Erikoisosasto Z

By Jorma Kurvinen

Sirkka-Liisa on hyvämaineinen ja rohkea lotta – sellainen, jota monet sotilaat katselevat kunnioituksella ja ihaillen. Kun Sirkka-Liisa lähtee tukikohdasta kuljetuksella pois mennäkseen naimisiin, auto jää puna-armeijan väijytykseen. Kuoliko Sirkka-Liisa vai jäikö hän venäläisten vangiksi, sitä ei kukaan tiedä.

Sotilaat surevat Sirkka-Liisan kohtaloa, mutta heidän täytyisi keskittyä muuhun. Onhan metsää halkova tie venäläisten hallinnassa – ja suomalaisten on keksittävä tapa suojella tien kuljetuksia. Niinpä perustetaan Erikoisosasto Z, joka koostuu sekä suomalaisista että saksalaisista sotilaista. Mitä yhteistyöstä tulee – onnistuuko erikoisosasto saamaan tien jälleen haltuunsa? Entä kohtaako kukaan enää Sirkka-Liisaa?
Erikoisosasto Z on Jorma Kurvisen todentuntuinen sotaromaani.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 1, 2020
• ISBN: 9788726356854

Book preview

Erikoisosasto Z

Cover image: SA-kuva

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1993, 2020 Jorma Kurvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726356854

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

Jalmari Revon katseesta paistoi epäusko.

– Ei minkäänlaista lauluääntä? luutnantti ihmetteli.

Heikki Karppinen nosti kätensä antautuneesti.

– Minä en erota »Kotikontuja» Säkkijärven polkasta.

Luutnantin katse siirtyi Kauko Hepo-ojaan. Kersantti nyökytteli:

– Heikistä ei ole tässä asiassa apua. Mutta minä voin tulla, jos bassoa tarvitaan …

– Sinä tulet ilman muuta, luutnantti piti asiaa selvänä. Hänen katseensa kiersi kanttiinissa istuskelevan suomalaisten yksiköitten postinnoutajajoukon. – Sattuuko olemaan laulumiehiä? Edes reipasta seiskan laulajaa!

Ei vastausta.

– Me laulaisimme jotakin Sirkka-Liisalle, kun hän lähtee vihkilomalle.

Silloin sakkiin tuli eloa. Sirkka-Liisa oli suosituin kolmesta tomerasta tytöstä, jotka olivat hoidelleet kanttiinia koko kevättalven ja kevään. Nyt oltiinkin jo kesässä.

Miehet katselivat ympärilleen.

– Airaksinen on kuorossakin, joku kavalsi.

Mies nosti korvikekuppiaan.

Voin minä tullakin, jos esiintyminen on ennen postin tuloa. Ja Sipilä kans!

– Jos minä osaan niitä lauluja, toinen kuoromies jarrutteli.

– Me laulamme vain yhden, luutnantti lohdutti. – Sä kasvoit neito kaunoinen. Ja sitten luovutetaan yhteinen lahja.

– Hyvä! joku postinnoutaja kehui. – Sirkka-Liisa on sen arvoinen.

Poikkeuksetta kaikki pitivät valoisasta, avoimesta lotasta. Ja kihlasormus tämän vasemmassa kädessä esti kaikki enemmät kuvitelmat, joten hänestä ei edes kilpailtu, vaan tyttö oli kaikkien veljellisessä suojeluksessa.

– Mutta laulamiset saisivat olla ennen postin tuloa, Sipiläksi kutsuttu tarkensi.

Kauempaa etulinjan tukikohdista olevilla ei ollut mitään hinkua viivytellä yhtään pitempään kuin oli pakko. Miehet odottivat siellä postiaan ja vinoilivat sen viipymisestä, vaikka noutajassa itsessään ei ollut syytä asiaan.

– Minä sanon meillä pojille, että jos jollakin on niin iso kiire, niin käyköön itse hakemassa, joku hevosmies lausui ilmeisen yhteisen ajatuksen ääneen.

Lähimmät miehet vilkaisivat luutnanttiin. Jalmari Repo oli kuitenkin kiinni laulamisissa.

– Siis kolme vahvistusta, upseeri laski. – Hyvä!

Repo tuskin edes kuuli, kun hevosmies jatkoi:

– Sanokaapa montako miestä on mennyt juhannuksen jälkeen linjassa!

Oli kai niitä jokunen, mutta kukaan ei ruvennut laskemaan. Paremminkin rauhallista kesän mittaan etulinjassa oli ollut. Sen sijaan tiedettiin monta hevosmiestä, ruuan ja postin kuljettajaa ja milloin mitäkin, jotka olivat kadonneet välille. Vihollisen partiotoiminta oli vilkasta ja yksinäinen mies, kaksikin, helppo saalis.

– Jos höllit on juotu, niin käydäänkö kokeilemassa kerran miten se sujuu, Repo ehdotti.

Miehet vääntäytyivät ylös ja seurasivat luutnanttia.

– Pojat, hei!

Jokainen kääntyi katsomaan tiskin suuntaan.

– Sopiiko sillä tavalla, että me lopetetaan tarjoileminen pariksikymmeneksi minuutiksi? lotta ehdotti. – Pääsemme mekin hyvästelemään Sirkka-Liisaa.

– Tottakai! joku tulkitsi äänettömyyden. – Tullaan kaikki toisetkin …

Lotat pitivät kiirettä. Ehkäpä ne näkivät ikkunasta, että morsian oli jo tulossa autolle.

Heikki Karppinen tunsi kosketuksen olkapäässään. Takana olevassa pöydässä istuvasta ryhmästä joku kurkotteli lähemmäksi.

– Oottako te täällä kuulleet miten kanttiinille käy?

– Käy? Yhden lotan lähdön vuoksi? Karppinen vastusti.

– Joku tiesi, että tämä lopetetaan kokonaan, kyselijä pysyi lujana.

– Tai siirretään parikymmentä kilometriä taemmaksi, toinen oli tietävinään. – Niin kuin koko tämä tukikohtakin.

Karppinen ei mennyt sanomaan, että hevosmiesten puheita. Näiden kanssa oli etäisyyttä ihan tarpeeksi muutenkin. Autonkuskeja pidettiin leuhkoina, ja samalla kadehdittiin heidän pitkiä ajojaan Suomen puolelle saakka. Niin kuin ne olisivat mitään tanssireissuja olleet, sotatoimialueen ankeudessa eläviin kyliin.

Mutta saattoivathan nämä olla oikeassakin. Tietenkin, kun oli jotakin huonoa povattavissa. Karppinen saattoi kuvitellakin, että tästä tulisi lähtö nyt, kun pikkuisen paremmat korsut oli saatu pystyyn. Ja muutamanlaista tallia ja monttua kalustolle. Ne jäisivät jollekin toiselle. Luultavasti niksmannin paskoille.

– Minullehan näistä ei ole kerrottu, Karppinen kyllästyi ja teki päällään liikkeen saksalaisten pöytään päin. – Kysykää tuolta. Noitten kai se pitäisi tietää …

Kukaan ei vilkaissutkaan arjalaisiin.

– Nuo nyt eivät tiedä senkään vertaa kuin me, olkapään naputtelija väitti.

– Kuvittelevat vieläkin, että ollaan yrittämässä Muurmannin radalle, joku supatti. – Eivätkä ole päässeet itse edes Leningradiin …

Heikki Karppinen tunsi etulinjan miesten puheet. Samalla tavalla ne louskuttivat heistäkin takarintaman suomalaisista. Itsellä ei ollut muuta hommaa kuin huolehtia omasta turvallisuudestaan, ja vartiovuoroistakin pidettiin kovaa ääntä. Olisivat joskus yksinään maantiellä. Tai edes hevospelillä tukikohtien varsiteillä. Niin kuin nämä postinnoutajat.

Kai niille kuitenkin meni terveisiä näitten välityksellä.

– Mutta pääsivät sakut Näätävaaraan, Karppinen nakkasi. – Kun Dietl ilmoitti, että sinne mennään.

Postinnoutajat menivät totisiksi. Sen sijaan sakemannien pöydästä hymyiltiin leveästi. Ne ymmärsivät ainakin sanan Näätävaara, ja luultavasti jo suomeakin sen verran, että tiesivät tässä vinoiltavan toisilleen.

Naapuripöydässä ei kuitenkaan otettu nokkiinsa. Nämä olivat omissa joukoissaan sen verran samassa asemassa kuin he täällä, että ymmärsivät yhteiset tunnelmat.

Joku jatkoi huhujen jauhamista:

– Kanttiinit eivät ainakaan lisäänny pohjoisella rintamalla, se on varmaa. Päämajassa ei pidetä saksalaisille alistettuja joukkoja oikein ominakaan. Serkkupoika kertoi, että Siilasvuosta tehtyjä syntymäpäiväjuttuja ei edes välitetty eteenpäin ja lehtiin, kun palstatilat on varattu etelän sankaridivisioonille.

– Älä nyt puhu paskaa, joku miehen pöytäkavereista epäili.

– Joo joo, tietäjä intti. – TK-komppanian päällikkö joutui siirtymään Blickin porukkaan, kun ei kestänyt tilannetta.

Karppinen ei uskonut. Nämä olivat hevosmiesten juttuja taas. Mutta siitä ei ollut epäilystäkään, että monessa asiassa täällä oltiin oman onnensa varassa. Saksalaisten paremmissa eväissä tosin, mutta muuten huutolaisina monessa suhteessa. Varsinkin he, jotka kuuluivat kuljetusjoukkoihin ja olivat pienissä joukkueen palasissa pitkin Pohjois-Suomea. Heidän johtamisestaan ei koituisi sotilaskunniaa kenellekään, ja sen vuoksi upseeristokin oli luultavasti samanlaista kuin tämä Jalmari Repo heillä. Jos heillä mitään isompia herroja olikaan? Karppinen ainakaan ollut koskaan nähnyt.

Sen hän tiesi Revosta, että luutnantti oli paiskattu tänne varikolle – entisenä pirssiautoilijana muka – kun mies oli kieltäytynyt divisioonien välisestä urheilukilpailusta kipeytyneen jalan varjolla. Isot herrat taistelivat keskenään pisteistä, ja Repoa oli pidetty todennäköisenä seiväshypyn voittajana, mutta se kunnia oli jäänyt sitten tulematta divisioonalle.

Rangaistus tämmöinen sakki tietenkin oli upseerille. Ylennykset ja prenikat tuskin osuivat heihin ensimmäisinä. Mutta jos Karppisen tiedot pitivät paikkansa, Jalmari Repo ei ollut niistä kiinnostunutkaan. Sotilasura vain noudatti samaa eräänlaista keskenjäämisen kaavaa, johon Jallu oli tottunut siviilissäkin. Teekkari oli tarinan mukaan lopettanut polilla vuotta, puoltatoista ennen valmistumistaan. Oltuaan yhden kesän lähes tasaväkinen kilpakumppani Reinikalle ja Lähdesmäelle teekkari Repo oli sahannut seipään pikkupuiksi ja lopettanut. Syytä Karppinen ei tiennyt. Jos nyt totuutta muutenkaan. Herroista liikkui kaupungilla niin monenlaista juttua, että niihin ei kannattanut luottaa. Eikä heillä kauppias hyväksynyt minkäänlaista juoruilemista yleensäkään.

»Joka saa leipänsä liike-elämästä, painakoon mieleensä, että jokainen kaupunkilainen voi olla kaupan asiakas. Varsinkaan paremmista ihmisistä ei tässä talossa levitellä minkäänlaisia juttuja.»

– Nyt siellä ollaan menossa! ikkunan luota hälytettiin.

Kanttiinissa syntyi liikettä. Lomalaiset ottivat roippeensa ja työntyivät ulos ensimmäisinä ja toiset seurasivat, kohteliaat saksalaiset viimeisinä.

Sirkka-Liisa näytti sykähdyttävältä molempien lottatovereittensa keskellä. Karppinen muisti kuulleensa joskus, että morsian näyttää häissään niin kauniilta juuri sen vuoksi, kun on morsian. Onnellinen ja rakastunut. Kun katsoi Sirkka-Liisaa, oli helppo uskoa se.

Kumma, jos Repo ei ollut edes yrittänyt likkaa. Tai Rusanen! Heidän yksikkönsä vääpeli oli etunimeltään Otto, mutta Karppinen ei muistanut koskaan kuulleensa siitä muuta nimeä kuin pano-Rusanen. Sillä oli Rovaniemellä siviiliaikainen verkosto ja se saattoi järjestää, saksalaisten kilpailusta huolimatta, aina jonkun iloisen rovaniemeläisrouvan kavereilleenkin, jos tuli tiukka paikka.

Olisiko tuo jättänyt yrittämättä?

Karppisen oli vaikea uskoa sitä. Mutta toisaalta Sirkka-Liisassa oli jotakin, joka ehkä oli suojellut tätä. Sisarenaan hän ainakin katseli tyttöä, kun tämä pysähtyi posket punaisina, silmät kirkkaina kuoron eteen.

Miehet eivät olleet juuri ehtineet harjoitella, mutta olivat ilmeisesti niin paljon laulumiehiä ja sävellys niin tuttu, että esitys kuulosti täysipainoiselta. Tyttö sai vedet silmiinsä ja kiitti halaamalla jokaista laulajaa.

Jalmari Repo piti lyhyen puheen, jossa hän puolestaan kiitteli yhteisestä taipaleesta täällä Karjalan korvessa ja toivotti kaikkea hyvää nuorelle avioliitolle.

Iso pahkamalja, jonka hän ojensi morsiamelle, olisi kelvannut kenelle everstinrouvalle tahansa. Karppinen oli kuullut, että se oli vaihdettu saksalaisilla viinaksilla joltakin etulinjan spesialistilta.

– Tämä tulee aina olemaan kunniapaikalla meidän kodissamme, Sirkka-Liisa vakuutti. – Aina!

Lahja mahtui juuri ja juuri lotan reppuun, jossa oli jo entuudestaan hänen koko täkäläinen maallinen omaisuutensa. Tyttö nauroi vallattomasti esitellessään villasukan suojiin pakattua konjakkipulloa.

– Tämä on lahja saksalaisilta! Hän niiasi sakemanneille. – Minä aion tarjota tästä hääpäivän iltana kolmelle miehelle. Isälle, appiukolle ja haitarinsoittajalle!

Sirkka-Liisa toisti saman saksaksi ja sai miehet nauramaan. Werner Hoffmann, Rusasen kollega liikennetoimistossa, esitti vastalauseen:

– Entä sulhaselle?

Sirkka-Liisa nauroi.

– Hän saa juopua minusta!

He hurrasivat tytölle tämän noustessa kuorma-auton koppiin kuskin seuraksi.

Karppinen oli varma, että jos Rusanen ja Repo olivat jättäneet yrittämättä, he tällä hetkellä, Sirkka-Liisan naurun jälkeen, katuivat. Elävä nainen se oli, ei patsas eikä pyhimys. Mutta saattoi tietenkin olla, että se oli elävä nainen vain yhdelle määrätylle miehelle.

Lomalaiset kiipeilivät ilman eri kehotusta auton lavalle.

Karppinen katseli lähtötouhua kyynisenä. Hän sai olla yön kotona silloin tällöin, pitkien kuljetusten yhteydessä. Viimeksi pari viikkoa sitten, heinäkuun lopulla. Mutta yksi lyhyt yö vain väsytti, ei antanut lepoa. Hän oli ollut monta vuorokautta kipeä liiasta naimisesta ja hillojen syönnistä.

Oikea loma, kaksikymmentäyksi vuorokautta, olisi ihan toista. Mutta heille ei myönnetty lomia, kun »järjestelyt olivat kesken».

– Hei, oottakaa!

Pajan nurkan takaa polki hurjaa vauhtia tummatukkainen poika.

– Elkää päästäkö lähtemään!

Joku näytti kuskille merkkiä, että odottaa, ja Karppinen tunsi jo ketä. Mies oli Kämäräinen Toisesta komppaniasta, urheilijatyyppi, joka kävi lenkillä täällä saakka.

– Mitenkä poika on taas menossa lomalle? joku ihmetteli. – Vasta kolme viikkoa juhannukselta!

Kämäräinen tarjosi pyörää oman komppaniansa postinhakijalle ja kuuli varmasti kommentin.

– Ampumallahan niitä lomia saa! hän huohotti rehvakkaasti juostessaan kuorma-auton taakse ja nykäistessään itsensä samaa vauhtia perälaudan yli lavalle.

– Antaa mennä! Karppinen heilautti Heinoselle kädellään.

Vilkutuksia, vähän kyyneleitäkin. Molemmat lotat itkivät salailematta. Karppisesta näytti, että niin Sirkka-Liisakin. Sitten auto katosi pölypilveen ja sen ääni peittyi tuulen huminaan.

Sirkka-Liisa oli lähtenyt.

– Minä tarjoan korvikekupin jokaiselle laulajalle, luutnantti taittoi apeaksi käyneen tunnelman. – Kiitoksia, pojat!

– Me tulemme jatkamaan tarjoilua heti, kun olemme pesseet kasvomme, lotat lupasivat.

Joukko siirtyili sisälle. Saksalaiset jaksoivat vielä kehua kuoroa. Karppista taiteet eivät enää innostaneet. Hän oli takertunut Kämäräiseen, jonka pyörää niitten hevosmies talutti kärryihinsä. Rintamajoukoilla oli tämäkin etu. Ne saattoivat hankkia lomaa ampumalla ja suunnistamalla. Juoksukilpailussa. Puhdetöillä. Joku, saatana, yhdellä runolla.

Mutta se edellytti että kuului johonkin, johonkin todelliseen. Omaan komppaniaan ja omaan pataljoonaan. Tiettyyn rykmenttiin. Tämmöiset orvot pirut kuin he täällä eivät tosi asiassa kuuluneet mihinkään. Kukaan ei järjestänyt heille mitään. Tai jos järjesti, palkintoina ei ollut lomia.

Lomista puhuttiin kanttiinissakin. Huoltotukikohdan miehet rupesivat saamaan tarpeekseen.

– Sanoisivat edes suoraan, joku purki sydäntään, kun he seisoivat jonottamassa korviketta.

– Sitä saat odottaa! »Lomien myöntäminen on keskeytetty toistaiseksi», joku matki huoltopäällikön sanoja.

– Toistaiseksi, jumalauta! vieressä jonottava kiihtyi. – Sanokaa minun sanoneen: tämmöistä raakkiplutoonaa ei päästetä lomille sen enempää kuin kotiutetaankaan.

– Vanhat äijät ja ison talon isännät on jo siilattu, taempana jonosta muistutettiin. – Me ollaan isänmaan turva nyt …

Katkeruus pani miehet lausumaan ajatuksensa ääneen.

Karppinen olisi voinut lisätä, että ison talon isäntien lisäksi oli kotiutettu tarpeeksi ison talon renkejäkin. Kauppias oli sanonut Esterille, että hän voisi yrittää niin autoaan kuin sen kuskiakin. Moniin firmoihin oli saatu takaisin avainmiehiä töitten vauhdittamiseksi. Karppinen oli kirjoittanut vaimolle, että älä ainakaan yllytä kauppiasta. Voisi tuntua ilkeältä tavata sitten lomalla olevia rintamamiehiä, kun puolin ja toisin tiedettiin kenelle ja minkä vuoksi hän oli tärkeä pääsemään siviiliin. Kai siellä kauppias ennättäisi rikastua ilman häntäkin. Vai eikö se luottanut, että hän piti täällä firman kuormurin kunnossa?

Karppinen osuttautui samaan pöytään Hepo-ojan kanssa. Siinä istui muitakin laulajia, mutta Kauko teki hänelle tilaa:

– Otetaanko tämä musiikkikriitikko pöytään! Annapa kuulua miten se meni …

Toiset ottivat hetken ajan vakavasti ja odottivat hänen kommenttejaan, mutta tajusivat sitten Kaukon ilmeen.

– Vai kriitikko …

Miehet naurahtivat ymmärtäväisesti. Kuitenkin Karppinen kehui:

– Minä en ymmärrä laulusta mitään, mutta minä katselin Sirkka-Liisan ilmeitä. Kyllä se oli komea suoritus.

Tyytyväisyys oli käsin kosketeltavaa.

– Meikäläinen ei ole laulanut vuosiin, joku muisteli. – Joskus ennen talvisotaa.

Ne jaksoivat vielä jauhaa esitystään, mutta ei tässä näyttänyt olevan kiirettäkään. Postiauto oli myöhässä jo tuntikaupalla.

– Oliko se edes lähdössä silloin, kun ne soittivat? naapuripöydästä epäiltiin.

Lotat aavistelivat odottajien tunnelmat.

– Nyt myydään toisetkin munkit, he ilmoittivat. – Kuorolaisille ensin ja toisille niin kauan kuin riittää …

Tempaus tiesi kahdestaan jääneille lotille luultavasti ylimääräistä leivontaurakkaa aamuyöllä. Kaikkien innostuksesta kuitenkin näki, että tarjousta arvostettiin.

Munkkeja riitti koko joukolle. Karppinen oli viimeisten puolentusinan matkassa lähellä tiskiä ja pärekopassa voipaperin päällä oli vielä parikymmentä ainakin.

Hänen vuoronsa olisi tullut seuraavana, kun ulkoa portailta kuuluivat raskaat juoksuaskeleet ja kanttiinin ovi tempaistiin auki.

– Kuunnelkaa! tulija huusi. – Ryssät ovat lomalaisauton kimpussa …

Kanttiini tyhjeni hetkessä, kun jokainen ryntäsi silmittömästi, toisiaan tönien ulos. Pihalla kaikki jähmettyivät kuuntelemaan.

Heikki Karppinen oli äänten perusteella varma, että hälyttäjän huomio oli oikea: tien suunnasta laukaukset kuuluivat. Vaimeina ja melko kaukaa.

– Miksi se päästettiin yksinään liikkeelle? joku sanoi puuronpaksulla äänellä.

Katseet kääntyivät luutnanttiin.

Jalmari Repo ei ruvennut puolustautumaan. Kai jokainen tunsi tilanteen. Heillä huoltotukikohdassa ei ollut tällä hetkellä miehiä saattovarmistukseen. Ja olihan siellä auto täynnä lomalaisia. Kai ne pitivät puoliaan, sen mitä ylläkköön ajaneesta autosta oli mahdollista.

Luultavasti jokainen ajatteli Sirkka-Liisaa. Oliko lotta kuollut heti, kun auto pysäytettiin?

Nyt olisi tarvittu jääkärijoukkuetta. Mutta se oli siirretty pataljoonankomentajan käyttöön esikuntatukikohtaan. Täällähän oli päälukua riittävästi, teoriassa. Työvelvollisia vanhoja äijiä, jotka nyt kesän mittaan oli kotiutettu. Suutareita ja kärrynkorjaajia, seppiä ja saunamajureita, sekalaista joukkoa, joka oli unohtunut tänne tai josta ylemmissä portaissa ei ollut päästy sovintoon, kenelle nämä kuuluivat.

Niistä miehistä oli muodostettava iskuryhmä partisaaneja vastaan. Mutta siinä työssä tuhraantui aikaa. Karppinen näki miten harmaa kalpeus levisi Revon kasvoille sitä laajempana mitä pitempään lähtö viivästyi. Hän ei muistanut luutnantin milloinkaan korottaneen ääntään, mutta nyt Repo karjui toimistoparakistaan ryykänneelle Rusaselle.

– Sano niille, että jääkärijoukkue on saatava takaaajoon, jos aikovat saada meiltä autoa milloinkaan mihinkään!

– Kenelle minä sen sanon siellä? Komentajalleko?

– Vaikka komentajalle!

Turhaan ne ärhentelivät toisilleen, Karppinen mietti autonsa ohjaamossa. Tämä kaikki oli hyödytöntä jälkikuohuntaa. Tuolla oli tapahtunut mitä oli, eikä vainajia saisi henkiin minkäänlaisella hosumisella. Korkeintaan, jos ryssillä oli tarpeeksi vahva partio, he itsekin ajaisivat niiden liskuun, kun tuolla oli jääty odottamaan taistelun hälyn liikkeelle saamia