Puujalka

By Erkki V. Salokannel

Sota ei jättänyt pelkästään sielullisia haavoja sotamies Särkisaloon. Mies menetti myös toisen jalkansa. Nyt Särkisalo makaa sairasjunassa muiden haavoittuneiden keskellä. Mieleen palaa hetki kansakoulun juhlasalissa, kun lääkintämajuri ilmoitti amputoivansa Särkisalon jalan. Tiesihän Särkisalo itsekin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Jalka oli vihollisen ammusten jäljiltä pelkkää tohjoa. Mutta miten hän kertoo tästä kotiväelleen? Oppiiko hän ikinä elämään puujalan kanssa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788728004814

Book preview

Puujalka

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1961, 2022 Erkki V. Salokannel and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728004814

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tuskien markkinat

Satoi.

Ohivinkuva ilmavirta raastoi vesipisarat kolisevan sairasjunan pitkistä ikkunariveistä.

Sade yltyi.

Heinäkuisen yön hauraudesta ei ollut jäljellä enää muuta kuin nihkeä, kylmä, kolkko tunnelma.

Veturi vouhkaisi höyrypillinsä äänen yöhön, ja vonkuva ilma alkoi kuljettaa sitä pitkin punaisten ristien merkitsemiä vaunujen sivuja.

Hiljaisena äänenä se tunkeutui siihenkin vaunuun missä sotamies Särkisalo kumppaneineen makasi.

Ääni sai hänen silmäluomensa rävähtämään. Tajuttomuuden ja horteen keskellä soutava ajatus yritti ratkaista äänen laadun.

Hän raotti silmiään, mutta hailakas katse, kuin lepattava kynttilän liekki, ei saanut täyttä selvyyttä ympäristöstä.

— Antakaa mi-minulle… ase… py-pyssy… minen jaksa enää.

»Jaska», se mies sanoi sillä tavalla aina vähän ajan kuluttua.

— Lopettakaa tuo… herra jumala lopettakaa, sanoi joku.

Taukoamatta taivalsi rautainen matkalainen eteenpäin. Tuskien turruttamat miehet voihkivat, kirosivat ja odottivat vihellystä, joka olisi tuonut heidät pääteasemalle.

Jo kolmas yö tässä haisevassa ja vaappuvassa laatikkojonossa.

Radanvarren kaupungeissa oli pysähdytty, mutta minnekään ei ollut mahtunut.

Ylöspäin, aina ylöspäin ponnisteli öinen kulkija kohden Suomenmaan pohjoista kolkkaa.

— Antakaa mi-minulle… ase… py-pyssy… minen jaksa enää… ei mi-minulla ole… e-e-edes ja-ja-jalko-ja… kaan…

Jalkoja… jumalauta, Särkisalo rynkäisi äkisti kyynärpäittensä varaan. Silmissä leiskuivat kipujen vihaiset salamat.

— Jalkoja, niin se oli, ei siinä ollut kuin toinen jalka. Alitajunnassa kummitellut ajatus, hauras ja katkeileva, sähkötti sen totisena asiana aivoihin.

Hän näki oikean reiden paksun kääreen, se peitti niitä muutamaa reikää, jotka siihen silloin olivat syntyneet. Mutta vasen… Hän liikutti vasenta kättään paarien jalkopäätä kohden, ja huopa valahti enemmän lattialle. Sormet kurkottautuivat etsien, siellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään.

Oikea kyynärpää ei jaksanut kannatella vartaloa. Hän retkahti alas ja pää iskeytyi paarinaisaa vasten.

Saatanallinen tuska vihlaisi pitkin mahanpohjaa, teutaroi reisissä, syöksyi rintaa kohden, värisi käsivarsien lihaksissa ja kiipesi raatelevin kynsin kohden aivoja.

Päässä humisi ja ajatukset kieppuivat kuin kurimuksessa.

Sitten tajunta valui tavoittamattomiin.

— Saatana… ant-antakaa… mi-minulle ase… py-pyssy minen… ja-ja- jak-sa eeeee… Kummallinen sihahtava ääni katkaisi puheen.

Hoitajatar, lähellä ovea olevalla kenttävuoteellaan, jännittyi.

Paaririvistön miehet pidättivät hengitystään.

Hoitajatar nousi ja lähti heilahdellen vaunun liikkeiden mukaan.

Nopeasti hän tuli kaksikerroksisen paaririvistön jalkopäässä kulkevaa käytävää pitkin kumartuen sitten nopeasti yläpaareilla makaajan puoleen.

Kuivilla keski-ikäisillä sormillaan nainen löysi: tottuneesti valtimon… se ei lyönyt enää.

Miehen avoimeksi jääneet silmät katsoivat harmaaseen kattoon.

— Minä haen lääkärin, nainen sanoi sen melkein itselleen.

— Pappia kun junassa kai ei ole, jatkoi joku harvakseen.

Nainen pysähtyi liikkeessään, heilahti vasten pystyputkea junan painuessa kaarteeseen.

Sitten hän lähti kuitenkin menemään.

Ovi pamahti uurteisiinsa ja joku kirosi:

— Saatanallista paiskomista.

Kylmä, nihkeä ilmavirta syöksähti vaunuun naisen palatessa. Paperiset siteiden palaset likaisella lattialla värähtivät.

Särkisalo avasi silmänsä ilmavirran tuntuessa lattian pinnassa.

— Eikö ollut lääkäriä? kysyi joku naisen painaessa ovea kiinni.

— Oli…, mutta oli niin paljon tekemistä. Ei tämän miehen oleminen enää lääkäristä parane. Nainen tuli päättäväisesti kuolleen luo ja painoi hänen silmänsä kiinni.

Sitten hän peitti huovalla jalattoman reserviläisen ja palasi huojuen kenttävuoteelleen istumaan.

— Mitä meidän on väliä, kimeä-ääninen aloitti kuolleen toiselta puolelta. — Ensin tulee rauta ja repäisee, sitten lyödään kahteen kerrokseen ja annetaan kuolla.

— Älkää nyt hyvät miehet. Hoitajatar nojasi päätänsä tärisevään sivuseinään.

Häntä väsytti, hän tunsi itsensä likaiseksi ja olonsa kurjaksi. — Koettakaa ymmärtää lääkäriäkin, hoitohenkilökuntaa on liian vähän, täällä makaa satoja autettavia.

Kimeä-ääninen mies yritti sanoa siihen jotakin, mutta ruhjotusta lonkasta nouseva tuska sai hänet puristamaan hampaansa tiukemmin yhteen.

Satoja miehiä, Särkisalo ajatteli. Hän oli ollut silloin yksin, kun lääkintämajuri oli vienyt häneltä jalan vanhan, puisen kansakoulun juhlasalissa. »En voinut mitään, minun täytyi katkaista teidän jalkanne» oli majuri sanonut.

»Täytyi», sen ajatteleminen tuntui turhalle ja väsyttävälle. Ne olivat vieneet jalan… kai se oli ollut vietävä… toistakymmentä senttiä pelkkää tohjoa… hän oli katsonut sitä Jsp:llä silloin kun pappi oli kirjoittanut passitusta kenttäsairaalaan.

Hän huokasi syvään ja tuska tuntui sydämessä.

Miksi hän oli silloin mennyt.

Kiukuissaan hän oli lähtenyt. Vänrikki oli kysynyt vapaaehtoisia, turha lause, jännityksen ja vastuun aiheuttama.

Mikä vänrikki se oli ollut, vasta edellisenä syksynä joukkueenjohtajaksi tullut naapuri.

Hän sulki silmänsä ja näki suuren kiven, maantien, ja sen toisella puolella olevan keskeneräisen navetan ikkunassa souti edestakaisin vihollisen konekivääri. »Tuo navetta on ammuttava hajalle», oli majuri vänrikin vieressä sanonut, »muuten jalkaväki ei pääse eteenpäin».

Porras, vanha kunnon sotakumppani, oli mennyt maantien ojaan johtaakseen heittimien tulen sinne.

Ei se Porras siellä ojassa olisi apua tarvinnut, kyllä se yksinkin olisi tulta johtanut. Mutta se vänrikki sanoi vain: »Onko vapaaehtoisia».

»Mitä siellä nyt toinen tekee», oli hän lopulta kysynyt vilkaisten majuria Marjasen vieressä. Majuri katsoi poispäin, kun vänrikki oli vastannut »jos siihen sattuu, kuka sitten johtaa tulta… toisen oli mentävä varaksi».

Jonkun oli kai sitten mentävä… hän lähti.

Tuskaisen mielikuvan uuvuttamana hän koetti kääntyä paareilla, mutta siitä ei tullut mitään. Verkkopohjan langat tuntuivat vain kahta tuskallisempana palona selässä.

Vihollinen näki hänen tulevan, Särkisalo ei voinut mitään, muistikuvat vangitsivat ajatuksen tapahtuneeseen.

Vihollinen oli kai odottanut, että sieltä tulee toisia. Niin kai… Särkisalo puristi silmänsä lujemmin kiinni ja kädet tarttuivat paarien aisoihin.

Räjähtävillä ampuivat, tuhansia luoteja, sadetta, jalkaväkiaseiden taukoamatonta napatusta ja kranaattien haamumaista volinaa.

Siinä se sattui. Särkisalo puri hammasta, niin että purenta näkyi poskilla rujona liikkeenä.

Nyt oltiin tässä. Hän koetti terästää mieltänsä, mutta kuuma, pieni kyynelpallo valui pitkin laihtunutta poskea, sivuutti kaarevan lujan nenän ja hävisi avoimesta sillapaidan aukosta ruskealle leveälle rinnalle.

Nyyhkytys takoi kurkussa. Hän koetti pidätellä sitä, mutta ei voinut. Vavahtelevien huulien yli tuli katkonaisesti:

— Eivät… ne ti-tiedä ko-kotonakaan mi-mi-tään… mi-tä-hän… se ä-äitikin.

Hän painoi kätensä silmilleen ja tunsi kuinka kämmenet kostuivat.

Vinottain yläpuolella makaava reserviläinen sanoi nopeasti:

— Mikä sinun on?

Nyyhkytys tuli vastaukseksi.

Viereisillä paareilla makaavan vääpelin pää kohosi.

— Kuka se on? Hän kysyi hiljaa kuin puhettaan arkaillen.

— Särkisalo, kuului yläpaareilta.

— Niin se, kun ei ole jalkaa. Vääpeli käänsi siteiden peittämää päätänsä nähdäkseen, tajusi sitten taas sokeutensa, ja ruskeat nyrkit alkoivat takoa likaista lattiaa.

Kumina sekoittautui junanpyörien harvaan loskutukseen, ja hoitajattaren nyökkymään alkanut pää kohosi.

— Mitä siellä, hän nousi seisomaan seinästä itseään tukien.

— Joku mukula poraa, kimeä-ääninen sanoi ivallisesti.

— Olkaa hiljaa, naisen ääni oli nyt ensikerran käskevä ja tuima.

— Meille ei ärjytä, kimeä-ääninen mies tulistui.

— Te olette nyt hiljaa, hoitajatar tuli käytävää ja mies ei sanonut enää mitään.

Nainen tuli paarivälikköön. Hetkisen hän seisoi paikoillaan tilannetta arvioiden ja maahan valahtaneita huopia katsellen kuin haamu.

Reserviläinen yläpaareilla viittasi kädellään alaspäin, ja nainen kyykistyi valkoisen nuhraantuneen hameenliepeen viistäessä lattiaa.

Hänen laiha, suonikas kätensä alkoi hitaasti vedellä tahmeita hiuksia pois Särkisalon hikiseltä otsalta. Vaistomaisesti toinen käsi totesi valtimon lyönnit ja hiljaa kuin maanitellen hän sanoi:

— Älkää viitsikö, monelle on käynyt pahemminkin, tässäkin vaunussa makaa sellaisia. Pian te pääsette sairaalaan ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen.

— Mu-mu-mutta kun ne ei-eivät tiedä.

— Kutka? Nainen kumartui lähemmäksi ja totesi nuorukaisen poskiluiden näkyvän selvästi.

— Kotona, Särkisalo otti kätensä pois silmiltään ja — kyynelten vanat näkyivät likaisissa kasvoissa himmeänä.

— Kuolenko minä? Nuorukainen takertui naisen käteen ja rutisti niin, että hoitajatar puri huultansa.

— Ette, ette te kuole, syksyllä te olette jo kunnossa. Sitten pääsette taasen kävelemään ja vanhoihin toimiinne.

Se saa sitten proteesin, ajatteli yläpaarien reserviläinen kattoon tuijottaen. Tuntui taas niin hyvälle, kun ajatteli omia pieniä haavoja selässä. Ei ollut luita poikki, pintaan vain olivat sirpaleet vetäisseet. Melkein onnellisena painoi hän kasvonsa tyynynä palvelevaan manttelikääröön, silmien jäädessä katselemaan Särkisalon yläpuolella makaavaa miestä, joka kuorsasi lyhyin korahtelevin äänin.

— Kuoleeko joku, vääpeli sanoi äkkiä sanat nyt vasta tajuten. — Ei silti, kuolema on joskus hyväksi, terve sitä ei aina huomaa, mutta meikäläinen alkaa antaa arvoa sillekin olotilalle.

— Älkäähän nyt suotta noin, nainen käänsi kalpeita, kapeita kasvojaan. — Ei sokeus ole niin paha kuin te luulette… ja voivathan ne vielä teidän silmänne pelastaa.

— En voi nousta enää tellingille. Särkisalo ei jaksanut kuunnella toisten puhetta.

— Mikä te olette ammatiltanne?

— Maalari.

— Te ette tiedäkään kuinka hyvin proteesilla voi liikkua.

— Millä.

— Tekojalalla… koettakaa nyt nukkua kaikki. Pian on aamu, ja sitten pääsette suureen valoisaan sairaalaan, siellä on hyvät lääkärit ja mainio ruoka. Minä haen vettä ja sitten pestään tämän Särkisalon kasvot.

Nainen lähti kuulematta, kun vääpeli sanoi hänen jälkeensä:

— Puujalalla kävelee, mutta lasisilmällä ei näe.

Tuokion särki taasen loskutus heidän korviaan, kunnes reserviläinen ylhäällä sytytti tupakan ja joku sanoi keskemmältä:

— Eikö herra näe, että oven päällä seisoo »tupakointi kielletty».

Siellä täällä kuului naurahduksia, ja nainenkin veti suutansa hymyyn avatessaan oven eteiseen.

Äskeinen jatkoi vielä:

— Olkaa hyvä ja menkää polttamaan ravintolavaunuun, kansainvälinen ravintolavaunu sijaitsee junan etupäässä.

Reserviläinen otti tupakan suustansa ja tokaisi:

— Eikä täällä minkäänlaisella taululla ilmoiteta, että tämä on makuuvaunu, joten alahan nouseskella.

— Ilman lappuja toteaa, että tämä on selvä ruumisvaunu, kimeä-äänisen aivoissa ei ollut yhtään vapaata kohtaa leikille.

Kukaan ei nauranut enää.

Jotakin vaaleahkoa vilahti ikkunoiden ohi, ja reserviläinen totesi sen asemaksi, muutama ihminenkin seisoskeli aseman edessä.

Sitten sekin häipyi kapeasta verhonrakosesta.

Oli jälleen pelkkä kolkutus ja haiseva huohotus kaikkialla ympärillä.

— Hoitajaa… minun on kusihätä, hoitajaa. Miehet terästivät kuuloaan.

Nainen tuli samassa takaisin ja nuorukainen lähellä ovea raotti silmiään jatkaen:

— Missä te olitte? Minun on hätä. Hän puhui nyt nopeasti. — Missä te viivyitte? Miksette pysy täällä, kun aina tarvitaan.

Hain vain kostean rievun. Hän otti nurkasta lasisen astian. Se kolahti rautaan, kun hän antoi sen miehelle.

Särkisalo avasi silmänsä helähdystä hätkähtäen.

— Menkää kauemmaksi, en minä osaa, nuorukainen ähki.

Nainen tuli nopeasti heiluvassa vaunussa Särkisalon luo, kumartui ja pyyhki tottunein liikkein hänen kasvonsa. Kostea kylmä tuntui hyvälle.

— Kiitos, hän sanoi katsoen seinään päin kasvolihasten nytkähdellassä kivusta.

— Ottakaa pullo, minnekä te taasen menitte, nuorukainen puhui kiukkuisesti.

Nainen lähti kiirein askelin, huojahdellen, hän ei tottunut vaunun heilahteluun.

Sitten hän otti astian mieheltä ja lähti viemään sitä pois.

Palattuaan hän istuutui takaisin vuoteelleen jääden tuijottamaan verhon raosta sateeseen.

Märkiä puita, sitten taas peltoa. Tuolla liikkui jotakin, hevosia. Yht’äkkiä ne lähtivät laukkaamaan savikokkareiden lennellessä kavioista. Seisahtuivat sitten aitauksen äärimmäiseen nurkkaan korskahtelemaan öiselle kulkijalle.

Matkan päässä makasi lehmiä pienen katoksen alla. Ne eivät viitsineet edes vilkaista junaa. Iltapalaansa märehtien nekin odottivat aamua.

— Minulla on poika. Nainen yllättyi äskeisen nuorukaisen sanoista.

— Neiti, kuulitteko minulla on poika.

— Vai niin. Nainen nousi pukuaan oikoen ja meni sitten nuorukaisen luo. Kumartui nojaamaan paarien naarmuuntuneeseen aisaan.

— Te olette varmasti kovin nuori. Nuorukaisen kasvot olivat aivan