Punakaarti

By Raimo Tuominen

Romaani Suomen sisällisodasta 1918. Punakaartilaisten taistelua, katkeraa loppua kohti.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 26, 2021
• ISBN: 9789528057277

Raimo Tuominen

Raimo Tuominen. Nykyään eläkeläinen, harrastanut kirjoittamista ja historian tutkimista

Book preview

Elettiin tammikuuta 1918, levottoman vuosisadan alkuvuosia ja Suomessa kaksi osapuolta, punaiset ja valkoiset valmistautuivat veriseen sisällissotaan.

Venäjällä toteutunut Bolsevikkien vallankumous innosti Suomen työväkeä seuraamaan naapurimaan esimerkkiä ja ottamaan vallan omiin käsiinsä.

Myös vastapuolella varustauduttiin yhtä kuumeisesti tulevaan yhteenottoon, sen tulo tunnettiin molemmilla puolilla tulevaksi, kaikki ajanmerkit viittasivat väistämättömästi tulevaan taisteluun. Neuvottelutie oli käyty loppuun ja osapuolet olivat valmiina ratkaisemaan nuoren itsenäisen Suomen kohtalon aseiden voimalla.

Etelä-Suomi oli punaisten hallussa ja rintamalinja alkoi muodostua välille Pori – Vilppula – Mäntyharju – Lappeenranta – Viipuri. Rintamalinja ei ollut kuitenkaan vielä tammikuussa saavuttanut lopullista muotoaan, joukkoja siirtyi vielä puolelta toiselle ja rintamalinjojen väliin jäävien asutusten kohtalo oli vielä epäselvää.

Tampereelta Kuhmoisiin päin jäi punaisten rintamalinjaan iso mutka, eikä punaisilla ollut vielä mahdollista oikaista sitä. Seutu oli suhteellisen harvaan asuttua, mutta punaisten puolelta oli huomattu alueen tärkeys ja rintaman oikaisu siitä kohtaan olisi välttämätön ja alueelle olikin lähetetty Tampereelta miehiä järjestämään alueen puolustusta.

Väinö Tamminen oli yksi tällainen järjestelykykyinen mies, joka lähetettiin alueelle agitoimaan paikkakunnan miehiä punakaartin riveihin ja samalla luomaan uutta järjestystä näille seudulle.

Hän oli vanha, aktiivinen puolueveteraani, joka oli hankkinut kokemuksensa monen muun vallankumouksellisen tavoin Pietarissa, Bolsevikkien riveissä.

Ikä alkoi painaa jo Väinöä, hän oli jättänyt jälkeensä jo kuudenkymmenen vuoden virstanpylvään ja raskas ruumiillinen työ oli jättänyt jälkensä. Enää ei askel kulkenut yhtä kevyesti kuin ennen ja yhä useimmin tämä työn kuluttama mies vetäytyi johonkin lämpimään uuninkoloon hauduttamaan kolottavia jäseniään. Mutta toisaalta Väinön vanha ja jo raihnainen olemus oli ristiriidassa hänen vieläkin vireän mielen kanssa ja ulkomuoto saattoikin pettää häntä ulkoisesti arvioivan mielen. Väinön tuuheitten kulmakarvojen alta, syvistä silmäkuopista katseli maailmaa valpas, kaiken huomaava silmäpari, jolta ei näyttänyt jäävän mitään huomaamatta.

Tunnollisesti hän kierteli näitäkin vallankumouksen talvisia rajamaita ja taskussa oleva ryppyinen sinikantinen muistivihko täyttyi hänen kirjoittamistaan muistiinpanoista. Joka päivä, kiihtyvällä vauhdilla tilanne muuttui kohti väistämätöntä yhteentörmäystä, eikä se voinut jäädä enää niinä päivinä keneltäkään huomaamatta. Väinökin odotti pelolla tulevia tapahtumia, hän tiesi, että tuleva taistelu ei tulisi olemaan helppoa, mutta enää kumpikaan osapuoli voinut perääntyä sillä tiellä, jolla he olivat. Rauhanomainen ratkaisu olisi ollut parempi ratkaisu, mutta siihen ei ollut mitään mahdollisuutta, niin syvä juopa oli kasvanut kahden kansanosan väliin. Väinö tiesi kokemuksestaan, että aseiden tie ei välttämättä ratkaisisi mitään, edessä olisi loputon kaaoksen ja koston tie.

Väinön tie oli johtanut syrjäiselle Suolahden kylälle, joka oli vaarallisella tavalla jäämässä valkoisten puolelle. Kylän miehet eivät olleet pitäneet tilannetta vielä kovinkaan vaarallisena ja siksi he olivat jääneet kotikyläänsä. Valkoisten puolelle oli kylältä livahtanut joitakin miehiä, mutta kylään jääneillä oli sympatiat punaisten suuntaan, vaikka kylän oma punakaartilaistoiminta olikin vasta alkutekijöissään.

Väinö oli kerännyt kylään jääneet miehet kylän koululle ja yrittänyt selittää nykyisen tilanteen vaarallisuuden, jos miehet jäisivät kylään valkoisten tullessa paikalle. Miehet halusivat keskustella asiasta suljettujen ovien takana, ilman vieraan läsnäoloa ja Väinö jäi odottamaan kaksihuoneisen rakennuksen toiseen huoneeseen odottamaan kylänmiesten päätöstä.

Huoneen nurkassa oli lämmitetty pystyuuni, jonka viereen Väinö siirsi rahin ja yritti tehdä olonsa mukavaksi uunin miellyttävässä lämmössä.

Väsymys painoi hänen vanhoja jäseniään, sillä sinäkin päivänä oli takana pitkä taival edellisestä kylästä tähän Suolahden pieneen taajamaan. Miellyttävä lämpö alkoi siirtyä uunin valkeasta kyljestä hänen omaan ruumiiseensa ja hänen silmänsä alkoivat väkisinkin painua väsymyksestä ja lämmön vaikutuksesta kiinni. Toisesta huoneesta kuuluva tasainen puheensorina tuuditti Väinöä raskaaseen unenhorteeseen ja jos hän ei olisi nojannut tukevaan hirsiseinään, niin hän olisi varmaan tipahtanut rahilta lattialle. Karvareuhka putosi hikisestä päästä, paljastaen harvenneet pitkinä suortuvina roikkuvat hiukset.

Väinö ei ollut enää siinä karussa hirsistä veistetyssä luokkahuoneessa, vaan hänen mielensä oli paennut petolliseen unen maailmaan. Siellä hän juoksi lapsen kevein jaloin lapsuutensa menetetyissä maisemissa. Uuni hehkui lämpöä lapsuuden kotitorpan vihreään pihaan, kävyt pistelivät kipeästi paljaita jalkapohjia ja synnyintorppa näytti kylpevän yliluonnollisen kirkkaassa auringonvalossa. Yhä enemmän pistelivät polulle kertyneet kävyt hänen jalkojaan, mutta silti hän halusi vielä kerran kurkistaa sisälle torpan raollaan retkottavasta ovesta. Kutsuvana ja salaperäisenä veti tuo avoin ovi häntä puoleensa. Mitä tuo harmaa ovi kätkikään taakseen, koko hänen taakse jääneen lapsuutensako? Lapsen hento käsi tarttui puiseen oven kahvaan ja alkoi vetää ovea auki. Ovi aukeni heikosti narahtaen, mutta samalla kun se aukeni, niin lapsen kalpean hento käsi alkoi muuttua, helakka vaalea iho tummui ja muuttui ryppyiseksi, vanhan miehen kädeksi. Joku tarttui häntä harteista ja alkoi ravistaa häntä, tahtoen estää häntä menemästä vanhaan torppaan.

Tamminen…, Tamminen.

Kuului jostain hänen selkänsä takaa ja hartioista kiinni pitävät sormet muuttuivat todellisiksi, luiseviksi sormiksi, jotka ravistivat hänet lopullisesti hereille ja todelliseen häntä ympäröivään maailmaan.

Unesta vielä tokkurainen Väinö katseli harmistuneena herättäjäänsä, hän olisi mielellään mennyt tuttuun kotitorppaan vielä kerran sisälle. Pian hän kuitenkin pyyhkäisi unen mielestään ja selvitti herättäjälleen, vanhalle kylän miehelle.

Taisinpa vähän nukahtaa, Oli niin lämmin paikka tässä uunin kupeessa.

Hän nousi rahiltaan ja oikoi vieläkin puuduksissa olevia jäseniään.

Pistelee oikein jalkoja, ei enää veri kierrä niin kuin nuorena miehenä, jatkoi hän ja näin ravisteli viimeisetkin unen rippeet mielestään.

Käskivät Tammista sisään.

Sanoi vanha mies ja katseli tutkivasti hänelle vierasta miestä ja tässä katseessa oli myös hieman epäilystä, sillä ajat olivat sellaisia, että vanhan miehen mielestä kaikkia täytyi ensin epäillä, jos ei miestä ennestään tuntenut.

Väinö nosti lankkulattialta pudonneen lakkinsa ja viskasi sen rahille.

Mennään sitten, antaa lakin tuurata miestä.

Hän sanoi hymyillen toisen epäluuloiselle katseelle ja astui avatusta ovesta toiseen luokkahuoneeseen.

Yhdessä he astuivat tähän toiseen, hieman tilavampaan huoneeseen, joka oli kalustettu luokkahuoneeksi, kuten edellinen huone. Ilma oli sakeana tupakansavusta, johon oli sekoittautunut märistä vaatteista lähtevä kostean ummehtunut haju. Väinön saattaja jäi nojailemaan oven suuhun parin muun ukon seuraan, he olivat jättäytyneet ikänsä puolesta ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi, joiden tehtävänä oli kuitenkin sanoa sanan silloin ja sanan tällöin, iän tuoman arvovallan oikeudella.

Puheen sorina vaikeni, kun Väinö astui huoneeseen ja kiersi joukon eteen, opettajan pulpetin viereen. Opettajan pöydän äärellä istui vanhempi mies, joka oli viittoillut Väinön vierelleen. Väinö katseli tutkivasti miesjoukkoa, hämärässä, muutamien öljylamppujen valaisemassa savuisessa huoneessa. Huone oli täynnä hänelle outoja kasvoja, työmiesten kasvoja, nuoria ja vanhempia, kaikilla vakavat kasvonpiirteet. Vain yksi mies oli hänelle ennestään tuttu, taaempana parin nuoren miehen ryhmässä seisoi pitkänhuiskea nuorimies, joka nyökkäsi iloisesti hänelle, kun heidän katseensa kohtasivat. Kirkassilmäinen nuorimies oli Erkki Riihelä, joka oli ollut Väinön opissa, hänen ollessa vanhempana viilarina eräässä Helsinkiläisessä metalliverstaassa, muutama vuosi aiemmin. Erkki oli ollut hyvä oppilas, niin työhön perehtymisessä, kuin yhteiskunnallisissakin opinnoissaan, joita myös Väinö auliisti jakoi niitä haluaville. Suorastaan ahmien Erkki oli kuunnellut Väinön kertomuksia Pietarin vallankumouksellisten teoista ja ohjelmista. Innokkaasti Erkki oli osallistunut myös Väinön kanssa ammattiyhdistystyöhön, ollen Väinölle melkein korvaamaton apulainen niinä vuosina, kun he tekivät yhteistyötä orastavan vallankumouksen vuosina Helsingissä. Mutta kauan he eivät olleet yhdessä, Väinön tapaista kokenutta miestä tarvittiin työväestön valmistautuessa ottamaan maan poliittisen johdon haltuunsa. Erkki palasi kotikyläänsä, hänellä oli omat syynsä ja jäi sivuun hetkeksi vilkkaana liikehtivästä poliittisesta liikkeestä, mutta vallankumouksen aallot saavuttivat hänenkin kotikylänsä ja Erkki tunsi olevansa valmis kohtaamaan sen.

Mutta nyt Väinö oli taas kohdannut tämän nuoren ystävänsä yllättäen täällä Suolahden syrjäisellä kylällä.

Maailma on todella pieni, täältä minä olisin viimeksi Erkin löytäväni, oli Väinö miettinyt Erkin tavatessaan. Väinö tiesi kyllä Erkin olevan kotoisin maalta, jostain keskisuomesta, mutta maalta oli kotoisin muutenkin melkein kaikki hänen tuntemansa ihmiset, muuttoliike oli silloin kovaa ja virta vei maalta kaupunkeihin, eikä päinvastoin.

Vierestä kuuleva rykäisy veti Väinön taas nykyhetkeen ja hän keskittyi siihen nykyhetkeen, jota sen hetkin tilanne esitti.

Ollaan tässä porukalla tuumailtu sitä Tammisen esitystä.

Puheenjohtajana toiminut mies Väinön viereltä aloitti.

Tultiin siihen tulokseen, että lähdettävä se on punakaartin riveihin, pois lahtareitten edestä, tänne ne on kuitenkin kohta tulemassa. Nuoria miehiä täällä ei paljonkaan ole, tämä kourallinen mitä täällä on, tuskin tusinaa löytyy. Osa on mennyt etelään töitä hakemaan ja jääneet niille teille. Mutta kyllä tänne jääneet ovat valmiit punakaartiin liittymään, vaikka perheellisiä kaikki melkein on. Kyllä tätä velkaorjuutta onkin jo jatkunut liian kauan, isältä pojalle, eikä loppua ole näkynyt. Jos nyt sille saataisiin loppu, niin hyvä olisi ja meidänkin torppareille koittaisi viimein jonkinlainen vapaus päättää omasta elämästä ja oman työn tuloksista.

Mies sai monta hyväksyvää nyökkäystä miesjoukosta ja se näytti liikuttavan vanhempaa miestä. Puheenjohtajana toimi vanha torppari, Kontionlahti nimeltään ja hän toimi myös paikallisen punakaartin esimiehenä. Hänellä oli paikkakunnan suurin torppa ja kaikenlaiset luottamustoimet, kuten tämäkin puheenjohtajuus lankesivat hänelle kuin luonnostaan. Punakaartin osasto, jota hän johti, oli tosin melko nimellinen toimi, sillä järjestäytynyttä toimintaa ei paljonkaan ollut, miehillä ei ollut aseita eikä koulutusta tähän ollenkaan, vain muutama kokous oli pidetty enemmänkin yhteishengen vuoksi, kuin toiminnan. Salissa oleva väki muodostui puheenjohtajan tapaan suurimmaksi osaksi torppareista ja taloissa työskentelevissä rengeistä. Erkki ja pari muuta miestä olivat poikkeus, he olivat työskennelleet joen varressa olevassa pienessä metalliverstaassa.

Kontiolahti tuntui hetkeksi unohtuneen omiin mietteisiinsä ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Vihdoin hän jatkoi vakavana asiaansa.

Eihän sitä tietenkään saa vain ajatella omaa etuaan, ei noissa tehtaissakaan kuulu niin hääppöiset työolot olevan.

Ei ole, kurjat olot oli ainakin Tampereella!

Huudahti Kontiolahden oma poika Niilo, joka seurasi kokouksen kulkua huoneen perältä Erkin vierestä. Niilo oli ollut Tampereen verkatehtaalla vähän aikaa töissä ja se oli ollutkin tämän vilkkaan pojan ylpeydenaihe viime ajat, hänen palattua kylään Tampereen retkeltään.

Kontionlahti rykäisi keskeyttäen näin alkuunsa poikansa todistelun, josta olisi voinut tulla hänellekin kiusallisen pitkä ja tarpeeton, siihen tilanteeseen, jota hän juuri käsitteli.

Kyllähän sun kaupunkireissusi kaikki jo täällä tietää, että antaa sen nyt olla! hän tokaisi ja jatkoi arvokkaammalla äänenpainolla: Tälle Tammiselle minun pitäisi nyt selittää sitä meidän päätöstä. Niin kyllähän me ollaan huomattu lahtareitten touhut. Meidän kylän opettaja vei talollisten kakarat mukanaan pohjoiseen, valkoisten puolelle. Mennessään se uhkasi tulla takaisin kiväärien kanssa palauttamaan tänne järjestystä ja niitten järjestyshän tunnetaan. On sieltäpäin jo kuullut liikettäkin, niin että parasta on meidän varmaan lähteä, kun meillä itsellä ei ole kivääreitä, joilla voitaisi pitää ne lahtarit kurissa.

Kontionlahti vaikeni taas, häneltä loppui puheenaihe ja vaikka kuinka hän mietti, niin hänen mieleensä ei tullut jatkoa. Mielessään hän oli ajatellut pitää vaikuttavan ja mieleenpainuvan puheen matkaan lähtijöille, sillä olihan lähtijöiden joukossa hänen oma poikansa ja muutkin olivat tuttuja kylän miehiä. Näihin kaikkiin hän olisi halunnut tehdä vaikutuksen, mutta ei keksinyt muuta ja oli jo muutenkin liikuttunut tulevasta erosta, ettei jaksanut muuta kuin viitata Tammista jatkamaan aiheesta.

Tamminen on vaan hyvä ja jatkaa, ei tässä meikäläisellä enää muuta ole enää tähän jatkettavaa.

Kontionlahti istuutui huokaisten opettajan pöydän taakse ja jäi kuuntelemaan mitä vieraalla vallankumousmiehellä oli sanottavaa. Monella oli ollut mielessä yleinen kuva kiertelevästä agitaattorista, nuorista nahkatakkisista, tulisieluisista puhujista. Mutta Väinön tulo kylään oli tuottanut tuossa suhteessa pettymyksen, Väinön olemus muistuttu paremminkin vanhaa torpparia, kuin myyttistä vallankumousmiestä. Kulunut sarkapalttoo ja päässä repsottava karvareuhka täydensivät tätä kuvaa. Tällaisia miehiähän oli tämäkin kylä täysi. Oudolta kuulostikin miesten korvaan aluksi, kun Tamminen avasi suunsa ja alkoi puhua kumouksellisista asioista, ennemmin tältä mieheltä olisi kuullut neuvoja maanviljelyssetä tai muista arkipäiväisimmistä asioista. Mutta Tammisen olemus ja puhetyyli olivat sen verran maanläheisiä, että niiden omaksuminen oli paikallisille miehille kuitenkin helpompaa ja tähän sanansaattajaan oli helpompi suhtautua ja ottaa hänen sanansa todestakin. Oli kuin oman kylän mies olisi puhunut, niin moni ajatteli.

Silläkin hetkellä Väinö aloitti rauhallisesti, kuin jutustelisi tutun ihmisen kanssa, antamatta uuden ympäristön häiritä itseään.

"Hyvät toverit, tai sanoisinko mieluummin hyvät kylänmiehet. Kuten kontionlahti tässä sanoikin, tilanne näilläkin kulmilla alkaa olla vaarallinen ja on aika valita puolensa. Olen kierrellyt näitä lähiseutuja ja huomannut kertomukset valkoisten liikkeistä todeksi. Asetilanne on vielä sellainen, että tämänkin seudun miehet ovat ilman aseita. Jotenkin pitäisi järjestäytyä ja aseistaa rivit, ihan varmuuden vuoksi, että olisi rautaa rautaa vasten, jos ja kun tilanne sitä vaatii. Kyllä tekin saatte pian kiväärit ja koulutuksen niiden käytöstä. Eihän meidän tarkoitus ole sotaan valmistautua, mutta järjestyksen pidon vuoksi tuota aseenkäsittelytaitoa jaetaan, mutta jos tilanne sitä vaatii, niin pidemmällekin on mentävä.

Venäjällä on työväki vallassa ja siltä suunnalta saadaan aseapua ja muutakin tukea, on selän takana tuki, jos tilanne pahenee. Porvarimaat aseistaa ja kouluttaa valkoisia ja ne toivoo, että Suomen omat porvarit pystyttäisivät tännekin sellaisen sotilasvallan, kun saksassakin on. Saisivat tästä halvalla siirtomaan Saksan keisarille ja sitten voisivat pilkkahinnalla rosvota tämänkin maan rikkauden itselleen. Tiedetäänhän se tosiasia, että ei Saksa tai muut porvarimaat ilmaiseksi meidän lahtareita auta, korvauksen ne sitten vaatii, jos lahtarit täällä valtaan pääsee.

Niinpä niin, toverit. Edessä on kova taistelu porvareita vastaan ja niillä on mahtavia tukijoita, mutta ei teidän tarvitse niitä pelätä. Venäjä on näyttänyt mallia muidenkin maiden työläisille, miten vallankumous tehdään ja pian voi odottaa vallankumouksia muissakin maissa. En ihmettelisi ollenkaan, vaikka pian kuultaisiin sellaisia terveisiä vaikkapa Saksassakin. Kuka sitten tukisi meidän porvareita?" kysyi Väinö lopuksi ja katseli puheesta innostunutta väkeä pieni hymynkare suupielessä. Hän tiesi, että puhuminen Venäjän vallankumouksesta innosti aina tällaista kuulijakuntaa. Suomessa oli työväki ollut valmis ottamaan vallan itselleen jo edellisvuoden marraskuusta lähtien. Marraskuussa oli ollut maassa yleislakko ja vain Sosialidemokraattisen puolueen epäröinti oli estänyt vallanoton ja tämä epäröinti oli synnyttänyt katkeransävyisiä arvosteluryöppyjä puoluetta kohtaan. Väinö itse oli karttanut keskusteluja siitä aiheesta, ajatellen että siitä puhuminen aiheuttaisi turhaa epäsopua sellaisena hetkenä, kun yhtenäisyyttä kipeimmin tarvittaisi. Kierrellessään maakuntia hän oli huomannut sen tosiasian, että työväki vallankumouksellisempaa kuin puolue ja siksi olisi pidettävä kieli keskellä suuta yhtenäisyyden turvaamiseksi puolueen ja joukkojen välillä.

Väinö veti kellon taskustaan ja sitä vilkaistuaan jatkoi: Alkaa olla myöhä ja huomenna olisi tarkoitus lähteä ajoissa matkaan, mutta kyllä minä vastaan vielä mielelläni, jos teillä on jotain kysyttävää. Yritin teille aiemmin selittää teille nämä punakaartin ohjeet joukkojen järjestämisestä, mutta jos niistäkin jäi jotain epäselvää, niin voitaisi nekin epäselvyydet vielä selvittää.

Väinö jäi odottamaan kysymyksiä rauhallisen näköisenä. mutta huoneessa olevat miehet katselivat vaieten toisiaan, eikä kysymyksiä tuntunut ilmaantuvan. Viimein eräs mies nousi pulpetinkannelta, jolla oli istunut ja kysyi verkkaisella, mutta huolestuneella äänellä.

Onkos sitten tiedossa, minne me jouduttaisi? Meinaan vaan, että ettei se ole mukavaa joutua ihan vieraalle seudulle, kun täälläkin olisi puolustettavaa, moni on perheellinen, joka on lähdössä tähän reissuun?

Mies lopetti hämillisenä muiden katseista, istuutui paikalleen ja jäi pyörittelemään neuvottoman näköisenä lakkiaan suurissa kourissaan.

Hyvä kysymys. Väinö sanoi ja jatkoi, yrittäen samalla saada katsekontaktia tuohon vaiteliaaseen miesjoukkoon.

"Ollaan me vähän rintamalinjoja katseltu tuolla Tampereella ja se näyttää siltä, että tämän seudun miehet saa kyllä tapella kotikonnuillaan, jos taisteluja ylipäätänsä tulee, ainahan on toivottava parasta. Teistä tulee osa pohjoista armeijaa, jota täydennetään muualta Suomesta tulevilla osastoilla. Niin tietenkin, kun vihollinen on lyöty alkaa marssi kohti pohjoista ja puhdistetaan samalla maa lahtarijoukoista, silloin voi joutua pois kotikonnuilta, mutta kotikylä jää omille alueille turvaan. Mutta se on toinen juttu, ensin on tarkoitus puhdistaa nämä seudut lahtareista, muuta en osaa tuohon tässä vaiheessa sanoa.

Onkos muuta kysyttävää?"

Miehillä ei ollut lisäkysymyksiä, heillä oli enemmänkin mielessä kotiin meno ja viimeinen ilta siellä, aamulla olisi aikainen lähtö, eikä koululle jääminen enää näyttänyt houkuttelevan miehiä.

Niinpä Väinö sanoikin lopettaakseen kokouksen.

Jos ei muuta, niin minunkin puolesta voidaan lopetella. Kotona perheet jo odottelee uteliaina uutisia, joten menkää rauhoittelemaan niitä. Minä kuljen teidän mukana Tampereelle asti, niin että jos jotain epäselvyyksiä tulee tai muuta asiaa, niin yritän niissä auttaa. Että, ei sitten muuta kuin kiitoksia teille, että otitte tämän asian, niin vakavasti, kuin pitikin.

Lopetti Väinö ja puristi vieressään seisomaan noussutta Kontiolahden känsäistä kättä.

Kiitos vaan vieraalle, kun tännekin asti kerkesi.

Sanoi hän Väinölle ja jatkoi kovemmalle äänelle miehille luokkahuoneessa, jotka olivat jo valmiina poislähtöön. Voidaankin sitten lopettaa. Aamulla sitten kokoonnutaan tänne koululle ajoissa ja viimeistään kymmenen aikaan pitää olla taipaleella.

Miehet noudattivat lopettamispäätöstä mielellään, tuolit ja pulpetit kolisten he purkautuivat pimeälle, tähtien valaisemalle koulupihalle. Muutamat kävivät kättelemässä Väinöä, tämän poistuessa viimeisten joukossa pihalle. Väinö veti keuhkonsa täyteen raikasta pakkasilmaa, joka tuntuikin mukavalta tunkkaisien sisäilman jälkeen. Hänen seuraansa oli liittynyt Kontiolahden vanha isäntä ja Riihelän Erkki, hänen vanha oppipoikansa. Kolmistaan he kävelivät koti kylän toista laitaa, kevyen pakkaslumen narskuessa askelten alla.

Taitaa tulla hyvä matkasää teille huomiseksi. Lohkon kylään menee hyvä talvitie, joka on pysynyt auki viime lumisateiden jälkeen.

Kontiolahti puheli ja kaivoi taskustaan samalla piippuvehkeet.

Väinökin kaivoi omat piippuvälineensä ja laittoi piipuksi, ennen kuin vastasi: Hyvä tie se näyttää olevan, sitä myöten tänne tulinkin. Lohkossa näyttää olevan iso työväentalokin, siellä sitten voidaan huilata ja tarpeen tullen olla yötäkin.

Jos minä olisin nuorempi, niin lähtisin teidän mukaan. Silloin kun minä olin nuori, ei työväki uskaltanut edes haaveilla tällaisesta punakaartitouhuista.

Kontiolahti sanoi haikeutta äänessään.

Silloin olikin Tsaarin valta niin lujassa, että heikosti olisi käynyt, jos olisitte yrittäneet.

Väinö vastasi ja jatkoi: "Kyllähän silloin aikaisemminkin jotkut yrittivät Tsaarilta valtaa kaataa, mutta joutuivat Siperiaan tai ammuttavaksi. Ei ollut silloin vielä aika kypsä noin suureen muutokseen, mutta toisin oli nyt, kun vuosisata vaihtui.

Mutta lähteehän teiltä poika vallankumousta tekemään teidänkin puolesta ja kuuluu olevan oikein toimen mies, niin olen kuullut."

Kontiolahti muuttui huolestuneen näköiseksi, kun Väinö puhui hänen pojastaan ja tähyili etsivän näköisenä ympärilleen kuun valaisemalle kylänraitille, missä vaelteli heidän laillaan vielä tummia mieshahmoja.

Lähteehän se Niilo mielellään teidän mukaan, mutta en tiedä miten se siellä pärjää. Siitä on tullut sellainen hulivili nykyään, ei sitä nytkään tiedä missä se oikein luuhaa. Ei sitä näy missään, vaikka vielä täksi yöksi pitäisi tulla kotiin.

Jupisi hän huolestuneella äänellä.

Kyllähän koko kylä tietää minne se meni.

Puuttui Erkki puheeseen, ollen siihen asti hiljakseen, kuunnellen vain puolikorvalla vanhempien miesten puheita.

Meni sanomaan Anitalle hyvästejä, sen tekin tiedätte, yhtä varmasti kuin minäkin. Ei tiedä vaikka se ostaisi sille kihlat Tampereelta, kun sinne päästään. Eikä teidän tarvi muutenkaan siitä olla sen enempää huolissanne, kyllä minä siitä huolen pidän siellä maailmalla. Ollaan me Niilon kanssa sentään parhaita kavereita, kyllä siitä uskaltaa takuuseen mennä. Mutta se Eino, se teidän nuorimmainen, sehän aikoo ihan väkisin mukaan lähteä, ei ole edes viittätoista täyttänyt, kakara vielä.

Kyllä minä Einon kanssa tulen toimeen, se on luvannut jäädä kotimieheksi, ei se mihinkään lähde. Pitäähän taloon jäädä joku mieskin, joka työtä jaksaa tehdä.

Vastasi Kontiolahti terävästi, eikä hän tuntunut nuoremmasta pojastaan, Einosta, olla sen enempää huolissaan.

On sitä punakaartissakin tuon ikäisiä poikia palveluksessa, lähetteinä ja muissa sellaisissa hommissa, mutta pitäkää vaan se poika kotona, ei se sotiminen ole poikasten hommia. Aikuisillekin se voi olla enemmän, kuin tarpeeksi kova paikka.

Väinö rauhoitteli, heidän lähestyessä Kontiolahden torppaa, josta Väinö ja Erkki jatkoivat kahdestaan matkaa Erkin asunnolle. Erkki oli lupautunut mielellään antamaan yösijan vanhalle ystävälleen ja Väinö oli ottanut tämän huomionosoituksen tyytyväisenä vastaan.

Kun Kontiolahden hahmo oli kadonnut näkyvistä ja toverukset olivat kävelleet jonkun matkaa, Erkki sanoi.

Ei se Kontiolahdenkaan elämä ole ollut helppoa. Sillä on ollut monta poikaa, jotka ovat hävinneet maailmalle. Ei ole enää kuin nämä kaksi jäljellä, Niilo ja Eino. Niilosta se on aina tykännyt eniten, kaikki siitä pojasta pitää tällä kylällä ja muuallakin ja se on kova pala Kontiolahdelle, kun se joutuu parhaasta pojastaan luopumaan.

Eipä Kontiolahti ole ainoa, jonka poika lähtee punakaartiin. Siinähän se vaikea asia vasta onkin, miten järjestää niiden elämä, joiden ainoa huoltaja lähtee kaartiin. Sitä vaan meinaan, jos tämä taistelu, mikä nyt varmaan tulee, niin jatkuu pitempäänkin. Taloudet joutuu tiukoille muutenkin, kun on puutetta kaikesta, saatikka, että jos miestä ei ole talossa.

Väinö tuumi hiljaisella äänellä ja huoli paistoi hänen äänestää. Erkki katsahti tutkivasti vanhaa ystäväänsä, mutta tämän kasvot olivat varjossa, eikä hän erottanut muuta kuin Väinön kasvojen jäyhän sivuprofiilin, mutta hän oli pannut merkille toisen huolestuneen äänenpainon ja se sai hänetkin vakavaksi.

Miten on, luuletko, että tässä joudutaan sotimaan pitkääkin? Eikös tämän pitänyt olla melkein selvä juttu jo? Ainakin jos on maailmalla liikkuviin juttuihin uskominen.

Erkki kysyi epäillen itsekin pahinta mielessään.

Pitihän sen olla, mutta tämä touhu pääsi venymään näinkin pitkälle, niin se ei oikein hyvää lupaa. Sitä ei tiedä vaikka Saksalaiset tulisivat meidän porvareitten avuksi, sellaista apua ne meidän lahtarit on sieltä Saksasta kuulemma anoneet.

Väinö vastasi ja työnsi huolellisesti sammuttaneensa piipunnysänsä taskuunsa.

Entäs ne Saksan työläiset? Eikö niiden olisi jo aika panna tuulemaan? Ottaisivat meistä mallia ja liittyisivät meidän rintamaan.

Erkki kysyi ihmetellen, vaikka arvasikin etukäteen tulevan vastauksen.

"Saisivat ottaa mallia, niin… mutta siellä Sosialidemokraattisessa puolueessa on sellaisia päättäjiä, että ne sopuilee mieluummin Keisarin kanssa ja ne lyö siellä kapuloita rattaisiin meidän asialle. Mutta ei niitä kaikkia sentään voi tuomita siitä, on siellä sellaisiakin tovereita, jotka ajattelevat asiasta samaa, kuin mekin täällä ja niihin tovereihin on se luottamus pantava.

Kuulehan muuten, Väinö muutti puheenaihetta yhtäkkiä. Puhuit jotain siitä toisesta työntekijästä sieltä pajalta, jossa teit töitä. Sanoit, että se ei lähde mukaan, oliko se kokouksessa?"

Ei se ollut, mutta minä yritän vielä aamulla houkutella sen koululle, niin saat puhua sille järkeä, kun minua se ei tunnu uskovan.

Väinö naurahti näille Erkin melkeinpä vihaisille sanoille

Jos se ei ole sinua uskonut, niin tuskin se minuakaan uskoo, mutta hyvä se mies olisi nähdä, että jos sen saat aamuksi koululle, niin mikä sen parempi olisi. Hetken hän oli vaiti ja huokasi vielä lopuksi Kyllä sen pitäisi kaikkien uskoa, ettei nyt voi jäädä puolueettomaksi, vaikka kuinka haluaisi.

Näin puhellen olivatkin saapuneen Erkin harmaalle töllille, joka orpona seisoi kylän reunassa, harvassa mäntymetsikössä pimennetyin ikkunoin.

Taitaa eukkosi olla kyllästynyt odottamaan, kun valoakaan ei näy ikkunoista, sanoi Väinö hymähtäen.

Meillä menikin niin myöhään, ettei ole mikään ihme, kiirehti Erkki puolustautumaan, huomaamatta toisen leikillistä äänensävyä.

Väinö taputti rauhoittavasti Erkkiä olalle ja naurahti ymmärtäväisesti.

Voi teitä nuoria, mihinkäs teidän kanssa oikein joutuu.

Erkki naurahti hämillään huomatessaan toisen leikinlasku, eikä sanonut siihen mitään, vaan avasi hymyillen Väinölle oven pieneen mökkiin.

Tervetuloa sitten tänne meidän valtakuntaa. Ei täällä nyt niin hääppöistä ole, mutta toivottavasti matala majani kelpaa, Erkki esitteli pientä kahden huoneen asuntoaan, sytytettyään ensin öljylampun valaisemaan pimeää pikku tupaa.

Erkki oli muuttanut kylään pari vuotta aiemmin nuoren vaimonsa kanssa. Erkki oli saanut metallitöitä täältä vaimonsa kotikylältä ja heille oli vuokrattu tämä harmaa tyhjillään ollut tölli. Silloin heidän saapuessaan oli ollut kesä ja nuoret olivat heti ihastuneet tähän kauniilla, suorarunkoisten mäntyjen suojaamaan pieneen mökkiin. Heillä oli haaveina saada joskus lunastettua se itselleen ja ehkäpä rakentaa kauniille paikalle suurempi asunto joskus lähitulevaisuudessa. Erkki teki kovasti töitä, saadakseen asunnon itselleen, mutta tavoite tuntui karkaavan käsistä lopullisesti, kun suurlakko alkoi ja maa vaipui talouslamaan, joka tuntui myös tuossa pienessä Suolahden kylässä, jossa Erkki vaimonsa kanssa rakensi tulevaisuuttaan.

Erkin kanssa pajassa työskentelevä Paavo houkuttelikin häntä tavan takaa muuttamaan kanssa kaupunkiin leveämmän leivän perään. Mutta Erkki siirsi ja siirsi päätöstään asiasta saaden rauhallisen Paavonkin viimein tuskastumaan. Erkin säästöt Paavon säästöjen lisäksi olisivat olleet tervetulleet lisä oman verstaan perustamiseen jossain Tampereen kaltaisessa teollisuuskaupungissa. Näin Paavo oli suunnitellut, mutta suurlakko ja maan jakautuminen kahteen erimieliseen rintamaan oli myös Paavolle raskas takaisku.

Erkin valaistessa pienen tuvan suurempaa huonetta, Väinö huomasi, että asuntoa oli hellitty rakkaudella. Kaikki paikat hohtivat puhtauttaan ja viihtyisyyttä oli lisätty pienillä koriste-esineillä ja kirjailuilla pienillä liinoilla.

Teillähän on täällä oikein nätti kotipesä. Ei olekaan ihme, että olet tänne erämaan keskelle kotiutunut, Väinö ihasteli ja omat nuoruusmuistot saivat hänet huokaisemaan ohimenevästi omalle kadonneelle nuoruudelleen.

Erkkiä nauratti tuo kotipesä nimitys ja hänen oli vaikea salata tyytyväisyyttään, kun Väinö kehui heidän vaatimatonta asuntoaan.

Aamulla näet sitten Leenan, en raaski herättää sitä nyt kesken unien. Toivottavasti olet Leenaan yhtä tyytyväinen, kuin tähän pieneen tölliinkin.

Erkki sanoi hymyillen ja katsoi pienen oviaukon suuntaan, jonka takana hänen vaimonsa nukkui.

Varmasti olen tyytyväinen. Sen verran tunnen sinut, että vaimosi kanssa tulen yhtä hyvin toimeen kun sinunkin kanssa, Väinö naureskeli ja samalla yritti peitellä haukotustaan, jonka väsymys aiheutti pitkän, raskaan päivän jälkeen.

Vielä jonkun aikaa he keskustelivat vaimeasti, muistelivat hetken menneitä aikoja, öljylampun kalpeasti valaisemassa pienessä huoneessa. Alkoi olla keskiyö, kun Erkki sanoi vanhalle ystävälleen hyvät yöt ja hiipi varovasti pienestä ovesta vaimonsa viereen toiseen huoneeseen.

Ikkunasta loisti kuun valo sisälle, valaisten hämärästi vuoteessa makaavan tumman hahmon. Erkki oli huomaavinaan liikahduksen sängyssä ja kuiskasi

Leena oletko hereillä? Mutta mitään vastausta ei kuulunut ja Erkki riisuuntui hiljaa ja ryömi sitten varovasti lämpimän peiton alle vaimonsa viereen.

Leena oli tämän pienen kylän tyttöjä, viisilapsisen torppariperheen nuorimmainen. Muiden kaltaistensa tavoin hän oli joutunut lähtemään Tampereelle tehtaaseen töihin. Finlaysonilla Leena oli ollut kutojana samassa tehtaassa, jossa Erkki oli ollut remonttimiehenä. Erkki joutui työnsä puolesta kiertelemään tehtaalla ja näin tutustui helposti muihin työntekijöihin. Erkki tapasi siellä Leenankin ja ihastui heti tähän hiljaiseen vaaleaan tyttöön. Hän tutustutti Leenan järjestöelämään ja ilokseen saikin huomata, että tämä raskaan työpäivän jälkeen jaksoi olla näistä asioista kiinnostunut, Erkki huomasi pian tavanneensa sen oikean. Eikä ehtinyt kulua kauankaan, kun Leenakin huomasi rakastavansa tätä pitkää, romuluista remonttimiestä. Äkkiä oli kihlat ostettu, kun sekin päätös kypsyi nopeasti seurustelun myötä.

Mutta Leena oli ja pysyi aina maaseudun tyttönä, eikä viihtynyt ahtaissa kaupungin vuokrakasarmeissa. Leenan mieliksi Erkki saikin järjestettyä Suolahden kylästä työtä ja heille tämän pienen asunnon. Hän huomasi pian viihtyvänsä pienessä maaseudun kylässä paremmin, kuin meluisassa ja ahtaassa kaupungissa. Nämä parisen viimeistä vuotta kylässä olikin ollut heille hyviä vuosia, mutta maailmaa järkyttävät suuret tapahtumat eivät jättäneet heidän kotikyläänsäkään rauhaan ja viimein tuli se päivä jolloin Erkin piti lopullisesti valita se puoli, jonka puolesta hän taistelisi.

Erkki oli tottunut kylän hiljaiseloon, mutta hetkessä hän oli taas mukana, kun kylässäkin alkoi tapahtua. Elvytettiin jonkinlainen punakaartin osasto eloon ja harjoiteltiin tulevia tapahtumia silmälläpitäen. Tampereella asti käytiin hakemassa osastolle aseita, mutta sieltä palattiin muiden tavoin tyhjin käsin. Lupauksia aseista he kyllä saivat, mutta eivät muuta.

Leena oli käynyt hiljaiseksi ja huolestuneena hän seurasi miehensä toimia. Oli tulossa molempien pelkäämä eron hetki ja se rikkoi sen rauhallisen onnentunteen, joka oli vallinnut heidän pienessä kodissaan, nämä muutamat vuodet, jotka he olivat siellä saaneet omassa rauhassaan elää.

Erkille ei tullut unta, raskaat ajatukset painoivat hänen mieltään.

Onneksi ei ole lapsia, on sekin jonkunlainen lohtu nyt, vaikka sitäkin asiaa ollaan jo pitkään mietitty. Mihin Leena niitten kanssa joutuisi, jos minä olisin kauankin poissa, taikka kuolisin, mietti Erkki ja kuoleman mahdollisuus tuli hänen mieleensä, vaikka ennen hän ei ollut sitä ajatellutkaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa ja hellästi hän katsoi vaimonsa tummaa hahmoa, kuun himmeästi valaisemassa huoneessa.

Leenan suunnalta kuului vaimeaa nyyhkytystä ja se lisäsi ennestään Erkin tuntemaa eron tuskaa.

Älä sure, kyllä minä pian tulen takaisin, kuiskasi hän hellästi ja silitti vaimonsa pitkiä vaaleita hiuksia. Leenan itku vain voimistui ja Erkki painoi hänet syliinsä.

Voi Leena parkaa ja kuinka me luvattiin olla yhdessä. Mutta kuka olisi silloin voinut tietää, että näin tulisi käymään.

Siinä sylissään hän tunsi vaimonsa ruumiinlämmön ja hänen sydäntään kuristi tulinen vanne hänen miettiessään tulevaa eroa. Mutta Erkki tiesi, että nyt oli kuljettava hänen valitsemansa tie loppuun, paluuta siltä tieltä ei ollut, vasta sitten kun voitto olisi saavutettu, silloin Erkki voisi palata kotiin.

Siinä sylikkäin nuoret sitten viimein nukahtivat ja armelias uni vapautti heidät hetkeksi raskaasta todellisuudesta, joka oli laskeutunut heidän elämäänsä.

Nuoret nukkuivat, mutta Väinö valvoi vielä pitkään toisessa huoneessa. Hänkin ajatteli tulevaa taistelua, jota ei enää voinut välttää. Hän tunsi siinä asunnossa Erkin ja Leenan läsnäolon, aivan kuin hänestäkin olisi tullut yksi heistä, vaikka hän ei Leenaa ollut vielä edes nähnytkään, silti hän tunsi olevansa yhtä heidän kanssaan. Väinön omaatuntoa painoi näiden nuorten ja muidenkin samankaltaisten perheiden tulevan kohtalo.

Minusta on tullut vanhemmiten hellämielinen. Enhän minä ole syyllinen tähän, puolusteli hän mielessään itseään. Ei ole minun vikani, että suurin osa ihmisistä on köyhiä ja elää puutteen alaista elämää. Eikä minun vikani ole se, että köyhiä on aina voinut polkea mielivaltaisesti. Siitä minua kyllä voidaan syyttää, etten nuorempana tehnyt asialle mitään, elin vain muiden mukana ja annoin kaiken vääryyden tapahtua. Mutta nyt on toinen aika, nyt ei auta sureminen. Pitää mennä, vaikka kuolemaan, jos tarve vaatii, muuten se on taas tulevien edessä, jos asialle ei nyt mitään tehdä. Näin itselleen todistellen hänen olonsa hieman helpottui ja hän alkoi miettiä tulevan päivän tapahtumia.

Leena oli tehnyt vieraalle vuoteen uunin ja seinän välissä olevaan koloon, jonne hehkui vielä illan lämmityksen jälkeen miellyttävän unettavaa lämpöä. Väinö vilkaisi vielä ulos ikkunasta kuulostellen seuraavan päivän säätä.

Taitaa pakkanen vähän laskea, kun taivaanrannalla näkyy jo tummempia pilvenriekaleita, tuumaili hän ja kömpi lämpimään soppeensa ja kohta pienen tuvan täytti raskas kuorsaus Väinön vaivuttua uneen viimepäivien raskaiden rasitusten jälkeen.

Aamulla olikin pakkanen laskenut ja taivaalla purjehti taivaankannen täydeltä harmaita, paksuja pilvimattoja. Aurinko nousi idästä verenkarviaisena pilvenriekaleitten välistä, kuin ennustaen myrskyn nousevan, silloin niin seestyneeseen ilmanalaan.

On se kumma ilma. Ei siitä nyt tiedä, tuleeko pakkanen tai suojakeli, taikka sitten lumimyrsky, jutusteli Erkki Väinölle heidän kävellessä Hiljakseen koululle päin. Erkin mieltä kalvoi turha käynti, ystävänsä Paavon luona. Paavo asui poikamiehenä kotonaan, mutta ei ollut aamun varhaisina tunteina kotona, kun Erkki kävi häntä turhaan tapaamassa.

Pakoilee ihan selvästi, ei se kehtaa olla näkösälle, kun me muut lähdetään, Erkki tuumaili melkeinpä katkerana ja melkein lisäsi ajatuksiensa perää Raukka , mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt, sillä Paavoa hän piti yhä kuitenkin ystävänään, kaikesta huolimatta.

Koululle oli kerääntynyt paljon väkeä, heidän saapuessaan sinne. Oli naisia ja lapsiakin, saattelemassa ja jättämässä hyvästejään lähtijöille. Mutta sillä hetkellä oli lähdön tunnelma keskeytynyt ja kaikkien huomio oli keskittynyt läheisen Kontiolahden torpan suuntaan. Torpan pihalla tapahtui jotain, joka vangitsi silloin kaikkien huomion puoleensa.

Erkki kysyikin eräältä kyläläiseltä, mitä siellä tapahtui, vaikka jotakin arveluja hänellä asiaan olikin.

Siellä taitaa Einokin olla lähdössä meidän mukaan ja vanhaisäntä yrittää estellä, mies vastasi naureskellen Erkille.

Ja tosiaan, siellä poika rimpuilikin vanhempiensa välissä Kontiolahden pihahangella, vanhempien yrittäessä raahata vartaanrimpuilevaa poikaa sisälle taloon.

Niilo seisoi myös pihassa, mutta ei puuttunut tilanteeseen, vaan nauroi pakahtuakseen. Lopulta kuitenkin Niilokin meni apuun, tarttui pikkuveljeään niskasta ja voimakkain ottein talutti pojan avonaisesta ovesta sisään.

Kohta Niilo ilmestyikin reppu selässä muiden joukkoon koulun pihalle, jossa lähdön tunnelma oli taas palannut ennalleen.

Olipas sillä kova hinku punakaartiin. Puri minuakin kädestä, kun sitä sisälle raahasin, Niilo sanoi hilpeästi Erkille ja Väinölle ja hieroi rukkasen peittämää kättään.

Kyllähän se minun puolestani olisi joutanut lähtemäänkin, mutta vanhusten takia en sitä mielelläni ottaisi mukaan, jatkoi hän, katsellen jo vakavammin kotitaloonsa päin.

Se on sen verran nuori, että ei sitä ilman vanhempien suostumusta voi ottaa mukaan, hyvä että jää kotiin vanhusten turvaksi, Väinö sanoi jatkaen.

Ei tänne kylään taida jäädä montaakaan työkuntoista miestä, on se poika täällä sen tähden tarpeen.

Jäähän tänne se Paavo, sehän on varsinainen työhullu, että vastaa yksinään pientä kylää, Niilo sanoi ja katsahti merkitsevästi Erkkiä, jonka tiesi Paavon parhaaksi kaveriksi.

Turhaan sinä minua mulkoilet, en minä siitä vastuussa ole, Erkki vastasi terävästi jatkaen.

Paremminhan sinun se pitäisi tuntea, kun koko ikäsi olet sen kanssa tässä samassa kylässä asuskellut. Olisit itse mennyt puhumaan sille järkeä, kun se kerran minua ei uskonut tässä asiassa.

Eiköhän ruveta lähtemään, puuttui Väinö rauhallisella äänellään keskusteluun rauhoittaakseen tilannetta.

Ei se riitely nyt auta, jos se mies luulee nyt olevansa puolueeton, niin voihan se yrittää. Kyllä tulevat päivät senkin miehen ajatukset selventää, se on varmaa, päätti hän keskustelun ja alkoi hoputtaa pihalla olevia miehiä taipaleelle.

Kovin apea ei lähtötunnelma Väinön ihmeeksi ollutkaan. Lähtijöillä oli yleisesti sellainen käsitys, että pian palattaisiin kivääreitten kanssa suojelemaan omia kotiseutuja, kuten eräskin lähtijä lohdutti kotiin jääviä omaisiaan.

Nopeasti miesjoukko oli suoriutunut hyvästinjätöistä ja kaikkiaan seitsemäntoista miehen letka lähti koulun pihalta kohti etelää. Hevosreellä tehty talvitie kulki läheisen joen rantaa Kaarnajärvelle, jonka rannalla kylä sijaitsi. Tie oikaisi järven yli, kadoten kapean järven toiselle rannalle lumivaippaiseen havumetsään.

Vaitonainen miesjoukko kulki kylältä tietä pitkin järvelle. Pieni omaisten saattojoukko seurasi vielä hetken perässä, mutta jäi järven rannalle vilkuttamaan jäälle laskeutuvalle miesjoukolle. Erkki kulki Väinön rinnalla joukon kärjessä. Hän kääntyi vielä kerran rannan tuntumassa nähdäkseen edes vilauksen kotimökistään, mutta se oli turhaa, alhaalta järvenjäältä ei nähnyt enää tuttua kotimökkiä, jonne Leena jäi hänen paluutaan odottamaan.

Katsopas tuonne pajalle, kuka siellä seisoo! huusi Niilo jonon perältä Erkille ja viittasi rakennukseen kylän laidalla, jossa joki laski järveen, rakennuksen piipusta nousi savua.

Katohan vain, Paavo on alkanut lämmittämään verstasta ja näkyy siellä pihalla seisovan, katsoo meidän lähtöä. Mitähän sen päässä tällä hetkellä liikkuu? Sanoi Erkki Niilolle, joka oli harpponut jonon ohi hänen rinnalleen.

Niin siellä se näkyy seisovan, ei uskaltanut tulla aikaisemmin näkyville. On siinä raukka mies, Niilo sanoi ja sylkäisi pitkän syljen pajan suuntaan.

Sinä olet sentään kunnon mies, pidetään me ainakin yhtä. Anitakin oli Leenalle luvannut, että minä pidän sinusta huolen tällä reissulla ja tuon elävänä takaisin", Niilo jatkoi ja tarjosi käärimänsä tupakan Erkille.

Minä taas lupasin sinun isällesi, että pidän sinusta huolen, niin että tasoissa ollaan, Erkki naureskeli ja veti pitkät savut sytyttämästään tupakasta.

Pidetään kiirettä, että saadaan muut kiinni, hän jatkoi ja niin toverukset lähtivät tavoittamaan pääjoukkoa,