Laivurinsolmu

By Tuure Vierros

Lahjakkaan Aarnen tarina jatkuu! Yliopistomaailma ja työnteko uhkaavat uuvuttaa työteliään pojan.Aarnesta on tullut opiskelija. Hän asuu ankeasti pikkuruisessa opiskelijaboksissa ja rahoittaa opintonsa paiskimalla töitä tehtaassa. Oikeastaan nuori mies on vaarassa uupua uuteen tilanteeseen. Sosiaaliset suhteetkin tuottavat vaikeuksia: hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi erinäisistä kohtaamisista huolimatta, eikä poikkeuksellinen äly ainakaan helpota mukautumista. Tilanteeseen tarvitaan ratkaisu ja kipeästi.Punatukkaisen Aarnen tarina jatkuu yliopiston käytävillä ja piskuisessa opiskelija-asunnossa. Onnistuuko hän nousemaan yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kuopasta täyteen aikuisuuteen ja osallisuuteen? Kirjasarja seuraa köyhän mutta poikkeuksellisen lahjakkaan pojan varttumista koulupojasta aikuisuuden yliopistotielle.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 7, 2023
• ISBN: 9788728534755

Book preview

Laivurinsolmu

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1961, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728534755

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

I ltapäivä oli hyvässä menossa. Syksyn aurinko paistoi. Yöpakkasen jäähdyttämä maanpinta oli jo lämmennyt. Koi söi ja ruoste raiskasi, mutta varkaat eivät juuri tähän aikaan murtautuneet sisään eivätkä varastaneet.

Vanha kyyhkynen tarpoi hiekoitetulla kentällä ja etsi ruokaa, vaikka oli ennestäänkin liian lihava. Ihmistenkin elintaso oli nousussa. Hiilihydraatit paloivat ja valkuaisaineet kasvattivat uusia kudoksia. Kalorioita laskettiin kahvipöytien äärellä. Rasvat kerrostuivat. Hammasmätä lisääntyi ja angina pectoris.

Pääoma kasautui.

Ylioppilas Aarne Pajula etsi asuntoa. Tuhannet ylioppilaat etsivät asuntoa, maalta tulleet, maalta ja maaseutukaupungeista. Ylioppilas Aarne Pajula oli etsinyt jo viikon. Sadat ylioppilaat olivat etsineet jo viikon. Ylioppilas Aarne Pajula oli epäonnistunut. Sadat olivat epäonnistuneet. Ylioppilas Aarne Pajula istui puiston penkillä. Iltapäivä oli hyvässä menossa ja syyskuu. Muutamat epäonnistuneet olivat matkustaneet kotiin. Aarne Pajula ei ollut matkustanut. Hän istui puiston penkillä. Iltapäivä oli hyvässä menossa. Hän ei matkustaisi. Hän istui puiston penkillä, keltaiseksi maalatulla penkillä, jonka istuinlautaan oli tylsällä veitsellä nirhattu soikea kuvio. Puhdasmieliset luulivat sitä auringoksi.

Oikea aurinko paistoi Aarne Pajulaan. Se lämmitti pintaa ja hiukan sisältäkin. Hän antoi sen paistaa. Päivettyneihin kasvoihinkin hän antoi sen paistaa. Hän oli siinä. Ei hän nauttinut eikä kärsinyt. Häntä raukaisi, nukutti melkein. Koko päivän hän oli kävellyt osoitteesta toiseen, kävellyt ja etsinyt, etsinyt ja löytänyt, löytänyt etsimänsä paikat, mutta ei asuntoa itselleen. Ei hän ollut uskonutkaan löytävänsä. Hän oli kävellyt velvollisuudentunnosta, voidakseen mennä syömään. Hän tiesi, millä sanoilla Jumala kirosi langenneen ihmisen ajaessaan hänet pois paratiisista. Hän ei uskonut Jumalaan, mutta syntiinlankeemus oli silti tosi. Laiska söi huonolla omallatunnolla.

Hän oli syönyt merimiespihvin ja juonut kaksi pullollista olutta. Hän oli nyt ja antoi auringon paistaa kasvoihinkin. Ei hän nauttinut eikä kärsinyt. Häntä raukaisi, mutta ei hän nukkunut.

Vieressä oli roskapönttö, liereä ja vihreäksi maalattu. Hän ojensi kätensä ja nosti pöntöstä sanomalehden, äärivasemmiston ohuen äänenkannattajan. Marginaalissa oli musta peukalonjälki. Samoja uutisia hän oli lukenut muista lehdistä erilaisin otsikoin ja korostuksin. »Mikä on totuus?» kysyi Pilatus, ja moni muu on kysellyt samaa ihan niinkuin olisi yhdessä asiassa vain yksi totuus, vaikka niitä ehkä onkin kaksi tai puoli tusinaa. Totta on se, mikä on käyttökelpoista, ja käyttökelpoisuus ei ole kaikille sama.

»Vuokrattavana pieni huone …» Se herätti hänet välinpitämättömyyden horroksesta. »Vuokrattavana pieni huone. Nerkoonk. 13 b A 16. Siltanen.» Siinä kaikki ja sillä hyvä. Ei yhtään mitään muuta.

»Tuo ei ole maksanut paljon», Aarne ajatteli.

Hän antoi auringon paistaa kasvoihinkin.

»Puhelinta ei ole», Aarne ajatteli.

Iltapäivä oli hyvässä menossa.

»Se on hyvä», Aarne ajatteli.

Lehti oli ilmestynyt aamulla. Ei kannattaisi mennä Nerkoonkadun Siltaselle. Silti hän oli varma, että hän menisi Nerkoonkadun Siltaselle. Iltapäivä oli hyvässä menossa. Hän istui ja antoi auringon paistaa kasvoihinkin. Monet olivat matkustaneet koteihinsa. Hän ei ollut matkustanut.

Häntä ei raukaissut enää. Monet olivat matkustaneet koteihinsa. Hän ei matkustaisi.

Talo sijaitsi vastapäätä vanhaa kaljatehdasta, ainoa korkea talo Nerkoonkadulla.

Hän kiipesi kuusi kerrosta. Oikealle ovelle päästyään hän tiesi, ettei hylkisi hissiä, mikäli saisi huoneen.

Ovikello rahisi kuin äänensä pilalle mourunnut kollikissa.

Avaava nainen voi olla iältään mitä tahansa neljän- ja kuudenkymmenen väliltä, ystävällinen hermostuneella tavalla.

— Tulkaa sisään, hän sanoi asiaa kysymättä.

»Nyt on toivoa», Aarne ajatteli. »Näin pitkälle en ole ennen päässyt.»

Eteisessä tuoksahti hajuvedellä höystetyltä sipulilta.

— Joko te olette ennemmin käynyt? nainen kysyi.

— En, Aarne vastasi miettien samalla olisiko ollut viisaampaa valehdella.

— Minä tulin vasta äsken kotiin, ja Silanterin rouva tuosta naapurista sanoi, että meidän ovikelloa on soitettu tämän tästä koko päivän, kun me ei huomattu panna siihen aikaa, että vasta kuutentoista jälkeen. Te ette sitten ole käynyt.

— En. Minä ajattelin, että nyt olisi sopivin aika.

— Niin. Kumma se onkin, että ne niin päivällä kerkiävät. Mitähän ne semmoset ihmiset on, jotka niin on joutilaita. Minä en ymmärrä. Ymmärrättekö te?

— En minä oikein.

— Missä te nyt asutte?

— Tuolla minä Vallilassa yhden talon vintillä.

— Sinne on tehty huone.

— Ei siellä mitään. Tavallinen vintti vain. Paljas peltikatto päällä.

— Älkää herrantähden. Kuinka siellä talvella aikaan tulee?

— En minä siellä talvella ole ollut. Viikon vasta.

— Miten te sinne jouduitte?

— Tulin maalta enkä muuta saanut.

— Oletteko te maalta?

— Olen.

— Onko teillä työpaikka?

— Ei varsinaisesti.

— Voi, voi sentään. Ja tulla olette uskaltanut.

— Minä yritän opiskella.

— Niinkö, että opiskelija. Vallanko yliopistossa?

— Niin.

Aarne oli vähällä vastata: »vallan». Hän yritti arvailla, oliko korttien paljastuminen hänen asialleen eduksi vai haitaksi.

— Tämä meidän huoneemme on kovin vaatimaton. Me olemme tämmöisiä yksinkertaisia työtätekeviä ihmisiä.

— Niin olen minäkin, vaatimaton, Aarne sanoi.

— Mahtaako se herralle sopia, kun ei ole sisäänkäyntiäkään eteisestä. On mentävä täältä toisen huoneen kautta.

— Se ei haittaa minua, jos minä en vain häiritse teitä, Aarne sanoi.

Hänestä alkoi tuntua, että nainen vastaväitteistään huolimatta oli suorastaan innokas vuokraamaan huoneen hänelle.

— Katsotaan nyt sitten sitä, sanoi nainen.

He menivät läpi huoneen jossa oli pyöreä pöytä, kaksi rikkihankautunutta nojatuolia ja kukikkaat, auringonpolttamat ikkunaverhot.

Nainen avasi oven oikealle ja sanoi:

— Tämmöinen se on.

Pieni kuin putka. Rasvatahraiset tapetit. Tekonahalla päällystetty kirjoituspöytä ikkunan alla oli miltei huoneen levyinen. Vuode oli verhottu paikattuun päiväpeittoon. Nurkassa oli tuoli, istuin rei’itettyä vaneeria.

— Kaunis huone, Aarne valehteli törkeästi. — Tämä sopisi minulle.

»Ennen pitkää sairastun täällä klaustrofobiaan», hän ajatteli.

Nainen oli hyvillään, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun ovikello soi.

Aarne jäi yksin huoneeseen. »Saan kilpailijan», hän ajatteli.

— Thanks. Unohdin avaimeni.

Se oli nuoren naisen ääni.

— Täällä on huoneen katsoja.

Puhetta ei varmaankaan ollut tarkoitettu Aarnen kuultavaksi, mutta avoimista ovista hiljainenkin ääni levisi pikku huoneiston joka soppeen.

— No, sen arvaa. Mies vai nainen?

— Mies.

— Onko muita käynyt?

— Ei vielä ainakaan. Äsken minäkin vasta tulin.

— Älä ota mitään äijänkahjua. Muista se, äiti.

— Nuori se on, ylioppilas.

Tytär vihelsi hiljaa.

He tulivat. Tyttö pysähtyi ovelle. Varmasti hän oli alle kahdenkymmenen ja varsin sievä, pieni arpi poskessa.

Aarne kumarsi. Tyttö tuli tervehtimään.

— Siltanen, sanoi tyttö ja punastui. Arvesta tuli hymykuopan veikeä häntä.

— No, Sirkka, annammeko me tämän tälle herralle?

— Tee mitä tahdot, tyttö sanoi ja meni.

»Häpeää, kun punastui», Aarne ajatteli. »Se tietää sen ja kiukuttelee. Mahtaako hävetä äitiäänkin.»

— Tämä vuokraaminen on Sirkalle ja Mailikselle kova paikka, kun ne ovat pitäneet tätä hallussaan, mutta kun meidän nyt täytyy …

— Ole nyt äiti, tyttö huusi toisesta huoneesta.

»Häpeää se», Aarne ajatteli. »Köyhyyttäkin se häpeää, eikä se kumma ole. Semmoisia sitä hävetään, kunnes havaitaan, ettei mitään häpeää ole. Mutta silloin ei ole enää kunniaakaan. Kuvitteluja molemmat, turhia kuvitteluja. Kuvittelut ovat turhia, niinkuin kaikki muukin, kun ihmisestä tulee koira. Koira ei kuvittele, mutta häpeää sekin. Siltä ainakin näyttää.»

— Naisen me kyllä aioimme ottaa. Kai sitä vielä Mailikseltakin kysyä pitää.

— Niin kai, tyttö sanoi. — Se kun on niin arvostelukykyinen.

— Missähän se tyttö taas oikein viipyy?

— Kysy sitä nyt, kun et ole ennen kysynyt.

Rouva näytti miettivän ankarasti. Ratkaisu oli edessä, ja hän olisi ilmeisesti kysynyt neuvoa vaikka sylivauvalta, jotta hänen ei olisi tarvinnut ottaa vastuuta yksin.

— Vaikeaa tämä on, kun meitä on vain naisia, etteivät vain rupeisi puhumaan, ihmiset. Sitä niin helposti puhutaan toisista ihmisistä.

— Niinhän sitä, Aarne sanoi puolueettomasti. Hänkään ei halunnut osuutta ratkaisuvastuusta ja pidättyi painostamasta, koska aavisti, että rouva oli tosiasiassa jo päätöksensä tehnyt.

— Kyllä kai meidän sitten tämä teille antaa pitää, jos te tätä haluatte.

— Haluan minä.

— Ei tämä oikein mikään ole, nainen sanoi ja näytti kärsivän. — Mutta kun meidän on nyt pakko tämä antaa, niin me ajateltiin, että meidän pitäisi saada kaksituhatta kuussa. Se on kyllä paljon tämmöisestä, mutta …

— Ei se ole paljon, Aarne sanoi vilpittömästi. Esipuheen perusteella hän oli odottanut ainakin kolminkertaista summaa. Hän etsi rahat lompakostaan ja lisäsi:

— Tässä on tältä kuulta.

— Ei sillä nyt sentään niin kiirettä olisi, rouva sanoi, mutta otti rahat ilmeisen mielihyväisesti. — Näistä tulee takaisinkin, kun tämä kuu on jo näin pitkällä.

— Ei tule takaisin, Aarne sanoi. — Mutta saanko minä heti hakea tavarani.

— Totta kai, rouva vastasi ylitsevuotavasti. — Jos viivytte tunnin tai pari, niin me ehdimme laittaa täällä vähän kuntoon.

— Viivyn, sanoi Aarne.

Rouva tuli perässä eteiseen, avasi kapean oven ja sanoi:

— Tässä on vessa.

Aarne kurkisti sisään.

— Siellä voi pestä, sanoi rouva.

Vesijohtoputki oli taivutettu suoraan kulmaan likellä katon rajaa. Aarne veti päänsä pois ja kumartui katsomaan eteisen peiliin.

Päivettyneistä kasvoista katsoivat väsyneet silmät. Hän korjasi kaulahuiviaan ja aikoi lähteä.

Rouva riensi perään ja sanoi:

— Tässä on avain. Se sopii alaoveen myös.

Rouvan kädessä oli fajanssikannu, jonka kyljessä kukki puna-apila.

2

— T ämä ei ole mikään nuorisoseurantalo, tämä on yliopisto, kaluunoin koristettu vahtimestari huusi ohi mennessään.

Ylioppilaslakit katosivat, mutta tytöt olivat nyreissään. Seinävierussyvennyksessä seisoskeleva Aarne totesi sen hienoisella vahingonilolla.

Vahtimestari harppoi mahtipontisena lasiseinän toiselle puolelle.

He olivat ylioppilaita, keväästä alkaen useimmat. Jotkut olivat ehtineet saada lakkeihinsa sen verran likaa, että kuvittelivat käyvänsä civiksestä. Vastaalkajia he olivat kuitenkin kaikki tyyni. Suoritettuaan ilmoittautumismaksunsa yliopistoon he pääsivät rehtorin vastaanotolle. Nuorisoseurantalot olivat useimmille tuttuja, yliopisto vielä uppo-outo.

Tytöt olivat nyreissään. Ei heille olisi tarvinnut julistaa, että tämä oli yliopisto. Olivathan he sen toki tietäneet. Siksi he olivat nyreissään.

Aarneen ei ollut sattunut. Hän oli vahingoniloinen. Hänellä oli musta puku, paita moitteettoman valkoinen, mustat kengät ja solmio, vieläpä sukatkin. Alma Materkaan ei voinut vaatia syvempää kunnioitusta.

Tytöt olivat tirskuneet:

— Onko tuo ripille menossa.

Aarne oli sen kuullut. Siksi hän nyt oli vahingoniloinen, kun tytöt olivat nyreissään.

— Nylands nation, huusi vahtimestari.

Jotkut menivät.

— Nylands nation.

Uudenmaan kansakunta pantiin parijonoon.

— Eteläsuomalainen osakunta, huusi vahtimestari.

— Eteläsuomalainen.

Monet menivät.

Eteläsuomalaisetkin pantiin parijonoon. He olivat käyneet oppikoulua kahdeksan vuotta, usea enemmänkin, ja he osasivat seisoa parijonossa.

Vahtimestari huusi yhä uudelleen. Ryhmä ryhmän jälkeen, pieniä ryhmiä ja suuria ryhmiä, pantiin parijonoon. Ryhmien väliin jätettiin tyhjää tilaa, niin oli perinne ollut kukaties jo hamasta kreivin ajasta.

Kassassa leimatut todistukset käsissään he seisoivat parijonossa. Eteenpäin he siirtyivät hitaasti. Kun ollaan jonossa, siirrytään yleensä hitaasti eteenpäin. Ylioppilas Aarne Pajula oli kokenut sen varhain jonottaessaan polkupyöränrenkaan ostolupaa kansanhuollon porstuassa kirkonkylässä. Nyt oltiin rauhallisempia. Kukaan ei tunkeillut, kironnut eikä itkenyt. Vaatteet olivat