Punainen myrsky

By Urho Torikka

14-vuotias Erkki aikuistuu Inkerissä vuonna 1919. Venäjän vallankumous on järkyttänyt koko maailmaa, ja nyt se pakottaa Erkin pakenemaan Suomeen. Samaan aikaan teini-ikäisen pojan sisällä myllertää toinenkin vallankumous: heräävä seksuaalisuus. Vallankumouksen jälkimainingeissa estot häviävät ja vaistot voimistuvat. Aika kuohuu muutosta, mutta niin kuohuu Erkin rinnassakin.Historiallinen romaani kuvaa lapsuutta ja nuoruutta 1910-luvun Inkerissä sekä pakolaisten elämää Suomessa. Se on myös ajaton kuvaus nuoren miehen sisällä kytevästä, kiihkeästä palosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726856088

Book preview

I.

Tuomaalan Matti makasi valveilla. Vanha puusänky narahteli ja valitteli Matin kääntyessä kyljeltä toiselle. Höltyneen kattopahvin välissä juoksentelivat hiiret. Kello raksutti yksitoikkoisesti seinällä. Pihalla lauloivat heinäsirkat. Matin vaimo hengitti toisessa sängyssä tasaisesti. Hänen kätensä oli kevyenä nuorimman lapsen, kahdeksankuukautisen Reino-pojan päällä. Peite oli valunut jalkoihin. Tuvassa oli kuuma.

Matti ei nukkunut. Hän ajatteli …

Oli vuosi yhdeksäntoista, ja ulkona — Inkerissä, Pietarissa, Ukrainassa, Kaukaasiassa: koko Venäjällä — oli vallankumous. Nyt eivät sadattuhannet nukkuneet rauhassa. Nyt vuoti verta. Koko Venäjällä paukkuivat kiväärit, kuularuiskut rätisivät ja tykit jymähtelivät. Teräs ja rauta tekivät ruumiita. Nyt olivat vankilat täynnä; lepokodit, luostarit, sirkukset, koulut ja teatterit oli muutettu vankileireiksi. Ulkona hävitettiin vanhaa järjestelmää ja luotiin uutta. Ulkona ammuttiin ihmisiä joukkohautoihin, särjettiin tehtaiden koneita, syötiin kauroja ja laulettiin Internationalea. Ulkona oli vallankumous. Ja yö.

Talonpoika Matti Tuomaala ajatteli. Hänenkin vuoronsa saattoi tulla, ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna. Päivällä hän oli saanut tiedon, että naapurikylän mies, Korosen Tuomas, oli viety. Miliisit olivat käyneet hakemassa. Matti ja Tuomas kuuluivat samaan ryhmään. He olivat kumpikin merkittyjä. Kummankin vanhin poika oli Suomessa. Tai ehkä Eestissä. Viimeinen kirje oli saapunut talvella, ja siinä ilmoitettiin, että pojat lähtevät keväällä Eestiin, jossa perustetaan inkeriläisten vapaaehtoinen retkikunta ja joka yhdessä eestiläisten kanssa valloittaa Pietarin ja Inkerin. Niin oli kirjoitettu. Ja neuvosto oli saanut tietää, että pojat olivat karanneet puna-armeijasta ja menneet yli rajan. Nyt oli Korosen Tuomas viety panttivangiksi. Matti oli vielä vapaana. Hänetkin vietäisiin ehkä kohta. Kevätkylvöt jäisivät suorittamatta. Mutta eihän tuota ole paljon mistä kylvääkään. Siemenviljaa ei riitä. Kaurat piti käyttää leipään, puoleksi vikkerijauhojen kanssa. Leipä tuli mustaa ja kitkerää, mutta hyvä niinkin: toisilla ei riittänyt sellaistakaan. Perunoita sentään vielä oli: kahdeksan maakuoppaa koskematta. Niitä saattoi syödä tarpeeksi. Saattoi kylvääkin, tosin vain puolet siitä, mitä edellisenä vuonna — seitsemänkymmentäviisi säkkiä. Mutta hyvä niinkin …

… Ehtisikö tässä suorittaa enää perunanpanoakaan? Sillä kyllä ne tulevat hakemaan, ei siitä minnekään pääse … Hänetkin siis on merkitty neuvostossa valkoisen kirjoihin … Hänetkin, vaikka hän on ollut nuoruudestaan saakka vallankumouksellinen, istunut vankiloissa ja ollut kolme vuotta karkoitettuna Siperiassa. Hänetkin … vaikka hän on odottanut kaksikymmentäviisi vuotta vallankumousta ja sitten riemuinnut, kun se silloin helmikuussa puhkesi … Mutta nyt? … Nyt oli kaikki mennyttä. Nyt hän on vallankumoukselle vaarallinen. Mutta onko vallankumousta enää olemassakaan? Vallankumous on tahrattu ja häväisty. Odotettua vapautta ei saatu. Mitään ei voitettu …

Matti loikoi näennäisesti huolettomana, kantapäät kohotettuina sängynpäädylle, kämmenet niskan alla. Varpaat olivat pitkät, isoissa varpaissa leveät ja paksut kynnet. Varpaiden välit olivat puhtaat ja tuntuivat raikkailta. Niiden välistä oli illalla saunassa pesty työssä syntynyt hiki. Niiden oli mukava olla. Niitä ei vaivannut mikään.

Mutta päätä poltti. Ajatukset olivat kiihkeät, ne eivät antaneet nukkua. Ajatukset hyppivät aivoissa, ajoivat toinen toistaan takaa, nousivat päällekkäin ja poikittain, pusersivat ja painoivat. Otsalle oli kohonnut hikeä. Kädet lämpenivät niskan alla ja hiostuivat myöskin. Kädet olivat keveät. Sormet myöskin pitkät. Miehellä oli kaikin puolin mittaa. Hän oli voimakas.

Matti kävi juomassa vettä. Mutta uni ei sittenkään tullut. Silloin hän muisti jonkun kertoneen, että uni tulee, jos lukee peräkkäin numeroita. Matti alkoi. Hän pääsi yhteentoista. Laskeminen sekoittui siihen. Hän unohti viimeisen numeron. Ajatukset olivat lähteneet taivaltamaan muualle. Ajatukset kävivät hakemassa Matin silmien eteen aseistetut miliisit. Miliisit sanoivat: »Nyt sinun on lähdettävä!»

Matti kääntyi vatsalleen, ikäänkuin ollakseen näkemättä miliisejä, ja alkoi laskea uudelleen. Lisäksi hän kuvitteli kirjoittavansa jokaisen numeron mustalle taululle. Taululle syntyi hitaasti numerorivejä. Käsi piirsi niitä verkalleen. Se teki niitä kolmekymmentäyksi ja lakkasi. Taulu muuttui harmaaksi kivimuuriksi, numerot riviksi laihoja ja nälkiintyneitä vankeja. Matti seisoi heidän keskellään. Hän oli siinä suorana ja korkeana kuin ykkönen numerorivissä. Vastapäätä kimalteli konekiväärin piippu. Konekiväärin päällä istui kiinalainen palkkasoturi. Hänen ruskea naamansa oli leveässä hymyssä. Hän poltteli sikaria …

Sitten taas uudelleen:

— Yksi, kaksi, kolme, neljä …

Ei nukuttanut. Aivoja poltti, ajatukset hyppivät …

Tallin ylisten kattoparruun oli isketty tikari. Sen kahva oli harmaanruskeata luuta, terä kirkas ja hämärässä yössäkin välkähtelevä. Se oli ensiluokkainen ase. Tarinan mukaan sillä oli murhattu kolme miestä. Se oli ostettu ohikulkevalta nälkäiseltä venäläiseltä, ja siitä oli maksettu kaksi naulaa leipää.

Tikarin vieressä riippui ohkaisessa narussa pikkuinen hopeakello. Narun toinen pää kulki erityisiä laitteita pitkin tallin ylisiltä kellarin ovelle. Tänä aikana oli näet paljon varkaita. Varastettiin maitoa, lihaa, voita ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Murrettiin kellarien lukkoja ja särjettiin aittojen ovia. Tuomaalan kellariinkin oli kerran yritetty. Mutta kello oli hiljaa kilahtanut ja herättänyt allansa nukkuvan pojan.

Tuomaalan Erkki, neljätoistavuotias poika, makasi ylisillä edellisen kesän heinärippeiden päällä, tikarin ja kellon kohdalla. Paitsi tikaria, jonka hän saattoi ottaa ojentamalla kätensä suoraksi, oli hänellä toinenkin ase — sotilaskivääri, jonka veli oli jättänyt lähtiessään Suomeen. Kivääri oli valmiiksi ladattu ja Erkin viereen heiniin piilotettu. Kiväärillä hän oli ampunut ilmaan silloin, kun kello oli kilahtanut. Varas oli menettänyt kokonaan rohkeutensa: jättänyt vielä jälkeensä repun ja maitokannun.

Erkkiä ei myöskään nukuttanut. Hän makasi puoleksi suljetuin silmin. Toisinaan hän punastui, toisinaan värisi kiihkosta. Sillä isä oli illalla tarkastellut häntä saunassa ja sanonut: »Sinustahan, poika, näyttää tulevan jo aika mies.» Isä oli oikeassa. Erkki tunsi heränneensä mieheksi jo kuukausia sitten. Hän oli osoittanut sen teoissakin …

Poika makasi puoleksi suljetuin silmin. Hän näki yksityiskohdat edellisen päivän tapahtumasta. Yksityiskohdat sulautuivat kokonaisuudeksi …

Hän oli Alapellolla kyntämässä. Anna, talon palvelijatar, ajoi hevosta. Heillä oli aamiainen mukanaan, he söivät ladon edessä. Oli kuuma, hiostava ja kiihoittava ilma. Maan, ruohon ja puiden keväinen tuoksu sai veren kohisemaan. Aterian jälkeen Anna nukahti. Erkki ei voinut nukkua; näinä aikoina hän ei ollut saanut unta monena yönäkään. Hän kaipasi naista, naisen ruumista. Hän loikoi lähellä Annaa ja katsoi … Hän tahtoi rakastaa, aivan toisin kuin kansakoulussa, jolloin tyttö oli hänelle kaunis ja ylevä ihanne, rakastaa toisella tavalla, voimakkaammin ja rajummin. Nyt hänen ajatuksensa oli vallannut nainen, ruumiillisesti täysin kehittynyt nainen, joka ymmärsi ja tahtoi niinkuin hänkin … Nyt ei Anna suonut hänelle rauhaa … Anna oli nainen … Hänellä oli kehittyneet muodot, punaiset täyteläiset huulet, suuret, kauniit silmät ja niin salaperäinen hymy. Annan vartalo kaartui niin kauniisti … Anna nukkui siinä hänen vieressään … Hänen pyöreät rintansa kohoilivat hiljaa puseron alla … Ja Erkki kohottautui kyynärpäittensä varaan … Hän tahtoi, hän valmistautui hyökkäämään. Mutta rohkeutta ei riittänyt … Hänen kätensä ojentautuivat ja vetäytyivät takaisin … Silmät paloivat … Naisen ruumis veti puoleensa … Mutta arkuus ja kokemattomuus pitivät paikoillaan …

Sitten Anna liikahti ja heräsi. Hän nousi istumaan ja suori hameensa helmoja. Erkki tuijotti saappaittensa kärkiin. Pojan kasvot hehkuivat. Anna korjasi laiskoin väsynein liikkein tukkaansa. Haukotus värisytti häntä kuin koiranpentua. Häntä raukaisi. Hän sanoi:

— Ei pitäisi nukkua auringossa. Rupeaa niin väsyttämään.

Erkki ei vastannut mitään. Hän vältti tytön katsetta, sillä silmät olisivat ilmaisseet, paljastaneet …

Anna jatkoi:

— Eiköhän taas ruveta työhön?

Tyttö nousi seisomaan, Erkki myöskin. Pojan kädet puristuivat kiihkosta nyrkkiin, kynnet tunkeutuivat kämmenien lihaan. Anna astui muutaman askelen. Erkki ei jaksanut hillitä itseään. Hän hyppäsi tytön perään. Hän oli kuin luoňnonihminen, joka tapaa metsässä naisen. Hän tarttui tytön vyötäröihin, humaltui yhä enemmän naisen lämpimästä ruumiista, hän kohotti naisen ilmaan. Sormet uppoutuivat tytön kimmoisiin rintoihin. Hän paiskasi tytön maahan. Tytön silmät olivat ensin hämmästyneet, sitten niihin tuli vihaa ja raivoa. Hän alkoi taistella vastaan. Hän yritti repiä pojan kasvoja, mutta Erkki sieppasi tytön kädet kiinni, siirsi ne oikeaan kouraansa ja puristi kuin pihdeillä. Intohimo oli antanut suunnattomat voimat, ja muutenkin hän oli hyvin vahva. Tyttö potki ja kiemurteli, mutta kaikki näytti turhalta: poika ei hellittänyt … Äkkiä tyttö päästi valituksen, häneen oli nähtävästi koskenut. Hänen kasvonsa vääntyivät. Hän alkoi huutaa:

— Auttakaa! Auttakaa! Auttakaa!

Erkki hyppäsi pystyyn. Tytön voimakas huuto työnsi hänet edemmä. Tyttö huusi apua … Tyttö ei siis tahtonut, ei tahtonut … Ja lähellä oli Moision talo, siellä saatettaisiin kuulla … Moision isäntä oli isän hyvä ystävä, hän voisi kertoa …

Erkki lähti kävelemään hevosta kohti. Anna seurasi hänen perässään. Poika tarttui aurankurkeen, tyttö ohjaksiin. Hevonen lähti liikkeelle. Kiiltävä teräs painui maahan, turve kääntyi katkeillen ja halkeillen. Erkin kädet vavahtelivat, viilu ei tullut suora ja tasapaksu, Anna ohjasi epävarmasti hevosta. Molemmat olivat vielä kiihtyneitä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Työ jatkui tunnista tuntiin. Hevonen huohotti ja yritti joskus pysähtyä, mutta silloin Erkki karjaisi: »No, no, älä nuku!» Niin kesti työ päivälliseen asti. Sitten he lähtivät kotiin. Erkki sanoi Annalle punastuen: »Ethän suutu ja kerro kotona.» Anna käänsi katseensa toisaalle ja vastasi niinikään punastuen: »Mitäpä minä.»

Näin liikkuivat Erkin ajatukset Annassa. Mutta Anna ajatteli Erkkiä. Hän nukkui toisessa pirtissä vanhan Kaisa-tädin kanssa. Kaisa-täti oli maannut jo kuusi vuotta halvaantuneena, hän ei päässyt minnekään liikkumaan. Hän odotti kuolemaansa. Hän oli heikko. Häntä ei vaivannut mikään, hän nukkui yönsä hyvin, kuorsasi niin että pirtti raikui, päivisin luki raamattua tai postillaa ja tunsi voimiensa heikkenevän. Hän tiesi, ettei hänellä enää olisi montakaan elon päivää. Anna huolehti hänestä, siksi hän ei mennyt nukkumaan aittaan niinkuin muut tytöt kevään saapuessa tekivät. Anna kantoi vanhukselle ruokaa ja hoivasi häntä.

Täti kuorsasi ja Anna makasi silmät avoimina. Annakin muisteli päivällistä tapausta. Hän eritteli sitä ja tunsi ruumiissaan miellyttävää värähtelyä. Joskus hän kohotti ranteensa silmiensä eteen ja tarkasteli niitä hämärässä. Ihossa näkyivät selvästi mustelmien jäljet.

Ranteet olivat vielä kipeät. Erkki oli puristanut liian kovasti. Anna ei olisi uskonut, että Erkillä on niin paljon voimaa. Hän oli luullut, että Erkki oli vielä lapsi. Mutta ei, Erkki onkin jo mies. Hän sai sen tietää jo kuukausi sitten. Silloin hän ei vielä uskonut. Erkki yritti samanlaista eräänä yönä kuukausi sitten, kun nukkui vielä samassa pirtissä kuin Annakin. Anna heräsi keskiyön aikana siihen, että hänen olkapäihinsä tartuttiin ja hänen huulilleen painuivat toisen ihmisen huulet. Huulet olivat polttavat. Anna pelästyi, hän ei vielä täydellisesti jaksanut käsittää, mitä tapahtuu, kuka suutelee häntä. Hän ojensi kätensä ja tyrkkäsi pojan menemään. Erkki satutti jalallaan tuolia. Se pyörähti ja kaatui. Täti lakkasi kuorsaamasta ja rupesi mumisemaan. Sitten hän kysyi särisevällä äänellään: »Anna, liikuitko sinä?» Erkki hiipi varovasti takaisin sänkyynsä. Anna ei vastannut mitään. Ja täti alkoi uudelleen kuorsata. Anna luuli silloin, että Erkki teki sen vain kurillaan. Mutta hän olikin tarkoittanut totta. Erkki ei enää ollut lapsi, vaikka olikin Annaa neljä vuotta nuorempi. Poika oli aikaisin kehittynyt mieheksi. Hän oli yhtä iso kuin isänsäkin, hän nosteli perunasäkkejä yhtä helposti kuin aikamiehet. Kantoipa hän kerran kaksikin perunasäkkiä yht’aikaa, kummassakin kainalossaan. Täysi mies! Mutta miksi hän puristi päivällä niin kovasti? Ja miksi pitikään juuri kiven sattua Annan selkärangan kohdalle? Ranteissa kipua ja selässä samoin! Nainen ei siedä liian ankaraa ruumiillista kipua. Erkin olisi pitänyt yrittää varovammin. Hän olisi saanut. Sillä ei yksikään nainen voi vastustaa sellaista voimaa ja kiihkoa.

Anna katseli suurilla silmillään pirtin kalkilla valkaistuun kattoon. Iso russakka, pyöreä kuin puolen kopeekan raha, liikkui lähellä kurkihirttä. Se pysähteli, muutti suuntaa ja läksi juoksemaan tädin vuodetta kohti. Anna seurasi sen kulkua. Hänen aivoissaan oli Erkin kuva. Hän kuvitteli silittävänsä Erkin tummaa ja karheata tukkaa, katsovansa Erkin teräksenharmaisiin silmiin ja suutelevansa Erkin voimakkaita huulia. Erkin leveät kädet tarttuisivat hänen vyötäröihinsä, mutta ne puristaisivat hellemmin kuin päivällä … Ja Annalle riittäisi tietoisuus, että ne voivat puristaa rajusti, kiihkeästi, kuoliaaksi asti … Erkki syleilisi, ottaisi … Eikä Anna huutaisi apua …

Kolme henkilöä makasi Tuomaalan talossa valveilla. Jokaisella liikkui aivoissa ajatuksien nauha, katkeili ja liittyi uudelleen yhteen. Ei ainoatakaan nukuttanut.

II.

Muurari-Mikko käveli niinkuin olisi tahtonut potkia pölyistä tietä jalkojensa alta. Hänen rautaiset korkonsa kilahtelivat kiviin. Kiväärinperä tavoitteli maata. Hihna oli pitkä ja puoleksi mätä, paksu köysi, jostakin puhallettu lehmänkytkin. Ja mies oli lyhyt, pyöreä kuin tynnyri. Hän hikoili, pyyhki nenäliinalla kasvojaan ja puhui koko ajan.

— Ensin meidän on revittävä vanha rakennus, puhui Mikko kääntäen joskus päätään perässään kulkevan toverin puoleen, — jos mieli pystyttää uusi. Vanha on kitkettävä juurineen pois. Kirjaimellisesti. Minä olen entinen muurari, minä tiedän. Sitten alamme laskea uuden perustuksen. Me pystytämme uuden yhteiskunnan. Kuvittele, toveri, mitä me teemme esimerkiksi tästä meidän kirkonkylästämme. Teemme siitä kaupungin. Perustamme yliopiston, tiilitehtaan, maatalouskoulun, meijerin, puoluekoulun, raitiotien ja ilmaradan … Sitten näkevät, mikä on sosialistinen yhteiskunta. Eikö niin, toveri?

Toveri vastasi:

— Niin. Ja laivaveistämön.

Mikko pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan ja katsahti toveriinsa:

— Laivaveistämön? Mitä me sillä teemme, kun ei mertakaan ole lähellä? Laivat eivät kulje kuivalla maalla. Panepa laiva esimerkiksi tähän tielle, anna koneiden käydä ja nosta vaikka purjeet, niin paikaltaankaan ei tikahda. Siitä olen varma.

Toveri väitti vastaan:

— Mutta jos laitetaan isot pyörät laivan alle, niin varmasti tikahtaa.

Toveri, Jegor Kasatkin, teki Mikosta pilaa. Mikko oli aatteiden mies, filosofi, jolla oli päässään jokaista päivää kohti kymmenen suunnitelmaa, Jegor sitävastoin suhtautui asioihin käytännöllisesti, valvoen omia etujaan. Jegor katseli kylmästä korkeudesta Mikon ajatusmaailmaa. Hän oli puoli arssinaa pitempi Mikkoa, solakka ja kiharatukkainen. Mikko’ ei hänen rinnallaan näyttänyt miltään. Jegor halveksi Mikkoa, tämän pyöreätä ruumista, huonoa venäjänkielen taitoa ja puoleksi mädännyttä kiväärinhihnaa. Jegor piti kiväärinsä ja hihnansa hyvässä kunnossa. Hän oli entinen tsaarinarmeijan vääpeli ja myöhemmin santarmi. Nyt hän palveli neuvostohallitusta, sillä hänen käytännöllisen filosofiansa mukaan oli edullista aina palvella sitä herraa, joka kulloinkin oli vallassa. Silloin ei mitään menettänyt. Päinvastoin hyötyi. Jos kerran tsaarin aikana saattoi ottaa