"Jees, punamultaa!" sanoi kersantti Ryhmy

By Armas J. Pulla

Ryhmy ja Romppainen ovat palaamassa lomilta. Siviilielämä on käynyt niin koville, että miehet ovat päättäneet palata kolme päivää aikaisemmin rintamalle – kuka nyt tavallista arkea jaksaisi? Mukana on tietysti myös Mörökölli-kissa. Junamatkalla miehet tutustuvat yllättäen buenosairesilaiseen lehtimieheen Santa Rosaan. Ryhmy ja Romppainen eivät kuitenkaan vielä arvaa, että tällä kertaa he eivät suorita sissitehtäviä kahdestaan – vaan mukana roikkuu myös toimittaja Santa Rosa. Mies, johon suomalaisilla sotamiehillä menee hermot kerran jos toisenkin!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726356762

Book preview

www.egmont.com

Viipurin yöjunan tehdessä lähtöä Helsingin asemalta työntyi rähjäiseen lumivaippaan pukeutunut sotilas toisen luokan tupakoimattomien vaunuun ja katseli etsiskellen ympärilleen. Sinipaperien himmentämien lamppujen valossa ja sankassa tupakansavussa oli vaikea nähdä mitään, mutta kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämäryyteen, hän keksi mitä haki: tyhjän paikan kahden torkkuvan sotilaan välissä. Vastatullut otti tornisterin selästään, kaasunaamarin ja karttalaukun vyöstään ja työnsi ne hyllylle; sitten hän vielä riisui vyönsä, jossa killui valtava mauser-pistooli. Sen tehtyään hän raskaasti heittäytyi valitsemalleen paikalle.

Seuraavansa silmänräpäyksessä hän kuitenkin poukkosi ylös kuin ammuttuna.

— Mikä se oli? ähkyi hän hirvittävän rääkäisyn vielä soidessa hänen korvissaan. — Mikä hiisi se oli?

— Eikö sulla pölliäisellä ole silmiä päässä? ärjyi toinen penkillä istuneista sotilaista. — Tuollainen satakiloinen rumilus kehtaa koko painollaan heittäytyä minun viattoman sotakissani päälle! Sietäisit motoosi!

— No no, Kalle! rauhoitti hänen toverinsa. — Älä viitsi rähjätä! Kuule, kaveri, istu siihen vaan, ottakoon tämä kampraati kattinsa syliinsä.

— En minä tahallisesti istunut kissanne päälle, vakuutteli viimeksi saapunut. — En tosiaankaan. Pyydän anteeksi. Vaunussa on niin pimeää, etten nähnyt… kun tuolla katilla on vielä tuollainen harmaa suojavärikin.

Eläimen omistaja rauhoittui vähitellen.

— Jees, saattaahan sitä sattua erehdyksiä. En mä enää ole sulle vihainen. Paina vain takamuksesi sohvaan!

— Kiitoksia, vastasi toinen kohteliaasti ja istuutui. — Pojat ovat palaamassa lomilta, vai?

— Jeh, myönsi kissan omistaja, hellästi silittäen syliinsä siirtyneen viiksiniekan tuuheata turkkia.

— Jeh, lomilta palataan. Ja niin taidat tehdä sinäkin?

— No, tavallaan, — matkustan uuteen yksikkööni.

— Höh, sinähän puhut siihen tyyliin kuin olisit vähintään majuri. Älä viitsi, haastaa niinkuin ihmiset, — tai oletko sinä vielä ollutkaan rintamalla?

— Hm, oikeastaan en, minä…

— Ahaa, siinähän se on. Sinä et osaa vielä tyyliä, mutta kyllä sinä sen vielä opit. Siellä ei kruusailla eikä puhuta sievästi. Ai-ai, mä ihmettelen, miten minäkin taas siviilissä pärjään. Mun ammattiini kun näes kuuluu olla niin vietävän kohtelias, — mä myyn pölyimureita, ’Super-Loistoa’, joka on yliveto kaikkien pölyimurien joukossa. Syö ihmeteltävän vähän virtaa, on helppo hoitaa ja käyttää, imee kädenkäänteessä tomun… äsh, mutta sullekos mun nyt kannattaa tässä pölynimuria myydä, pöh! Juu, joka tapauksessa siinä hommassa saa olla niin riivatun kohtelias ja makea ja pokata ja hymyillä ja puhua kaikkein rumimmalle ja lihavimmallekin rouvalle kuin hän olisi jonkunmoinen Veenus, — huh!

Inhon puistatus värisytti sotilasta.

— Juu, sen mä sanon toisen kerran, että mitenkähän mä taas siviilissä pärjään! Me, tää mun kampraattini ja minä — ka, sehän vetää unia jo! — jees, me ei kestetty nytkään siviilielämää viikkoakaan! Meillä olis ollut vielä kolme päivää lomaa jäljellä, mutta me lähdettiin takaisin! Ei meikäläinen osaa enää Helsingissä elää!

Toinen katseli puheliasta kumppaniaan uteliaasti.

-Mikäs sen esti? Eikö ollut hauskaa nauttia rintaman kauhujen ja vaivojen jälkeen kaupungin mukavuuksista ja iloista? Oletteko naimisissa? Vai niin, no, tapasitte tietysti rouvanne?

— Enkä tavannut. Hän on kesähuvilalla maalla. Huvila on pieni, ja kun eukko ja yhdeksän tytärtäni ovat hamstranneet sinne tavaraa koko sodan ajan, niin tuskinpa minä olisin sinne sisällekään sopinut. Muuten — luuletkos sinä, että minä olisin tullut lomalle Helsinkiin, jos minun rouvani olisi ollut täällä? Ehei, kaveri, ehei! Mutta siltikin täällä ajautui harmista harmiin! Me munattiin itsemme ensi hetkestä saakka!

— Ohhoh! Ja millä tavalla?

— Nooh, heti kun me tultiin, me saatiin naurut niskaamme. Kun astuimme Rautatientorille, alkoivat sireenit ulvoa, ja kun me suunnattiin viattomat silmämme taivasta kohti, näimme yhdeksän venäläistä pommikonetta siinä ihan päällämme. Me tehtiin se, mihin ollaan totuttu: mentiin maastoon siinä keskellä toria, tää kissa myös! Mutta alkuasukkaat, ne eivät menneet, keräytyivät vain meidän ympärillemme ja nauroivat! Luulettekos, että on miellyttävää mötkähtää mahallaan Rautatientorilla, tusina tai pari hensinkiläisiä ympärillä? Ei, se ei ole miellyttävää, sanon minä. No, eihän siinä auttanut muu kuin koettaa olla karskeja ja tiedustella, mikä hiisi heitä tirskutti ja olivatko he niin saaplarin tyhmiä, etteivät edes ymmärtäneet mennä maastoon pommikoneiden pörrätessä yllä. Mutta he vastasivat, ettei se kuulunut tapoihin Helsingissä, sillä Helsingin ilmapuolustus on muka niin hyvä, että se tiputtaa kaikki koneet noin vain. Me muljautimme toisiimme ja sitten koneisiin, jotka edelleenkin kiertelivät yläpuolellamme, mutta emme viitsineet lausua mielipidettämme, vaan…

— Kuulkaa! keskeytti toinen. — Tuo ääni… Sehän on sireeni… ilmahälytys!

Mutta jutustaja vain huitaisi kädellään.

— Älä turhia, — ei se ole sireeni! tämä kaveri vain kuorsaa niin peevelisti samalla äänellä.

— Niinpä todellakin! Hahahaa!

— Hahahaa! toisti toinen enemmän kohteliaisuudesta kuin todella riemastuneena. — Jees. Ja sitten me lähdimme, sieltä torilta selvittyämme, vähän kaupunkia kiertämään. Söimme eräässä ravintolassa, joimme kahvit toisessa ja kävimme oluella kolmannessa ja sitten menimme neljänteen ravintolaan ja söimme taas. Ei meillä varsinaisesti mikään nälkä ollut, kyllä rintamalla ruokaa saa, mutta oli niin saakutin hauska istua ja katsella tyttölapsia. Meillä oli sellainen käsitys, ettei Helsingissä enää paljon muita näekään kuin naisia, mutta eikös mitä, kyllä siellä tuntuu vain edelleen olevan ihan tarpeeksi äijänköriläitä, joilla on jos jonkinlaisia käsivarsinauhoja ja kaasunaamarit ja pistoolit ja valkoisiksi maalatut kypärät, ja sitten siellä oli nuoria nulleja, joilla oli sotilaspuku ja lumivaippa ja jotka kertoivat olleensa Taipaleessa tai Summassa tai Raatteen tiellä ja tehneensä siellä ihmeitä. Meitä ensin hävetti, kun emme ole olleet missään noista paikoista, mutta kun noita Summan ja Taipaleen sankareita oli kaikki kahvilat ja ravintolat ihan tulvillaan, aloimme kysellä itseltämme, että keitäs sinne Summaan ja Taipaleeseen sitten on oikein jäänyt asioita hoitamaan, ja kun se ajatus oli meissä oikein kypsynyt, johti se siihen, että tämä kampraatti tarttui erästä suuriäänistä Summan sankaria kraivelista kiinni ja puisteli häntä, kunnes miekkonen hätäpäissään tunnusti, ettei hän ollut koko sodan aikana käynyt missään Helsingistä. Kun tämä tuloksekas puistelu tapahtui eräässä ravintolassa, jouduimme me partion kanssa tekemisiin, ja meidät kiikutettiin päävahtiin. Siellä oli kuitenkin asioita ymmärtävä vartiopäällikkö, joka käski meidän painua hiiteen ja pisti nuoren nullin putkaan. No, me painuttiin. Minä paapottelin lafkaan, ’Super-Loiston’ pääkonttoriin. Siellä konttorineitoset halasivat mua, ja johtaja sanoi mua heidän kuultensa sankariksi ja sitten hän talutti minut omaan huoneeseensa ja kysyi, kenen luvalla minä olin myynyt kolme ’Super-Löistoa’ kahtasataa pienemmällä etumaksulla. Minä sanoin, että minä annoin piupaut hänen pölynimijöilleen, on minulla rintamalla muutakin ajateltavaa. Siitäkös tirehtööri äityi! Huusi, että me siellä rintamalla vain syömme, juomme, tappelemme ja vietämme huonoa elämää emmekä välitä vastata mistään, samaan aikaan kun he, kotirintaman miehet, työskentelevät hiki hatussa yötä päivää pitääkseen pyörät pyörimässä ja yhteiskunnan pystyssä ja ajattelevat koko ajan sitä vastuuta, niin että on aina kylmä rinki…

— Ja Kolmisormi-Bill sanoi, että ’haa’! mutisi innostuneen kuuntelijan toisella puolella kuorsaava sotilas.— Pum! Pum! Pum! Pum!

— Mitäs hän oiken mutisee?

— Se on niin pahuksesti innostunut Kolmisormi-Billistä… Sai tuntemattomalle sotilaalle lähetetyssä paketissa julman paksun kirjan Kolmirormi Bill eli Chicagon alamaailman kauhu, ja sitä se nyt lukee aina kun vähänkin aikaa osuu. Jännä kirja se onkin, paljon jännempi kuin se Sillanpään Kuka tappoi rouva skrofiin? — Ootas, kohta se pomppaa pystyyn ja viheltää Kolmisormi-Billin kuolonvihellyksen…

— Kuolonvihellyksen?

— Niin, Kolmisormi-Bill vihelsi aina määrätyllä tavalla, ennenkuin ampui… No niin, enkös arvannut!

Kolmisormi-Billistä uneksiva sotilas syöksähti äkkiä pystyyn ja työntäen kaksi sormea suuhunsa vihelsi merkillisellä ja läpitunkevalla tavalla. Sitten hän — ilmeisesti kuvitellen ampuvansa — ojensi äkkiä kätensä ja sanoi »pum! pum!» Tämä nopea kädenojennus vei kuitenkin hänen suuren nyrkkinsä vastapäätä istuvan hartaasti kuorsaavan miehen naamatauluun, jolloin naamataulun omistajan kuorsaus katkesi silmänräpäyksessä ja hän kimposi pystyyn hirvittävästi kiroten — ainakin se kuulosti kiroilulta: sanoja ei kukaan ymmärtänyt, sillä ne olivat kaikille käsittämätöntä vierasta kieltä. Eikä muukalainen suinkaan tyytynyt vain suunsoittoon: hän puolestaan heilautti kättään, mäjäyttäen lyöjäänsä korvalle, että varmasti tähdet tanssivat tämän silmissä ja hän heräsi unestaan.

— Sampurvitijukupliuta! karjaisi hän.

Ja hänen kouransa heilahti taas. Mutta se ei kuitenkaan osunut korvapuustin antajan julkisivuun, sillä äkämystyneen sotilaan toveri tarttui kohotettuun kouraan.

— Romppainen, saaplari, älä lyö viattomia! ärjäisi hän. — Voi tsamperliini, miten sinä olet hurja!

— Mutta sehän löi ensin minua! väitti Romppainen.

— Eipäs; sinä sitä ensin naamalle liitusit, kun unissasi luulit olevasi Kolmisormi-Bill; äijällä oli täysi syy suuttua. Istu ja rauhoitu!

— Kyllähän minä… mutta tuo elävä ei näytä haluavan rauhoittua, mörisi Romppainen.

Mustapintainen pieni muukalainen tosiaan hyppi ja huitoi ja huusi ja sähisi ja rätisi kuin ilotulitusvehje.

— Kuule, Ryhmy, eihän se vain ole venäläinen? Mitä kieltä se oikein puhuu?

— Espanjaa, vastasi Romppaisen