Kyllä konsultti tietää

By Jorma Kurvinen

Oman varhaiseläkkeensä kynnyksellä aluejohtaja Jussi Hakala saa huomata, että mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Hänen ei tarvitsisi jaksaa enää kuin vuosi, ja sitten hän saisi siirtyä rauhallisten eläkepäivien viettoon. Muutosten seuraukset saavat hänet kuitenkin pohtimaan, mihin tarkoitukseen hän on antanut elämästään niin paljon aikaa ja jaksamista. Millaisen työkulttuurin hän on jättämässä kollegoilleen ja nuoremmille polville?Talouskasvu pysähtyy, kollegat vaihtuvat, mutta epävarmoinakin aikoina yrityksen johdossa tunnutaan tietävän, miten tästä selvitään. Selviytymistavat eivät vaan aina ole palkollisten hyväksi.Jorma Kurvisen romaani on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1993.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726425147

Book preview

Paavo

1.

S eeti ei olisi voinut nähdä heitä huonommalla hetkellä. Arja kurottautui juuri rakastuneesti koskettamaan huulillaan Hakalan poskea, kun asemasillalla kävelevän Martikan katse tarkasteli ravintolavaunua ja pysähtyi heihin.

– Voi jumalauta!

Arja irrotti nopeasti otteensa ja vetäytyi kauemmas.

– No?

– Etkö sinä tuntenut?

– Ketä?

– Martikan Seetiä! Menee tuolla ja vilkuilee vieläkin taakseen. Olisi sittenkin pitänyt lähteä autolla.

Arja loukkaantui. Juna-ajatus oli ollut hänen.

»Me emme ole milloinkaan olleet yhdessä junassa.

Vahinko ettei voi ottaa makuuvaunupaikkaa…»

Hakala oli vastustanut junaa.

»Siinä ei voi koskaan tietää ketä kävelee vaunun läpi. Tai istuu viereen. Mirkun opettajakavereita tai oppilaita. Joku Maken firmasta. Semmoinen, jota me emme edes tunne.»

Järkipuhe ei ollut mennyt perille.

»Minä vihaan alituista pakoilemista. Emmekö me saa olla edes ihmisiä?»

Niin oli päädytty junaan. Ja tässä oltiin.

– Kai aikuinen mies, sinun kavereitasi, älyää pitää suunsa kiinni.

– Sinä et tunne Seetiä.

– Siis ei pidä?

– Seeti on tosikko. Ei ole eläissään vilkaissutkaan muihin kuin Esteriin.

– On sitten aika nähdä muutakin elämästä!

– Make on Seetin asiakkaita.

– Niin minäkin ole. Ja aion olla vastakin. Älä nyt kuitenkaan rupea itkemään!

Arja ei halunnut ymmärtää häntä. Tässä oli kahden vuoden paineet kestettävänä. He molemmat rupesivat kypsymään. Hakala itse oli eilettäin Seinäjoelle päin matkustaessaan ajatellut, että tämä voisi aivan hyvin olla viimeinen kerta. Tenniksenpeluu Maken kanssa rupesi tekemään tiukkaa. Ja etoi muutenkin.

Suurinkaan hurmio ei ollut sisimmän eheyden veroinen. He molemmat tiesivät sen, mutta Hakala senkin, että hänestä ei ollut luopumaan Arjasta. Oli liian paljon yhteistä.

– Voi olla, että itketään vielä kumpainenkin.

Arja vetäytyi kauemmaksi.

– Jussi!

– Niin?

– Oletko sattunut kuulemaan, että pelkurit kuolevat monta kertaa.

Hakala tiesi, että Arja loukkasi tahallaan. Se tuli yhteisestä kivusta ja epätoivosta. Mutta vaikka sen tiesi, sanat osuivat kuitenkin.

Jos he olisivat matkustaneet autolla, tätä ei olisi sattunut. Miksi helvetissä hän oli antanut periksi Arjalle!

Siinä Arja oli tietenkin oikeassa, että joka leikkiin lähtee, se saa leikin kestää. Mutta ei tästä tarvinnut syyttömien kärsiä. Mirkun ja Maken.

Juna nytkähti liikkeelle. Ravintolavaunu kulki vanhan asemarakennuksen ohi. Kadun toiselta puolelta näkyi marketti ja liikekortteleita.

He olisivat ajelleet kaupungin läpi mukavissa tunnelmissa ja käyneet Kalajoella syömässä. Seeti olisi noussut junaan täällä ja istunut siinä maailman pahuudesta tietämättömänä, laskeskellen jossakin Oulaisten– Vihannin paikkeilla, että Esteri oli lähdössä asemalle häntä vastaan.

– Pieneksi tiedoksi, Arja: siellä on Esteri sataprosenttisella varmuudella Seetiä vastassa.

Arja sai tarpeekseen.

– Haluatko sinä, että minä nousen Vihannissa junasta ja ajan loppumatkan taksilla?

Tarjoilija toi heidän annoksensa.

– Hyvää ruokahalua!

Hakala oli vielä junan pysähtyessä Kokkolaan tuntenut itsensä nälkäiseksi. Nyt munakas pukkasi vastaan.

Paluut olivat aina tämmöisiä. Petos ja kaikki edessä oleva valehteleminen etoivat. Hakala ei ollut milloinkaan kysynyt Arjalta miten tämä itse selviytyi Maken kanssa. Sitä parempi, mitä vähemmän hän tiesi.

Ehkä ne menivät vielä tänä iltana sänkyyn…

– Luultavasti sinä liioittelet, Jussi. Seeti Martikka ei ole mikään tyhmä mies.

– Ei. Mutta kunniallinen.

Arja laski haarukan ja veitsen lautaselle.

– Ja meidän pitäisi ruveta elämään hänen kunniakäsitystensä mukaan. Niinkö?

Mitä tästä rupesi kiertelemään.

– Ei kai se olisi välttämättä pahitteeksi sekään.

Hakala tiesi loukkaavansa. Tämmöistä se oli, kun kumpikin lähestyi omaa arkeaan, kun syyllisyydentunne peitti alleen kaiken sen, joka oli muisto enää.

He söivät puhumattomina. Hakala oli jo tyhjentänyt oman lautasensa ja Arjalla oli menossa viimeiset haarukkapalat, kun joku nainen pysähtyi käytävällä heidän pöytänsä kohdalla.

– Arja, hei!

Arja oli aina hallinnut itsensä. Jo nuorena, heidän neljän ystävyyden alkuvuosina, Arjassa oli ollut viileää harkintaa. Jyväskylä oli antanut varmuutta.

– Hei!

Hakala oli varma, että Arjan äänessä oli sekä hämmästystä että innostusta yllätyksellisen mieluisan tapaamisen johdosta.

– Istu pöytään, Leila!

Hakala vääntäytyi ylös ja tervehti naista.

– Jussi Hakala, Arja esitteli. – Minun ja Maken vanhimpia ystäviä Oulussa. Leila Vasala, Maken konttoripäällikön kotihirmu!

Hakala tervehti. Hymy ylti korvasta korvaan. Niinhän sen pitää yltää.

– Hienoa tutustua sinuun, Leila! Me Tuomon kanssa tunnemme hyvinkin toisemme. Liity seuraan, ole hyvä!

Hakala toivoi, että muisti miehen nimen oikein. Naisen silmistä loisti pidättelemätön uteliaisuus. Ja jokin, joka juorusi Hakalalle, että sille makuuvaunupaikalle olisi ollut käyttöä tämänkin kanssa.

Akanriivattu istui kuin istuikin heidän pöytäänsä. Hakalalle ei jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin vinkata keittiöstä kurkistelevalle tarjoilijalle.

He suosittelivat munakasta. Leila Vasala hyväksyi sen. Olisi hyväksynyt mitä tahansa, joka varmisti liittymisen seuraan, jossa pääsi kurkistamaan aviomiehen bossin vaimon elämään.

Aavisteliko nainen jotakin? Jonkin Helsingin-matkan kruunu olisi, kun emäntä pääsisi kertomaan yhtiön akoille, että toimitusjohtajan vaimolla ja eräällä tunnetulla aluejohtajalla oli suhde…

Arja ei luovuttanut.

– Hienoa, että törmättiin toisiimme! Tämä on junamatkan viehätyksiä. Jussi Hakala tuli Kokkolasta ja me lähdettiin heti syömään jotakin kevyttä.

– No mitä te päätitte Seinäjoella?

Akka pahalainen tiesi Arjan kokouksesta! Tämä saattoi olla vaarallinen muija. Oli luultavasti nähnyt heidät yhdessä Seinäjoella, kun he nousivat junaan, ja lähtenyt nyt varmistamaan asian.

Arjan pokka piti. Hän sai puheeseensa jonkinlaista naistenkeskistä innostumista.

– Me mennään talvella Finnjetillä Hampuriin jouluostoksille…

Kateus paistoi naisen silmistä.

– Se on mahdollista, kun jumppamaikat pystyvät järjestelemään tuntejaan. Meikäläiset eivät voisi ajatellakaan mitään tuollaista syyslukukaudella.

Tämä riivattu oli vielä opettaja. Luultavasti tunsi Mirkunkin. Hakala kirosi koko Seinäjoen-keikkaa. Kun sattui, niin tälle tulisi vielä hintaa… Ei muutamissa kympeissä niin kuin nyt, kun he ottivat kolmannenkin munakkaan omalle laskulleen vieraan muodollisista estelyistä piittaamatta, vaan ihan muuten.

He olivat jo Oulaisissa, kun nainen raski jättää heidät. Hän istui onneksi junan loppupäässä eikä olisi näkemässä, kun Hakala ottaisi matkalaukkunsa ja siirtyisi omasta osastostaan jonnekin eteenpäin – sinne mistä löytäisi Seetin.

Hakala katsoi naisen poistumista ravintolavaunusta.

– Luuletko että kertoo?

Arja hymähti.

– Kertoo varmasti.

Hakalan katse siirtyi ovelta pöydän toiselle puolelle.

– Ja mitä sinä sanot Makelle?

– Täsmälleen saman kuin äsken Leilallekin. Sinä tulit Kokkolasta yhdessä Martikan kanssa ja minä houkuttelin sinut tarjoamaan minulle ja Leilalle munakkaat.

– Entä kun Seeti sattuu juttelemaan Mirkun tai Maken kanssa?

– Sinä sovit tietenkin Seetin kanssa mikä on jutun nimi.

– Kuvitteletko sinä niin?

Arja hymyili.

– Eikö Seetillä ole milloinkaan ollut mitään pientä iloista sivuaskelta?

– Minä olen kutakuinkin varma, että ei. Seeti ei osaisi edes kuvitella tekevänsä sellaista.

– No, sittenhän hän vie roolin pelkkää kaveruuttaan. Eihän hän menetä mitään.

Arja ei tuntenut kunnian miehiä. Vain tämmöisiä kuin hän ja Make. Maailman koijarit olivat kavereita jo ennen kuin olivat tavanneetkaan toisensa, mutta vanhakaan kaveruus ei ehkä riittäisi käännyttämään Seetiä. Hakalaa etoi sotkea viatonta ulkopuolista omaan soppaansa, mutta ei tässä ollut muutakaan mahdollisuutta.

– Parasta lähteä etsiskelemään Seetiä. Tässä voi tulla vielä kiire…

Hakala nosti osastossa molempien laukut alas. Arjalla oli isompi Cavaletti ja siinä oli painoakin. Hän oli ollut kokousreissulla kolme päivää, ja laukussa oli tavaraa urheiluasuista ja lenkkareista lähtien.

– Kuule, saattaa olla että Mirkku tulee Esterin kanssa minua vastaan.

Arja nyökkäsi.

– Minä odottelen vaunussa niin pitkään, että väki sillalla rupeaa vähenemään.

– Make ei ole sinua vastassa?

– Make on Frankfurtissa.

Arja ei ollut sanonut siitä sanallakaan tähän mennessä. Hänkään ei halunnut käyttää täällä hyväkseen vapaailtaansa. Tiesi jo etukäteen, ettei olisi siinä fiiliksessä. Paluumatka oli kipeää irtivetäytymistä ja kulutti loppuun kaiken energian, jota he olivat saaneet toisistaan.

Edes suudelma ei ollut enää oikea. Vain huulten hipaisu. Sitten Hakala meni.

Onneksi laukku oli kevyt ja pienikokoinen. Sen kanssa pääsi näppärästi ovista. Tämä tällainen siirtyminenkin oli vaarallista. Juna ei ollut vähään aikaan pysähtynyt mihinkään. Joku puolituttu saattoi kiinnittää häneen huomiota. Mutta sillekään ei nyt voinut mitään.

Seeti hermostutti Hakalaa. Mitä helvettiä hän osaisi sanoa sille partiopojalle? Ei ainakaan mitään selittelyjä. Hittojako tässä rupesi moralisoimaan, hän ja hänen elämänsä oli tämmöistä.

Seeti Martikka istui junan toisessa vaunussa. Onneksi penkillään yksinään. Bensiinikauppias oli osannut odottaa hänen tuloaan: Seeti ei sanonut sanaakaan Hakalan työntäessä laukkunsa ylös hyllyyn ja istahtaessa hänen viereensä tyhjälle paikalle.

Sillä tavalla meni kymmenen kilometriä, ainakin.

– Näin on, Seeti, jutut!

Jälleen muutama kilometri. Seeti oli katselevinaan ulos sanoessaan:

– Tämähän ei kuulu minulle tippaakaan. Mutta rehellisesti sanottuna: olen minä aika yllättynyt.

Nyt oli parasta vain kuunnella.

– Enkä osaa sanoa, että kumman vuoksi enemmän… Seetin katse kääntyi ikkunasta häneen. – Mitä te oikein ajattelette?

Arjan puolesta hän olisi voinut sanoa sen heti. Arja oli lähtenyt kostamaan joskus Maken kärähdettyä toisen tai kolmannen kerran. Mutta mitä tässä hän nyt ajatteli? Paremminkin kai pyrki olemaan ajattelematta. Ei kai tähän kukaan »lähtenyt», jos erehtyi käyttämään aivojaan.

Seeti tajusi, että vastausta ei tulisi.

– Mitä luulet, onko minun parasta pitää kättä takataskun päällä?

Hakala aavisti vittuilun, mutta meni kysymään:

– Mitenkä niin?

– Minulla on muutama tonni rahaa ja luottokortit lompakossa. Onko mies täysin rehellinen muillakaan alueilla, kun ei ole yhdellä?

Hakala oli miettinyt asiaa monta kertaa itsekin. Ymmärtääkseen hän oli. Vaikka hänkin uskoi, että ihminen, joka valehtelee yhdelle, tekee sitä toisellekin.

– Ehkä sinun rahasi ovat minulta kuitenkin turvassa.

Juna ohitti Vihannin. Seeti katseli muutamaa taloa niin kuin he olisivat ajamassa Rooman halki. Puhuikin taas selkä Hakalaan päin.

– Minä en ole kenenkään tuomari. Mutta en kyllä ymmärrä miksi pitää pilata kahden perheen elämä jollakin hetken seikkailulla. Mitä te olette etsimässä?

Ainakaan Seetille sitä ei kannattanut ruveta selittämään. Martikan huoltoasemalla ei ollut sellaisia tunteita, joita ei ollut budjetoitu.

– Kuule, Seeti!

Vieruskumppani kääntyi katsomaan häneen. Hakala ei ollut tähänkään asti mitenkään huudellut ääneen. Nyt hän supatti hiljaa:

– On kuule pikkuisen hankala juttu.

– Kyllä kai niin… Ei tullut mieleen, kun lähditte liikkeelle?

Vinoilut oli pakko kestää.

– Voisitko sinä sanoa kotonasi, että oltiin Kokkolassa! Tavattiin ihan sattumalta siellä…

Seeti mietti pitkään ennen kuin vastasi jäyhästi:

– Minen oo eläissäni valehdellut Esterille.

– Tiedän. Mutta tässä voi olla kysymys parista avioliitosta.

Seeti ei ruvennut moralisoimaan, istui vain puhumattomana ja tuijotti kiinteästi ulos.

Limingan valot tulivat näkyviin ja taas katosivat. Nelostiellä, radan oikealla puolella, kulki lähes lakkaamaton autojono kumpaankin suuntaan.

Joku vanhempi pariskunta kolmen penkkirivin päässä nousi kurkottelemaan hyllystä matkatavaroitaan.

– Minä sanon. Tämän kerran.

– Kiitos, Seeti!

Enempää ei asiasta puhuttu, ei moniin vuosiin. Joskus paljon myöhemmin Hakala huomasi miettivänsä, oliko koko junamatkaa ollutkaan. Ehkä se olikin vain syyllisyyden luoma kuvitelma.

2.

H än kätteli Esko Jouppilaa. Se oli näitten pääkonttorin herrojen teatteria, jolle Hakala oli aina pikkuisen naureskellut. Markkinointijohtaja punoitti.

– Älä viitsi ottaa johtoryhmässä esiin varastokysymystä, Jussi. Tämmöisenä päivänä!

Heillä oli eilen ollut puhelimitse kova riita keskusvaraston jatkuvasti heikosta toimitusasteesta. Jouppila oli asiaa tutkivan työryhmän vetäjä.

– Ilmoitatko sinä sitten, kun on sopiva päivä!

Hakala ei ollut kuvitellutkaan, että nyt käsiteltäisiin mitään käytännön asioita. Kaikkein mieluimmin hän olisi pysynyt poissa koko johtoryhmän kokouksesta. Eikä olisi Lahtisena missään tapauksessa tullut tällaisiin läksiäisiin eikä koko neuvottelupäiville.

Mikäli Hakala tiesi, toimitusjohtajat oli tähän mennessä hyvästelty hallituksessa. Lahtinen oli ensimmäinen, joka sai tyytyä johtoryhmän puheisiin.

Toisaalta Lahtinen saattoi antaa paskat yhtiön juhlallisuuksille. »Pyytänyt eroa terveydellisistä syistä!» ja saanut ison eläkkeen. Eikö se ollut juuri sitä, johon tässä jokainen pyrki? Vaikka Lahtista saattoi kyllä kirpaistakin. Tämän jälkeen naama ei esiintyisi lehtien lapsekkaissa jutuissa »200 suomalaista vaikuttajaa». Pääkonttorin piirustuksiin oli lisätty kolmannes kuutioita, kun Lahtisen piti pysyä listalla.

Hakala olisi mielellään tiennyt mikä Lahtisen todellinen »sairaus» oli ollut. Jossakin vaiheessa hallitus oli kuitenkin tajunnut valinneensa väärän miehen. Epäluottamusta oli ehkä lisännyt toimitusjohtajan komean talon valmistuminen samaan aikaan pääkonttorin ja keskusvaraston kanssa. Mutta hallitus ei voinut tunnustaa tehneensä virhettä, ja Lahtinen sai jatkaa niin pitkään, kunnes tajusi itse sairastua ja luopua.

Läksiäisjuhlallisuudet johtoryhmän tasolla oli hallituksen kosto.

No, nämä piti kestää. Ei tämä ollut ainoa teatteriesitys tässä talossa tänäkään päivänä.

Jouppila huolehti jo ohjauksesta:

– Me otamme ensin lasilliset samppanjaa. Minä puhun sen jälkeen ja Laxström luovuttaa johtoryhmän lahjana maljakon.

Hakala nyökkäsi. Kyllä tämä hänelle passasi. Toiset aluejohtajat luultavasti vähän kadehtivatkin hänen mukanaoloaan. Kun oli vielä se perhanan näyttelykin. Mutta Turkka Muukkonen, yhtiön legendaarinen toimitusjohtaja ennen Lahtista, oli halunnut, että johtoryhmässä on kentän edustajana vanhin aluejohtaja, ja hän oli ollut vanhin jo viitisen vuotta.

Hiukan kiusalliseksi tilanteen teki se, että hän oli Tor Laxströmin kanssa vanhoja tuttavia. Jotkut saattoivat kuvitella sen merkitsevän enemmän kuin todellisuudessa merkitsikään. Ensimmäisinä vuosina uusi toimitusjohtaja repi jokaisesta alueesta irti kaiken, mikä oli revittävissä osoittaessaan hallitukselle, että tällä kertaa oli tehty oikea valinta. Ihmissuhteet, jos niitä nyt oli, eivät merkinneet siinä asiassa mitään.

– No niin, mennäänkö!

Jouppilasta paistoi hermostuneisuus. Hakala ei ihmetellyt sitä. Hän ei ollut koskaan kuvitellut yhtiön markkinointijohtajaa miksikään puhujaksi. Ehkä hallitus oli antanutkin tehtävän sen vuoksi juuri hänelle.

– Joo, mennään vaan!

Muu joukko, yhtiön kovimmat rengaskauppiaat, kampanjadiilerit huipulta ja millä nimikkeillä näitä nyt oli, nauttivat omasta aamupäiväohjelmastaan muiden aluejohtajien ja muutamien pääkonttorilaisten toimiessa isäntinä. Ohjelman kohokohta oli, kuulemma, aluejohtaja Juhani Hakalan taidenäyttely. Sielläkin tarjottaisiin samppanjaa ja konsultit pitäisivät lyhyen luennon aiheesta luovuus taloudellisessa toiminnassa.

Kävellessään markkinointijohtajan vieressä kohti kabinettia, jossa Lahtisen pikaläksiäiset vietettäisiin, Hakala katui suostumistaan pelleilyyn. Mikä hemmetin taidemaalari hän oli! Jotakin oli vinksahtanut päässä juuri sillä hetkellä, kun pääkonttorista soitettiin innoissaan Stordahlin ja Laurenin ideasta. Oliko hän aina haaveillut omasta näyttelystä? Järki ja kriittisyys olivat estäneet yrittämästäkään sellaista, mutta toisaalta tutustuminen eräisiin vuosinäyttelyihin oli syöttänyt kuvitelmia omista mahdollisuuksista. Viivoitin- ja harppisommitelmat ja muutamat sekoilut, joita kohdeltiin suurena taiteena, saivat ajattelemaan, että tuon ylittäminen ainakaan ei ollut vaikeaa. Jonakin päivänä tajuttaisiin, että nämä luettelotaiteilijat olivat huijareita, joitten teosten arvo romahtaisi siihen, mikä sen olisi pitänyt alun alkaenkin olla.

– Mutta sekään ei tee harrastajasta taiteilijaa!

Jouppila hidasti menoa.

– Anteeksi?

– Itsekseni tässä…

Jouppila ainakaan ei ymmärtäisi. Yhtä vähän kuin luovuudesta meuhkaavat konsultitkaan. Ne olivat keksineet termin, jolla saattoi tehdä bisnestä taas vuoden pari. Siihen mahtui melkein mitä tahansa eikä kukaan uskaltanut mennä kyselemään »koulutuksen» todellisuutta, kun leimautuisi heti ei-luovaksi.

En olisi kuitenkaan kuvitellut, että juuri minä olen se pahimmin höynäytettävä tässä joukossa, Hakala raivosi itselleen. »Näyttely», voi jumalauta!

Toiset olivat jo kabinetissa odottelemassa toimitusjohtajia, uutta ja lähtevää.

– Tulevat aivan kohta, linjajohtaja ilmoitti Jouppilan kysyvän katseen kohdatessaan.

Ina Saari-Pietikäinen oli yhtiössä uusi, ollut vasta puolisen vuotta. Hakala epäili, että nainen ei itsekään tiennyt minkä vuoksi oli talossa sellaisella paikalla kuin oli. Titteli oli uusi. Vanhassa organisaatiossa ei mitään linjajohtajaa ollut tarvittu. Todennäköisesti ei tarvittu uudessakaan. Nainen johtoryhmässä oli Lahtisen idea. Pettyneen miehen kosto alaisilleen. Piruileva veto keskinäisissä kahinoissa täällä pääkonttorissa.

Nämä nimittäin taistelivat vallasta. Nokkimisjärjestyksestä. Toimitusjohtajan suosiosta. Isommasta huoneesta. Parkkipaikasta lähellä paalua. Koodista atkjärjestelmässä. Ääneen sitä ei koskaan sanottu, mutta nämä vihasivat toisiaan. Lahtinen iski siihen saumaan. Monet urasuunnitelmat sekosivat, kun nainen koko alan ulkopuolelta ilmestyi kuvioihin ja sai valtaa ja langanpäitä käsiinsä.

Kukaan ei vahingossakaan puhunut urasuunnitelmistaan. Kukaan ei näyttänyt pettymystään. Kaikki tapahtui vain yhtiön parhaaksi. Kehitettiin strategioita, hankittiin