Juuri kun helvetti päättyi

By Jorma Kurvinen

Viimeinen pakomatka.
Vienankarjalaiset Yrjö Lukin ja Ilja Maksimainen osoittautuvat korvaamattomiksi kaukopartiomiehiksi, joiden toimet pelastavat useiden sotilaiden hengen. Sankarin viitat riisutaan kuitenkin nopeasti, kun jatkosodan aselepo astuu voimaan. Neuvostoliitto vaatii vienankarjalaisia palautettaviksi, vaikka palautettujen kohtalo on tiettävästi hirveä.

Suomalaiset vaikuttavat hyljänneen entiset aseveljensä, joten vaihtoehtoja ei juuri ole. Yrjö ja Ilja aloittavat uhkarohkean pakomatkan kohti Ruotsia ja turvaa. Miten käy heitteille jääneiden heimosoturien?
"Juuri kun helvetti päättyi" on Jorma Kurvisen riipaiseva sotaromaani.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2020
• ISBN: 9788726425369

Book preview

Juuri kun helvetti päättyi

Cover image: SA-kuva

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1988, 2020 Jorma Kurvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726425369

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

– Onhan se olemassa sekin mahdollisuus, etteivät ne palaa tätä kautta, Maksimainen sanoi.

Jussi Puranen oli jo laskenut sahan halon kupeelle. Eilen teroitetut piikit olivat painuneet tuoheen valmiina vetämään ensimmäisen viillon. Mutta hänen kätensä ei tehnytkään tuttua liikettä. Sen sijaan hän nosti jalkansa pukilta halon päältä ja asetti sahan odottelemaan.

Menivätkö toiset Maksimaisen toiveajatteluun mukaan?

Ainakin ne jäivät makustelemaan sanoja. Pikkupuunteko ei jatkunut tukikohdan rantteella.

Tämä oli nyt toinen vuorokausi, kun he olivat valmiustilassa kaukopartion paluun varalta. Suomalaissaksalainen yhdistelmä oli painunut jonnekin Muurmanskin rataa kohti tämän kautta toista viikkoa sitten, joutunut siellä jossakin vihollisen takaa-ajamaksi juuri paluun kynnyksellä ja kamppaili nyt pääsystä omalle puolelle. Tänne oli tullut käsky olla valmiina menemään partiota vastaan ja auttaa se tukikohtaan.

– Onko?

Jussi Puranen kuuli Yrjö Lukinin äänensävyn.

Nuo kaksi karjalaismiestä, vapaaehtoisia heimosotureita, tunsivat maaston rintamalta itään. Eilispäivän aikana, kun tukikohdasta oli huolestuneena seurattu molemmin puolin lisääntynyttä lentotoimintaa, Lukin, Maksimainen ja Ruuvikari olivat veikkailleet partion reitinvalintaa sen ilmeisesti yrittäessä tuskaisesti päästä eroon takaa-ajajistaan. Ruuvikari oli ennen rintamalinjojen jähmettymistä tehnyt partiomatkoja vihollisen selustaan.

Ainakin yhden, Puranen lisäsi mielessään. Lukumäärä oli jäänyt hänelle arvoitukseksi.

Nyt nuo kolme asiantuntijaa katsoivat toisiinsa.

– Riippuu ihan naapureista, Ruuvikari punnitsi. – Jos ne ovat aivan kannassa, pojille ei jää valinnanvaraa.

Se nyt tiettiin ilman Ruuvikariakin. Sen verran kokemusta oli itse kelläkin. Niin partiossaolosta kuin toisten takaa-ajamisestakin. Väsyneet miehet painuivat pitemmälle ajattelematta kohti lähintä maastosuojaa saadakseen edes muutaman minuutin lisää elinaikaa. Ja mahdollisuuden.

Yrjö Lukin katsoi taivaalle kuin näkisi siellä saksalaisten tiedustelukoneen parasta aikaa.

– Minä kyllä pelkään, että ne ajautuvat tänne.

– Jos pääsevät tännekään, Ruuvikari epäili. – Ne olivat liian kaukana eilen.

He olivat saaneet eilen käskyn mukana myös partion tilanteen. Kolmisenkymmentä miestä. Kaksi haavoittunutta, yksi kaatunut. Reilun päivämatkan päässä tukikohta Karhusta. Suoraan kulkien. Nyt siellä mentiin siksakkia tai takaisin itään. Miten oli päästy parhaiten irti vihollisesta. Partio oli saanut käskyn jättää kaatuneensa. Ja lentotiedustelu tuki niitä sekä tekemällä hyökkäyksiä takaa-ajopartioita vastaan että pitämällä miehet ajan tasalla vihollisen liikkeistä. Jos siellä oli rääpyä pysähtyä edes radioyhteyksiä varten.

– Olisivat lähettäneet rykmentistä vaikka jääkärikomppanian niitä vastaan.

No nyt se sanottiin ääneen!

Jussi Puranen oli odottanutkin tätä. Luultavasti joka ainoa mies tukikohdassa kysyi mielessään samaa: miksi me?

Nymanin Stigu, ylikessu, joka Veteläisen jälkeen oli joutunut ottamaan tukikohdan päällikkyyden, oikaisi selkäänsä ison pölkyn luona, jossa oli pieninyt puita.

– Kai ne ovat jonkinlaisissa aikeissakin, luulisin. Mutta mihin ne sen lähettävät?

– Ei olisi pantu vastaan, vaikka olisivat pistäneet sen tänne, Gunnar Mähönen tulkitsi sakin ajatuksia rankakasalta. – Vai mekö sitä ollaan akselivaltojen viimeinen tuki ja turva itärintamalla?

– Puolinukuksissa olevat miehet, Maksimainen syytti.

Nyman huokasi raskaasti.

Tukikohta oli joutunut elokuun lopulla ankaran hyökkäyksen kohteeksi. Siinä oli mennyt monta miestä kaatuneina ja haavoittuneina, päälliköstä alkaen. Kaksi täydennysmiehinä saatua poikaparkaa ei ollut juurikaan korjannut tilannetta, kun vajausta oli jo entuudestaan. Nyt vaativat tukikohdan korjaustyöt ja varustautuminen talveen työpanoksen, jota kohtuuttoman vartioimisen väsyttämät miehet eivät pystyneet antamaan. Kahden ryhmän irrottaminen kaukopartion vastaanottajiksi tyhjensi osan tukikohdasta kokonaan. Jo tämä odottaminen kulutti työaikaa hukkaan.

Ei ollut sanottua, että Veteläinenkään olisi saanut asioita järjestykseen. Hänen aikanaan miespula oli jo alkanut. Mutta hänellä oli kuitenkin paremmat mahdollisuudet soittaa esikuntaan upseerikavereilleen ja saada totuus tilanteesta perille kuin jollakin tuntemattomalla ylikessulla. Pataljoonalle liian leveällä kaistalla miehet olivat vähissä muuallakin. Naapuritukikohtien miehet, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia varmistuspartiointien yhteydessä, olivat yhtä kyllästyneitä kuin hekin. Paineet esikuntaan päin olivat varmasti kovat joka puolelta.

Jussi Puranen tunsi mielessään osanottoa Nymania kohtaan.

Mutta en sano sitä ääneen minäkään, hän syytti itseään.

Vaikka ei kai tässä kukaan Stigua syyttänyt. Sen kun purkivat yleistä katkeruuttaan. Kai Nyman sen tajusi, oman väsymyksensä keskelläkin. Ei puhunut ainakaan mitään, kun joku lammesta saunaan vettä kantava pysähtyi lankkupolulle ja työntyi puuntekijöitten puheisiin:

– Samaa saatanaa se on täällä tukikohdassakin. Puolet miehistä vastaanottopartiossa… Miksei se voi ryssä yrittää samaa vauhtia tänne saakka?

Mikkonen oli tulkinnut siten, että täällä kirottiin vain vastaanottotehtäviin joutumista.

– Luultavasti yrittääkin, Ruuvikari ennusti. – Sehän tässä jumalauta onkin, kun tehdään yhdestä joukkueen piilopirtistä pääportti itään ja länteen. Niin kuin tämä ois joku Maginot-linja, perkele.

– Nuohan ne vetävät aina perässään kaikki ryssät Uralin länsipuolelta tänne, Gunnar Mähönen kuohahti.

Korsun ovi oli auki. Puhelimen ääni kuului tänne saakka. Ja päivystäjän vastaus. Poika oli näitä uusia täydennysmiehiä ja puhui sotilaallisesti. Pian hän ilmestyi oviaukkoon.

– Herra ylikersantti!

Nyman lähti kohti korsua.

– Se on lähtö nyt! Maksimainen veikkasi.

Jussi Puranen ymmärsi hänen äänensä paksuuden. Maksimaisen ja Lukinin ei olisi pitänyt olla edes täällä yksinäisessä tukikohdassa. Jos vihollinen sai suomalaisten puolelle liittyneen itäkarjalaispojan käsiinsä, näitä odotti karmea kohtalo ennen hirttämistä. Tuolla puolikymmentä kilometriä idempänä ei kenenkään maalla vangiksijoutumisen vaara esimerkiksi haavoittuneena oli moninkertainen.

Hän oli puhunut tästä Lukinin Yrjön kanssa.

»On se mielessä koko ajan», Yrjö oli tunnustanut. »Sitä oli ratkaisun tehdessään mielestään suomalainen. Eikä kuvitellut sodan jatkuvan kesää kauempaa.»

Tosiasiassa molemmat heimosoturit olivat lopussa. Jussi Puranen oli monena yönä herännyt heidän huutoonsa, joka tuli jostakin painajaisunien keskeltä. Varsinkin nyt, kun väsymys sai miehissä vallan, itsekuri mureni paniikin alle.

Eivätkä Lukin ja Maksimainen olleet ainoat, Jussi Puranen muistutti itseään. Hän yritti parasta aikaa peitellä omaa paniikkiaan säälimällä heimosotureita.

Hän teki sen salatakseen itseltään epätietoisuutensa tehtävän suorittamisesta.

Oli ollut ihan eri asia mennä partioita vastaan Veteläisen täälläollessa. Luutnantti itse tai Stig Nyman oli johtanut operaatiota. Nyt vastuu olisi hänen ja Gunnar Mähösen. Eikä kumpikaan heistä ollut niitä TK-miesten ylistämiä varajohtajia, jotka kasvoivat vastuun mukana uusiin mittoihin joutuessaan yht’äkkiä ottamaan esimiehensä paikan.

Nyman oli eilispäivän ja viime yön aikana esitellyt heille vaihtoehtoja erilaisia tilanteita varten. Ilmeisesti ne olivatkin ylikessulla varastossa salamannopeita ratkaisuja varten. Mutta ainakaan hän ei ollut mikään kakkos-Nyman. Ajatus tilanteen yllättyvyydestä tuolla hermostutti. Partio saattoi tulla maastosta riippumatta mistä suunnasta tahansa, jos vihollinen oli ihan sen iholla. Ja saarrostusta yrittävät takaa-ajajat olivat, kun sattui, partion edelläkin. Suomalaiset ja sakut olisivat toistaviikkoisen piinan näännyttämiä, unenpuutteesta ja väsymyksestä sekaisin, kun takaa-ajajat muodostuivat todennäköisesti vereksistä joukoista. Hyväkuntoisista, levänneistä miehistä, jotka oli sopivassa maastossa lennätetty autoilla pakenijoitten reitin varteen. Naapurit osasivat kyllä homman.

Kohtaamistilanne olisi todennäköisesti nopea ja sekava. Päätökset, joita hän joutuisi äkkiä tekemään, kohtalokkaita. Hän oli vanhempi kuin Mähönen ja vastaisi ratkaisuista.

Myöhemmin niitä oli toisten helppo rääpiä. Jossittelijoita kyllä riittäisi. Mutta kukaan ei ottanut itselleen vastuuta. Sama se oli kuulema partiohommissa. Ruuvikari oli joskus kertonut. Päämaja oli hurjan tarkka kaatuneista ja haavoittuneista. Partionjohtaja sai hyvin herkästi moitteita niistä. Mutta niin tarkkoja ei kuitenkaan oltu, että olisi jätetty sotimatta. Näissähän ne kai useimmat vainajat ja haavoittuneet tulivat, johti näitä rähinöitä täällä kuka tahansa.

Jussi Puranen kiitti mielessään, että oli porukassa, jossa kotipuolesta ei ollut muita kuin Hotakainen, kova kommunisti. Miten se lie sattunut samaan. Ja yleensä koko rintamalle.

Onneksi kaikki toiset olivat vierasta sakkia, alunperin. Kaupunkilaisia. Massatehtaan rakentajia, monet alunalkujaan etelästä. Sahan työmiehiä. Pari rautatieläistä ja autonkuljettajaa. Nämä eivät olleet ensimmäisinä kirjoittamassa kotikylälle, että niin paljon ruumiita tuli, kun Purasen poika leikki sotaherraa.

Mutta menisi se tieto joka tapauksessa. Ja muistaisi sen itse. Jos oli muistamassa.

Oma henkilökohtainen pelko limittyi ilkeästi epäonnistumisen pelkoon. Ja kolmanneksi pelon pelko. Se oli etukäteen kaikkein pahin. Jussi Puranen muisti kyllä lukeneensa komean lauseen, että pelkurit kuolevat monta kertaa. Mikä piti kai paikkansakin. Mutta luultavasti sen oli lausunut joku, joka ei ollut seuraillut itseään vuosikaupalla rintamalla.

Väsymys ja pelko tuntuivat lisääntyvän aina pimeyden mukana. Valoisimman kesän aikana näki näillä korkeuksilla läpi yön. Oli helpompi seistä vartiossa. Pysyi hereilläkin paremmin. Eikä varmistuspartiointikaan tuntunut niin ilkeältä. Mutta kesän kallistuessa syksyyn kaikki kävi raskaammaksi.

Luultavasti oli ollut elokuun lopulla niin, että Savolainen ja Marttila olivat kumpikin nukahtaneet vartiopaikalleen. Savolainen ainakin. Siltä suunnalta vihollinen oli murtautunut sisälle tukikohtaan.

Siitä ei ollut puhuttu sanaakaan. Eiväthän vainajat sillä heränneet henkiin. Eikä raajarikoista tullut terveitä. Vartiomiehet itse olivat jossakin helvetissä vankeina. Ei täällä kukaan nukahtanut sillä paikalla tahallaan. Mutta kun tänne oli raahattu tavallisia ihmisiä sankareille tarkoitettuihin tehtäviin.

Savolainen ja Marttila eivät olleet ainoat vartiossa nukahtaneet Kannaksen ja Petsamon välillä. Ruuvikari oli ollut partioreissullakin yllätystilanteessa, kun vartiomies nukahti seisaalleen puunrunkoa vasten.

Elokuun tapaus jäyti joukkueen jokaista miestä. Selviytyminen oli ollut sen verran täpärällä. Jokainen pelkäsi omaa nukahtamista. Tai mistäpä hän sen tiesi, mutta hän ainakin. Ja Lukinin Yrjö.

Yrjön kanssa he olivat puhuneet tästä. Ihan suoraan.

»Olen minä havahtunut hereille sikeästä unesta vartiopaikalla ainakin pari kolme kertaa», Yrjö oli tunnustanut. »Helvetti, montako minuuttia liekään ollut ihan tietämättömänä mistään.»

Yrjö sanoi yleensäkin asiat sillä tavalla kuin näki ne. Sellaisessa tilanteessa he olivat varsinaisesti tutustuneetkin, vaikka karjalaispoika oli ollut sitä ennen jo kuukauden heidän joukkueessaan.

Se oli ollut toissa keväänä, kun he olivat asemissa männikkökankaalla erään suoalueen reunassa. Parinsadan metrin päässä heidän asemistaan suolla oli puolen hehtaarin saari, jossa heidän komppaniastaan irroitetulla tukiryhmällä ja tykistön tulenjohdolla oli lujat korsut ja osittain katetut taisteluhaudat ja konekivääripesäkkeet.

Saari oli kestänyt kaikki vihollisen tykistön iskut ja sissiosastojen valtausyritykset, mutta keväällä sen riesaksi muodostui tulvavesi, joka ylti korsussakin kymmenen sentin kerrokseksi lattialle ja peitti saaren ja lähimmän niemennokan välisen pitkospolun kokonaan alleen.

Niemennokalle oli jostakin takaa komppanianpäällikön seurassa ilmestynyt herratokka. Siinä oli majuria ja everstiluutnanttia, saksalaista ja suomalaista.

Kiikaroituaan aikansa saareen kihot olivat saaneet päähänsä näyttää rohkeuttaan.

– Yksi vapaaehtoinen, joka tuntee pitkospolun, everstiluutnantti oli kuuluttanut.

Kukaan ei ilmoittautunut. Siellä oltiin varmasti jo suon tuolla puolella selvillä kihojen vierailusta. Sen verran varomattomasti joukko liikuskeli suon reunalla kiikaroidessaan.

Everstiluutnantti tykkäsi huonoa äänettömyydestä.

– Pitääkö minun saksalaisten aseveljien silmien edessä määrätä joku meille oppaaksi?

Hän osoitti sormellaan lähimpänä seisoskellutta Lukinia.

– Sittenhän sinne on pakko mennä, poika ilmoitti.

– Hyvä on. Tehdään sitten niin. Tunnetteko te reitin?

– Viedään me sinne kaksi kertaa päivässä lämmin ruoka. Ja muut käynnit päälle.

– No niin, liikettä siinä tapauksessa.

Se oli ollut herroilta turhanaikaista näyttämistä. Ne kävelivät pitkospuita hienoilla saappaillaan parinkymmenen sentin tulvavedessä. Ihan pystyssä, vaikka suon takaa aloitettiin tykkituli heti jonon työntyessä suolle. Heidän onnekseen se meni pitkäksi.

Herrojen palatessa tuntia myöhemmin everstiluutnantti ei malttanut olla opasta kiittäessään nokittelematta:

– … Mutta kävikös kuinkaan?

Lukinin Yrjön katse oli kiertänyt heissä niemessä odotelleissa.

– Sitähän minä en osaa sanoa, herra eversti. Sitä pitää kysyä tuolta taaempaa, mihin ryssien keskitys tuli miesten niskaan.

– Yksi kaatunut ja kaksi haavoittunutta, joku joukosta oli sanonut.

Todennäköisesti saksalaisetkin ymmärsivät sen. Kukaan herroista ei vastannut sanallakaan Lukinin todetessa:

– Aina on sodalla uhrinsa.

Siitä päivästä saakka Jussi Puranen oli kavereerannut Lukinin kanssa. Heillä oli kahden miehen pakkiporukkakin. Enemmän hänen kuin Yrjön hyödyksi. Lukinin kotitalo oli lähimmässä kylässä etulinjan takana. Keskikokoinen maatalo lehmineen ja sikoineen, lampaineen ja kanoineen. Hyvät perunat. Tutut kalavedet ja kunnon verkot. Heidän pakkiinsa oli tullut sieltä monenlaista täydennystä. Yrjön seitsemännelläkymmenellä oleva isäukko ja toinen sisar pitivät taloa. Toisesta sisaresta väitettiin, että se oli venäläisten partisaanijoukoissa. Vaikka nuorempi veli oli heimosoturi ja vanhin Suomessa, kansakoulunopettaja. Nämä olivat niitä asioita, joista ei voinut mennä edes kysymään Yrjöltä, niin hyviä kavereita kuin he olivatkin.

Lukin itse oli kertonut, että vanhin veli Niilo oli ollut puolivalmis opettaja, Petroskoista tai Leningradista, kun kohtasi täällä kesällä kalareissulla suomalaisen Aunuksen-retkikunnan. Niiloon oli jo entuudestaan vedonnut kalevalainen yhteistunne suomalaisten kanssa. Hänet oli ollut helppo taivuttaa joukon oppaaksi. Ja haavoituttuaan jossakin kahakassa venäläisten luodeista hän oli seurannut retkikuntaa sen palatessa Suomeen.

Jussi Puranen ei muistanut oliko se ollut vuonna kaksikymmentäkaksi vai kaksikymmentäneljä, mutta Yrjö oli ollut silloin ihan pikkupoika. Veljestä oli hänen muistikuvissaan kasvanut sankari, jonka valinnat olivat viitoittaneet Yrjönkin tietä. Lopullisen ratkaisunsa hän sanoi tehneensä kolmekymmentäluvulla, Stalinin puhdistusaallon viedessä Jekoran, keskimmäisen Lukinin veljeksistä.

Poikien isän suhtautumisista Jussi ei ollut varma. Todennäköisesti pappa piti suomalaisia tunkeutujina, jotka sotkivat hänen kotikylänsä elämää. Ja olivat nyt vieneet häneltä toisenkin pojan.

Maatalon kasvattina Jussi luuli ymmärtävänsä papan mykän katkeruuden. Lukinin talo olisi kylän vaurain, jos sen kehittämiseen olisi saatu käyttää viiden nuoren ihmisen voimat, jotka nyt kuluivat maailmanpolitiikan ja sodan mielettömyydessä kaukana kotipelloilta.

– Me ilmoitamme heti, herra kapteeni! Loppu.

Nymanin Stigun ääni kantautui rantteelle ja lammen rantaan.

Ylikessu tuli korsun ovelle.

– Ei vielä liikkeellelähtökäskyä. Mutta todennäköisesti sieltä ollaan tulossa tähän suuntaan.

Paikalleen jähmettyneenä jokainen odotti Nymanin paluuta rantteelle. Joukkueenjohtaja pysähtyi Purasen kohdalla.

– Meillä on, Jussi, kaikki valmiina?

Puranen tunsi ohimoissaan kireyden. Vähän samaan tapaan kuin pahassa kohmelossa. Mutta oli hän käynyt poikien kanssa läpi kaiken. Aseet ja leipälaukut olivat tuolla odottamassa.

– Pitäis minun mielestäni olla.

Nyman nyökkäsi.

– Ne antavat meille lähtökäskyn heti kun ovat varmoja suunnasta.

Taivaalla näkyi nyt kaksi saksalaista hävittäjää ja tiedustelukone.

– Se riippuu ihan siitä kummalta puolelta ne kiertävät Ruvakkojärven, Yrjö Lukin laski.

– On niillä vielä melkoinen kujanjuoksu sitten, Ruuvikari mittasi matkaa muistikuvissaan. – Haavoittuneet mukana.

Nymanin katse kiersi heissä.

– Vain toinen haavoittunut, ylikersantti tarkensi. – Reiteensä haavoittunut saksalainen oli ampunut itsensä, kun ei pystynyt enää juoksemaan.

Jussi Puranen kohtasi Lukinin katseen. Heillä Yrjön kanssa oli puheet, että hän ampuisi karjalaispojan, jos tämä itse ei pystyisi siihen ja vangiksijääminen haavoittuneena olisi uhkaamassa.

– Ne tietävät, että täältä tullaan johonkin niitä vastaan? Gunnar Mähönen varmisti.

Pahassa paikassa väsyneet miehet saattoivat ruveta ammuskelemaan toisiaan.

– On niille ilmoitettu.

Viestienvaihto tarkoitti sitäkin, että partio oli jossakin pystynyt pysähtymään ainakin sen verran, että sai radioyhteyden, Jussi laski mielessään. Nyman vei kuitenkin pohjan kaikelta toiveajattelulta:

– Siellä tullaan taas ihan peräjälkeen. Niin sekaisin etteivät hävittäjät pysty hyökkäämään ollenkaan.

Jussi näki Hotakaisen katsovan saunan suuntaan. Sitä lämmitettiin hiljalleen partiosta palaavia varten. Eri asia kuka heistä siinä sitten kylpisi ja kuka ei. Hotakaisella oli nuori vaimo ja kaksi alle kouluikäistä lasta.

Inkeri oli luultavasti ollut oikeassa, kun oli jarrutellut heidän häitään. Pahimmassa tapauksessa heilläkin voisi olla Hotakaisten tilanne. Ja Inkeri jonakin päivänä sotaleskenä kahden pienen lapsen kanssa.

– Tehdään nyt näitä hommia aikamme kuluksi, Nyman päätti. – Mutta ei semmoiseen tahtiin, että väsytätte itsenne.

Ylikessusta paistoi huoli heidän operaatiostaan. Luultavasti hän olisi mieluimmin lähtenyt johtamaan sitä itse. Mutta joukkueenjohtaja tarvittiin tukikohdassa tekemässä ratkaisuja siinä tilanteessa, että vihollinen jatkaisi takaa-ajoaan tarpeeksi vahvoin voimin tänne saakka.

Stig Nyman oli jo jatkamassa matkaa hakkuupölkyn suuntaan. Pysähtyi kuitenkin vielä ja sanoi hiljaisella äänellä:

– Teidän ei kannata mennessä juosta itseänne piippuun, Jussi. Sinne ehditään sitten kun ehditään. Tärkeämpää on, että teissä on jotakin pontta jäljellä sitten, kun olette takaa-ajajien kanssa vastakkain. Eivät ne ihmistä kummempia ole hekään, vaikka ovatkin niskan päällä. Luultavasti siinä pärjää se, joka ei anna tippaakaan periksi.

– Mikä helvetin kiire sinulla on näitten rankojen kanssa, Yrjö? Ehtii kai nämä vähemmälläkin.

Maksimainen sanoo sen minulle supattamalla. Seisten selkä suomalaisten suuntaan, niin etteivät sanat kuulu.

– Väsytetään tässä ittemme, hän vetoaa. – Just niin kuin Nyman varoitti.

Maksimaisella on hermot kireällä. Niin kuin meillä jokaisella. Samalla tavalla tänne jäävillä kuin meillä lähtijöilläkin. Ei se ole kaksista täälläkään, liian pienellä sakilla. Mutta tuonne kaukopartion vastaanottoon menevät tuntevat tietenkin olonsa kaikkein kurjimmaksi.

Minä olen yrittänyt olla ajattelematta sitä. Kaikki veikkailut etukäteen ovat ihan turhia. Kukaan ei tiedä miten se sitten menee, kun ollaan tilanteessa. Ei Nymankaan.

Tämän minä olisin sanonut Purasen Jussille, jos me olisimme pakkikaverin kanssa päässeet hetkeksi kahdestaan. Mutta toisten kuullen oli turha mennä sanomaan, että hermostuminen näkyi Jussista ulospäinkin. Sitä painoi vastuu joukosta ja onnistumisesta. Niin kuin täällä kukaan voisi ottaa vastatakseen mistään. Kun hyökättiin toistensa kimppuun ja ammuttiin kovilla. Se meni itsekunkin osalta niin kuin meni.

– Löysätään tahtia, myönnyn Maksimaisen puuskaukseen. – Minä olen katsonut vaan, että kenenkään ei tartte odotella meidän vuoksi.

Luultavasti tämä tohottaminen on hermostumista minussakin. Pelko pitää purkaa johonkin toimintaan. Sitä varten Nyman on pistänyt koko pikkupuusouvin käyntiin odotellessamme lähtökäskyä.

Me Maksimaisen kanssa katkomme rankoja kahteen kolmeen osaan. Toiset haalaavat niitä sitten varsinaiselle puuntekopaikalle.

– Ei ole mitään kiirettä, Hotakainen jarruttelee tullessaan kasan viereen. – Ollaanko näitä pesään työntämässä kukaan…

Sekin on kyllä käynyt mielessä.

– Nämä hommat meijän osalta eivät muutu yhtään miksikään, vaikka jäätäskin henkiin tuolla rämeen takana, Hotakaisen pää teki liikkeen siihen suuntaan. – Nämä pelastettavat siirtyvät lepoon rintaman taakse ja lähtevät lomilleen, kun meikäläiset jatkavat tätä samaa helvettiä täällä orvossa rotankolossa.

Monet tukikohdan miehistä olivat kateellisia kaukopartiosankareille. Paremmista ruuista. Lomista. Lepokausista takarintamalla. Ruuvikari piti katkeruutta yllä omilla jutuillaan. Kuulen sen nytkin Hotakaisen takaa:

– Nehän ne palkitaan, joilla on ansioitakin. Herra varjelkoon! Pojathan olivat käyneet melkein perillä saakka ennen kuin ryssiä rupesi olemaan niin tiheässä, että piti kääntyä kotiin.

Ruuvikarin kanssa ei yleensä kannata ruveta inttämään. Hän on niitä miehiä, jotka tietävät kaiken. Mutta en saa pidetyksi suutani kiinni.

– Ei niillä nyt tällä hetkellä mitenkään erityisen kadehdittavaa kai ole.

Ruuvikari hymähtää suurieleisesti.

– Toheluuttaan törmänneet päin ryssää. Pitäisi siellä lumettomassa maastossa eroon vihulaisesta päästä. Talvella umpihangessa se on ihan eri asia. Pitäishän nämä teidän kahden tietää!

Se on kaiketi jonkinlainen kohteliaisuus Ruuvikarilta. Mutta Maksimainen ei ole sillä tuulella, että tajuaisi.

– Me nyt ollaan Yrjön kanssa kulettu siellä niin vähän, että meidän tietämisillä ei kannata kehuskella.

Voimakas puna nousee Ruuvikarin kasvoille. Luultavasti sillä itsellään ei ole yhtään enempää partiokokemusta kuin meilläkään, mutta hän pitää itseään alan erikoismiehenä.

– Minä luulen että te kolme olette käyneet siellä yhtä monta kertaa kuin nuokin, Hotakainen kehui maireasti. – Ja tulleet omilla konsteillanne vielä takaisin.

– On se meilläkin ollut joskus riivatun tuskallista, Ruuvikari tunnusti. – Talvella varsinkin. Mutta pitäisi sieltä kesällä pystyä tulemaan ilman pikku tukikohdan avitustakin.

Ruuvikari katsoo olkansa yli taakseen, kuin mitatakseen varmuudeksi välimatkan toisiin.

– Vaikka kysymyksessä on sinun pakkikaverisi, Yrjö, niin minä sanon suoraan, että Nyman itse olisi saanut lähteä johtamaan vastaanottopartiota. Purasen Jussilla ei ole tämmöisistä kokemusta.

– Johtajana, Hotakainen jatkoi siihen.

– Niin juuri, Ruuvikari vahvistaa. – Jussi on jo