Tehtävä Namibiassa

By Jorma Kurvinen

Paul Jordan saapuu vuosien jälkeen Namibiaan osallistuakseen serkkunsa Peterin häihin. Paulilla on kuitenkin myös toinen syy palata: hänelle on annettu salainen tehtävä. Namibiassa sorron keskellä kasvaneelle Peter Marungalle maan ongelmat ovat arkipäivää, todellisuus, jonka lapsena adoptoitu ja Saksaan muuttanut Paul joutuu nyt ensimmäistä kertaa kohtaamaan. Jorma Kurvisen vuonna 1976 julkaistu Tehtävä Namibiassa on jännittävä, vauhdikas ja yhä ajankohtainen seikkailutarina, joka sijoittuu 1970-luvun Afrikkaan. Kansainvälisiä teemoja sisältävä romaani on Otavan suuren jännärikilpailun satoa, ja se julkaistiin osana Kolmen tähden sarjaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726425086

Book preview

www.egmont.com

Prologi

Kuivalla ylätasangolla harvassa pensaikossa noin 7600 kilometriä Roomasta etelään, Afrikan lounaisrannikolla painautui kuusi miestä tiiviisti maata vasten kuullessaan tiellä lähestyvän raskaan kuorma-auton äänen ja nähdessään sen valon vilkkuvan pimeydessä.

— Ensimmäinen takaa-ajaja, joku miehistä sanoi hiljaa.

— Sinä et edes tiedä mikä on takaa-ajaja, arpikasvoinen afrikkalainen sanoi taakseen pitäen päänsä liikkumattomana pensaan juurella, mutta seuraten valppaasti auton lähenemistä. — Täällä puhkeaa helvetti sillä hetkellä kun ne huomaavat meidän häipyneen. Tuo on koulun kuorma-auto. Juuri se, jonka me tarvitsemme.

— Pitäkää turpanne kiinni, kumpikin. Katsokaa mihin sen kuski menee, kun se pysähtyy tuonne pihalle.

Puhuja oli pitkä jäntevä herero, ¹ joka makasi pensaikossa lähinnä tietä.

— Varokaa nyt! hän sihahti juuri samalla hetkellä kun auton valot osuivat heihin.

Ne sokaisivat jokaisen, joka katsoi niitten suuntaan. Ja valaisivat paikan hetkeksi kuin kirkkaimmalla auringolla. Tuntui mahdottomalta etteivät auton kopissa istuvat huomaisi heitä. Sitten valot kääntyivät jo toisaalle. Tuli entistäkin synkempi pimeys.

Kuorma-auto ajoi pihaan ja pysähtyi. Valot sammuivat. Auton ovien avaaminen, miesten juttelu ja ovien sulkeminen kuuluivat yön hiljaisuudessa peloittavan hyvin. Samoin koirien levoton murahtelu tarhassa. Ne vaistosivat yölliset liikkujat siitä huolimatta, että tuuli koirien suunnasta.

Joku karkureiden pääjoukosta kauempana takana vihelsi.

Koiratarhassa tuli hiljaista. Sitten puhkesi raivoisa meteli.

Arpikasvoinen kirosi. Hän kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen sihahtaessaan:

— Älkää nyt helvetissä vastatko. Ovatko ne hulluja!

— Ne pelkäävät kadottaneensa yhteyden meihin, herero sanoi.

— Otetaan me tuo auto ja häivytään, hereron vieressä lymyävä mies sanoi. — Jokainen huolehtii itsestään.

— Minä huolehdin siitä että nuo kuulevat sinun ehdotuksesi, kun ollaan jossakin muualla kuin tässä, arpikasvoinen sanoi.

Mies ei vastannut.

Koirat rauhoittuivat vähitellen. Joku kuorma-autosta tullut komensi niitä olemaan hiljaa. Sitten kolahti asuntolarakennuksen ovi. Ulkopuolelle jäi syvä hiljaisuus.

Taivasta vasten tähän saattoi erottaa rakennusten tummat hahmot. Niissä oli jotakin uhkaavaa. Tai katselijoista vain tuntui siltä. Noiden möhkäleiden kai piti edustaa kaikkea muuta kuin uhkaa. Niissä toimi saksalaisten aikoinaan tänne perustama lähetyskoulu.

— Jos me kuitenkin yrittäisimme jalkaisin, etujoukon taaimmainen mies sanoi. — Nyt pimeässä niin pitkälle kuin päästään ja aamulla heti kun valkenee täyttä vauhtia kohti vuoria.

— Siitähän on niin hyviä esimerkkejä, arpikasvoinen sanoi.

— Ne ovat joutuneet kiinni siinä, kun pako on tullut ilmi niin äkkiä, ehdottaja puolustautui.

— Korkeintaan puolet tästä sakista jaksaa vuorille saakka, vaikka saisimme marssia sinne omassa rauhassamme, herero sanoi edestä.

Hän itse oli niitä, jotka jaksaisivat. Hyvälihaksinen, voimakas soturi. Heimonsa parhaimmistoa.

— Mitä me sitten odottelemme, hereron vieressä makaava mies sanoi.

— Sitä että porukka tuolla nukkuu. Kukaan ei uskalla auttaa ketään, jos yksikään ihminen on näkemässä.

— Eikä vaikka kukaan ei näkisikään, kuului kärkijoukon viimeisen miehen suusta.

— Mikset sitten anna painua, arpikasvoinen sanoi. — Vuoret ovat tuossa suunnassa.

— Nämä täällä olisivat voineet tehdä jotakin meidän vapauttamiseksemme jo ajat sitten, jos olisivat halunneet, taaimmainen sinnitteli.

Syntyi hetken hiljaisuus.

Se ei ollut yhtä syvä kuin aikaisemmin. Tai heidän korvansa taajuusalue tavoitti jo muutkin kuin vaarasta viestivät äänet. Kaskaiden ja sirkkojen sirinän. Koirien äänet lähempää kaupunkia. Rummun etäisen kuminan Järvikylästä.

Hereron vieressä lymyillyt mies nousi seisomaan.

— Minä menen nyt. Puhun sen kanssa, jonka akkunasta näkyy tuo punertava valo.

— Meidän ei kärsi tehdä ainuttakaan virhettä, taaimmainen mies muistutti.

— Me olemme tehneet jo, arpikasvoinen sanoi. — Meidän pitäisi tällä hetkellä istua täyttä vauhtia vuorten suuntaan menevässä autossa.

Seisaalleen noussut lähti liikkeelle.

He seurasivat hänen määrätietoista mutta melko hidasta kulkuaan. Askeleet kuuluivat juuri ja juuri. Ja hahmo erottui kaukaa ikkunasta tulevaa valoa vasten.

— Jos hän epäonnistuu, me kuolemme kaikki, taaimmainen sanoi.

— Entä sitten? arpikasvoinen sanoi.

Koirien aloittama meteli kätki arpikasvoisen saaman vastauksen jos sellaista tulikaan.

He kaikki tuijottivat pitkän asuntolarakennuksen suuntaan. Menijä oli kadonnut seinänvierustan varjoon. Häntä ei kyennyt enää havaitsemaan täältä.

Arpikasvoinen hivuttautui hereron lähettyville ja kosketti tätä.

— Meitä on kolmekymmentäneljä, hän sanoi karhealla äänellä.

— Minä lasken autoonnousijat, herero sanoi. — Katsotte että jokainen tulee perästä.

— Se vie aikaa, taaimmainen mies sanoi.

— Vieköön. Ketään ei jätetä lähtöhötäkässä!

Hereron sanat olivat vielä ilmassa, kun rakennuksen luona välähti valo jonkun avatessa ovensa.

Miehet pidättelivät hengitystään erottaakseen koirien villin haukunnan läpi jotakin muuta.

Hetkeen ei kuulunut mitään. Sitten kimeä hätähuuto.

— Paetkaa!

Jossakin piharakennuksen seinustalla jyrähti moottori käyntiin. Ja toinen. Kahdet autonvalot syttyivät. Autot olivat jo liikkeessä. Valokeilat heilahtelivat pimeydessä autojen liikkeiden mukaisesti.

Arpikasvoinen oli joukosta nopein. Hän veti toiset jälkeensä. He syöksyivät tiheimmän risukon suuntaan epätoivon antamin voimin. Herero jäi tien reunaan. Hän nousi polvensa varaan ja nosti vartijalta tunti sitten ottamansa aseen olkapäätään vasten. Se oli Sten-konepistooli. Karkeatekoinen, kuin maasepän pajassaan valmistama tappoväline. Mutta se toimi hereron painaessa liipaisinta.

Ensimmäisenä tuleva auto teki hurjan kaarron oikealle. Sen kuljettaja sai tuulilasinsirpaleet kasvoilleen. Auto heilahteli pahasti tullessaan tieltä pensaikkoon, kaartui yhä jyrkemmin oikealle ja pyörähti ympäri.

Toisen auton kuljettaja yritti väistellä luoteja mutkittelemalla tien laidasta toiseen. Mutta hän ei ehtinyt tai tajunnut sammuttaa valoja. Luotisuihku pysytteli sitkeästi valojen yläpuolella. Se tuli lyhyinä, tehokkaina sarjoina. Kaksi luodeista osui kuskiin ennen kuin maastoauto kääntyi tieltä ja painui pusikkoon.

Herero vaihtoi tyynesti lippaan ja ampui suuntaan mistä kuului miesten ääniä ja näkyi poispäin hänestä osoittava autonvalojen keila. Vasta kolmannella sarjalla hän osui autossa johonkin, joka sammutti valot. Ehkä akkuun.

Vastatuli pölisytti maata hereron jalkojen ympärillä kun hän juoksi kyyryssä niin lujaa kuin pääsi pensaikkoon. Maasto laskeutui tässä hiukan ja mies pääsi painanteen suojaan ennen kuin luodit tavoittivat hänet.

Molemmat helikopterit olivat radioyhteydessä Roesin johtovaunuun. Ne väistyivät kivikkokumpareen yläpuolelta kauemmaksi, kun tilanomistajan vankipomo puhui jälleen kaiuttimiin:

— Herra Roes antaa teille vielä yhden tilaisuuden. Odotamme viisi minuuttia. Jos sen kuluttua antautuminen ei ole alkanut, päästämme koirat irti.

Liandos piti pienen tauon.

— Me tiedämme täsmälleen montako asetta teillä on. Panoksenne ovat lopussa. Voimme ottaa kumpareen haltuumme mikä hetki hyvänsä. Mutta herra Roes tarjoaa teille vielä tämän mahdollisuuden. Aloitatte autoille tulon valaistua uraa pitkin, kädet ylhäällä. Ensimmäisinä tulevat aseita kantavat miehet, konepistooli ylhäällä käsien varassa. Jos yhdessäkään Stenissä on lipas paikallaan, ammumme tulijan ilman vaihtoehtoja.

Kivikosta johtoautoon oli kolmisensataa metriä. He saattoivat nähdä vihaamansa kreikkalaisen ämyrin ääressä. Entinen ateenalaisupseeri ja ammattitappaja ei ainakaan pelännyt. Roesia itseään ei ollut näkynyt vilaukseltakaan.

— Jos minulla olisi ase, saattaisin nitistää hänet, pienikokoinen nama ² sanoi arpikasvoisen vieressä.

Arpikasvoinen ei vaivautunut vastaamaan.

— Onko niillä koiria? joku taempana kysyi.

— Eikä helvetissä, toinen sanoi.

— Joka ainoa rakki on takaa-ajossa tuolla.

Arpikasvoinen liikautti päätään takavasemmalle, suuntaan johon hereron johtama neljän miehen ryhmä oli runsas tunti sitten kadonnut.

— Me voimme yrittää pojille vielä aikaa ainakin neljännestunnin, arpikasvoinen jatkoi. — Nuo eivät ole selvillä siitä montako miestä siellä on menossa.

Yksi huonokuntoisimmista hivuttautui lähemmäksi arpikasvoista.

— Teidän riskimpien olisi pitänyt yrittää jokaisen. Te jäitte meidän vuoksemme.

Arpikasvoinen hymähti.

— Niillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta onnistua, hän sanoi. Hänen peukalonsa viittasi ylöspäin. — Kun valkenee, noita tulee lisää. Tuolla ylämaalla et pysty liikkumaan puoltakaan kilometriä ennen kuin nuo havaitsevat sinut.

— Kaksi minuuttia! sanoi kreikkalainen kovaääniseen.

Puolikymmentä vankikarkuria nousi kivien takaa. Kädet ylhäällä he kävelivät autojen valaisemalle tieuralle.

— Aseet ensin, Liandos karjui.

Miehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. Väsymys ja pettymys tekivät tehtävänsä. He kävelivät kohti kuomupeitteistä kwela-kwela-autoa, tulivat poliisien ja vartijoiden muodostamaan kujaan ja juoksivat ensimmäisten potkujen ja raipaniskujen saattelemina kuormurin rapuille ja ylös lavalle.

Yksi ja toinen kätkössäolleista seurasi ensimmäisten esimerkkiä. Arpikasvoinen laski miehet. Kun hän nousi kivikosta ja käveli valaistulle tieuralle, hän oli kahdeskymmenesseitsemäs.

Liandos oli laskeutunut johtoautosta. Hän seisoi lähellä kwela-kwela-auton perää, kun arpikasvoinen tuli jonon viimeisenä.

Kreikkalaisen kasvot olivat ilmeettömät. Mutta hänen silmissään oli häijy kiilto, kun hän kosketti kädessään olevan ruoskan kärjellä tulijan kasvoja.

— Huomenna otamme selvää siitä, kuka tappoi vartijat. Ja kuka johti tätä kapinaa. Tähän aikaan päivästä syylliset toivoisivat olevansa kuolleita.

Ruoska läjähti arpikasvoisen poskelle. Lyönti tuli niin läheltä, että se teki vain kipeää. Ihoon rupesi nousemaan punainen makkara eikä se haljennut, niin kuin tapahtuisi huomenna jokaisella lyönnillä.

Lava oli jo täynnä, kun kivikosta tuli viimeisenä esiin Steniä päänsä päällä kantava pakolainen. Vankeja autonlavalle hätistelleet kiroilevat vartijat hiljenivät. Jokainen kääntyi katsomaan tulijaan.

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän lavan perästä.

Kuului napsaus jonkun vartijan poistaessa aseestaan varmistuksen.

— Varmistin päälle, Liandos komensi. — Hullujahan te olette. Näitä ei päästetä niin vähällä, ketään. Aseistautuneet miehet annetaan kaatuneitten vaimoille. Ne ovat kekseliäitä löytämään kidutuskeinoja, jotka eivät tapa miestä. Pudota ase siihen!

Mies toimi hyvin lasketusti. Vielä sillä hetkellä, kun ase oli hänen vyötärön korkeudellaan näytti siltä, että hän tosiaankin pudotti sen. Mutta oikea käsi tavoitti vielä aseen. Ja vasen laskeutui rajulla liikkeellä lonkalle.

— Lipas!.

Neljä vartijaa ampui miestä melkein yhtä aikaa. Kahdella oli konepistooli sarjatulella. Mies käpertyi kaksinkerroin. Sten kirposi hänen kädestään. Lipas irtosi aseesta sen osuessa maahan. Melkein kahteen osaan hajonnut ruumis jysähti aseen viereen.

— Tuli seis!

Liandos kumartui ja otti lippaan käteensä. Se oli tyhjä.

— Onnistui pettämään meidät.

Kreikkalainen katsoi ylös autoon.

— Jollakulla siellä on huomenna tilaisuus tulla tämän sijaiseksi. Rangaistuksitta jäävä porukka jatkaa tästä eteenpäin työpäiväänsä tunnilla. Joka kolmas ruoka-annos pidätetään.

Pomo heilautti kättään kuskille. Moottori käynnistyi. Auto lähti liikkeelle.

Kello oli 23.08. Kaikkialla Euroopassa venyttelivät television katselijat yhtämittaisen istumisen painamia lihaksiaan, nousivat tuoleistaan ja sammuttivat television, suunnaten kulkunsa kuka jääkaapille, kuka sänkyyn. Lähes kaikki olivat tyytyväisiä ohjelmaan. Paitsi että puheohjelmaa oli liikaa. Sekin aika olisi voitu antaa sille fantastiselle pianistille.

Seuraavana aamuna, kiiruhtaessaan ruoskaniskujen liikkeelle ajamina ulos parakista vangit näkivät viisi vuorille yrittänyttä toveriaan. Nämä roikkuivat vaaka-asennossa puolen metrin korkeudella maasta käsistään ja jaloistaan tolppiin sidottuina. Hihnat olivat vedessä liuennutta nahkaa, joka oli vedetty niin tiukalle kuin mahdollista. Päivällä, auringossa, ne kuivuisivat ja kutistuisivat. Miesten tuskanhuuto alkaisi jo joskus aamupäivällä.

1.

Paul Jordan oli seisoskellut puolitoista metriä korkean puisen ruskean tiskin takana kenties kymmenisen minuuttia, kun yksi poliiseista vihdoin nakkasi sanomalehden käsistään, nousi laiskasti ja tuli tiskin luo.

Poliisi, hän oli tuskin parikymmenvuotias vielä, katsoi Paulin sijasta hänen serkkuunsa.

— Niin?

Peter liikautti päätään ovea kohti, jonka valkoraitaiseksi maalatun lasin läpi saattoi nähdä miehen hahmon istumassa kirjoituspöydän ääressä.

— Me olisimme ilmoittaneet serkkuni tulosta herra Blaasille.

— Päällikkö ottaa vastaan joskus myöhemmin iltapäivällä.

Paul näki kyllä serkkunsa käden, joka viittasi poliisiaseman ’odotuspuolen’ seinustalla olevalla penkillä, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.

— Helkkari vieköön, äijähän istuu tuolla kuorsaamassa käsi poskella.

Univormupukuinen eurooppalaispoika, ³ joka oli jo menossa takaisin pöytänsä ääreen, kääntyi katsomaan Pauliin. Poliisin silmät olivat kirkkaansiniset, naisellisen kauniit. Nyt niissä oli ylimielisyyttä ja kopeutta.

Hän puhui edelleen vain Peterille:

— Mitä hän sanoi?

Paul oli laukaisemaisillaan, että ’kuulit kyllä’, kun kohtasi serkkunsa katseen. Se oli niin varoittava, että Paul nielaisi sanansa.

— Ei hän mitään, Peter sanoi nopeasti.

— Niistä häistä ei ole tehty vielä päätöstä, poliisi sanoi äänessään uhkaa. Sitten hän palasi paikalleen ja aloitti jälleen lehden lukemisen. Kaksi afrikkalaispoliisia, jotka olivat seuranneet viimeisintä sananvaihtoa selvästi kiinnostuneina, ryhtyivät jatkamaan korttipeliään.

Paul istuutui matalalle penkille Peterin viereen ja painoi selkänsä seinää vasten. Hän huomasi tuntevansa itsensä väsyneeksi. Se johtui kahden vuorokauden yhtämittaisesta matkustamisesta. Hän oli lähtenyt eilen aamulla Frankfurtista ja lentänyt SAA:n Boeing 707:llä Windhoekiin. Olisi kenties ollut viisaampaa jäädä muutamaksi päiväksi Lounais-Afrikan pääkaupunkiin ja totutella oleskeluun täällä, mutta hänellä oli ollut niin kiire lapsuusseuduilleen, että hän oli ajanut taksilla Strijdomin lentokentältä suoraan Windhoekin päärautatieasemalle ja jatkanut sieltä junalla eteenpäin.

Jos Tsumebista lähtenyt bussi olisi ollut hiukankaan aikataulussaan, he olisivat olleet täällä ennen puolta päivää eikä tätä odotusta tukalassa, ankeassa virastohuoneessa olisi tarvittu. Mutta he olivat perillä täällä Pastoukissa yli tunnin myöhästyneinä. Ainoa myönteinen puoli tulossa oli, että Peter oli saanut koululleen hänen Windhoekista lähettämänsä sähkeen ja tiesi olla vastassa.

Paul tuli ajatelleeksi serkkunsa autossa olevia suklaita ja eräitä pikkuherkkuja, jotka hän oli ostanut eilen Frankfurtin lentokentän jättiläismäisestä itsepalvelumyymälästä. He olivat tosin jättäneet auton niin varjoon kuin mahdollista, mutta kuumuus oli siitä huolimatta tukahduttava.

— Sinä voisit ajaa mutkan koululla ja viedä tuomiset kylmään, hän sanoi. — Minä pelkään että siellä on jotakin jo entuudestaan vellinä.

Peterin silmissä oli hymyä.

— Pääasia, että sinä itse olet kunnossa, hän sanoi.

Me muistutamme aika tavalla toisiamme, Paul huomioi. Peterillä oli samanlainen matala, kumajavat kirkonkellot mieleen tuova äänikin. Valokuvien perusteella Paul oli voinut päätellä paljon jo ennen heidän tapaamistaankin. Serkku joka oli muun suvun tavoin jäänyt tänne, kun Paul ja Egon olivat joskus viisivuotiaina päässeet saksalaisen lähetyssaarnaajapariskunnan mukana Eurooppaan, oli heidän kirjeenvaihtonsa kuluessa lähetellyt useita valokuvia itsestään ja morsiamestaan.

He olivat enemmän toistensa näköisiä kuin hän Egonin kanssa. Kaksoisveli oli heitä kumpaakin viitisen senttiä lyhyempi ja rakenteeltaan hintelä. He kaksi, hän ja Peter-serkku,