Asfalttipelto

By Jorma Kurvinen

Paavo, Esko ja Erkki ovat Juntusen veljekset – pojat, joista heidän äitinsä Taimi toivoo suuria. Äidin elämänihanteet perustuvat kovaan elämään maaseudulla. Pojat haluavat kuitenkin kaupunkiin ja maailmalle, ja yksi kerrallaan he lähtevät pesästä etsimään omaa tietään. Yksi haluaa Ruotsiin, toinen myymälätyöhön suomalaiseen kaupunkiin. Asfaltti kiehtoo enemmän kuin esi-isien peltomaisemat. Mutta ovatko pojat jotakin velkaa yksinhuoltaja-äidilleen? Täytyykö heidän täyttää äitinsä odotukset?Jorma Kurvisen "Asfalttipelto" on kiehtova kuvaus kaupungistumisesta, maaltamuutosta ja 1960-luvun Suomesta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726425154

Book preview

www.egmont.com

Syyskesä 1967

Kotikylä piti Eskoa yhä otteessaan, ajatteli Laura nähdessään miehensä kohentavan ryhtiään mersun ohjauspyörän ääressä, kun Mustamaan emäntä polki talon ohitse.

Esko ei halunnut näyttää väsymystään, vaikka juuri äsken oli roikottanut päätään niin, ettei hänen olisi luullut tiellä kulkijaa edes huomaavan. He olivat ehtineet perille anoppilaan vasta aamuyöllä ja juoneet vielä tuliaiskahvit ennen kuin olivat päässeet nukkumaan.

Laura tervehti emäntää; se oli täällä tapana. Esko heilautti avonaisesta ikkunasta kättään. Emännän ohuet huulet liikahtivat hänen vastatessaan; ääntä ei kuulunut.

Naisen katse vain käväisi Laurassa, se keskittyi arvioimaan auton.

Laura oli huutamaisillaan naisen perään, että ihan uusi se on. Ja kokonaan maksettu. Kolmen kesän urakkatöillä ja siivoamisilla. Toukokuun toisesta päivästä elokuun loppuun hän ja Esko olivat painaneet joka vuosi yhtä soittoa pyhät ja arjet — tänä kesänä lähes yötä päivää, sillä he olivat päättäneet, että enää ei palattaisi Ruotsiin.

Vahinko vain että he joutuisivat myymään auton, kun laittaisivat asunnon. Mutta sitä ei Mustamaan emäntä tiennyt, ei ainakaan vielä.

Eskon pää näkyi taas nuokahtavan. Miehen olisi pitänyt saada nukkua, jos he kerran aikoivat illalla tansseihin. Mutta täytyihän anopin päästä näyttämään pojan mersua kirkonkyläläisille. Ja sama mieliteko oli kai Eskollakin.

Laura ei ajatellut sitä kitkerästi; hän ymmärsi Eskoa ja anoppiaan. Kun hän katseli anoppilan pihapiiriä, hän tunsi ylpeyttä hyvinhoidetusta talosta. Juntulassa ei enää ollut muita maita kuin tontti, mutta rakennuksissa oli tuore maali; piha-aita oli siisti ja ruoho lyhyeksi leikattu. Mustamaan pihalta sitä vastoin oli aamuyön pimeydessäkin näkynyt tielle ruskean Pobedan kori ja kaikki sen ympärille levitetyt irtoosat; vähän kauempana oli kököttänyt vanha saunanuuni, jonka ne olivat vaihtaneet jo edellisenä kesänä. Eivät olleet edes sitä saaneet siivotuksi pois.

— Kestää näitä verrata, Mustamaan emäntä: Laura puuskahti ääneen.

Esko työnsi kasvonsa näkyviin ikkuna-aukosta:

— Hä?

— Ne tulevat ihan kohta, Laura sanoi ja vilkaisi pirtin ikkunoitten suuntaan.

Hän oli hiukan nolo tunnekuohahduksestaan. Niin voimakkaastiko hän oli sisäistänyt juntuslaisuuden? Anopin taistelun ihmisarvostaan.

Joskus sodan jälkeen, kun Juntusen Taimi oli jäänyt leskeksi kolmen alaikäisen pojan kanssa, elämä oli ollut varmasti taistelua olemassaolosta. Mutta vähitellen se oli muuttunut kamppailuksi jostakin muusta. Taimin luonteella ei seisty kenenkään edessä alemmalla portaalla. Ja juuri tällä hetkellä Laurasta tuntui jotenkin hyvältä, että ei ollut seisty. Hän kyllä tunsi kyläläiset, kylän nimestä riippumatta.

Pirtin ovi kävi ja Laura näki Erkin tulevan kaksoset sylissään pirtistä. Tytöt olivat nukkuneet autossa koko yön, ja kumpikin oli ollut aamulla hereillä jo kahdeksalta. Laura oli kuullut unensa lävitse, miten Erkki oli noutanut heidät aitasta.

Tyttöjen kasvot loistivat, kun Erkki tuli portaille toinen toisella ja toinen toisella käsivarrellaan.

— Äiti, me mennään autossakin Ekin syliin, Jonna julisti, ja Hanna näytti olevan samaa mieltä.

— Äiti ja Jaana-täti tulevat myös takapenkille, Laura sanoi.

— Mummi saa istua edessä.

Laura tiesi, että sellaiseksi oli Eskokin istumajärjestyksen ajatellut.

Eskon suhde äitiinsä oli jollakin tavalla ylivarovainen. Aivan kuin Taimi olisi kovalla elämäntaipaleellaan kulunut hiuki kuin vanha lakana. Vai tiesikö Esko äidissään särön kuin hiusviivan perintöporsliinissa, joka saattaa särkyä kolahtaessaan väärästä paikasta?

Miniöilleen Taimi ei ollut minkäänlaisia säröjä paljastellut. Ei ainakaan hänelle.

Erkki nauroi portailla veljentyttäriensä innostukselle. Pojasta oli parissa kolmessa vuodessa sukeutunut komea mies. Olihan sen voinut aavistaa Erkistä jo hänen ollessaan mopojuippi-iässä, mutta ratkaiseva kehitysvaihe oli osunut niihin kahteen vuoteen, jotka poika oli ollut merillä. Tai ehkä muutoksen tajusi helpommin niin pitkän eron jälkeen. Sotaväkiaika oli sitten vain vahvistanut nuorimmaisen miehisiä piirteitä. Anopilla oli syytä olla ylpeä pojistaan. Ja kyllä hän olikin.

Erkki oli talvella tehnyt merkittävän valloituksen, mistä anoppi myös oli tyytyväinen. Vappuna oli vietetty Juntulan nuorimman pojan ja kylän kansakoulun uuden opettajan kihlajaisia. Pihassa seisova mersu ei ollut ensimmäinen piikki Mustamaan emännän ja hänen kaartinsa lihassa.

Laura katsoi lankoaan ja toppuutteli ajatuksiaan. Valloitus ja valloitus; se kuulosti niin laskelmoivalta. Kyllähän Erkistä ja Jaanasta oli selvästi nähnyt, että rakkaudesta siinä oli kysymys. Sen verran tuoreesta ja lapsekkaasta, että se oikein loisti päällepäin.

Lapsekkaasta? Laura hymähti mielessään. Oliko hänen oma tunteensa jo niin kulunut, että hänen piti nimitellä toisten onnea?

Ei se niinkään ollut. He olivat vain väsyneitä. Niin Esko kuin hänkin. Kaksi hurjaa talvea ja kolme mieletöntä kesää oli takanapäin. Mutta kunhan he jaksaisivat vielä ensi talven, niin sen jälkeen helpottaisi. He luopuisivat talonmiehenpaikastaan ja hankkisivat oman asunnon. Jos hän rupeaisi odottamaan poikaa, niin hän jäisi kotiin ja hoitaisi sen ja kaksoset. Kai he Eskon rakennusmestarin palkalla eläisivät, vaikka hän olisi muutaman vuoden kotonakin. Jos taas ei mitään poikaa kuuluisi, niin hän voisi mennä vaikka lukemaan. Hän vuorostaan.

Ei hänellä valittamista ollut. Ei rakkaudessakaan. Eikä hän ollut kadehtinut Erkkiä ja Jaanaa edes alitajunnassaan; lapsekkaalta tuntui heidän omakin alkuaikojen rakkautensa, kun sitä nyt aikuisena naisena ajatteli. Kun kuplivan uutuudenhurman tilalla oli jossakin syvällä kytevä intohimo. Ja luottamus mieheen, jonka tosiasiassa tunsi vasta nyt; joka oikeastaan oli olemassa miehenä vasta nyt, itseluottamusta saaneena ja monesta kovasta paikasta läpikulkeneena. Pitkän raskaan vastaleen kohta loppuun juosseena.

He olivat olleet oppipoikia ensimmäisenä kesänä Ruotsissakin. Toisena Esko oli jo tiennyt mitä halusi: kolmasosa verollisena ja kaksi kolmasosaa puhtaana käteen. Sopi ottaa tai jättää. Rakentajia kyllä piisasi ja tarvetta miehelle, joka pystyi mihin tahansa, muuraamisesta putkitöihin. Laura itse oli siivonnut. Ylioppilassiivooja; ei ensimmäinen eikä ainoa. Sairaalassa oli palkka tullut verollisena, mutta pikkufirmassa rahat pimeästi käteen. Se kannatti sillä tavalla niillekin. Vuorokautta pitempiä siteitä ei ollut puoleen eikä toiseen. Eikä ollut sosiaalikuluja, jos kohta ei sosiaaliturvaakaan. Mutta molemmat osapuolet tiesivät millä ehdoilla pelattiin.

Ruotsalaiset vaistosivat, että niitten sosiaalipommi oli tuhat kertaa vaarallisempi kuin mikään atomivoimalaitos. Siinä oli pitkä tulilanka, mutta se paloi jo. Mikään kansakunta ei voinut olla kansantuloaan jalompi. Ruotsalaiset yrittivät, mutta he tiesivät ettei pommin tulilanka ollut äärettömän pitkä. Siitä syystä se, joka ei rasittanut heidän vaivaishoitotiliään, sai vaatia työstään kunnollisen palkan. Elättejä siellä oli jo tarpeeksi.

Ja miksei olisi ollut? Eivät kaikki halunneet repiä mersun hintaa omasta selkänahkastaan. Osalle riitti, että he saivat elää yhteiskunnan siivellä. Ja sosiaalibyrokraatit olivat heidän puolellaan. Ammattiauttajat, jotka eivät itsekään olleet päivääkään joutuneet elättämään itseään. Laura tunsi jo ruotsalaisen sosialistivirkamiehen kaaren: koulusta opiskelemaan, yliopistosta suoraan päättäjäksi. Ohjaamaan rahavirtoja, kuten hienosti sanottiin. Tunisialaisille ja afgaaneille. Iranilaisille ja mustille. Ketä milloinkin oli tulossa ruotsalaiseen kansankotiin, jota göteborgilainen hitsaaja ja kiirunalainen kaivosmies pitivät pystyssä.

Sitten tuli Jaana portaille sulhasmiehensä taakse, ja Laura huomasi taas tarkkailevansa sisintään.

Oliko hän kuitenkin kateellinen noille kahdelle?

Mutta ei se kademieltä ollut. Eräänlaista haikeutta vain. Nuo kaksi eivät kuluisi samalla tavalla heti lähtökilvassa niin kuin hän ja Esko. Jaana ja Erkki saisivat rakentaa lintukotonsa tänne kaikessa rauhassa. Anoppi oli jo aamuyön kahvilla ehtinyt julistaa, että kihlapari oli suunnitellut rakentaa talon edullisesti tuonne järven rantaan. Erkki sahauttaisi itse tukkipuut, ja urheilukaverit tekisivät talkoilla uskomattoman määrän töistä. Seuran painitähti ei väsyisi samaan kuntoon kuin mersussa nuokkuva veljensä.

Ei Lauralla ollut mitään Erkkiä vastaan, mutta niin mielellään hän olisi suonut Eskolle saman. Hän päätti mielessään jälleen kerran, että seuraavan huhtikuun viimeisen päivän jälkeen he todella löysäisivät tahtia. Esko ei ollut kolmeen vuoteen pitänyt kahta päivää pitempää lomaa.

Anoppi tuli sisältä viimeisenä; Jaana ja Erkki olivat jo menneet auton luokse. Nähdessään mummin asun Laura oli tyytyväinen, että oli sittenkin vaihtanut aitassa farkut hameeseen.

Taimi Juntunen ei liikkunut kirkonkylällä rönttövaatteissa. Nyt hän oli keskimmäisen poikansa vierailun kunniaksi pukeutunut tavallistakin paremmin. Laura ei olisi näin lämpimänä kesäpäivänä valinnut niin tummaa asua, mutta varmaankin anoppi oli ajatellut, että he kävisivät appiukon haudalla.

Erkki avasi äidilleen auton etuoven.

Anoppi astui autoon arvokkaasti. Osaksi se johtui tietenkin siitä, ettei niin pyöreä ihminen liikoja notkistellut, mutta Laura oli varma, että pelkästään Eskon uusi auto oli virittänyt mummin arvokkaaseen mielentilaan. Tämä oli nyt Juntusen Taimin elämän juhlapuolta. Pitkän ja kovan taistelun jälkeen anoppi rupesi olemaan voittaja. Hänellä ei ollut enää huolta kenestäkään muusta kuin itsestään. Pojat olivat kiinni leivässä ja omassa elämässään, nyt jo nuorinkin. Hän itse tuli toimeen koulun keittäjän palkallaan. Niin hyvin kuin nyt hänen asiansa eivät olleet koskaan olleet.

Ja Juntusen Taimi osasi antaa sille arvon. Laura vaistosi anopista henkivän tyytyväisyyden, kun tämä vilkaisi kaksosiin, jotka istuivat sievästi puettuina Jaanan ja Erkin sylissä kukkakimppu käsissään.

— Vaari kun katsoo meitä pilven reunalta nyt, anoppi sanoi, — niin se sanoo siellä ittekseen, että siinä ne Juntuset menevät…

Vähää ennen hautausmaan porttia he ajoivat kirkkoherran ohi. Tämä käveli papinpuku yllään lyhyttä matkaa pappilasta siunauskappeliin.

— Siellä on Lankilan vanhanisännän hautajaiset, anoppi tiesi.

— Lankilan Sannan isoisän? Jaana kysyi.

— Ei vaan isosedän.

— Putaankylän Lankiloita, auttoi Erkki morsiantaan.

Ilmeisesti pitäjän parempaa väkeä, arveli Laura mielessään kun näki tungoksen pysäköintipaikalla. Köyhyyshän paistoi vielä peijaisissakin.

Näissä maahanpanijaisissa oli väkeä. Esko joutui jättämään mersun viivoilla merkityn pysäköintialueen ulkopuolelle, aivan portin pieleen.

Kirkkoherra tuli portille, kun he nousivat ulos autosta. Laura näki papin katsovan heitä uteliaasti — vai hyväntahtoista kiinnostustako pappismiehen katseessa on.

— Satuttiinkin tähän siunaustilaisuuden aikaan, vaikka on tarkoitus käväistä vain vaarin haudalla, anoppi selitti.

Kirkkoherra nyökkäsi.

— Juurettomana nykyaikana merkitsee tulevalle polvelle arvaamattomasti, hän sanoi, — että heillä on eläviä perinteitä, jotka siirtyvät heihin käytännön todellisuudessa.

Ja sitten kirkkoherran käsi käväisi kaksosten kiharoilla.

Laura ajatteli, että mies teki sen viran puolesta, mutta siitä huolimatta ele lämmitti. Ja mistä sen tiesi, että se oli pelkkä ele? Kai tässä elämässä oli jotakin todellistakin.

Oli miten oli: pysäköintipaikalla oleva hautajaisseurue, pitäjän parempaa väkeä, näki miten kirkkoherran sormet käväisivät Juntusen Taimin pojantyttärien hiuksissa. Ja miten pappi kätteli heitä jokaista ennen kuin jatkoi matkaansa kohti siunauskappelia.

Laura tiesi, että tapahtuma merkitsi anopille paljon. Joskus sodanjälkeisinä vaikeimpina vuosina hänet oli kirkonkylällä tuntenut vain sosiaalilautakunta. Ja olihan lautakunta auttanut, ei ollut antanut kuolla nälkään. Mutta sitten se oli myös lähettänyt laskun kuultuaan, että Juntulan metsistäkin oli löytynyt jotakin yhtiölle myytävää. Perinyt takaisin joka markan jonka oli antanut. Ja niin se raha, jonka Taimi oli kuvitellut turvaksi seuraavalle talvelle, oli mennyt kunnan kukkaroon.

Anoppi itse oli sanonut, että vasta silloin hän oli oppinut tietämään, mitä elämä saattoi olla.

Minä päätin, että niin tiukkaa paikkaa ei tule, että minä menen uudestaan niitä rukoilemaan. Mutta lujille se otti. Olin kuvitellut leskeksi jäätyäni, että nyt on elämä nähty pohjia myöten, mutta pahin olikin vielä edessäpäin. Kuukauteen meillä ei syöty muuta kuin suolasieniä, perunaa ja porkkanoita. Minä muistan ikäni miten pelkäsin, että rasvanpuute vaikuttaa poikien näköön…

Seuraavana syksynä hän oli saanut paikan koulun keittiöltä, ja Juntulassa oli ensimmäisen kerran talon olemassaolon aikana säännöllistä tuloa.

Siitä oli alkanut Taimin elämässä tasaisempi taival, niukkanakin monin verroin entistä parempi. Niin kului aika. Poikien kasvaessa miehen ikään taloudelliset huolet olivat kadonneet Juntulasta lopullisesti. Ja nyt keskimmäinen ja nuorin poika varmistivat vielä anopin sosiaalisen nousunkin.

Sellaisia olivat suomalaisen pikkukylän kuviot. Miten hyvin Laura ne tunsikaan.

Juntusten haudat erottuivat kaikista toisista kirkkomaan sillä nurkalla. Hiekkapinta oli huolellisesti harattu, ruoho kasvoi lyhyeksi leikattuna jyrkkärajaisessa ruudussaan, ja kukat uhkuivat elinvoimaa niin setä-Heikin, isovanhempien kuin appiukonkin lepopaikalla. Anoppi oli ääneenjulistamattoman kilpailun ehdoton voittaja täällä.

Laura ajatteli, että oli kitkerä, ja syytti siitä väsymystä. Mutta kilpailua ihmisten elämä tässäkin kylässä oli, ja heidän tärkeimpänä käyttövoimanaan kateus tai halu saada hyvitystä. Se oli negatiivista voimaa, ja juuri se loi tällaisiin kyliin niiden ahtaan, tukahduttavan ilmapiirin. Sen tunnelman, jota hän itse oli halunnut paeta.

Taimi vaistosi miniänsä ajatukset.

— Saisitte kaupunkiin mennessänne ajaa teidän kautta ja käydä sinunkin vanhempiesi haudalla, hän sanoi.

Laura säpsähti mietteistään. Hän ei kuitenkaan väistänyt anoppinsa katsetta.

— Minä en ole käynyt kolmeen vuoteen koko pitäjässä, hän sanoi. — Enkä ikävöi sinne nytkään.

Se ei liene ihan koko totuus, ja mielessään Laura pyysi vanhemmiltaan anteeksi. Niin kauan kuin äiti ja isä elivät, oli kotimökki ollut vaatimattomuudessaankin hänelle kiintopiste ja turvapaikka. Meni maailmalla miten meni, sinne tiesi olevansa aina tervetullut. Kotisaunan lauteella ja omassa vuoteessaan hän oli itkenyt itsensä irti maailman kolhuista ja pettymyksistä. Ja koonnut sisimpänsä jaksamaan eteenpäin.

Mutta äiti ja isä olivat nurmen alla, ja pelkkää kotikyläänsä Laura ei kaivannut; ei sen juoruja eikä pahansuopaisuutta.

Anoppi katsoi häneen uudestaan.

— Minäkin ajattelin tuolla tavalla sinun iässäsi, Taimi sanoi. — Mutta minulla ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä kolmen orvon pojan kanssa. Minun oli pakko elää ja kestää täällä.

Laura yritti löytää sanoja, joilla olisi sanonut, että hän arvosti anoppiaan ja tämän taistelua. Mutta Taimi jatkoi itse.

— Ihminen, jolla on tukenaan vain kaksi kättään, joutuu lujille missä tahansa, hän sanoi. — Liekö se niin helppoa teilläkään. Mutta sisulla ihminen pärjää… Minä tein Reinon haudasta itselleni ja pojille semmoisen linnakkeen.

Laura näki Eskon ja Erkin katsovan toisiinsa.

— Minä olen seissyt poikien kanssa tässä haudalla toisenkin kerran, Taimi puheli, — ja kertonut niille mitä isä tekisi, jos olisi elossa. Sanonut, että ei me voitu pettää isän muistoa antamalla periksi. Sen minä opetin pojille. Tein niille semmoisen opinkappaleen.

— Mitä sinä, äiti, nyt, Esko vastusteli hiukan kiusaantuneen näköisenä.

Taimi ei näyttänyt edes kuulevan keskimmäisen poikansa sanoja.

— Reino oli pehmeä ihminen, hän jatkoi ja katsoi Lauraan. — Samanlainen kuin Paavo. Minä toivoin aina, että pojat tulisivat isoisäänsä eivätkä isäänsä. Mutta Reinosta tein sankarin etten ainakaan omilla epäilyksilläni vahvistaisi niitä heikompia perintötekijöitä. Ihmisestä kun voidaan herätellä niin monenlaista.

Mitähän se tiesi Paavosta? Laura mietti ja vilkaisi Eskoa. He eivät ainakaan olleet kantaneet kaupungin murheita tänne.

Esko sanoikin hiukan kärsimättömällä äänellä:

— Mikä hätä Paavolla on: Hoitelee omaa myymäläänsä; asuntokin on siinä samassa.

Laura ja Eskokin olivat asuneet kaupunkiin muutettuaan siellä osuuskaupan yläkerrassa, ennen kuin Esko meni teknilliseen kouluun ja he ottivat talvikausiksi talonmiehen hommat keskikaupunkitalosta.

Anopin huulilla käväisi moni-ilmeinen hymy.

— Se juuri on sitä Paavon pehmeyttä, hän sanoi. — Semmoisilla papereilla mies mätänee laitakaupungin pikku myymälässä. Jos edes Tellervo olisi toisenlainen, niin Paavo ei olisi jättänyt opistoa kesken. Nainenhan se nostaa tai painaa miehen.

Siinä olisi terveisiä hänellekin, Laura mietti. Huolettiko anoppia, että toinenkin poika katkeaisi ennen valmistumistaan?

Erkki purskahti nauruun.

— Jos tuo tarkoittaa myös Jaanaa, hän sanoi, — niin minä ilmoitan nyt tässä kaikkien kuullen, että tämä poika ainakin on koulunsa käynyt. Minulla ei ole mitään hinkua päteä ihmisten silmissä. Ei minulla ole sellaista alemmuudentunnetta.

Laura tunsi punastuvansa. Eskokin äännähti vaivautuneesti.

Mutta anoppi ei loukkaantunut. Hän oli tottunut kuulemaan nuorimman poikansa suusta semmoistakin, jota vanhemmat veljet eivät olisi sanoneet unissaankaan.

— Kamalaa, kun nauraa ääneen kirkkomaalla, anoppi vain motkotti ja vilkaisi kiireesti ympärilleen. Mutta Erkin sanoihin hän ei puuttunut mitenkään.

— Nytpähän tiedätte, hän tokaisi, — että Juntusen suvussakin on omat rasitteensa, pehmeys ja viina… Ja veressä kiertävä levottomuus.

Anopin käsi osoitti setä-Heikin hautaa.

Laura tunsi vaarin veljen tarinan: vuosikausia merillä ja Amerikassa. Eikä edes kultakelloa kotiinpalatessa.

— Te olette siinä iässä, ettei teille enää tarvitse sepittää satuja isästä, Taimi jatkoi. — Minun elämäni oli luultavasti leskenä helpompaa kuin olisi ollut Reinon kanssa. Niin että pitäkää silmällä itseänne, kun tiedätte totuuden. Paavo kai riittää esimerkiksi!

Hänen sanojaan seurasi hiljaisuus.

Laura ei uskaltanut katsoa kehenkään. Oliko anoppi suunnitellut sanovansa tämän kaiken? Vai oliko se vain hetkellinen mielenpurkaus?

Erkki rikkoi lopulta äänettömyyden.

— Ei kai Paavo ole ajatellut kenellekään esimerkkinä olevansa, hän sanoi. — Kunhan elää siellä omaa elämäänsä.

— Sitä mieltä minäkin olen, sanoi Esko Lauran yllätykseksi — ja todennäköisesti äitinsäkin. — Mutta yritetään pitää opetus mielessä.

Laura kuuli Eskon äänestä, että tämä oli loukkaantunut. Ja sen ymmärsi. Ei Eskoa voinut näiden kolmen vuoden jälkeen ainakaan pehmeydestä eikä velttoilusta syyttää. Eikä heidän Ruotsissa oleskeluaankaan oikein kärsinyt Heikkisedän retkiin verrata…

Laura ei tiennyt, mitä anoppi oikeastaan ajoi takaa. Oliko tämä todella huolissaan poikiensa tulevaisuudesta vai pelkäsikö hän ettei saisikaan täyttä hyvitystä niistä vuosista, jolloin oli omaa syyttään kuulunut alimpaan kastiin? Ettei pääsisikään näyttämään silloisille nöyryyttäjilleen?

No, Esko ja hän tulisivat huolehtimaan siitä, ettei anopin sosiaalinen nousu ainakaan heidän vuokseen katkeaisi. Mutta se olisi vain heidän pyrkimystensä sivutuote, sillä omaa elämäänsä he rakensivat.

Kaksoset alkoivat pitkästyä.

— Lähdetään jo, Hanna kitisi.

— Ihan kohta, Taimi lupasi, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. — Yhden asian minä vielä sanon.

Laura vilkaisi anoppiaan. Yrittäisikö tämä lievittää sitä kuvaa, jonka oli äsken antanut pojille näitten isästä? Esko ja Erkki nimittäin miettisivät tämän jälkeen varmasti eräänkin kerran, mikä oli totuus heidän isästään.

Mutta anopilla oli muuta mielessään.

— Minua on aina inhottanut se toukokuinen äitien hymistely, hän sanoi. — Kun mäkätetään ääni vapisten loruja kaikkensa uhranneista äideistä. Minä en ainakaan uhrannut yhtään mitään; elin vain sitä elämää, joka minulle annettiin. Siihen kuului sekin vaihe, jossa oli kolme isätöntä poikaa ja tyhjät kädet. Minun piti siitä selviytyä niin kuin teidän jokaisen pitää selviytyä omasta elämästänne. Ei siinä sen kummempia uhrautumisia ole. Mennään!

Vähän hämmentyneinä he lähtivät kaikki Taimin perään. Siunauskappelista kantautui urkujen ääni, kun he nousivat autoon jatkaakseen matkaa kohti kirkonkylän keskustaa.

Esko joutui peruuttamaan pitkästi taaksepäin ja kiertämään kukkakauppiaan auton, josta poika nosti isokokoista seppeltä.

— Tuo nyt ainakin tulee ihan viime tingassa, hän sanoi.

— Luultavasti se on seuraavaan hautaukseen, Taimi veikkasi ja kurkisteli nähdäkseen nauhat. — Törmän Kalevi meni niiltä seisoviltaan. Sinun ikäinen mies.

— Me oltiin luokkakavereita, Esko sanoi ohjatessaan auton päätielle. — Mikä sille tuli?

— Sydän teki tenän, Taimi arveli. — Siihen katkesi Törmän suku. Semmoinen talo jäi ilman jatkajaa.

— Niitä taloja on parinkymmenen vuoden kuluttua paljon, ennusti Jaana. — Kun niihin ei saada nuorta emäntää.

Hän kertoi, että hänen veljensäkin kihlaus oli purkaantunut vain siitä syystä, ettei heila halunnutkaan lehmien orjaksi. Vaikka oli maatalon tyttö syntyjään, tai ehkä juuri siitä syystä. Ja samanlaisia juttuja kuuli paljon.

— Minun olisi pitänyt oikeastaan mennä Kalevin hautajaisiin, sanoi Erkki. — Mutta maksoin vain osuuteni seppeleeseen ja sanoin pojille, että meille tulee vieraita.

Lauraa Erkin puheet hiukan hymyilyttivät. Luultavasti Erkki oli ajatellut tansseja, joihin piti illalla mennä. Olisi tuntunut jotenkin vaikealta lähteä, jos olisi päivällä istunut surujuhlassa. Vaikka eihän nykyisin enää taidettu semmoisesta välittää.

Laura hipaisi sormenpäillään Eskon niskaa. Tanssien ajatteleminen tuntui mukavalta. He eivät olleet koko kesänä olleet missään. Ajatuksissaan hän jo näki uteliaat katseet seurantalon aulassa ja tanssisalissa. Siellä oli monta naista, joille Esko olisi kelvannut. Jo silloin vuosia sitten. Eivätkä ne tienneet millainen Esko oli aikuisena miehenä…

Anopin vilkaisu sai Lauran vetämään kätensä pois etuistuimen selkämykseltä. Mutta sormenpäissä oli jo käynyt sähköinen värinä. Hän ei ollut kahteen viikkoon ollut Eskon sylissä. Loppuajan Esko oli nukkunutkin ne kolme neljä tuntiaan urakkarakennuksella, ja sitten oli tullut se aika kuukaudesta.

— Minä ainakin käyn pääkaupalla, sanoi anoppi.

Se oli Eskolle tuttu sana. Hän käänsi auton keskustassa olevan pitkän puisen vanhanaikaisen liiketalon eteen.

— Siellä menee varmasti vähän aikaa, kun on lauantaipäivä, Taimi laski. — Mitä te sillä aikaa?

— Kyllä meillä tässä aika kuluu, Esko lohdutti. — Jaloitellaan vähän ja katsellaan paikkoja.

— Minä haluan jäätelön, Jonna sanoi.

— Minä kans, vahvisti Hanna.

— Minä pihvaan jätskit koko porukalle, Erkki lupautui.

— Ottaako mummi?

— Minä en taida välittää, kiitos! Syökää te sillä välin, kun minä käyn kaupassa.

Sitten anoppi meni jo portailla. Hänestä oli kadonnut kaikki se tärkeys, joka hautausmaalla oli putkahtanut pintaan. Omana itsenään, ihmeen ketterästi painoonsa nähden, hän kipitti portaat ylös. Laurasta tuntui vaikealta ajatella, että sama nainen oli äsken puhunut miesvainajansa haudalla sillä tavoin.

Mutta ehkä kovina aikoina oli tarvittu sitä toista naistakin, sitä puolta Taimista, Laura mietti paimentaessaan kaksosia parkkipaikan vieressä olevalle jäätelökioskille.

Koko joukko päätyi suklaajäätelöön. Laura otti itsekin: suomalainen jäätelö oli niin paljon ruotsalaista parempaa, että sitä oli kesäisin kaivannut samalla tavalla kuin kunnon leipää ja makkaroitakin.

— Sitten pyyhitään suu ja kädet oikein kunnolla, Esko huolehti. Ajatteli tietenkin autoaan.

Laura oli jo varannut paperinenäliinoja valmiiksi. Hän kyyristyi juuri pyyhkimään Jonnan sormista jäätelöä, kun kuuli takaansa äänen:

— Ja tässä nyt sitten on niitä Juntusen Taimin miniöitä?

Laura kääntyi katsomaan taakseen ja näki Mustamaan emännän. Nainen oli ilmeisesti ollut menossa pyörätelineelle, mutta pysähtyikin heidän kohdallaan.

Emännän tiukka suu vääntyi hymyntapaiseen.

— Eskonkin sakki kotiutunut oikein joukolla.

— Ei minulla nyt niin kovin isoa joukkoa ole, Esko sanoi. — Vaimo ja kaksi lasta.

Laura olisi jättänyt sanomatta senkin. Mitä se Mustamaan emännälle kuului, vaikka heitä olisi ollut koko komppania. Hän ei pitänyt naisesta; siitä oikein huokui pahantahtoisuus.

— Näkyiväthän nuo Saarelan jolpitkin tänne taas ilmestyneen, emäntä sanoi. — Isolla velka-autolla. Mutta niinhän sitä Ruotsista tullaan.

Laura näki, miten Eskon kasvot punehtuivat. Miehen äänessä oli kireyttä, kun hän kysyi:

— Mitä tekemistä meillä on Saarelan remmin kanssa?

Emäntä naurahti.

— Samat sukujuurethan ne teillä on, kyllä se tiedetään.

Sen sanottuaan hän lähti. Otti jo muutamia tomeria askelia, mutta pysähtyi sitten katsomaan taakseen.

— Sinä olet niin vanhan Heikin näköinenkin, että hirvittää. Mitä lie mustalaisverta, joka teistä tekee niin levottomia. Eikö se ole ollut merillä tämä Erkkikin?

Erkki nauroi.

— Merillä, merillä, hän sanoi. — Niin meitä Juntusia kiidätetään. Aina muutaman vuoden välein vain käydään kotikylällä katsomassa, miten siellä ruoste leviää Mustamaan Veijon Pobedassa.

Teennäinen hymy kuoli emännän kasvoilta.

— Minä kyllä muistan sinut, Juntulan Erkki, hän sanoi kimeällä äänellä. — Samanlainen pennusta saakka. Ei minkäänlaista kunnioitusta vanhempaa ihmistä kohtaan. Ja että opettajaihminen menee ja nai tuommoisen!

Emäntä pyörähti kannoillaan ja marssi pois.

Laura näki harmin punan tulevan kälynsä poskipäillä.

— Ei sinun olis pitänyt, Jaana sanoi.

— Miten niin? Erkki hämmästyi. — Itsehän tuo tuli ensin soittelemaan.

— Se on koululautakunnan jäsenkin, Jaana muistutti.

— Minkä se sulle voi! Sullahan on vakituinen paikka. Ja itse se tämän aloitti.

Kaupan ovi kävi, ja Laura kääntyi katsomaan. Mutta tulija ei ollut vielä anoppi.

— Onneksi äiti ei ollut kuulemassa, Esko sanoi. Mitä helvetin tekemistä meillä on Saarelan sakin kanssa!

— Ollaan me niitten kans pikkuserkkuja, Erkki muistutti.

Mustamaan emäntä oli saanut pyöränsä telineestä ja polki heidän ohitseen.

— Nauroi sille naurismaan aijatkin, kun teidän isänne oli muka savotassa, nainen vaakkui. — Taimi joutui sen sieltä aina keväällä lunastamaan, kun mies oli navastaan kiinni keittiöllä.

Tahti loppui ja Lauran tanssittaja, Juntusen veljesten painikaveri, lähti saattamaan häntä takaisin seurantalon kahvilaan. Ovella Laura pysähtyi.

— Katsotaan hetki tästä!

Mies ymmärsi. Laura oli heidän tanssiessaan kertonut, että tänä iltana hän antaisi Eskon rentoutua. Niin lujasti oli mies painanut töitä yhteen putkeen. Erkki oli lupautunut kuskiksi, niin että Esko saattoi ottaa niin omasta kuin vanhojen kavereittenkin pullosta huikat ihan hyvällä omallatunnolla.

Esko nauroi pöydän ääressä leveää naurua. Hän muistutti nyt paljonkin nuorinta veljeään, vaikka heitä ei tavallisesti tullut ajatelleeksi mitenkään erikoisen samankaltaisiksi. Joku pöydässä laukaisi uuden sutkauksen, ja koko sakki räjähti nauramaan.

Laura tiesi, että monet naiset inhosivat miehensä humalaa. Mutta hänellä ei ollut mitään Eskon ryypiskelyä vastaan. Sitä tapahtui niin harvoin, ja Esko tuli siitä hyvälle tuulelle, vapautui jotenkin. Mutta hän ei silti menettänyt kontrolliaan eikä tyylitajuaan. Henkiset rajat vain ikään kuin siirtyivät kauemmaksi, niin että tuli väljempää ja leppoisempaa.

Ja kyllä hän tämän olisi suonut Eskolle muutenkin. Yksi raskas vaihe oli nyt takanapäin. Kolmen pitkän kesän raaka tappotahti rakennuksilla. Nyt täytyi vihdoin päästää itsensä kerran laukeamaankin.

Laura toivoi, että heillä voisi ensi vapun jälkeen olla useamminkin jotakin tämmöistä. Pikkuisen löysempää ja rennompaa, kun ei enää tarvitsisi pihdata joka penniä. Hän kunnioitti puurtaja-Eskoa, mutta tämä rento hulivili hänet sai hurmaantumaan. Tähän Eskoon hän oli aikoinaan rakastunutkin.

Yksi Eskon pöytäkumppaneista oli jonottanut tarjoilutiskin ääressä kahvia ja työntynyt tungoksen lävitse tarjotin uhkaavasti kallistellen.

— Tehkääs hampit tilaa älkääkä nukkuko siinä pöydällä! hän kuulutti. — En tiedä käyttääkö kaikki sokeria ja kermaa, jokaiselle minä panin.

— Nuin hemmetin täysiä kuppeja, paheksui tumma raskaan sarjan mies. — Ryystäkääs vähän pintaa alemmas.

Hän kaivoi pullon povitaskustaan.

— Nehän joutuvat kaikki kiinni tuosta! Laura kauhistui.

Hänen tanssittajansa nauroi.

— Mitä sitä tyhjää, mies sanoi. — Katsopa järjestysmiehiä. Lampinen käänsi selkänsä ja Heikura lähti aulan puolelle.

Se piti paikkansa.

— Täytyy kai sitä meijänki jossain vähän hellittää, mies puolusti kavereitaan. — Herroillakin on hotellinsa ja lupinsa.

Pöydässä kilistettiin:

— Sun uuvelle autolles!

— Ja vanhalle muijalle!

— Joo. Se näytti ainaki yhtä hyvältä ku mersukin.

Laura kohtasi miehensä katseen. Esko siristi silmiään ja lähetti huulillaan lentosuukon ennen kuin nosti kuppinsa ja otti pitkän ryypyn.

— Kyllähän tämän teille suo, Laura sanoi seuralaiselleen. — Ei ihmisen elämässä juhlahetkiä niin usein ole.

— Ei ole, ei, vahvisti mies. — Kuuvet hilut täälläki vaan koko kesänä. Sitte pitkä syksy ja talvi… Ja minä veikkaan että tässä maassa tehhään suurempiaki rikoksia ko muutama loraus valtiolta ostetusta pullosta korpikarjun kahvikuppiin.

— Varmasti tehdään.

Samassa laskeutui käsi heidän kummankin olkapäälle.

— Täällä sitä velimiehen muijaa vokotellaan heti ku vähänki silmä välttyy!

Erkki seisoi heidän takanaan Jaana käsipuolessaan.

— Joo, tässä pitää pohjustaa sen varalta, että nuo juokaleet tuolla pöydässä sammahtavat, tanssittaja retosti ja iski silmää Lauralle.

Erkki veti suutaan hymyyn.

— Nuo nyt eivät kauan enää odotuta… Joisivatko tytötkin kahvin?

— Kiitos, ei ainakaan vielä, Laura sanoi ja lähti pöytää kohti toiset vanavedessään.

Esko laski kupin pöydälle ja kietaisi molemmat käsivartensa naisten vyötärölle.

— Mitä ne nämä Juntusen tytöt?

Laura katsoi Jaanaan.

Opettaja kesti ainakin tämän tulikokeen. Aivan luontevasti hän laski toisen kätensä tulevan lankomiehen olkapäälle. Jaana ei ollut niitä ihmisiä, jotka ovat toisessa tilanteessa toista ja toisessa toista. Kun hän kerran oli lähtenyt Juntusten matkaan, hän myös oli yksi heistä.

— Saiskos sitä olla kupilliset rouvillekin? raskaan sarjan mies innostui. — Ja Erkille kans?

— Kiitos ei nyt, sanoi Laura. — Minun pitää käväistä tuolla pihan perällä.

— Ja minä tulen mukaan, sanoi Jaana.

Laura katsoi kysyvästi mieheensä.

— Poika lähtee teitä saattelemaan, Esko sanoi. — Ne on nuorempien miesten reissuja semmoiset.

— Uskallatko nää päästää niitä tuolla tavalla kolmistaan? joku venkoili.

— Opissahan siellä poika on, Esko nauroi. — Miten ois toiset kupilliset? Minun vuoro tarjota nyt, kun vaimo ei ole pitämässä silmällä.

Pöytäkunnan naurunremahdus saatteli Lauraa ja Jaanaa, jotka pujottelivat Erkin selän