällikkö.

Samana iltana makasi vääpeli Ryhmy sotatoverinsa Romppaisen rinnalla vetisellä suolla. He olivat joutuneet sodan ensimmäiseen tykistökeskitykseen, sota oli sittenkin alkanut.

— No, miltäs tuntuu? mutisi Romppainen paukkeen hiukkasen lieventyessä.

— Eipä paljon miltään. Eversti keskitti minuun jo sellaisen määrän haukkumasanoja, että ihme on, kun eheänä selvisin. Mörökölli, äläpäs pidä häntääsi noin pystyssä! Kranaatinsiru voi siepata sinulta koko koristuksen!

— Älähän pelleile! varoitti Romppainen. — Tuossa tuodaan ensimmäistä meikäläistä haavoittunutta. Siruko osui, vai?

— Ei, ähki sotamies. — Lääkintäkersantti!

— Lääkintäkersantti? ällisteli Romppainen.

— Niin … Kun keskitys tuli, hyppäsin pieneen kuoppaan. Lääkintäkersantti hyppäsi siihen myöskin … Hän painaa 108 kiloa … Voi voi, kaikki kylkiluuni taisivat katketa …

Ryhmy, Romppainen ja sotakissa Mörökölli istuivat komppanian »toimistossa», s. o. mättäillä suuren korpikuusen alla, ja kuuntelivat.

Kysymys oli korpraali Närhisen loma-anomuksesta.

— No, ja mikä sitten on korpraalin erinomaisen painava ja pätevä perustelu lomalleen? tiedusti komppanianpäällikkö.

— Taloudelliset asiat! vastasi korpraali. — Hyvin tärkeät taloudelliset asiat. Tehtaani rupeaa kohta saamaan runsaasti tilauksia, ja silloin minun pitäisi olla remmissä.

— Sooh! Te olette siis ihan tehtailija! mörisi luutnantti ja katseli epäluuloisesti korpraalia, joka ei tosiaankaan näyttänyt teollisuuslaitoksen omistajalta. Hänen nälistynyt naamansa toi pikemminkin mieleen runoilijan tai valtion pikkuvirkamiehen. — Vai on korpraali Närhinen kerrassaan fab-riikin omistaja! toisti luutnantti. — Mitäs laatua se tehdas oikein on?

— Mitalitehdas.

— Häh?

— Mitalitehdas.

— Mitä mitaleja se sitten valmistaa?

— Kaikenlaisia muistomitaleja. Viime sodan jälkeen meillä oli työtä valtavasti. Teimme sensuurin vahtimestarien muistoristin, Ruotsiin maamme etuja valvomaan siirtyneiden kansalaisten muisto-mitalin, armeijalle lapikkaita hankkineiden vähit-täiskauppiaiden sotaristin, jota koristaa lapikkaan kuva ja lauselma